III.

Hän heräsi ensimmäisenä, vilkaisi levottomasti ympärilleen, mutta

rauhoittui heti kohta ja katsahti Kaaproon, joka vielä nukkui. Tämä

kuorsahteli makeassa unessa. Mitä lienee nähnytkään unissaan, mutta

hymy elehti koko hänen lapsellisilla, terveillä, päivettyneillä

kasvoillansa. Tshelkash huokasi ja kiipesi nuoraportaita myöten

kannelle. Ruuman aukosta pilkisti sisään lyijynkarvaista taivasta.

Päivä oli valjennut, ikävä, harmaa, syksyinen päivä.

Parin tunnin perästä Tshelkash palasi. Hänen kasvonsa punoittivat,

viikset oli uljaasti keikautettu ylöspäin, huulilla leijaili

suopean-iloinen hymy. Jalassa oli hänellä pitkävartiset lujat saappaat

ja nahkahousut, yllään kurtikka. Hän oli metsämiehen näköinen. Koko

hänen pukunsa oli kulunut, mutta lujaa ainetta ja sopi hänelle hyvin.

Se teki hänet hartevammaksi, kätkien hänen laihuutensa ja luoden häneen

sotilasmaisen ryhdin.

-- Nouse pois, vetelys! -- virkkoi hän sysäten jalallaan Kaaproa.

Toinen kavahti pystyyn ja, tuntematta unenpöpperössä kumppaliansa,

katsoa tuijotti häneen sameilla silmillään. Tshelkash purskahti

nauramaan.

-- Kappas tuota! -- naurahti viimein Kaapro suun täydeltä. -- Herra

mikä herra!

-- Näin se meillä vain käy, kättä kääntäin. Mutta onpas sinua vaan arka

mies! Voi sentään! Kuinkas monta kertaa sinä viime yönä yrititkään

kuoloa tehdä? Häh! Sanopas!

-- Niin no, mutta aatteles itsekin: ensihän kertaa minä sellaisissa!

Vähällä oli, ettei tässä sielu parkaansa paholaiselle pantannut.

-- Vieläkö lähtisit uuden kerran, lähtisitkö?

-- Jaa ettäkö lähtisin?... Tuota noin... mitenkäs minä sanoisin?...

Mikä siitä lähtis?... Sepä se!

-- Entäs kun lähti kaksi vesikaarenkarvaista?

-- Kaksiko sataa ruplaa! Ka... Sopishan koettaa...

-- Hei! Entäs kun sielu paholaiselle panttiin!

-- No tuota... ehkei se sentään niinkään mene! -- myhähti Kaapro. --

Eikä menekään, mutta sitten sitä eläis ihmisiksi koko ikänsä.

Tshelkash nauraa hohotti iloisesti.

-- No niin, leikit syrjään. Nyt lähtään maihin... Tule!

-- Ka, ei minusta estettä. Lähtään vaan!

Ja jälleen he istuvat veneessä, Tshelkash pitää perää, Kaapro soutaa.

Heidän yllään kohoilee harmaa taivas, tasaisesti pilven peittämä.

Sakeanvihreä meri leikittelee heidän veneellänsä, kohinalla viskellen

sitä laineilla. Nämä eivät ole vielä ennättäneet suuriksi paisua.

Iloisesti ne heittelevät kirkkaita, suolaisia pärskeitä heidän

päällensä. Tuolla kaukana, kokan puolella, kuultaa keltaisena

kaistaleena hiekkainen ranta, perällä taas pakenee silmänkantamattomiin

vapaa, kisaileva meri liikehtiväin lainelaumojen uurtamana. Siellä

täällä alkaa aallonharja jo koristautua uhkealla, valkoisella

vaahtoreunuksella. Kaukana siellä huojuu meren rinnoilla joukko

aluksia, vasemmalla näkyy kokonainen mastometsä ja kaupungin talojen

valkoiset ryhmät. Sieltä vyöryy merenpintaa myöten kumea humu

helähdellen ja aallon loiskeen kera luontuen kovaääniseksi, soreaksi

soitoksi... Ja kaiken tämän yli on heitetty ohut, usmainen, harmaa

harso, joka yhä kauemmas siirtää esineitä toisistaan.

-- Illaksi tuosta vielä aika leikki nousee, -- virkkoi Tshelkash

nyökäyttäen päätään ulappaa kohti.

-- Myrskykö? -- kysyi Kaapro, voimakkaasti vedellen vakoja laineisiin.

Hän oli yltäänsä märkä tuulen viskomista pärskeistä.

-- Niinpä niinkin! -- vakuutti Tshelkash.

Kaapro loi häneen tutkistelevan katseen.

-- Paljonko sulle annettiin? -- kysyi hän huomattuaan, ettei Tshelkash

aio alottaa puhetta.

-- Täss' on! -- sanoi Tshelkash ojentaen Kaaproa kohti jotain, minkä

oli vetänyt taskustansa.

Kaapro näki vesikaarenkarvaisia seteleitä, ja kaikki hänen silmissään

pukeutui vesikaarenväriseksi.

-- Kappas! -- Ja minä kun ajattelin, että valehteleehan se mies!...

Mitenkäs paljon siinä on?

-- Viisisataaneljäkymmentä! Aika sieppaus!

-- Jaa-a! -- kuiskasi Kaapro, ahnaasti seuraten silmillään

viittäsataaneljääkymmentä, niitten taas pujahtaessa taskuun. -- Hohhoo!

Olispa minulla semmoinen kasa! -- Hän huokasi raskain mielin.

-- Nyt pidetään lystiä, poika ressu! -- huudahti Tshelkash

ihastuksella. -- Huimat pidetään pidot!... Ole huoleti, osas saat

sinäkin... Neljäkymmentä saat! Kuulethan! Piisaako? Tahdotko, niin heti

rahat lautaan!

-- No, jos tuota... sinun passaa, niin miks'ei! Otannan minä.

Kaapro vapisi odotuksesta ja samalla jostain muustakin rinnassaan

pistävästä ja ahdistavasta tunteesta.

-- Ha-ha-haa! Voi sua, penteleen pentu itseäsikin! Vai "otanhan minä"!

No ota, veikkonen, ole niin hyvä! Pyydän nöyrimmästi, ota! En näet

tiedä, minne panen tällaisen raharöykkiön. Kevennä, veikkonen, kuormaa,

ota, he!

Tshelkash ojensi Kaaprolle muutamia punalaitaisia seteleitä. Toinen

otti ne vapisevin käsin vastaan, heitti soutamisen sikseen ja rupesi

kätkemään seteleitä syvälle poveensa, ahnaasti siristellen silmiänsä ja

haukkoen, puhallellen ilmaa, niinkuin olisi niitä varia juonut.

Tshelkash seurasi hänen liikkeitään naurusuin. Mutta Kaapro oli jälleen

tarttunut airoihin ja souti nyt hätäisesti, tempomalla, ikäänkuin mitä

säikähdellen ja luoden silmänsä alas. Miehellä hytkähtelivät sekä

hartiat että korvat.

-- Kyll' olet ahne!... Ei se tiedä hyvää... Vaikka mitäpä minä

tuosta!... Talonpoika... -- virkkoi Tshelkash mietteissään.

-- Niin, aatteles, mitä kaikkea rahalla saa! -- huudahti Kaapro, äkkiä

lehahtaen kiihkoihinsa. Ja sitten hän alkoi puhua elämästä maalla

rahallisna ja rahatonna. Hän puheli katkonaisesti, hätäillen, ikäänkuin

tavoitellen ajatuksiansa ja lennosta sieppaillen sanoja... Kun on

rahaa, niin on arvoa, kaikkea yltäkyllin, elämä vapaata, iloista!...

Tshelkash kuunteli häntä tarkasti, kasvot ankarina ja siristetyissä

silmissä joku aie. Tuontuostakin hän myhähti tyytyväisenä.

-- Perillä ollaan! -- keskeytti Tshelkash äkkiä Kaapron puheet.

Aalto kohotti samassa venettä ja työnsi sen somasti hiekkaan.

-- No nyt on asia lukossa, veikkonen. Vedetään vaan vene rannemmas,

jottei aallot sitä vie. Kylläpähän tulevat perimään. Ja nyt on meillä

ero edessä. Kaupunkiin on tästä kahdeksan virstan verta. Sinne kai sinä

taaskin, vai mitä?

Tshelkashin kasvoilla leijui vielä hyväntahtoinen, salaperäinen hymy.

Päältäpäin näki, että hän mietti mielessään jotain hauskaa hänelle

itselleen ja odottamatonta Kaaprolle. Hän pisti käden taskuunsa ja

kahisteli siellä seteleitä.

-- En, en minä kaupunkiin mene... Minä... -- Kaapron oli vaikea puhua,

niinkuin olisi mikä salvannut henkeä häneltä. Hänessä kihisi kokonainen

parvi toivomuksia, sanoja, tunteita, mutta ne nielivät toisiansa ja

polttivat häntä kuin tulella.

Tshelkash katseli häntä kummastellen.

-- Mikäs sinua repelee? -- kysyi hän.

-- Muuten minä vaan... -- Kaapron kasvot ne vuoroin punastuivat,

vuoroin lensivät harmaiksi. Hän tarpoi maata jaloillaan... Väliin

näytti siltä, kuin hän tahtoisi hyökätä Tshelkashin kimppuun, väliin

taas niinkuin raastelisi häntä joku muu aikomus, jota hänen on vaikea

panna täytäntöön.

Tshelkashista tuntui oudolta nähdessään tuon maalaisen sellaisessa

kiihkotilassa. Hän odotteli vain, mikä tästä lopuksi tulee.

Kaapro rupesi nauramaan, mutta hänen naurunsa oli omituista, itkun

tapaista. Hänellä oli pää alaspäin, kasvojen ilmettä ei Tshelkash

voinut nähdä. Epäselvästi erotti vain korvat, jotka väliin punastuivat,

vuoroin kalpenivat.

-- Mene hiiteen! -- virkkoi Tshelkash viitaten kädellään. --

Rakastunutko sinä olet minuun, vai? Virnailee siinä kuin mikä tyttö!

Vai mieltäsikö kääntää, kun pitää erota minusta? Kuuletko sinä, räpäle?

Puhu, mikä sinun on, tahikka ma lähden tieheni...

-- Lähdetkö? -- huudahti Kaapro kimakalla äänellä.

Hiekkainen, autio ranta vavahti hänen huudostaan, ja meren aaltojen

kastelemat hiekka-aallot ne ikäänkuin huljahtivat. Hätkähti

Tshelkashkin. Yht'äkkiä hyppäsi Kaapro sijaltaan ja heittäysi

Tshelkashin jalkoihin, otti ne syliinsä ja riuhtaisi puoleensa.

Tshelkash horjahti ja putosi raskaasti istuvilleen hiekalle. Hammasta

puraisten hän huimasti huitaisi ilmaa nyrkkiin puristetulla kädellään.

Mutta hän ei ennättänyt vielä lyödä, kun hänet jo pysäytti Kaapron

kaino, rukoileva sopotus:

-- Kultaseni! Anna minulle... nuo rahat! Anna Jumalan tähden! Mitä

niistä sinulle?... Saathan sinä yhdessä ainoassa yössä... yhdessä

ainoassa, kuulethan!... Mutta minä tarvitsen vuosikausia... Anna...

minä rukoilen sitten sun edestäsi... ikipitkät päiväni... kolmessa

kirkossa rukoilen .. sun sielusi pelastusta... Sinähän ne viskot virran

viedä... mutta minä ne maahan panen... Anna minulle nuo rahat! Mitäs

niillä onkaan arvoa sinulle?... Vai kovinko ovat kalliita? Yksi ainoa

yö vaan, niin olet rikas mies! Tee sinä laupeudentyö! Mennyttähän sinä

olet miestä... Eihän päivä sulle enää valkene... Mutta minä... Anna

vainenkin minulle.

Säikähtäneenä, kummastellen, vimmoissaan istui Tshelkash hiekalla,

taaksepäin heittäyneenä ja käsien nojassa. Ääneti hän istui, kamalasti

tuijottaen talonpoikaan, joka oli painanut päänsä hänen polviinsa ja

siinä läähättäen sopotteli pyyntöjänsä. Hän sysäsi Kaapron vihdoin

syrjään ja kavahti seisaalleen. Pistettyään kätensä taskuun hän viskasi

vesikaarenväriset setelit hänelle.

-- Tuoss' on, koira! Syö ja ahmi! -- kiljaisi hän kiihkeästi, säälien

ja halveksien tuota ahnasta orjaa. Viskattuansa rahat hän tunsi jotain

sankarimaista itsessään. Uhkeus loisti hänen silmissänsä, koko hänen

olennossaan.

-- Itsellänikin oli aikomus antaa sinulle enemmän. Kävi säälikseni sua

eilen... johtui maalla-olo mieleeni... Annas, arvelin, kun autan tuota

poikaa. En olisi uskonut sinusta tätä. En. Mutta sinä!... Voi sua,

riepu! Senkin kerjäläinen!... Sopiiko nyt tuolla tavalla rahain tähden

raadella itseänsä? Hölmö! Ahnaat perkeleet!... Eivät tiedä mistä mies

käy... Viidestä kopeekasta olette valmiit myömään itsenne!...

