-- Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla
ylhäällä tuolla?
Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja
auvon aatos.
"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa,
jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet
taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä
sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"
Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä
paisteessa päivän.
Maan madoks pantu ei lentää voikaan. -- Sen unhottain hän kivihin
kirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:
"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on --
putoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy,
vaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain
helteist' on ja tyhjää tyyten... Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on,
mut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit'
ovat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he
niillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut
eipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt
taivaan... Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän'
aivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se
syököön pelkkää vain pettymystä!... Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En
usko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta."
Ja ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.
Ja meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.
Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi,
satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt
laulust' tästä:
"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.
"Niin, urhoin hurjuus -- siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult'
taisteluissa vuos veret kuiviin... Mut joutuu aika... sun kuuman veres
pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän
silloin valoa janoo ja vapautta.
"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja
uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.
"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!..."
* * * * *
Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot
rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle
kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa
hopeisissa heitteissä.
Pata alkaa kiehahdella.
Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten
lähenee Rahimia.
-- Minnes sinä? Mene tiehes! -- huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi
valahtaa aalto mereen jälleen.
Ei minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän
tuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin
omituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen.
Tuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole
ennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa
voimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla
kirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa
suloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.
Kaikki uinahtelee, mutta se uinahtelu on tuollaista herkkää jännitystä,
ja tuntuu kuin nyt, ihan tuossa tuokiossa, kaikki havahtuisi ja
purkautuisi sanomattoman suloisten sävelten luontevaan sopusointuun. Ja
nämä sävelet ne kertovat sitten maailman salaisuuksista, selittävät ne
järjelle, mutta sammuttavat sen jälleen, virvatulina tuikahdellen, ja
vievät mielen mukanansa ylös tummansiniseen äärettömyyteen, jossa
tähtien värähtelevät koristeet nekin alkavat heläytellä ilmestyksen
ihmeellistä soittoa.