-- Oletko valmis? -- kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka
puuhaili airojen kanssa.
-- Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä
lapauttaisi airolla kerran?
-- Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan
lujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.
Hiljaa he siinä sitten laittelivat kuntoon venettä, joka oli kiinni
erään tammikimmeillä lastatun purjelotjan perässä. Ylt'ympärillä oli
kokonainen laivasto samanlaisia lotjia sekä turkkilaisia felukoita, osa
jo tyhjinään, toiset vielä lastattuina palmu- ja sandelipuilla sekä
paksuilla kypressipölkyillä.
Yö oli pimeä. Taivaalla kulki paksuin kerroksin siekalereunaisia
pilviä. Meri oli tyyni, tumma ja sakea kuin öljy. Se tuoksui kosteata,
suolaista, raikasta hajua, ja se äänteli lempeästi, loiskuen laivan
kylkiä ja rantoja vasten ja hiljalleen heilutellen Tshelkashin venettä.
Laajalti ulos rannasta kohottelivat meren pinnalla alukset mustia
kylkiänsä, sysäten taivaanlakeen teräviä mastojaan, joitten huipuissa
välkkyi erivärisiä lyhtyjä. Meri heijasteli lyhtyjen valoja ja
välkähteli keltaisin täplin. Ne kimaltelivat kauniisti sen samettisessa
rinnassa, joka pehmoisena, himmeän mustana kohoili ja laski niin
tasaisesti. Meri nukkui kovasti uupuneen työmiehen tervettä, sikeätä
unta.
-- Nyt lähtään! -- virkkoi Kaapro laskien airot veteen.
-- Nyt lähtään! -- toisti Tshelkash ja lykkäsi veneen kovalla
sysäyksellä lotjain väliseen väylään. Vene kiivaasti kiitämään liukasta
pintaa myöten, ja airojen vedoista vesi välkähteli vaaleansinisin
fosforisin virein. Pitkänä nauhana kulki tuo vire veneen vanavedessä
pehmoisesti kimallellen.
-- Pakottaako päätä? -- kysäisi Tshelkash lempeästi.
-- Ettäs sanot!.... Niin kumisee kuin malmipata... Anna kun valelen
sitä vedellä.
-- Turhia! Tuoss' on; valelepas sisäpuolta; pian ehkä piristyt. -- Hän
ojensi Kaaprolle pullon.
-- Jokohan olis koettaa! Siunaa, laupias isä!
Kuului hiljaista pulinaa.
-- Hei, maistuipas! Riittää jo! -- pysäytti Tshelkash.
Vene kiitämään edelleen ääneti ja puikahdellen laivojen välitse...
Ei aikaakaan niin se pääsi irti niiden joukosta, ja nyt aukeni
veneessä-olijain eteen meren ulappa, ääretön, valtava, kirkas. Se
ulottui siniseen kaukaisuuteen, missä sen sylistä taivasta kohti
kohoili pilvivuoria punervansinisiä, keltaisine untuvareunoineen,
vihertäviä, samankarvaisia kuin meri ja nuo tukalat, lyijynharmaat
pilvet, jotka heittelivät niin tuskallisen raskaita, mieltä ja sydäntä
painostavia varjoja. Ne kulkivat verkalleen, perätysten, milloin
yhtyen, milloin toistensa edelle ennättäen, sekoittivat värinsä ja
muotonsa, nielivät toisiansa ja ilmenivät jälleen uudennäköisinä,
mahtavina ja synkkinä. Jotain aavemaista oli tuossa hengettömäin
parvien verkkaisessa vaelluksessa. Näytti kuin olisi niitä tuolla
meren äärillä loppumattomat laumat, näytti kuin niitä yhä nousisi
taivaalle, yhtä kylmäkiskoisesti, jurossa mielessään häijy aikomus:
eivät ne enää milloinkaan salli taivaan kimallella unisen meren päällä
miljoonilla kultasilmillään, monivärisillä tähdillä, vilkahtelevilla ja
surumielisesti paistavilla, eivät enää koskaan herätä yleviä pyyteitä
ihmisissä, joille kallista on niitten pyhä ja puhdas loiste.