-- Kultaseni!... Jumala sinua siunatkoon! Mitäs luulet tämän tällaisen

kasan minulle merkitsevän?... Tuhansien arvoinen se on minulle!... Nyt

minä olen rikas mies, -- vikisi Kaapro riemuissansa, hytkähdellen ja

kätkien rahoja poveensa. -- Voi sua, armas mies sentään!... En unohda

sua ikipäivinä! En milloinkaan! Ja niin sanon vaimolleni ja

lapsillenikin, että rukoilkaat sen miehen puolesta.

Tshelkash kuunteli hänen iloista parkumistaan, katseli hänen loistavia,

riemusta vääntyneitä kasvojansa ja tunsi, ettei hänestä, varkaasta,

juomarista, joka on riuhtaistu pois kaikesta siitä, mikä omaa on ja

kotoista, -- ettei hänestä konsanaan saata tulla noin halpaa, mitätöntä

olentoa, joka oman itsensä unohtaisi. Sellaista ei hänestä koskaan

tule! Ja tämä ajatus ja vakaumus täyttivät hänet itsetietoisuudella

omasta vapaudesta ja omasta uljuudesta, ja ne ne pidättivät häntä

Kaapron luona täällä, meren autioisella rannalla.

-- Teitpä minusta kuin teitkin onnellisen miehen! -- huusi Kaapro,

tarttui Tshelkashin käteen ja tuikki sitä kasvoihinsa.

Tshelkash oli vaiti ja naurahteli suu irvessä kuin sudella. Mutta

Kaapro se laverteli lavertelemistaan:

-- Ja tiedäs, mitä minä ajattelin, kun tuossa äsken soudettiin

tänne?... Minä näin rahat, ja silloin iski mieleeni: annas kun lyön sua

airolla päähän... nnoin! Sitten rahat taskuun, hänet mereen... sinut

justiin, ymmärräthän! Kuka häntä sitten lähtee hakemaan? Ja jos

löytävätkin, niin kukapa se kysyy kuka hänet tappoi ja miten ja kuin!

Eihän se, sanovat, ole semmoinen mieskään, että hänen tähtensä maksaisi

hälyä nostaa... Tarpeeton tavara maan päällä koko mies! Kuka hänen

henkensä perään kysyy? Niin minä ajattelin! Jaa-a.

-- Rahat tänne! -- kiljaisi Tshelkash tarttuen häntä kurkusta.

Kaapro riuhtaisihe kerran ja toisen... Tshelkashin toinen käsi

kietoutui käärmeenä hänen ympärilleen... Kuului rikki repeävän paidan

räsäys -- ja Kaapro virui hiekalla. Silmät pyörivät mielettöminä hänen

päässään. Koukkuiset sormet tavoittelivat jotain ilmassa, ja jalat

rimpuilivat. Tshelkash seisoi siinä suorana, laihana, saaliinhimoisena,

suu häijyssä irvessä. Hän nauraa hihitteli myrkyllistä nauruansa, ja

viikset ne tempoellen elehtivät hänen kulmikkailla, terävillä

kasvoillaan. Ei häntä ikipäivinä kukaan ollut niin kipeästi leikannut;

ei hän milloinkaan ollut niin loukkaantunut.

-- Onko mies onnellinen nyt? -- Niin hän kysyi kesken nauruansa

Kaaprolta, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi astumaan kaupunkia

kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut kahtakaan askelta, niin kissana jo

kyyristihe Kaapro, nousi toiselle polvellensa ja huimasti heilauttaen

kättään heitti häneen mukulaisen kiven, häijysti kiljaisten:

-- Nnoin!...

Tshelkash parkaisi, tarttui käsin niskaansa, kallistui eteenpäin,

kääntyi sitten Kaaproon ja kaatui suin päin hiekalle. Kaapro kauhistui

häntä katsellessaan. Tuossa tuo liikautti jalkaansa, yritti nostaa

päätänsä, oikaisihe ja vavahti kuin soittimen kieli. Silloin Kaapro

juoksemaan pois, sinne, missä usmaisen aron yli riippui repaleinen

pilvi ja oli pimeä. Aallot pitivät ääntä; ne vyörähtelivät hiekalle,

sulautuen yhteen sen kanssa ja jälleen eriten. Vaahto kuohui ja

räiskeitä pursuili ilmaan.

Alkoi sataa. Ensin sitä tuli harvakseltaan, mutta pian se muuttui

tiheäksi, isopisaraiseksi, pudoten taivaasta hienoina suihkuina. Ne

kutoivat vesirihmoista kokonaisen verkon, joka kerrassaan kätki

näkyvistä aron ja meren ääret. Kaapro katosi sen taakse. Pitkään aikaan

ei näkynyt mitään muuta kuin sade ja kookas mies meren rannan hiekalla.

Mutta äkkiä ilmaantui sadeverkosta juoksujalassa jälleen Kaapro.

Lintuna hän lensi kiirehtien Tsbelkashin luokse, lankesi maahan hänen

eteensä ja alkoi vieritellä häntä. Hänen kätensä kävi lämpöiseen,

punaiseen nesteeseen... Hän säpsähti ja ponnahti syrjään mieletönnä,

kalpein kasvoin.

-- Nousehan, veli! -- kuiskasi hän Tshelkashin korvaan kesken sateen

rapinaa.

Tshelkash aukaisi silmänsä ja tyrkkäsi Kaapron luotaan, käheästi

sanoen:

-- Mene pois!...

-- Veli! Anna anteeksi!... Paholainen vietteli... -- puheli Kaapro

vapisevalla äänellä, suudellen Tshelkashin kättä.

-- Mene... mene tiehesi!... -- kähisi toinen.

-- Nosta pois sielultani synnintaakka, armas veli! Anna anteeksi!

-- Ann... mene pois!... Mene helvettiin! -- kiljaisi Tshelkash äkkiä ja

nousi istuvilleen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vimmaiset, ja sameat

silmät ne myötäänsä painuivat kiinni, niinkuin häntä olisi kovasti

nukuttanut. -- Mitä sinä vielä tahdot? Tehtäväsi teit; mene! Pois! --

ja hän yritti potkaista tuskan murtamaa Kaaproa, mutta ei jaksanut,

vaan olisi jälleen vaipunut maahan, ellei Kaapro olisi häntä

käsivarsillaan tukenut hartioista. Tshelkashin kasvot olivat nyt

Kaapron kasvojen tasalla. Kumpaisetkin olivat kalpeat, kurjat, kamalat.

-- Hyi! -- ja Tshelkash sylkäisi kätyrinsä ammottaviin silmiin.

Toinen pyyhkäisi kasvonsa nöyrästi hihallaan, supattaen:

-- Tee vaikka mitä! En sano sanaakaan. Anna Jumalan tähden minulle

anteeksi.

-- Katala raukka! Et osaa kunnon lailla konnakaan olla!... -- huusi

Tshelkash halveksien, repäisi nuttunsa alta kaistaleen paitaansa ja

alkoi sanaakaan sanomatta, silloin tällöin vain hammasta kiristäen,

sitoa sillä päätänsä. -- Otitko rahat? -- sähähti hän hampaittensa

välistä.

-- En ole ottanut, veli hyvä! En huoli niistä! Ei niistä ole kuin

turmioksi.

Tshelkash pisti kätensä nuttunsa taskuun, veti sieltä ulos setelitukun,

pisti yhden vesikaarenkarvaisen takaisin taskuun ja viskasi muut

Kaaprolle.

-- Tuoss' on, ja mene matkaas!

-- Enkä ota, veli. Mahdotonta! Anna anteeksi!

-- Ota nyt! kiljaisi Tshelkash, kauheasti väännellen silmiänsä.

-- Anna anteeksi ensin! Sitten otan... -- sanoi arasti Kaapro ja

heittäysi Tshelkashin jalkain juureen kostealle hiekalle, johon sade

rankkana rapisi.

-- Älä valehtele, roisto! Otat kyllä! -- virkkoi Tshelkash lujasti.

Ponnistellen hän tarttui toisen tukkaan, kohotti hänen päätänsä ja

työnsi hänelle rahat vasten kasvoja.

-- Ota, ota pois! Teithän työtäkin. Ota, äläkä pelkää. Älä häpeä, ettäs

olit vähällä tappaa miehen. Ei minunmoisestani kukaan ketäkään

edesvastuuseen vaadi. Kiittävät vielä, kun tietää saavat. Ota! Ei

kukaan saa tietää mitä tehnyt olet, mutta palkinnon se on arvoinen.

Tuoss' on!

Kaapro näki Tshelkashin nauravan, ja hänen tuli helpompi olla. Hän

puristi lujasti rahat käteensä.

-- Veli! Annathan anteeksi minulle. Etkö anna, etkö? -- puheli hän

ruikuttamalla.

-- Ystävä! -- vastasi Tshelkash samaan tapaan, nousten seisomaan ja

horjuen. -- Mitä anteeksi annettavaa minulla olisi! Tänään sinä minut,

huomenna minä sinut.

-- Voi veli hyvä! -- huokasi Kaapro, murheellisesti päätään

pyöritellen.

Tshelkash seisoi hänen edessään omituisesti hymähdellen, mutta riepu

hänen päässään punertui punertumistaan, muuttuen turkkilaisen fetsin

näköiseksi.

Satoi kuin saavista. Meri pauhasi yrmeästi, ja aallot pieksivät rantaa.

Nyt ne olivat jo vihoissaan ja raivoisat.

Nuo kaksi olivat hetken aikaa ääneti.

-- Hyvästi nyt! -- virkkoi Tshelkash kylmästi ja pilkallisesti ja läksi

astumaan.

Hän horjui käydessään. Jalat vapisivat, ja päätään hän kannatteli niin

omituisessa asennossa, ikäänkuin olisi peljännyt pudottavansa sen.

-- Anna anteeksi, veli! -- pyysi Kaapro vielä kerran.

-- Joutavia! -- vastasi Tshelkash kylmästi, astuen edelleen.

Hän kulki horjahdellen ja yhä kannatellen päätään vasemman käden

kämmenellä. Oikealla kädellään hän hiljaa hypisteli ruskeita

viiksiänsä.

Kaapro katseli kauan aikaa hänen jälkeensä, kunnes toinen oli kokonaan

kadonnut sateeseen, jota yhä rankempana valui ohuissa suihkuissa,

kietoen aron tiheään, teräksenkarvaiseen usvaan.

Sitten Kaapro otti päästään märän lakkinsa, teki ristinmerkin ja

katsahti kouraansa puristettuihin rahoihin. Vapaasti ja syvästi hän

sitten henkäisi, pisti setelit poveensa ja läksi vihdoin pitkin, lujin

askelin astumaan meren rantaa, painaen päinvastaiseen suuntaan kuin

Tshelkash.

Meri raivosi viskellen suuria, raskaita aaltoja rannan hiekalle ja

särkien niitä pärskeiksi ja vaahdoksi. Kiivaana pieksi sade vettä sekä

maata... tuuli ulvoi... Kaikki ympärillä oli täynnä ulvontaa, pauhua,

humua. Sateelta ei näkynyt maata eikä taivasta.

Pian olivat sade ja aallonpärskeet pesseet pois punaisen täplän siltä

kohdalta, missä Tshelkash oli maannut. Pian ne olivat rannan hiekasta

huuhtoneet Tshelkashin ja nuoren talonpojan jäljet näkymättömiin. Eikä

meren autiolla rannalla enää mikään muistuttanut kahden ihmisen

keskeistä lyhyttä murhenäytelmää.

Radda.

(Makár Tshudrá.)

Mereltä puhalsi kostea, kylmä tuuli. Aalto loiskui rantaa vasten,

merenpuoleiset pensaat suhisivat, ja näitten kumpaisenkin umpimielistä

säveltä tuuli kantoi kauas arolle. Välistä toivat puuskat tullessaan

kohmettuneita, näivettyneitä ja keltaisia lehtiä ja heittivät ne

nuotioon. Silloin liekki leimahti, meitä ympäröivän yön pimeys vavahti

ja siirtyi arasti syrjemmälle. Hetkeksi silloin ilmeni näkyviin

vasemmalla ääretön aro, oikealla silmänkantamaton meri ja suoraan

edessäni Makár Tshudrá, vanha, kookasvartaloinen mustalainen, joka

täällä oli leirinsä hevosia paimenessa. Leiri oli puolensadan askeleen

päässä meistä.

Hän ei välittänyt siitä, että kylmä tuuli oli lyönyt auki hänen

tshekmeninsä, paljastaen hänen karvaisen, ruskean rintansa, ja pieksi

nyt armotta sitä. Puoleksi makaavassa, kauniissa, vapaassa ja

mahtavassa asennossa hän siinä loikoi, määränperäisesti imeskellen

suurta piippuansa, päästellen suusta sekä sieraimista paksuja

savupilviä ja kiinteästi tuijottaen minun pääni ylitse jonnekin arojen

kuolonhiljaiseen pimeyteen. Siinä hän puheli minun kanssani yhtämittaa,

yrittämättäkään suojella itseänsä tuulen tuimilta puuskilta.

-- Vai vaellat vainen? Siinä teet oikein. Hyvän oletkin valinnut osan,

kotkaseni. Niin sen ollakin pitää: vaella vain ja katsele, ja kun olet

kylliksesi katsellut, niin oikaise itses sitten ja kuole. Sen pituinen

se.