-- Eikös meri ole kaunis? -- kysäisi Tshelkash.
-- Onhan se! Hirvittää sentään, -- vastasi Kaapro vedellen tasaisesti
ja lujasti airoilla. Hiljalleen, tuskin kuuluvasti loiskahteli vesi
pitkäin airojen vedoista ja kimalteli tuossa mieluisassa sinervässä
fosforivalossa.
-- Hirvittää! Ämmä, sinä!... -- murahti Tshelkash pilkallisesti.
Hän, mies kyynillinen ja varas, hän rakasti merta. Hänen kiihkoisa,
ärtynyt, mielenliikutuksia himoitseva luontonsa ei koskaan kyllästynyt
katselemaan tuota tummaa laajuutta, mahtavaa, vapaata alaa, jolla ei
ääriä ole. Ja mielipahalla hän kuuli moisen vastauksen, kysyttyään sen
kauneudesta, joka hänelle oli niin rakas. Hän istui viillellen vettä
melallaan ja levollisena katsellen eteenpäin... ja yhä tuonne kauas hän
olisi tahtonut kulkea tuota sametinpehmoista pintaa myöten, kulkea
kauan aikaa...
Merellä täytti hänet joka kerta laaja, lämmin tunne. Se valtasi koko
hänen sielunsa ja hiukan puhdisti sitä jokapäiväisen elämän saastoista.
Hän osasi antaa arvon sille, ja hänen teki hyvää huomata olevansa
parempi täällä, vetten päällä, vapaassa ilmassa, täällä, missä joka
kerta elämän mietelmät menettivät katkeruutensa ja elämä itse arvonsa,
öisin käy meren yli hiljainen humina, koska tasaisesti hengittää sen
uninen povi... tuo salainen ääni vuodattaa ihmisen sieluun
levollisuutta, lempeästi hillitsee siinä pahoja pyyteitä ja herättää
siinä suuria mietteitä...
-- Entäs missäs ne kompeet on, häh? -- kysäisi Kaapro, levottomasti
katsellen ympärilleen veneessä.
Tshelkash hätkähti.
-- Kompeetko? Täällä ne on perässä.
-- Mitäs kompeita ne oikeastaan ovat? -- tiedusteli jälleen Kaapro,
palanen epäluuloa taaskin äänessään.
-- Mitäkö? Köydenpätkä ja... -- Mutta Tshelkashia hävetti ruveta
valehtelemaan tuon poikanulikan edessä salatakseen varsinaisia
aikeitaan. Samalla hänen kävi sääliksi niitä mietteitä ja tunteita,
jotka toinen oli hajoittanut maahan kysymyksellään. Tshelkash suuttui.
Entinen kirpeä poltto vihlaisi jälleen rintaa ja kurkkua.
Mieleenpainavasti ja tylysti hän virkkoi Kaaprolle:
-- Kuulehan! Kun kerran istut siinä, niin istu, äläkä pistä nokkaasi
muuanne. Soutamaan sinut otin; souda päälle. Mutta jos rupeet suutasi
soittamaan, niin kavahda itseäsi! Ymmärrätkös?
Vene nytkähti ja pysähtyi. Airot jäivät veteen vaahdotellen sitä.
Kaapro alkoi levotonna liikuskella teljollaan.
-- Souda!
Räikeä sadatus kajahti ilmassa. Kaapro nykäisi airoilla. Vene se
ikäänkuin säikähti ja läksi nopein, tempovin nytkäyksin kulkemaan,
vettä kokallaan kohisuttaen.
-- Tasaisemmin!