Elämääkö? Muita ihmisiä, niinkö? -- jatkoi hän epäuskoisesti kuultuaan

minun vastaukseni tuohon hänen "niin sen ollakin pitää". -- Hohhoo!

Mitäs sinä niillä näkemilläsi teet? Etkös sinä ole elämää, sinä itse?

Muut ne elävät sinuttakin ja elävät ikänsä loppuun. Luuletko sinä, että

sinua kukaan tarvitsee? Et sinä ole leipä etkä sauva; sinua ei siis

kukaan tarvitse.

Oppia ja opettaa, muka, niinkö sanot? Voitkos sinä oppia tekemään

ihmisiä onnellisiksi? Etpä vainkaan. Vuota vielä, kunnes pääsi on

harmaa, ja puhu sitten, että pitää opettaa. Mitä pitää opettaa muka?

Kukin tietää mikä hänelle on tarpeen. Viisas ottaa kaikki, tyhmä ei saa

mitään. Oma on opettajansa kukin.

Hassua väkeä, nuo sinun ihmisesi! Yhteen läjään lyyhistyvät ja siinä

toisiansa henkitoreille likistävät, ja tilaa maailmassa olisi, näethän

sinä. -- Hän viittasi arolle. -- Ja yhä ne työtä tekevät. Miksi, ketä

varten? Ei tiedä yksikään. Mies tuossa kyntää peltoa. Hikihelmin

hänestä voimat maahan vuotaa, ja samaan maahan hän sitten itsensä

oikaisee ja siihen mätänee. Eikä jää hänestä jäljelle yhtään mitään,

eikä hän pelloltansa sieltä mitään näe. Pöllönä eli ja pöllönä kuolee.

Maatako kaivelemaan hän tänne syntyikin, kuollakseen sitten, ennenkuin

ennättää edes oman hautansakaan kaivaa? Tietääkö hän mitä vapaus on?

Käsittääkö hän aron avaruutta? Kun meren aalto haastaa, tunteeko hän

iloa sydämessään? Ja! Orja hän on syntymähetkestä saakka, ja orjana hän

pysyy ikänsä kaiken. Sen pituinen se! Mitä hän kykenee itselleen

tekemään? Panemaan narun kaulaansa, jahka hiukan viisastuu.

Mutta minä, kuulehan, olen 58 ajast'ajan kuluessa nähnyt niin paljon,

että jos olis panna kaikki tämä paperille, niin ei mahtuis

tuhanteenkaan sellaiseen konttiin kuin sinulla on. Sanopas, missä

maissa minä en ole ollut! Etpä kykenekään sanomaan. Sin'et edes tunne

nimelleenkään niitä seutuja, missä minä olen ollut. Niin sitä pitää

elää: vaella vaan ja vaella. Sen pituinen se. Älä kauan seiso yhdessä

kohdin -- mitä siitä lähtee? Yö ja päivä ne iät kaiket maan ympäri

juoksevat, toisiansa tavoittelevat; juokse sinäkin äläkä mietiskele

elämää, muutoin kyllästyt siihen. Miettimään kun rupeat, samassa et

enää elämääkään rakasta. Niin se aina käy. Sellaista on sattunut

minullekin. Hohhoh! On niinkin.

Istuin kerran tyrmässä, Galitshinassa. Mitäs varten minä maailmassa

elän? -- Näin iski kerran mieleeni, kun oli ikävä, -- ja tyrmässä on

ikävä, voi kuinka onkaan ikävä siellä, kotkaseni! -- Ikkunasta minä

katsahdin ulos kedolle, ja silloin kouristi sydäntä, kouristi kuin

pihdeillä. Kuka osaa sanoa, miksikä ihminen elää? Ei sitä osaa kukaan

sanoa, kotkaseni. Ja mitäpäs sitä sellaista itseltään kyseleekään! Elä,

ja siinä se. Ja vaella ja katsele ympärilles; ei silloin ikävä koskaan

valtaa saa. Vähällä olin silloin hirttää itseni omaan vyöhöni.

Sellaista se on.

Hm! Haastelin minä kerran erään miehen kanssa. Ankara oli mies, niitä

teikäläisiä, venäläisiä. Ei sitä niin saa elää, sanoi hän, kuin itse

tahtoo, vaan niinkuin Jumalan sana neuvoo. Ole Jumalalle kuuliainen,

sanoi, niin Hän antaa sinulle, mitä ikinä Häneltä pyytänet. Mies itse

ihan ryysyissä ja repaleissa. Minä sanoa pöläytin, että miks'et sinä

pyydä Jumalalta uusia vaatteita! Mutta silloin mies suuttui ja ajoi

minut tieheni, toruen ja haukkuen. Ja sitä ennen hän oli puhunut siitä,

kuinka muka pitää rakastaa ihmisiä ja antaa heille anteeksi. Olis

antanut minulle anteeksi, jos olin loukannut armollista herraa!

Opettaja sekin! Syödä vähemmin, niin he opettavat, mutta itse he syövät

kymmenen kertaa päivässä. --

Makár sylkäisi nuotioon ja vaieten pani uudelleen piippuunsa. Tuuli

ulvoi jotakin, hiljaa ja vaikeroiden. Illan pimeässä hevoset

hirnahtelivat, ja leiristä päin helähteli huuto ja intohimoinen

tarulaulu. Siellä lauloi Makár Tshudrán tytär, kaunis Nonka. Minä

tunsin hänen täyteläinen, heleän rintaäänensä, jossa aina värähteli

niin omituinen tyytymättömyys ja vaativaisuus, niin hänen laulaessaan

kuin hyvää päivääkin sanoessaan. Hänen ruskeilla, himmeillä kasvoillaan

asui kylmä kuningattarenomainen korskeus, mutta tummanruskeitten

silmäin varjossa välähteli tieto hänen kauneutensa lumoavasta ja

vastustamattomasta voimasta ja kaiken sen halveksimisesta, mikä oli

muuta kuin hän itse. --

Tshudrá ojensi piipun minulle.

-- Polta! Hyvinkö laulaa tyttö tuolla? Sepä se! Soisitko, että

sellainen sua rakastaisi? Et vainen? Se on hyvä se! Niin sen ollakin

pitää: älä usko tyttöväkeä, pysy erilläsi heistä. Tytön on hauskempi ja

mieluisampi antaa suuta kuin minun poltella piippua, mutta kun

kerrankin olet häntä suudellut, niin tiessään on silloin vapaus sinun

sydämestäs. Hän kietoo sinut itseensä jollakin sellaisella, jota et

näet etkä saa katki, ja niin annat hänelle koko sielus; sun omakses jää

vaan se, mikä jäljellä on. Se on varma. Varo tyttöväkeä! Valehtelevat,

senkin käärmeet. Ei ole minulla maailmassa mitään sen rakkaampaa kuin

sinä, niin hän haastelee, mutta pistäpäs häntä nuppineulallakaan edes,

niin sydämes hän repii palasiksi. Kyllä minä sen asian tunnen, voi

kuinka hyvin tunnenkin! Tahdotkos nyt, kotkaseni, niin kerron sulle

tarun, tositarun. Paina mielees se, ja kun olet painanut, niin vapaana

pysyt kuin lintu ikäsi kaiken.

Oli ennen vanhaan Zobár, nuori mustalainen, Loiko Zobár. Koko

Unkarinmaa ja Tshekkien maa ja Slavonia ja kaikki, mikä meren ympärillä

on, kaikki hänet tunsivat. Uljas oli mies! Ei ollut niissä maanäärissä

sitä kylää, jossa ei viis tai kymmenen miestä olis Jumalan edessä

vannonut tappavansa Loikon, mutta hengissä hän vaan oli. Ja jos hän

mihin hevoseen kerran oli mieltynyt, niin pane vaikka rykmentti

sotamiehiä sitä vartioimaan, -- ei aikaakaan, niin jo keikkuu Loiko sen

selässä. Huihai! Vai olisiko se mies ketään peljännyt? Vaikka itse

pääpiru olis tullut hänen luokseen kaikkien pikku pirujen kanssa, niin

ellei Loiko olis häneen puukkoansa iskenyt, niin olis hän ainakin

haukkunut hänet pahanpäiväiseksi ja pikku piruille antanut vasten

kuonoa jok'ikiselle, ihan vissiin!

Ei ollut sitä mustalaisleiriä, joka ei olis häntä tuntenut tai hänestä

kuullut. Hän ei rakastanut muuta kuin hevosia, eikä niitäkään kovin

kauan yhtämittaa: ratsasteli jonkun aikaa ja möi sitten, mutta rahat --

ota ken hyvänsä. Ei ollut hänellä mitään, mistä hän ei olis raatsinut

luopua. Jos olisit tarvinnut hänen sydäntään, niin itse hän sen olisi

rinnastaan reväissyt ja antanut sulle, jos vaan sulle siitä mitä

hyötyä. Semmoinen mies oli Loiko, kotkaseni!

Meidän leiri oli siihen aikaan Bukovinassa. Siitä on nyt kymmenkunta

vuotta. Kerran yöllä -- se oli tuossa kevätpuoleen, minä muistan sen,

-- istuttiin me yhdessä: minä ja Taneli, se, joka oli käynyt sotaa

yhdessä Kossuthin kanssa, vanha Nur ja kaikki muut ja Radda, Tanelin

tytär.

Tunnethan sinä minun Nonkani? Prinsessa kerrassaan! Mutta Raddaa ei

sovi häneen verratakaan, -- liian suuri kunnia Nonkalle. Hänestä, siitä

Raddasta, on mahdoton sanoin mitään sanoakaan. Viululla kukaties voisi

soittaa, kuinka kaunis hän oli, mutta ei siihenkään pystyisi muu kuin

se, jolle viulu on yhtä tuttu kuin oma sydän.

Monen pojan sydämen se tyttö oli piloille polttanut, voi sentään,

kuinka monen! Moravan rannalla kerran muuan magnaatti, vanha juureva

herra, sattui hänet näkemään, näki ja hämmästyi kovin. Istuu ratsunsa

selässä mies ja vapisee kuin horkassa. Kaunis oli tuo vanha herra,

kaunis kuin piru pyhäpäivänä: takki kullan kirjoissa, vyöllä miekka...

hevonen kun vaan maahan polkaisee... niin jo kiiltokivissä säilä

säihkyy kuin salama... lakki vaaleansinistä samettia, kuin taivasta

palanen, -- ylen oli uljas vanha hospodaari! Hän katseli Raddaa

katselemistaan, eikä aikaakaan, niin jo virkkaa: "Hei! Anna suuta,

tyttö! Saat rahaa kukkaron täyden." -- Tyttö se vaan selkänsä käänsi.

-- "Anna anteeksi, jos mieles pahoitin; katsahda edes leppeämmin", --

näin se kerrassaan tarttui mahtava magnaatti ja heitti kukkaron hänen

jalkoihinsa, ja suuri olikin kukkaro, veli hyvä! Tyttö se vaan noin

niinkuin ohimennen potkaisi kukkaron rapakkoon. Sen pituinen se.

"Senkin tyttö!" huokasi hospodaari, iski ruoskalla ratsua, ja

pölypilvenä mies katosi.

Huomenissa tuli uudestaan. -- "Kuka tytön isä?" pauhaa hän kuin mikä

ukkonen pitkin leiriä. Taneli astui esiin. -- "Myö mulle tyttösi,

maksoi mitä maksoi!" -- Mutta Taneli se sanoa paukautti: "Herrat ne

vaan kaikkea kaupittelevat, sioista ruveten hamaan omaantuntoon, mutta

minä olen ollut sodassa Kossuthin kanssa enkä pidä kaupan yhtään

mitään!" -- Pahasti parkaisi silloin vanha herra ja oli vetää

miekkansa, mutta samassa pisti joku meidän miehistä palavan taulan

palan ratsun korvaan, ja niin hänet hepo kiidätti pois. Me pantiin

teltat kokoon ja siirryttiin muuanne. Kuljetaan tuosta päivä, mitäpä

toinenkin -- jo saavutti! -- "Kuulkaa", -- huutaa hän, -- "kautta

Jumalan ja teidän itsenne minä vannon, että omatunto on minulla puhdas.

Tytön kun vaimoksi mulle antanette, niin puolekkain panen teidän

kanssanne kaikki, mitä minulla on. Ylen on äijä mulla rikkautta!" --

Tulena hehkuu mies ja satulassa heiluu kuin merenruoko. Meidän miehet

miettimään.

"Mitäs sanot, tytär?" virkkoi viiksihinsä Taneli.

"Jos naaraskotka korpin pesään pyrähtäisi, mikä hänestä tulisi?" Näin

kysäisi Radda meiltä.

Nauramaan ratkes Taneli ja me muut kanssa.

"Hyvin lausuit, tyttäreni! Kuulithan, hospodaari! Hukkaan sulta meni

hyvät humalat. Kysy kyyhkysiä; ne ovat taipuvaisempia."

Ja niin lähdettiin edelleen.

Mutta hospodaari sieppasi lakkinsa ja paiskasi sen maahan ja ratsasti

pois, ratsasti niin että maa tömisi. Sellainen oli Radda, kotkaseni.

Niin. Istutaan sitä sitten kerran yöllä nuotiolla, niin -- äkkiä alkaa

soittoa kuulua arolta. Sitä soittoa! Veri siitä suonissa kiehahti, ja

ihan se niinkuin olis minne maanitellut. Kaikista meistä tuntui, kuin

tuota soittoa kuullessa tekisi mieli jotain sellaista, jonka jälkeen ei

enää maksa elääkään tai jos eläisi, niin kaiken maailman keisarina

eläisi, -- sellaista oli se soitto, kotkaseni!

Se läheni lähenemistään. Ei aikaakaan, niin jo ajaikse pimeästä

näkyviin ratsu. Selässä istuu mies, viulua soitellen, ja tulee meitä

kohti. Nuotion ääreen hän pysähtyi, lakkasi soittamasta ja katseli

meitä myhäillen.

"Kas, Zobár, sinäkö!" huusi Taneli iloissansa. Niin, se oli justiin se

Loiko Zobár.

Miehellä viikset ihan olkapäillä, ja siinä ne yhtyvät hiuskutreihin,

mustiin ja kiiltäviin kuin damaskiteräs; silmät välkkyvät kuin

taivaalla tähdet, mutta kun myhäilee mies, niin ihan aurinko paistaa,

jumaliste! Siltä näytti, kuin olis hän ja ratsu taottu yhdestä ainoasta

raudankappaleesta. Siinä hän seisoo veripunaisena nuotion valossa,

naurahtelee ja hampaat välkkyy. Vie minut viho viimeinen tuho ja

turmio, ellen minä rakastanut häntä kuin omaa itseäni, ennenkuin mies

oli minulle sanaakaan sanonut tai edes huomannut, että minunkin moiseni

on olemassa tässä matoisessa maailmassa.

Sellainen oli se mies, kotkaseni! Hän kun silmiisi katsahtaa, niin

samassa sydämesi vangiksi ottaa, etkä sitä yhtään häpeä, vieläpä

ylpeilet siitä. Semmoisen miehen kanssa tulee itsekin paremmaksi

kerrassaan. Harvassa on moisia miehiä. Ja hyvä niin. Kovin jos olis

paljo hyvää maailmassa, niin eihän sitä hyvää hyväksi huomaiskaan.

Niinpä niin! Mutta kuulehan vielä, kun juttelen.

Radda sanoo: "Hyvin soittelet, Loiko! Ken sulle viulun teki, niin

heleän ja herkän?" -- Zobár naurahtaa: "Itse minä sen tein, enkä sitä

puusta tehnytkään, vaan nuoren tytön rinnasta rakensin, tytön, jota

kovasti rakastin, ja kieletkin mä hänen sydämestään punoin. Vielä

hiukan valehtelee viulu, mutta kyllä mulla käyrä kädessä on kohdallaan.

Näethän!"

Miehinen mies, tietty se, koettaa kerrassaan häikäistä tytöltä silmät,

jottei niistä sydän syttyisi, vaan että tyttö itse sua ikävöisi. Niin

se Loikokin. Mutta erehtyipäs tällä erää. Radda kääntyi pois ja virkkoi

haukotellen: "Kuulin Zobária kehuttavan viisaaksi ja sukkelaksi. Turhia

puhuvat ihmiset." Ja niin hän läksi loitommas.

"Vai on sulla, ylpeä impynen, niin terävät hampaat!" lausui Loiko.

Silmä iski tulta, ja hän astui alas ratsultansa. "Terve, veljet! Tulin

vieraisiin teille."

"Terve tultua, kotka!" vastasi Taneli. Suuta siinä suihkattiin,

haasteltiin ja käytiin maata... Sikeästi nukuttiinkin. Aamu kun tuli,

niin kas! Siteessähän on Zobárilla pää. Mistä se? Hevonen potkaisi

miehen maatessa.

Vai niin vainen! Ymmärrettiinhän me mikä se semmoinen hepo oli.

Viiksiin myhähdeltiin vaan, ja myhähti se Tanelikin. Eikö sitten Loiko

ollut Raddan veroinen? Huihai! Oli tyttö miten kaunis hyvänsä, mutta

ahdas on hänellä mieli ja kapea kanssa. Ripusta hänelle vaikka leiviskä

kultaa kaulaan, ei hän tuostaan parane. No niin.

Elettiin sitten kotvanen niissä seuduin, ja hyvin meillä siihen aikaan

asiat kävivätkin. Zobár oli mukana. Siinä sitä sitten toveri! Viisas

oli kuin vanha mies ja tiesi vaikka mitä. Kirjaakin osasi lukea, pani

venäät sekä unkarit. Ja kun se mies alkaa tarinoida, niin vaikk'ei unta

oliskaan; yhä vaan kuuntelis häntä. Mutta kun soittamaan rupeaa, niin

lyököön minut ukkonen ihan tähän paikkaan, jos maailmassa kukaan muu

osaa soittaa sillä lailla kun Zobár! Kun pyyhkäisi käyrällään kieliä

kerran, niin sydän sykähtää; pyyhkäisi toisen, niin jo hiukenee sydän,

mutta hän soittelee vaan ja myhäilee. Teki mieli sekä nauraa että itkeä

kuunnellessa hänen laulujansa. Tuossa juuri joku käyrän alla vaikeroi

ja apua pyytää, ja silloin viiltää sydäntä, viiltää kuin puukolla.

Äkkiä taas aro lähtee taivaalle tarinoita kertomaan, hiljaisia

tarinoita, surumielisiä. Tuossa taas tyttönen itkee, soreata poikaa

saatellen, ja sorea poika kutsuu tyttöä arolle: siellä kohdataan. -- Ja

äkkiä -- hei! Ukkosena pauhaa uljas, vapaa laulu, ja luulis, että nyt,

ihan nyt, itse aurinkokin lähtee taivaalla tanssimaan moisen laulun

tahdissa. Semmoista se oli, kotkaseni.

Ihan jok'ikinen suoni ruumiissa ymmärsi tuon laulun, ja orjakseen se

miehen pani, ken vaan sattui sitä kuuntelemaan. Ja jos olisi Zobár

silloin huutanut: "puukot käteen, pojat!" niin jokainen olis lähtenyt

puukkosille kenen kera hyvänsä, jonka vaan hän olis osoittanut. Hän

osasi hallita ihmisiä mielensä mukaan, ja kaikki häntä rakastivat,

lujasti rakastivatkin. Radda se yksin vaan ei hänestä välittänyt, ja

jospa vaan siinä kaikki, mutta väliin ivailikin häntä. Kipeän oli tyttö

iskun lyönyt Zobárin sydämeen, ylen kipeän! Hammastaan puree Loiko,

viiksiänsä nykien, katse kolkompi kuilua pohjatonta, ja välistä niissä

sävähtää niin tuimasti, että hirvittää. Väliin läksi uljas Loiko yöllä

ulos arolle, ja siellä hänen viulunsa itki aamuun asti, itki: siellä

mies vapauttaan hautaan vaivutteli. Me siinä vaan nurmella virumme.

Kuuntelen ja mietiskelen: mitä tehdä, miten olla? Mutta tietäähän sen:

kun kaksi kiveä vastakkain vierii, silloin ei ole hyvä käydä väliin,

rammaksi musertuu. -- Kului tuosta sitten aikaa vähäisen.

Kerran istuttiin koolla taas ja haasteltiin asioista. Ikäväksi löi.

Taneli pyytämään Loikoa: "Laulahan, Zobár, ilahduta sydäntä hiukan!"

Tämä vilkaisi Raddaan, joka vähän matkan päässä loikoi selällään,

taivasta katsellen. Zobár iski kieliä käyrällänsä, ja viulu samassa

haastelemaan, niinkuin olisi vainenkin ollut immen sydäntä palanen.

Näin hän lauloi, Loiko:

Hei! Suur' on aro, suunnaton.

Jo rintain liekehtää!

Kuin tuul', niin raju ratsuin on,

ja käs' on vahva tää!

Silloin käänsi päätänsä Radda, kohottautui istumaan ja naurahti

laulajaa vasten silmiä. Punaiseksi hän lensi, Zobár, kuin aamurusko.

Hei! Orhi, taistoon tottunut,

lähtäänkö liikkeellen?

Viel' usmissaan on aro,

mut pian päivä kultaa sen.

Hei! Valoa käy kohti vaan,

kohoile korkeemmas!

Mut Kuutart' ällös koskekaan

tuuheella harjallas!

Niin hän lauloi. Eikä kukaan enää sillä lailla laula! Mutta Raddapa ei

tuosta tuon enempää; virkkaahan vaan:

"Älähän toki niin korkealle lennä, Loiko! Sattuisit putoamaan alas:

nenäs löisit rapakkoon, viikses tahraisit. Varo vaan!" Vimmastuneen

katseen viskasi silloin Loiko tyttöön, mutta ei sanonut mitään.

Hillitsi itsensä mies ja lauloi edelleen:

Hei! Jos sais päivä silloin kuin

me vielä nukuttais,

niin häpeäänhän, harmistuin,

me silloin suistuttais!

"Se oli laulu se!" virkkoi Taneli. "En ole mointa ennen kuullut;

tehköön minut piru piipuksensa, jos valehtelen!" -- Vanha Nur väliin

viiksiänsä väänteli, väliin olkapäitään kohautteli, ja kovin meitä

miellytti joka miestä Zobárin uljas laulu. Raddaa se vaan ei

huvittanut.

"Tuolla lailla se itikkakin kerran inui, kun koetteli matkia kotkan

huutoa." -- Niin hän sanoi, ja tuntui silloin kuin olis tyttö lunta

heittänyt meidän päälle.

"Nyt taidat tahtoa ruoskaa, Radda!" virkkoi Taneli ja ojensihe tyttöä

kohti, mutta Zobár viskasi lakkinsa tanterelle, kasvot mustina kuin

maan multa.

"Seis, Taneli! Teräksestä suitset -- suuhun tulisen ratsun! Anna

tyttösi emännäksi mulle!"

"Kuules poikaa!" naurahti Taneli. "Ota vaan, jos tahdot ja saat!"

"No, impi, kuulehan minua hiukkanen äläkä röyhentele! Olen minä

maailmassa tyttöjä nähnyt, ylen olen paljon nähnytkin, mutta ei ole

kenkään vielä sisimpäni satuttanut niinkuin sinä. Voi sua, Radda! Jo

veit kuin veitkin vangiksi miehen sydämen! No niin! Kukapa se

kohtalonsa karttanee. Ei ole ratsua niin rajua, jolla omalta itseltä

karkuun pääsisi! Emännäkseni sinut otan Jumalan edessä, omantuntoni ja

isäsi edessä, ja kaiken tämän väen edessä. Mutta varo, älä minun

tahtoani vastusta; vapaa mies olen yhä edelleen ja teen niinkuin

tahdon!" -- Zobár astui hänen luokseen, hammasta purren ja silmät

säihkyen. Jo ojensi kätensä hänelle. Kas niin, arvelimme me, jo suisti

tyttö kuin suistikin rajun aroratsun! Mutta annahan, kun äkkiä mies

levittää kätensä ja kaatuu takaraivolleen maahan!...

Mitä ihmeitä? Niinkuin olisi luoti käynyt sydämeen. Radda, katsos, oli

heittänyt hihnaisen paimenruoskan hänen jalkainsa ympäri ja nykäissyt

siitä. Se se Zobárin kaasi.

Mutta tyttö, se jälleen on maassa selällään; ei liiku eikä puhu,

naurahteleehan vain. Mitähän tuosta tuleekaan? arveltiin me, mutta

Loiko se istuu maassa ja päätään pitelee niinkuin pelkäisi sen siihen

paikkaan halkeavan. Sitten hän nousi hiljalleen ja läksi ulos arolle,

katsahtamatta kehenkään.

"Käypäs peräämään miestä!" kuiskasi minulle Nur. -- Ja niin minä läksin

hiipimään Zobárin jälkeen yön pimeässä. Sellainen oli asia,

kotkaseni! --

Makár kopisti porot piipustansa ja alkoi panna pesään uutta tupakkaa.

Minä kiersin nutun tiiviimmästi ympärilleni ja siinä pitkälläni

katselin hänen vanhoja kasvojansa, helteen ja ahavan paahtamia.

Synkkänä ja ankarana hän pudisteli päätänsä, jotain jupisten

itseksensä, tuuheat, harmaat viikset elehtivät, ja tuuli tuiverteli

hivuksia hänen päälaellansa. Hän muistutti vanhaa tammea, ukonnuolen

kärventämää, mutta yhä vieläkin vankkaa, juurevaa ja voimistaan

ylpeätä. Meri piti edelleen kuiskettansa rannan kanssa, ja tuuli se yhä

kanteli tätä kuisketta ulos avaralle arolle. Nonka ei laulanut enää,

mutta taivaalle kasaantuneet pilvet tekivät yön entistänsä synkemmäksi

ja kamalammaksi.

-- Loiko kulki verkalleen, laahustellen, pää painuksissa ja kädet

riipuksissa kuin kaksi velttoa ruoskansiimaa. Päästyään notkoon puron

reunalle hän istahti kivelle ja huokasi, ja niin huokasi mies, että

ihan minua sydämestä otti, -- niin kävi sääliksi häntä. En kumminkaan

astunut hänen näkyviinsä. Eihän sitä sanalla toisen surua hälvennä, vai

mitä? Sepä se! Istuu sitten tunnin, istuu toisen, jopa kolmannenkin,

eikä liikahdakaan, yhä vaan istuu.

Minä piilin heinikossa, vähän matkan päässä. Yö oli valoisa, kuu

heitteli hopeitansa yli avaran aron. Kauaksi näki nyt joka haaralle.