Tshelkash kohosi perälaudalta ja, päästämättä melaa käsistään,
kiinnitti kylmän katseensa Kaaproon, joka istui siinä kalpeana,
vapisevin huulin. Eteenpäin kumartuneessa asennossaan muistutti
Tshelkash kissaa, joka on valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun.
Kuului ilkeätä hampaan kiristystä ja hiljaista luitten naksahtelua.
-- Kuka huutaa? -- kajahti tyly ääni mereltä.
-- Souda nyt, saatana... Älä molskuttele!... Minä tapan sinut, senkin
koira!... Souda nyt!... Yks, kaks! Joudu! Ja ynähdäppäs vaan, niin
rrrikki sinut revin! -- niin sähisi Tshelkash.
-- Pyhä neitsyt... Jumalan emo! -- sopotti Kaapro vavisten ja
menehtymäisillään säikäyksestä ja ponnistuksista.
Vene kääntyi notkeasti ja kulki nyt takaisin satamaan päin, missä
lyhtyjen valot välkähtelivät yhtenä ainoana erivärisenä ryhmänä,
mastojen nenissä kajastellen.
-- Kuka siellä ärjyy? -- kuului uudestaan.
Ääni tuli nyt kauempaa kuin ensi kerralla. Tshelkash rauhoittui.
-- Itse sinä, veikkonen, siellä mökää pidät! -- virkkoi hän ääntä kohti
ja kääntyi sitten Kaapron puoleen, joka yhä vieläkin sopotti rukouksia.
-- No vetelipäs vaan onni sinua! Jos nuo perkeleet olisi lähteneet
meitä takaa ajamaan, niin viimeinen ois ollut sulla hetki. Ymmärrätkös?
Tuonne olisin paiskannut sinut... kaloille kumppaliksi!
Nyt, kun Tshelkash puheli levollisesti, jopa hyvänsävyisestikin, alkoi
Kaapro, yhä vielä vavisten, pyytää:
-- Kuule, päästä sinä minut pois! Päästä, Jumalan nimeen! Laske maihin!
Voi kuitenkin! Mennyttä olen minä miestä kerrassaan... Päästä, Herran
tähden! Mitäpäs hyötyä sinulla minusta? Enhän minä näihin
tällaisiin!... En ole milloinkaan moisissa toimissa ollut... Ihan ensi
kertaa... Hyvä Isä! Hukkaanhan minä poloinen joudun! Mitenkä sinä
lienet saanutkaan minut maanitelluksi! Jo teit syntiä kun teitkin...
Toisen työnnät kadotuksen pätsiin... No on se ammattia tääkin!
-- Ammattiako? -- kysyi Tshelkash tylysti. -- Vai ammattia! No sanohan
millaista!
Tshelkashia huvitti toisen säikäys. Hänelle tuotti nautintoa ei
ainoastaan Kaapron pelko, vaan sekin ajatus, että hän, Tshelkash, on
tuommoinen ankara mies.
-- Pimeätä on tämä ammatti... Päästä pois minut!... Eihän minusta mitä!
Eikö niin! Päästä, armas ystävä!
-- Ole nyt vait! Ellei sinusta olisi, niin enhän minä olisi sua
ottanutkaan. Ymmärrätkö? -- No pidä sitten suus kiinni!
-- Hyvä Isä kuitenkin! -- huokasi Kaapro itkien.
-- Kas niin! Pirahdapas vaan! -- keskeytti Tshelkash.
Mutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa
nyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla
kaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan
tummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä
kapeita väyliä myöten.
-- Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle
kallis! Ymmärrätkös?
-- Voi poloisen päiviäni! -- huokasi Kaapro toivottomana, vastaukseksi
tylyyn käskyyn, ja lisäsi katkerasti: -- Mennyttä on mies, mennyttä!
-- Älä ulvo! -- kuiskasi Tshelkash varoittamalla.