Äläs huoli: äkkiä astuu Radda kiirein askelin leiristä päin.

Silloin mulle hyvä mieli. Sehän mainiota, arvelin itsekseni; uljas

tyttö, tuo Radda. Impi astui hänen luokseen, mutta Zobár ei huomaa.

Vihdoin laski tyttö kätensä hänen olalleen. Silloin säpsähti Loiko,

päästi kätensä irti ja kohotti päätään. Heti sen tehtyään hän kavahti

pystyyn ja tarttui puukkoonsa. Nyt hän pistää tytön kuoliaaksi,

säikähdin minä, ja olin juuri kiljaisemassa leiriin päin ja lähtemässä

heidän luokseen, mutta äkkiä kuulen, kuinka Radda virkkaa:

"Heitä pois puukko! Pään sulta muserran muutoin!" -- Ja kun tarkemmin

katselen, niin Raddalla on pistoli kädessä, ja sillä tähtää Zobária

otsaan. Sen hornan tyttö! No niin, arvelin minä, tasaväkisiä ovat nyt

kumpikin. Mitähän tuosta tulla mahtaa?

"Kuule!" puhelee Radda ja pistää pistolin vyöhönsä. "En minä sinua

surmaamaan tullut, sanoo, vaan sopimaan tulin. Heitä pois puukko!" --

toinen heitti ja kulmat rypyssä katselee tyttöä. Ihme oli kerrassaan

katsella heitä, veikkonen! Siinä on heitä kaksi, petoina he silmäilee

toisiansa, ja kumpikin niin kaunis ja uljas, ja kirkas kuu heitä

katselee ja minä, ei muut.

"Kuule nyt, Loiko! Minä rakastan sinua", puhelee Radda. -- Toinen vaan

olkapäitään kohautti; niinkuin olisi kammitsassa kädet sekä jalat.

"Kyll' olen nähnyt nuoria miehiä minä, mutta uljaampi sinä olet heitä

ja kauniimpi sekä sielultasi että kasvoiltasi. Jok'ikinen heistä olisi

viiksensä ajanut yhdestä ainoasta silmäniskustanikin; jalkojeni juureen

he olisivat langenneet jok'ainoa, jos vaan olisin tahtonut. Mutta

mitäpä heistä? Ei ne ylen uljaita muutoinkaan olleet, ja minä olisin

heidät kerrassaan akankirjoihin pannut. Kovin vähän on enää maailmassa

jäljellä uljaita mustalaisia, Loiko. En ole ketään konsanani

rakastanut, Loiko, mutta sinua minä rakastan. Vielä minä sentään

vapauttanikin rakastan, rakastan enemmän kuin sinua, Loiko! Mutta

sinutta en voi elää, niinkuin et sinäkään minutta voi elää. Niinpä

tahdonkin, ettäs omani olisit niin sieluinesi kuin ruumiinesikin,

kuuletko?" -- Toinen naurahti vain.

"Kuulen kyllä. Ja mieluisia ovat minulle sun sanasi. Puhuhan vielä!"

"Puhun niinkin. Kiertele sinä, Loiko, minkäs kiertelet, minä sinut

sittenkin valtaan, omakseni tulet kuin tuletkin. Älä siis turhaan aikaa

kuluta. Sinua odottavat minun suuteluni ja hyväilyni... tulisesti minä

suutelen sua, Loiko! Ja minun suudelmiini sä unohdat uljaan elämäsi...

unohdat huimat laulusi, joita niin kernaasti kuuntelevat reippaat

mustalaiset. Ei ne enää aroilla kajahtele. Pian laulelet vain

lemmenlauluja, hempeitä lauluja minulle, Raddallesi... Älä vainenkaan

turhaan aikaa kuluta... Kun minä kerran näin olen sanonut, niin

huomenna jo taivut mun alleni, niinkuin vanhemman toverisi junákin

alle. Huomenna kumarrat minua jalkoihin koko leirin nähden ja suutelet

minun oikeata kättäni, -- kohta olen vaimosi."

Kas sellaista se vaatii, perhanan tyttö. Mointa ei ollut kukaan koskaan

kuullutkaan. Ennen vanhaan, niin sanotaan, oli montenegrolaisilla ollut

sellainen tapa, mutta mustalaisilla -- ei milloinkaan! Veljeysliitto

tytön kanssa! Voitko sinä, kotkaseni, keksiä mitään sen hassumpaa!

Pääsi saat palasiksi mietiskellä, etkä keksi sittenkään.

Syrjään ponnahti Loiko ja parkaisi ulos avaralle arolle, parkaisi kuin

olisi haavan rintaansa saanut. Radda vavahti, mutta jaksoi hillitä

itsensä.

"Hyvästi sitten huomiseksi, mutta huomenna sä teet niinkuin olen

käskenyt. Kuuletko, Loiko?"

"Kuulen ja niin teen!" vaikeroi Zobár ja ojensi kätensä häntä kohti.

Tyttö ei häneen katsahtanutkaan. Silloin horjahti Zobár, kuni tuulen

taittama puu, ja kaatui maahan, nyyhkien ja nauraen.

Noin masensi riivattu tyttö uljaan pojan. Tuskin sain hänet tuntoihinsa

enää.

Merkillistä! Ketä hittoa se hyödyttää, että ihminen suruihinsa sortuu?

Kuka kuuntelee kernaasti, kuinka ihmissydän vaikeroi ja surusta

pakahtuu? Sanopas se!

Minä palasin leiriin ja kerroin näkemäni vanhuksille. Ukot tuumivat ja

päättivät vuottaa ja katsoa, mitä tästä kaikesta tulee. Mutta

tällaistapa siitä tuli. Huomis-iltana kun taas istuttiin nuotion

ääressä, saapui Loikokin. Hämillään oli mies, silmät kuopallaan, ja

kauheasti hän oli kuihtunut yön tietämissä. Silmiään nostamatta hän

virkkoi meille:

"Sellaista se nyt on laitaa, toverit: minä tutkistelin sydäntäni viime

yönä, mutt'en löytänyt siinä enää sijaa entiselle vapaalle elämälle.

Radda se siinä yksin vallitsee eikä kukaan muu. Tuossa tuo Radda, ihana

impi, myhäilee kuin kuningatar! Hän rakastaa vapauttansa enemmän kuin

minua, mutta minä rakastan häntä enemmän kuin omaa vapauttani, ja

niinpä olen päättänyt kumartaa häntä jalkoihin, sillä niin hän on

käskenyt, jotta näkisi kaikki kansa, kuinka hänen kauneutensa on

voittanut uljaan Loiko Zobárin, joka tähän asti on leikkinyt tyttöjen

kera, niinkuin leikkiänsä lyö tunturihaukka sorsaparven kanssa. Ja

sitten hän tulee vaimokseni ja rupeaa minua hyväilemään ja suutelemaan,

niin ettei minun enää mieli tee laulujakaan teille laulella enkä enää

vapauttanikaan surkeile. Eikö niin, Radda?" -- Hän nosti silmänsä ja

katsahti epäillen Raddaan. Ääneti ja tuimasti nyökäytti tyttö päätä

hänelle ja osoitti kädellään jalkoihinsa. Me katseltiin, tuijoteltiin,

ymmärtämättä yhtään mitään. Oikein teki mieli paeta jonnekin pois,

jottei vaan tarvitsisi nähdä, kuinka Loiko Zobár lankeaa tytön jalkain

juureen, vaikkapa itse Raddankin. Jo siinä hävetti ja säälitti ja oli

niin ilkeä olla.

"No niin!" huudahti Radda Zobárille. "Hohhoo! Älähän hätäile; ennättää

sinuun vielä kyllastyäkin!" -- Zobár naurahti, ja teräkseltä kilahti

miehen nauru.

"Onhan asia siis päätetty, toverit! Mitäs muuta olisi jäljellä? Onpa

jäljellä vielä tutkaista, onko Raddalla sydän niin luja kuin näyttää

olevan. Tutkaistaanpas! Antakaa anteeksi, veljet!"

Voi sentään! Ei osannut kukaan arvatakaan hänen aikeitaan, niin jo

makasi Radda maassa, rinnassaan Zobárin käyrä puukko kahvaa myöten.

Kauhu valtasi meidät.

Mutta Radda tempasi puukon ulos, viskasi sen syrjään ja tukki haavansa

suortuvillaan pikimustilla. Hän naurahti ja sanoi lujaa ja selvästi:

"Hyvästi, Loiko! Noin sun tiesin tekevänkin ja kuolin."

Ymmärrätkö sinä tuota tyttöä, kotkaseni? Sellainen oli se pirun tyttö,

vaikka minut tähän paikkaan kärvennettäisiin. Hohhoi-jaa!

"Ja nyt kumarran sinua jalkoihin, korskea kuningatar!" -- Niin huudahti

Loiko, ja kajahti siitä huudosta koko avara aro. Hän heittäysi maahan

ja painoi huulensa kuolleen Raddan jalkoihin ja meni tainnoksiin. Me

otettiin lakit päästä ja seistiin ääneti.

Mitäs nyt sanot, kotkaseni? Sepä se! Ukko Nur murahti: "Nuoriin mies!"

Mutta ei olis yhdenkään käsi kohonnut sitomaan Loiko Zobária, ei yhden

ainoankaan, ja tiesihän sen Nur itsekin. Kädellään viittasi vain vanhus

ja läksi loitommas. Taneli nosti maasta puukon, jonka Radda oli

viskannut syrjään. Kauan hän katseli sitä, viiksiänsä liikutellen. Ei

ollut vielä puukon terällä hyytynyt Raddan veri, ja terävä se oli

semmoinen ja käyrä. Sitten astui Taneli Zobárin luokse ja iski puukon

hänen selkäänsä ihan sydämen kohdalle. Olihan hän Raddan isä, tuo

Taneli, vanha sotamies.

"Juuri niin!" virkkoi Loiko kääntyen Taneliin. Niin hän virkkoi ja

läksi Raddan jälkeen.

Me katseltiin heitä. Siinä makasi Radda, painaen rintaansa vasten

suortuviansa, silmät auki katsellen sinistä taivasta, mutta hänen

jalkainsa juureen oli oikaissut itsensä uljas Loiko Zobár. Tytön

suortuvat olivat valahtaneet hänen ylitsensä. Hänen kasvojansa ei

näkynyt.

Siinä me seistiin, mietiskellen. Vanhan Tanelin viikset vavahtelivat,

ja rypyssä olivat tuuheat kulmakarvat. Taivaalle hän katseli, sanaakaan

sanomatta, mutta Nur, harmaahapsi, heittäysi kasvoilleen maahan ja

purskahti itkemään, ja niin itki siinä ukko, että hytkähtelivät vanhat

hartiat.

Olipa siinä itkemistäkin, kotkaseni! Oli niinkin!

Vaeltavasi sanoit. Niinpä vaellakin sitten teitäsi äläkä poikkea

syrjään. Astu suoraan! Turhaan kukaties sittenkin kuihdut. Sen pituinen

se, kotkaseni.

* * * * *

Makár vaikeni, pisti piipun kukkaroon ja pani nuttunsa kiinni. Alkoi

sataa. Tuuli yltyi, meri kohisi kumeasti ja tuimana. Hevoset tulivat

sammuvan nuotion ääreen yksitellen. Ne katselivat meitä suurilla,

viisailla silmillään ja asettuivat meidän ympärillemme taajana,

liikkumattomana piirinä.

-- Hei hevot, hei! -- huudahti heille lempeästi Makár ja taputti

kämmenellään mustaa lempihevostansa. Sitten hän kääntyi minuun sanoen:

-- Jo on aika käydä maata. -- Hän pujotti nutun päänsä yli, oikaisihe

nurmelle uljaaseen asentoon ja vaikeni.

Minua ei nukuttanut. Minä katselin kautta yön merta kohti, ja tuolla

ilmassa leijaili ohitseni ruhtinaallisen kauniina ja mahtavana Raddan

haamu. Kädellään hän painoi suortuviansa pikimustia rintansa haavaa

vasten, ja hänen ruskeitten, hienojen sormiensa lävitse tihkui verta,

ja pisara pisaralta sitä putoeli maahan tulipunaisina tähtösinä.

Mutta hänen jäljissään leijaili uljas Loiko Zobár. Hänen kasvonsa

olivat tuuheitten mustain suortuvain peitossa, ja niitten alta

tipahteli tiheitä, kylmiä, suuria kyynelkarpaloita...

Sade yltyi rankaksi, ja meri lauloi synkkää, juhlallista hymniä

kauniille, ylpeälle mustalaisparille, Loiko Zobárille ja Raddalle,

vanhan Taneli sotilaan tyttärelle.

Mutta yhä he kumpikin kiirivät yön pimeässä hiljalleen ja ääneti, eikä

voinutkaan sorea laulaja Loiko Zobár saavuttaa ylpeätä Raddaa...

Arhippa vaari ja Lenjka.

Lauttaa odotellessaan he olivat käyneet pitkäkseen rantatöyrään

siimekseen. Siinä he kauan aikaa ääneti katselivat Kubanj-virran

nopeita, sameita aaltoja, jotka loisketta pitivät heidän jalkainsa

juuressa. Lenjka poika oli torkahtanut. Arhippa vaari tunsi kalvavaa,

ahdistavaa tuskaa rinnassaan eikä saanut unta. Tummanruskeata pohjaa

vasten tuskin erottikaan näitä kahta repaleista ja kutistunutta

olentoa: kaksi viheliäistä kasaa siinä vain oli, toinen isompi, toinen

pienempi. Nuo väsymyksestä ja helteestä riutuneet, päivänpaahtamat ja

pölyiset kasvot olivat kerrassaan värisoinnussa ruskeain vaateryysyjen

kanssa.

Arhippa vaarin laiha ja kookas vartalo oli asettunut poikkipuolin

kapeata hietakaistaletta, joka keltaisena nauhana kulki pitkin rantaa,

töyrään ja virran välitse. Torkkuva Lenjka, pienikasvuinen,

hieveröinen, makasi kiemurassa hänen sivullansa. Tuo ryysyinen poika

näytti kiverältä oksalta: se oli katkennut vaaristansa, vanhasta

kelopuusta, jonka nyt virran kylmät ja väkevät aallot olivat tuoneet

mukanaan ja heittäneet rannan hiekalle. Kyynäspäähänsä nojaten vaari

katseli toiselle rannalle, johon päivä paistoi täydeltä terältä ja jota

niukasti reunaili moniahta harva pajupensas. Muutamassa kohti pisti

näkyville lautan tumma laita. Siellä näytti niin alakuloiselta ja

autiolta. Harmaa maantie eteni joen rannasta kauas aron sisimpiin; se

oli niin säälimättömän suora ja kuiva, tuo tie, ja teki vaarin mielen

alakuloiseksi. Hänen tummat, tulehtuneet silmänsä, luomet punaisina ja

pöhössä, rävähtelivät levottomasti ja sairaalloisesti, ja ryppyjen

uurtamilla kasvoilla asui rasittavan kivun ja tuskan ilme.

Tuontuostakin tuli yskänpuuska, jota hän koetteli pidätellä, suojellen

suuta kädellään ja levottomasti vilkaisten pojanpoikaansa. Yskä oli

käheätä ja henkeäsalpaavaa. Se pani ukon joka kerta kohottautumaan

maasta ja pusersi hänen silmistään suuria kyynelkarpaloita.

Ukon yskä ja laineitten hiljainen loiskahtelu rannan hietaa vasten ne

yksin häiritsivät aron äänettömyyttä... Siinä se levittelihe

kummallakin puolen jokea, suunnattomana, ruskeana, päivänpaahtamana, ja

vasta tuolla etäällä taivaanrannassa, mitä vanhuksen silmä tuskin

erottikaan, lainehti rehevänä kultainen vehnävainio, johon häikäisevän

kirkas taivaankansi jyrkästi laski. Taivasta vasten kuvastui kaukana

kolme solakkaa poppelipuuta. Vuoroin ne näyttivät pienenevän, vuoroin

taas korkeammiksi kohoavan, nousten ja laskien... tahi äkkiä peittyi

kaikki aron auteren kimmeltävään hopeaharsoon.

Tämä heitteleivä, heleä ja petollinen harso läheni välistä etäältä

melkein virran rannalle saakka, ja silloin näytti se itsekin virralta,

joka äkkiä oli lähtenyt juoksemaan taivaasta, yhtä kirkkaana ja tyynenä

kuin sekin, lähtenyt tuomaan virvoitusta helteen uuvuttamalle arolle.

Mutta pian se katosi jälleen.

Arhippa vaarille, Ison-Venäjän miehelle, oli outoa tämä ilmiö, hän kun

ei milloinkaan ollut asunut aroilla, -- hänet oli nälkä pakottanut

lähtemään sinne. -- Hän hieroskeli nyt silmiänsä ja mietiskeli

murhemielin, että tämä helle ja aro ne vievät häneltä näön, niinkuin

olivat vieneet viimeiset voimat jaloistakin: niillä ei enää jaksa astua

kolmeakymmentä virstaa päivässä; tuskin niillä enää puoltakaan sen

vertaa kykenee käymään.

Tänään oli hänen tukalampi olla ja mieltä käänsi enemmän kuin koskaan

viime aikoina. Hän tunsi kuolevansa pian, ja vaikk'ei hän siitä niin

paljon välittänyt eikä sitä mietiskellyt, se kun oli hänen mielestään

välttämätön vero, niin olisi hän sentään tahtonut kuolla kaukana

täältä, kotipuolessaan, Orlovan läänissä. Ja sitäpaitsi hän oli kovasti

huolissaan pojanpojastansa... Minne joutuneekaan Lenjka?...

Tuota hän oli kysellyt itseltänsä monta kertaa päivässä, ja joka kerta

hänestä silloin tuntui, kuin kouristaisi häntä ja viluttaisi, ja

silloin rupesi aina niin pahasti panemaan ja oli niin tukala olla, että

hänen teki mieli heti kohta kääntyä kotia, Venäjälle...

Mutta sitten johtui mieleen Krim, autiot arot, tylyt ja kovat

tshabanit, heidän suuret, äkäiset koiransa, roistomaiset ja ahneet

tataarit... johtui myös mieleen muuan Tamanassa sattunut tapaus, joka

oli ollut vähällä saattaa hänet ja Lenjkan tyrmään...

Ja sitten... ylen on matka pitkä Venäjälle... Ei sinne ennätä

kumminkaan; matkan varrella jonnekin kuolla käpertyy. Täällä Kubanjilla

ovat alttiit almuja antamaan. Kansa on kaikkialla varakasta, vaikka

juroa ja pilkallista. He eivät rakasta kerjäläisiä, itse kun ovat

rikkaita.

Lenjkalle kukaties keksisi jotain muuta. Mitäpäs sillä väliä: orpohan

hän on täällä niinkuin kotipuolessakin Venäjällä.

Hän katsahti poikaan kyyneleistä kosteilla silmillään ja silitti

varovasti hänen päätänsä karkealla kädellään.

Poika liikahti ja loi suuret siniset silmänsä häneen. Jotain

epälapsellisen vakavata ja miettiväistä oli noissa silmissä, jotka

näyttivät tavallista suuremmilta hänen laihoissa, rokonarpisissa

kasvoissaan. Nenä oli terävä, ja hienot, verettömät huulet olivat

helteestä ja aron ahavasta halkeamissa.

-- Joko tulee? -- kysäisi hän ja suojellen kädellään silmiänsä vilkaisi

virtaan, joka tuossa niin välinpitämättömästi kimalteli auringon

säteissä.

-- Ei tule vielä. Tuolla se vaan seisoo. Mitäpäs se tänne lähtisi? Kun

ei kukaan kutsu, niin paikoillaanhan se pysyy, -- vastasi Arhippa

verkalleen yhä edelleen, silitellen pojan päätä.

Lenjka keikautti päätään, ties miksi, ja oikaisihe hiekalle. Kumpikin

oli kotvan aikaa ääneti.

-- Jos osais uida, niin lähtis uimaan, -- virkkoi Lenjka tähystellen

joelle. Hänen äänensä oli omituisen kumea ja sointua vailla.

-- Kovin on vuolas tämä virta. Ei meidän puolessa sellaisia ole.

Miksikä se tuolla lailla väreilee? Juoksee niinkuin pelkäisi

myöhästyvänsä.

Nureilla mielin käänsi Lenjka päänsä toisaanne.

-- Mutta tiedätkös mitä? -- sanoi vaari, hetkisen mietittyänsä. --

Päästetäänpäs vyöt auki ja sidotaan ne yhteen. Minä kiinnitän toisen

pään jalkaasi, mene sitten uimaan...

-- Vielä vai! -- venäytti Lenjka ymmärtäväisesti. -- Kylläpäs keksit!

Luuletko sinä, ettei virta vie sinuakin? Hukutaan vielä kumpikin.

-- Minä meinasin, että noin rannemmalla vain... Mutta kyllä se virta

sittenkin vie! Katsos, mitenkä puskeekaan kovasti... Entäs keväällä

sitten, kun se alkaa tulvia! Sitten se vasta... Niityillekin se tuhot

tekee. Ja niittyjä, näethän, -- ei ääriä näy!

Lenjkan ei tehnyt mieli puhua, eikä hän vaarille vastannutkaan. Hän

otti maasta kuivan savikokkareen ja jauhoi sen hyppysissään tomuksi,

vakavan ja miettiväisen näköisenä. Vaari katseli häntä ajatuksissaan,

silmiään siristellen.

-- Katsos tuota! -- puheli Lenjka hiljaa ja yksitoikkoisesti,

puistellen tomua sormistansa. -- Niinkuin nyt esimerkiksi tämä

savikokkare... hyppysissä kun hieraisi sitä, niin tomu vaan pöllähti...

niin hieno tomu, että tuskin silmällä erottaa...

-- Niin mitä sitten? -- kysäisi Arhippa, saaden uuden yskänpuuskan,

joka taas kiersi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hän katseli pojan

kuivakiiltoisia silmiä ja laihoja, kulmikkaita kasvoja. -- Mitäs sinä

sillä meinaat? -- lisäsi hän, yskittyänsä loppuun.

-- Sitä vaan, -- sanoi Lenjka päätään heilauttaen. -- Sitä minä

meinaan, että tuommoinen se justiin on!... -- Hän viittasi virtaan

päin. -- Ja mitä kaikkea siihen on rakennettukaan!... On sitä jo

yhdessäkin kaupungissa käyty sinun kanssasi! On niinkin! Ja sitä

ihmisten paljoutta!

Kesken jäi ajatus Lenjka pojalta. Hän vaikeni jälleen ja alkoi katsoa

ympärilleen.

Vaari oli ääneti hänkin hetken aikaa. Sitten hän siirtyi aivan lähelle

poikaa ja haasteli lempeästi:

-- Voi sua, kilttiä poikaa! Kohdalleen sinä sanoit: tomua on kaikki

tyynni, kaupungit ja ihmiset, sinä ja minä, pelkkää tomua vain. Voi sua

Lenjka poika, voi!... Annas, että olisit oppinut lukemaan!... Mikä

olisi tullutkaan sinusta! Niinhän sinä olet nytkin kuin mikä aikamies

ja haasteletkin niin ymmärtäväisesti... Peippostani, pientä

tuiretuistani!.... Mitenkähän sinun vaan käynee?

Vaari painoi pojan pään syliinsä ja suuteli sitä.

-- Maltahan nyt! -- huudahti poika, irroittaen pellavaisen tukkansa

vaarin koukeroisista, vapisevista sormista ja hieman vilkastuen. --

Mitenkä sinä sanoitkaan: tomua kaupungit ja kaikki, niinkö?

-- Niinhän sen kerran sääsi Herra Jumala, poikaseni. Kaikki on maasta,

mutta maa ei ole muuta kuin tomua. Ja kaikki kuolee, mitä siinä on.

Nii-in! Ja siksi pitää ihmisen tehdä työtä ja olla nöyrä. Pian tässä

minustakin aika jättää... --- Niin heilahti äijä omaan itseensä ja

lisäsi: -- minnehän sinä sitten joudutkaan ilman minua?

Lenjka oli kuullut tuon kysymyksen jo useampia kertoja, ja kovin oli jo

poika kyllästynyt tuohon alituiseen kuolemasta puhelemiseen. Siksipä

hän kääntyi ääneti syrjään, nykäisi maasta heinänkorren, pisti sen

suuhunsa ja alkoi verkalleen pureksia sitä.

Mutta vaarille tämä oli arka kohta.

-- Miks'etkäs sinä mitään puhu? Mitenkä sinun vainenkaan käy, kun minä

olen poissa? -- kysäisi hän hiljaa, kumartuen pojan puoleen ja yskien

jälleen.

-- Johan siitä on ollut puhetta... -- vastasi Lenjka hajamielisesti ja

nyrpeästi, viiramalta vilaisten vaariinsa.

Senkin tähden olivat nuo keskustelut pojasta vastenmielisiä, että ne

useimmiten päättyivät kinastukseen. Vaarin oli tapana puhua hyvin

lavealti lähenevästä kuolemastaan. Ensi alussa oli Lenjka kuunnellut

häntä tarkasti, kammolla ajatellen pulmallista tilaansa vast'edes, oli

itkenytkin, mutta sitten oli tullut muutos: hän ei enää kuunnellut

vaarin puheita, vaan vaipui omiin ajatuksiinsa. Vaari tuon huomattuansa

tavallisesti suuttui ja alkoi puhua, kuinka muka Lenjka on typerä

poika, joka ei rakasta vaariansa eikä käsitä, mitä kaikkea tämä

puuhillansa tarkoittaa. Ja vihdoin hän jo rupesi moittimaan Lenjkaa

siitä, että tämä muka toivoo vain vaarin kuolevan niin pian kuin

mahdollista.

-- On muka ollut puhetta!... -- haasteli taas vaari. Tyhmä olet vielä,

poika riepu; et ymmärrä omaa elämääsi. Kuinkas vanha sinä olet?

Yhdennellätoista vasta. Ja heikko sinä olet ja heiveröinen; eihän

sinusta työntekijäksi. Minne sinä menet? Hyvät ihmiset auttavat, niinkö

luulet? Jos sinulla olisi rahoja, niin nuo hyvät ihmiset auttaisivat

sinua menettämään ne, se on vissi se. Mutta kerjuulla käynti ei ole

hauskaa minunkaan, vanhan äijän: kumarra jokaista ja pyydä jokaiselta.

Yksi haukkuu, toinen lyökin kolauttaa ja ajaa pois... Luuletko sinä,

että mierolaista kukaan ihmisenä pitää? Ei yhden yksikään! Kymmenen

ajast'aikaa olen minä jo kerjäläisenä kierrellyt, -- kyllä minä sen

asian tiedän. Leipäpalasen he näet tuhannen ruplan hintaiseksi

arvaavat. Ja kun sen kerjäläiselle antaa, niin jo hänelle heti taivaan

portit aukenikin. Sitä varten ne enimmäkseen antavat, jotta omatunto

olisi rauhassa; sitä varten vain, eikä säälistä suinkaan. Ottaa ja

viskaa sulle palasen, sittenpähän itsekin ilkeää syödä. Kylläinen

ihminen on peto. Ei hän konsanaan nälkäistä sääli, sillä hän ei tunne

häntä. Vihollisia he ovat keskenään, kylläinen ihminen ja nälkäinen

iät; kaiket he pysyvät toistensa silmätikkuna. Siitäpä syystä he eivät

koskaan osaa toisiansa sääliä eikä ymmärtää... Rapaa on kylläiselle

kerjäläinen.

Vaari joutui haltioihinsa suuttumuksesta ja mielipahasta. Hänen

huulensa vavahtelivat, vanhat, himmeät silmät ne vilhuivat

punastuneissa kehyksissään, ja kasvojen pergamentilla uurtuivat rypyt

entistä tiheämmiksi ja räikeämmiksi.

Silloin hän oli Lenjkalle oikein vastenmielinen. Jopa pelkäilikin poika

jotain.

-- Niin, mitenkä sinä aiot maailmassa menetellä? Sanopas se! Sinä olet

heiveröinen lapsi, mutta maailma on peto. Kitaansa se nielaisee sinut

kerrassaan. Mutta sitä minä en salli... Minä rakastan sinua, näetkös,

lapsi parka! Eikä minulla maailmassa muita olekaan kuin sinä, eikä

sinullakaan muita ole kuin minä... Mitenkäs minä sitten kuolisin

kupsahtaisin? Mahdotonta on minun kuolla ja sinun jäädä yksiksesi...

Kukas sinusta murheen pitää?... Hyvä Isä! Miksi onkaan piikasi poika

Sinulta niin hyljätyksi tullut?... En minä jaksa elää, enkä minä

kuollakaan saata, sillä lapsi on tuossa... minun on velvollisuus pitää

huolta hänestä. Seitsemän vuotta olen häntä vaalinut... käsivarsillani

kantanut tutisevilla... Auta, laupias Jumala!

Vaari istahti ja purskahti itkemään painaen päänsä vapiseviin

polviinsa. Käheitä, epätasaisia nyyhkytyksiä nousi kipeästä rinnasta,

ja hartiat hytkähtelivät.

Virta kiidätteli kiireesti vesiänsä, loiskien rantaa vasten, ikäänkuin

olisi tahtonut kuulumattomiin tukahuttaa vanhuksen nyyhkytykset.

Heleästi hymyili pilvetön taivas, valaen alas polttavaa hellettä, ja

hymyillessään se tyynesti kuunteli sameain laineitten pauhaavaa

kohinaa.

-- No, älähän itke, vaari! -- virkkoi äkkiä Lenjka yrmeällä äänellä,

käänsi sitten kasvonsa ukon puoleen ja lisäsi, silmät rypyssä ja juron

näköisenä: -- onhan siitä jo kyllin ollut puhetta. En minä hukkaan

joudu. Menen tästä vaikka passaripojaksi ravintolaan...

-- Pieksävät sinut siellä raajarikoksi... -- sanoi vaari itkusilmin.

-- Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, -- huudahti poika

jonkinlaisella uhmalla, -- entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin

selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.

Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken

aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:

-- Tahikka menen luostariin...

-- Jospa vainenkin luostariin! -- huokasi vaari vilkastuen, mutta uusi

yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.

Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.

-- Lautta hoi!... Lautta ho-hoi! -- tärisytti ilmaa joku mahtavan

äänekäs kurkku.

Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten

reppunsa ja sauvansa.

Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset

rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa.

Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu

ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa,

näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja,

alkaen silmäin alta, jotka olivat selkoselällään ja ponnistuksesta

vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen

valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin

alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas

olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret,

paksuanturaiset rattaanpyörät, -- kaikki osoitti itsetietoista

kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.

-- Hoi, ho-hoi!

Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.

-- Päivää! -- mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle

rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi

liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä

kerjäläisiä.

-- Venäjänkö maasta?

-- Sieltä juuri, ystäväiseni, -- vastasi Arhippa kumartaen.

-- Nälkäkö on siellä, vai?

Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.

-- Torakatkin nälkään kuolevat!

-- Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda!

Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.

-- Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi

mehusta on maa meillä imetty.

-- Tyhjäksikö? -- virkkoi kasakka päätään heilauttaen. -- Maa antaa

aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan

muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan

kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Olekos käynyt Mustanmeren

maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.

Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturikasakkaa seisoi

siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan

kanteen. Lautta tärähti rantaa vasten. Miehet horjahtivat ja päästivät

köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.

-- Kuumako on? -- irvisti matkamies taluttaen hevostansa lautalle ja

kädellään kajoten lakkinsa laitaan.

-- Huhhuh! -- äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle

roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi

niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.

Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.

Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten,

katsellen kasakoita.

-- No, lähtäänpäs nyt! -- komensi rattaiden isäntä.

-- Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? -- kysäisi rattaita

nuuskinut.

Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt,

silmäänsä siristäen, katseli varren sisään.

-- En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!

-- Vesi!... Onhan minä vettä...

-- Viinaako? En tuonut viinaa.

-- Mitenkäs sinä ilman viinaa? -- kysäisi toinen, miettiväisenä

tuijottaen lautan kanteen.

-- Lähtään pois nyt vaan!

Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui

köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja

lähtisi liikkeelle.

-- Äijä hoi! Miks'et tule auttamaan sinäkin? -- virkkoi saappaan vetäjä

Arhipalle.

--- Eihän minusta mihin, poikaseni! -- vastasi vaari valittavalla,

puoleksi laulavalla äänellä.

-- Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, -- arveli Lenjka

ja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä,

laskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.

Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja,

saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten

niillä lautan kanteen.

-- Katsopas, Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.

Hätäkös täällä on talonpojan elää! -- Niin kuiskaili Arhippa kumartuen

Lenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.

Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen

sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen

liikkuen eteenpäin.

-- Senkin karju! Raatajat muka huonoja! Ei ole mies ikinä sellaista

työtä unissaankaan nähnyt! -- kuiskasi vaari. -- Miksikähän se Jumala

antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? -- Hän oli

vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta

vastasikin itse: -- sillä tapaa Hän vain koettelee ihmistä. Ken

napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä

oleman iloa eikä rauhaa elämässään.

Veteen katsellessaan Lenjka tunsi suloista huumausta. Kova virta oli

väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin

käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat

häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki

mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja

hän kaatui.

Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat

hänelle kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.

-- Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille, niin pääset stanitsaan

[kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!

Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi

ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät

ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari

tuontuostakin oli tukehtua yskästä.

Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja

päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks

kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkealla kurkkuäänellä. Hän

tuntui soluttelevan säveliä niinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä:

missä solmu, siitä rihma poikki.

Laulu oli luonteelleen aivan samanlainen kuin tuo ääretön arokin:

siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti

autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.

Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari

yski yhtämittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian

tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla

äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen... Stanitsan pojat siellä taas

rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla

kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta... Ei ole silloin hauska

katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä

syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja

haastelee niin liikuttavasti, nyyhkien aina väliin ja kertoen

sellaista, missä ei ole perää eikä pontta... Kertoo, esimerkiksi, että

Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä

niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan

pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään

nähneet. Sellaista se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset

olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolessa

maksetaan niistä neljäkymmentä kopeekkaa puudalta, mitäpä

viisikinkymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä

antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se

vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi

edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee,

kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia

pakoon... Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa

kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:

-- Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä mitenkä paljon huolta

minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on.

Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua

säästää raskaalta maantyöltä... Niin justiin! Pidä sinä vaan suus

kiinni!

-- Kerjuulleko sitä lähdettiin? -- kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa

yli takana kyyröttäviin olentoihin.

-- Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! -- huokasi Arhippa vaari.

-- Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän missä minun kotini on;

saatte tulla yöksi meille.

Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas lyöden kylkensä

rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.

-- Voi sua, ukon rähjä! -- murahti kasakka sääliväisesti. -- No yks

kaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missä

Musta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!

Hyvästi jääkää!

Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi

tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja

kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili taivasta kohti

samanlaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä,

ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä

halkeillut.

Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä

myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari

ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin

konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.

-- Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? --

kysäisi vaari ja vastausta odottamatta lisäsi: -- Paras olisi kulkea

yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.

-- Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa

syödä... -- vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.

-- Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!... Entäs kun sattuu sellainen, joka

ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole.

Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.

Lempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.

-- Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!

-- No minkä verran? -- kysäisi Lenjka huolettomasti.

-- Yksitoista ja puoli ruplaa!... Jaa-a!

Mutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva

äänikään.

-- Laps mikä laps! -- kuiskasi vaari. -- Eri haaroilleko mennään, vai?

-- Niin mennään.

-- No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.

-- Tulen.

Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan

kymmenisen askelta hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja

laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samanlaista kuin jos kämmenellä

olis pyyhkäissyt guslaa [eräänlainen kielisoitin] paksuimmasta kielestä

ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja joudutti askeleitaan. Joka

kerta kun hän kuuli vaarin mankumisen, tuli hänen niin tuskallisen

ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin, silloin hän oikein

säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa itkemään ja alkaa

parkua.

Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia

uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan.

Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen,

minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain

siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.

Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan

hetken aikaa oksain lävitse taivasta vaipui hän sikeään uneen. Tiheä

aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain

silmiltä.

Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo

viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua,

ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon

molli-äänteeseen ja elpyivät jälleen uudella voimalla. Parku ja

nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti

aroruohon lävitse maantielle.

Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa,

kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen

paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän

itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät

olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean

tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja

hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti

kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa. Ylimalkaan hän näytti Lenjkan

mielestä varsin koomilliselta, kyynelöivänäkin koomilliselta ja

hilpeältä... Mahtaa olla aika veitikka!

-- Mitä sinä itket? -- kysäisi Lenjka nousten seisomaan, kun tyttö oli

tullut hänen kohdalleen.

Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä,

nyyhkyttihän vain vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa,

sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät

koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja

läksi edelleen.

Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan

tytön jälkeen.

-- Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen... häpeähän on tuolla

lailla! -- rupsi hän haastamaan ollessaan vielä taampana hänestä.

Saavutettuaan hänet katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi uudestaan,

kohauttaen ties mistä syystä olkapäitään:

-- Mitä sinä parut?

-- Nii-in! -- sanoa venäytti tyttö. -- Jospa sinulta... -- ja äkkiä hän

laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi

huutaa uudelleen.

-- Johan nyt! -- virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.

-- Ämmä! Ämmä kerrassaan... Hyh semmoista!

Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön

punertavain, hienojen sormien välitse pursahtaa kyynel toisensa

perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli

itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja

yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja

veti kätensä takaisin. Tyttö se vain itki itkemistään sanaakaan

sanomatta.

-- Kuules! -- virkkoi Lenjka oltuaan hetken aikaa ääneti ja tuntiessaan

nimenomaisen halun auttaa häntä. -- Kuules! Mitäs sinä nyt tuolla

tavalla! Löikö ne sua?... No meneehän se ohi! Vai muutako vielä?

Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla.

Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään...

Ottamatta käsiä kasvoiltansa tyttö puisteli murheellisena päätään ja

virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään

nostaen:

-- Huivi katosi!... Taatto toi markkinoilta... Sininen oli semmoinen,

kukikas... Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! -- Ja taas hän

alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja

tuontuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!

Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelonalaisena hän

vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka

jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli

tyttöä.

-- Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne... -- kuiskasi hän hiljaa. Mutta

huomattuansa, ettei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, hän vetäysi

vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä

varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään,

kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta

läkähtymäisillään ja pelosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen

jalkainsa juuressa. Lenjka nousi ja läksi pois masentunein ja loukatuin

mielin ajatellen, ettei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä.

Mutta astuttuaan moniaan askeleen hän äkkiä kääntyi ympäri, pysähtyi

tytön kohdalle ja nojautuen säleaitaan koetti johdattaa mieleensä

jonkun lempeän ja hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista

muistamaan.

-- Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene

kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että

katosi... Mitäs tuota niin kovin!...

Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti

puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan

seisovilleen.

-- Kas niin! -- jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. -- Lähde nyt

kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää,

kyllä minä pidän sinun puoltasi.

Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään katsahtaen ympärilleen.

-- Ei tarvitse tulla... -- kuiskasi tyttö verkalleen puistellen pölyä

hameestaan ja yhä nyyhkytellen.

-- Lälhdenpä vainenkin, vai?... -- julisti Lenjka ihan valmiina

toimimaan, ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.

Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä

saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti

maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa

silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.

Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa,

huokasi uudestaan ja virkkoi:

-- Ei tarvitse.... älä tule... Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.

Hän läksi pois pari kertaa vilkaisten vielä taaksensa.

Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui

verkalleen, hänen huomaamattansa; hän koukistui jälleen ja hiljeni.

Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt

käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi

Lenjka hänen jälkeensä:

-- Hyvästi!

Tyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.

Ympärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja

ilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta.

Aurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta

illan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo

pitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi.

Lenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain

kauheata... Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi

samettimaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta

kaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli

laulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa

keskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.

Yhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi häntä

hirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti

nopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä

lainkaan haluttanut. Astuessansa hän tunsi rinnassaan sydämen

tykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi

ensinkään haluttanut astua eikä ajatella... Mutta tyttö ei mennyt hänen

mielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän

nyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti,

niin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on

köyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia

enemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan,

hellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne,

joka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi

ja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.

Ja illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukahuttavammiksi.

Lenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse,

kääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten

tulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin

tällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin,

kookkaisiin olentoihinsa ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi

tuolla suoraan edessäpäin vihreitten latvain ylitse.

Tuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo

kirkkokin, matala ja leveä viisitorninen, kupukatot vaaleanvihreiksi

maalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo

yläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa ja jotka

vihreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.

Tuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä

raskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjostaen silmiä

kädellään.

Vaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään

painettuna otsalle ja kädessä keppi.

-- Tyhjäkö on pojalla reppu? -- kysäisi vaari astuen Lenjkan luo, joka

oli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. -- Mutta katsos,

mitenkä paljon minä olen saanut! -- Ähkien hän laski maahan liinaisen,

täyteen sullotun reppunsa. -- Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat

anteliaita... Mutta mitäs sinulla on suu törössä?

-- Päätä pakottaa, -- virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin

viereen, joka oli nojautunut selin tiilikasaan ja nyt kädellään

silitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.

-- Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!... Ei tahdo enää jalka

kannattaa!... Pian tästä käydään yöpuulle. Mikä sen kasakan nimi

olikaan? sen...?

-- Musta Antti.

-- Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se

Musta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii

tiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne

täällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!

Kasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin

tervehdykseen:

-- Terve teillekin!

Sitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät

silmänsä ja raapaisi sanaakaan sanomatta niskaansa.

Lenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä

kysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä

ulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti

suoritettuansa tämän tempun vetäisi hän viiksen pään suuhunsa,

pureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja

katkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä

väsyttäväksi.

-- Tuota... käydäänpäs tästä kunnantuvalle! -- virkkoi hän vetelästi.

-- Mitä varten? -- säpsähti vaari.

Lenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.

-- Pitää tulla... Niin käskettiin. Kas niin!

Hän kääntyi heihin selin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan

taakseen ja nähdessään, etteivät toiset liikahda paikaltaankaan,

kiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti:

-- Joutuun nyt!

Vaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen

perässään.

Lenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat.

Hän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin

poika aavisti ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin,

Tamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen

johtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja

joutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä,

jopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö

silloin... He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja

meri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä... Hiekka oli sohissut laineen

siirrellessä sitä... Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen

rukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksiantamusta

anoen.

-- Lenjka!

Lenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kyljessään, ja katsahti

vaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja

harmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä. Kasakka kulki noin viiden

askeleen päässä heistä edellä, piippuansa poltellen ja mennessään

katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin kääntymättä. -- Otas tämä...

heitä heinikkoon... mutta pane paikka merkille... jotta löydetään

perästäpäin, -- kuiski vaari tuskin kuuluvalla äänellä. Hän läheni

aivan lähelle poikaa ja pisti hänen kouraansa jonkun riepukäärön.

Lenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen

olentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi aron

ruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään selkään hän

ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun heinikkoon. Heitti ja

-- pysähtyi hämmästyneenä.

Riepu aukeni pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen huivi,

kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen pienen,

itkevän tytön hahmo. Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti

taaksensa kasakan ja vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli... Hänen

itkunsa alkoi jälleen selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti

pojasta, kuin putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien

häneltä koko maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla

kylmyydellä...

Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä

kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä

tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin

leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan

pöydälle... Niitten yli kumartui sitten monta korkealakkista päätä.

Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat

hämyssä ja näyttivät kamalan uhkaavilta... Sitten kuului vaari käheästi

jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen rotevan

miehen käsissä.

-- Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!... Viaton olen minä, sen näkee

Jumala, -- huusi vaari räikeästi.

Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.

Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle

istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen heiveröinen

ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.

Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin se olisi käynyt siellä

suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin

epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen

ulos viskannut.

-- Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! -- paukautti joku, niinkuin

olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.

-- Entäs kun ovat kätkeneet? -- huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.

Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.

Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se

teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä

syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut

hänen eteensä.

Toinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli

kumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta

ja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä,

räpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita

kyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat valuessaan poskia myöten

kaulalle.

-- Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään

vainenkin. Päästivätpäs näet, peijakkaat.

Lenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä.

Hänestä tuntui, kuin olisi päässä jotain raskasta ja niinkuin pää nyt

juuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja

alkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.

-- Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät

näännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja

tyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun.

Kerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä

kuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!

Vaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen

rinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa hänet

siirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen

tuimasti. Lenjkasta näytti silloin, kuin joukko pieniä, ilkeitä,

valheellisia käärmeitä katselisi häntä vaarin rypyistä... Hän säpsähti

ja silmäsi ympärilleen...

He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella,

käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. YÖ oli jo. Kuu oli noussut

ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt

näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta

kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili sinervän

punaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli, peittivät

kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat varjot

maahan: verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä

katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin

halkeamiin maassa... Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä

tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet

taivaalla välkkyvien kullanheleäin tähtien kanssa.

-- Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, -- sanoi vaari.

-- Istutaanhan vielä! -- vastasi Lenjka hiljaa.

Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti

katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen

leveätä rintaa vasten... Siellä, niin hän kuvaili mielessään, on

suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä,

sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään... ei heiltä tarvitse

leipää pyytää, itsestäänkin antavat... Ja kun aro yhä laajenemistaan

laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samanlaisen

kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita

hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli

pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro

taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli

taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella

puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.

Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen

kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja

uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä

nähdä... Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.

Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat

kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.

Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja

repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli

suonenvetoisesti; silmät olivat selkoselällään, ja niissä paloi joku

pidätetty riemastus, -- tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä

vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä

kauemmas vaarista.

-- No istutaan, istutaan... -- jupisi vaari ja kopeloi povessansa,

typerästi myhäillen.

Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.

-- Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! -- huudahti vaari äkkiä

riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta,

ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. -- Hopeata! Aatteles:

hopeata!... Puolensadan ruplan veroinen! -- kuiski ukko.

Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko

kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti. Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen

kätensä pois.

-- Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! -- rukoili poika

kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.

-- Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!... Minä kurkistin

sisään akkunasta... siinä se riippui, tikari... sieppis vaan, niin jo

se oli minulla povessa... Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon.

Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja

otin tämän ylös... Pöllöjä!... Otin minä huivinkin... kas tässä se

on!...

Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt

sitä Lenjkan edessä.

Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja

tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä

suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain

katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vain

tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä,

haukkumaan heitä... Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut,

kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat,

niinkuin tuuli niitä heilutteleisi... kuuluu tuimain, äkäisten äänten

humua... Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy

sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät

taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä,

ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä

loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla...

Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko

varasti, poika varasti!"... Lenjka vilkaisee salavihkaa sinnepäin ja

huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän ja jota oli tahtonut

puolustaa... Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltään,

mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi,

ja neuloina ne pistelevät häntä.

Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä

eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli

heittänyt tytölle.

Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään,

myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien

hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyistä.

Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että

Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja... Mutta poika loi mielessään

esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili

nyt heitä toisiinsa... Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari

tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli

tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä

tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun

kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut

tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä... Mutta vaari se vain

ähkien puheli:

-- Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!.... Sitten minä rauhassa

kuolisin...

-- Vai niin! -- huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti.

-- Ole vaiti! "Kuolisin" ja "kuolisin!"... Etpäs vain kuole...

Varkaissa käyt! -- kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, koko ruumis

vavisten. -- Sinä vanha varas! -- Haa! -- ja poikanen puristi pienen

kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen

vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja

jatkoi, hammastansa purren:

-- Lapselta varastit... Kyll' on kaunista!... Niin vanha ja

sittenkin... Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä.

Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro

laajeni... Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi

silmänräpäykseksi... Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli

aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt

kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.

Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta

vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen... sitten seurasi

hiljaisuus... tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.

Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin

olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.

-- Vaari! -- kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelossa odotellen uutta

jyräystä. -- Lähtään stanitsaan!

Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja

sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia

rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.

-- Vaari! -- parkaisi Lenjka.

Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi

lyönyt pieneen, särkyneeseen kirkonkelloon.

-- Mitä, poikaseni!... Hirvittääkö, vai? -- virkkoi vaari käheästi,

liikahtamatta.

Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui,

kuin hän olisi lausunut sanansa jollekin muulle.

Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin

salaperäistä, ikäänkuin se olisi mistä varoitellut. Mutta kauempana se

oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi

kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta

tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan

katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä

tiheämmin leimahteli taivas.

-- En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan,

sade hukuttakoon ja salama kuoliaaksi lyököön, -- puheli ukko

läähättäen. -- En lähde! Mene yksin!... Tuossahan se stanitsa on...

Mene!... Minä en tahdo, ettäs istut tässä... Lähde tiehesi!... Mene,

mene!... Mene!

Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.

-- Anna anteeksi, vaari! --- rukoili Lenjka lähennellen ukkoa.

-- Vai niini... en lähde... enkä anteeksikaan anna... Seitsemän

ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut... Kaikki yksin sinua varten...

sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitään tarvitse... minä

kuolen... kuolen tuossa paikassa... mutta sinä sanot: vaari on varas...

Kelle hän varastaa? Sinulle... sinulle vaan. Tuoss' on, ota... ota...

Sinun elämäsi varalta... koko elämäsi varalta minä kokosin... ja

varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki... Hän tietää minun

varastelleen... tietää niinkin... Hän rankaisee minua. Hän ei armahda

minua, vanhaa koiraa... pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet

rangaissutkin minua... olethan Sinä rangaissut minua?... olethan?...

Lapsen käden kautta sinä minut kuoliaaksi löit!... Oikein se on,

Herra!... Syystä sen teit... Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!...

Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun

sieluani... Voi... siinä se...

Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan

rintaan kylmää kauhistusta.

Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin

ankarasti ja kiireisesti, kuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa

maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne,

toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama

taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäen sinisessä valossa,

milloin vajoten kylmään, raskaaseen ja synkkään pimeyteen, joka

kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kaukaiset

tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.

Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa,

kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.

Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä

syyllisyydentunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän

piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kun

vesipisarat valuen hänen märistä hiuksistaan tipahtelivat niihin. Yhä

hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen paljouteen.

Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi

olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet

yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta

joka kerta kun hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti,

odotellen jotain kamalaa.

Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he

istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoonkyyristynyttä olentoa,

joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä...

Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja

hengästyen.

Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä... Salaman

sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin

pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.

-- Vaari!... Lähtään pois! -- kiljaisi poika painaen päänsä vaarin

polviin.

Vaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen

ympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän

päästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut

susi.

Melkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä

erilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin

eteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoselällään, lankeillen,

nousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni

salaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta

huumautuneen pojan.

Yhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat.

Sade kohisi kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti... Vihdoin

tuntui siltä, kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan kuin

sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.

* * * * *

Huomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan

kylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun:

he ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa

olla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin

kertoivat pojat.

Vanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä

niin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen

luokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti

olevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän

tiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain

väkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta

saamatta.

Illemmalla hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, mistä olivat

löytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ettei häntä sovi

kirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo,

toiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen

luotaan löydettiin tikari ja huivi.

Parin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.

Erään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta, oli

alkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja sieltä

löydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä

loassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.

Aikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli,

mutta mietittyään jonkun verran laskivat hänet vaarin viereen saman

poppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen

ristin siihen pystyttivät.

Sinihaukan laulu.

Meri uinuu.

Avarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena.

Etäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa.

Siellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen

eteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan

heijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain,

jotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia

tähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen,

kuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot

keskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.

Vuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat

koukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella

nostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden

yksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun

verhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.

Arvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat

laskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä

vaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja

saadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen

huokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä:

muuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa.

Kuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.

-- Allah akbar! -- huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen

tshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen,

harmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.

Me loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa

kyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut

ja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on

peittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne

näyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan

hiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta.

Vanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten.

Se näyttää miettivän, tuntevan...

Me keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin

me olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää

aavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä,

jolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin

mietiskellä.

Mutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin

surunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion

ääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi,

tuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto

vyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun

ei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella

taas.

Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä

katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet

poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja

ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa,

hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä

häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren

kanssa.

-- Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se,

joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri

vaahdossa tuossa... Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa...

Kenties se on hän... Kukapa sen tietää?

Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu

siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut

esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä

valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.

-- Rahim! Kerro satu! -- pyydän minä ukkoa.

-- Miks niin? -- kysäisee hän, kääntymättä minuun.

-- Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.

-- Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle...

Ei ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä

pyydän.

-- Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? -- suostuu Rahim.

Minä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella

resitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja

kauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.