Tämä kuiskaus vei Kaaprolta viimeisenkin harkintakyvyn. Hän tympeytyi,
sydämessä jäätävä aavistus uhkaavasta vaarasta. Konemaisesti hän painoi
airoja veteen, heittäytyi takanojalleen, nosti ne jälleen ja laski
uudestaan veteen, yhtämittaa vain tuijottaen niinisiin virsuihinsa.
Aaltojen uninen loiske kuului niin vihaiselta ja kamalalta. Tuossa jo
satama... Sen graniittimuurin takaa kuului ihmisten ääniä, veden
loiskinaa, lauluja, kimeitä vihellyksiä.
-- Seis! -- kuiskasi Tshelkash. -- Heitä airot valtaan! Pane kädet
muuria vasten! Hiljemmin, hiton korvennettava!
Kaapro kuljetti venettä, haraillen käsillään muurinseinän liukkaita
kiviä. Vene liukui ääneti, pyyhkien laidallaan kivelle kasvettunutta
limaa.
-- Seis! Anna airot! Anna airot tänne! Missä sun passisi on?
Laukussako? Anna laukkukin tänne! Anna joutuun! Katsos, armas ystävä,
tämä siksi, ettes laputtaisi tiehesi... Nyt et mene mihinkään. Airoitta
sinä vielä miten kuten livistäisit pakoon, mutta ilman passia ei tee
mieli. Vuota tässä! Ja muista: jos hiiskahdatkaan, niin minä sinut
merenpohjaltakin löydän!
Äkkiä tarttui Tshelkash käsillään johonkin, kohosi ilmaan ja katosi.
Kaapro säpsähti... Se oli käynyt niin nopeaan. Hän tunsi, mitenkä
hänen harteiltansa erkanee, liukuu pois tuo kovan onnen painostus ja
pelko, jota hän oli tuntenut tämän kehnon, viiksiniekan varkaan
läsnäollessa... Nyt karkuun!... Hengähtäen helpommin hän vilkaisi
ympärilleen. Vasemmalla hänestä kohoili joku suuri runko ilman mastoja.
Se oli kuin suunnaton ruumisarkku, ontto ja tyhjä... Jokainen aallon
vyöräys sen kuvetta vasten herätti siinä henkiin kumean kajauksen; se
oli kuin raskas huokaus. Oikealla, vedenpinnan yläpuolella, kulki
kylmän, kankean käärmeen kaltaisena aallonmurtajan kostea kiviseinä.
Takaa näkyi omituisia mustia runkoja, mutta edestäpäin, seinän ja tuon
ruumisarkun kupeen välitse, näkyi ääretön, autio meri ja sen päällä
mustat pilvet. Ja ne liikkuivat niin verkalleen, suunnattoman suurina,
raskaina, pimeydestä syytäen kauhujansa ja valmiina musertamaan ihmisen
painonsa alle. Kaikki oli niin kylmää, synkkää, paha-enteistä. Kaaproa
alkoi hirvittää. Tämä kammo oli vielä suurempi äskeistä, Tshelkashin
herättämää. Se puristi Kaapron rintaa lujalla syleilyllä, kouristi
hänet pieneksi palleroksi ja naulasi kiinni teljoon...
Mutta ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa. Ei äännähdystä muuta kuin meren
huokaukset, ja tuntui siltä, että nyt, juuri nyt tuo äänettömyys
ratkeaa kauheaan, hurjaan pauhinaan, ja se järkäyttää meren ihan pohjia
myöten, repelee rikki pilvien paksut parvet taivaalla ja hajalle
heittää pitkin meren aavaa pintaa kaikki nuo mustat alukset. Pilvet
kulkivat taivaalla yhtä verkkaan ja ikävästi kuin ennenkin, mutta yhä
enemmän niitä nousi merestä, ja olisipa saattanut taivaankantta
katsellessa luulla, että sekin on meri, mutta ylösalaisin käännetty,
aaltoileva, jonka alapuolella asuu toinen meri, uninen, levollinen,
sileäpintainen. Pilvet näyttivät aalloilta, jotka ovat hyökänneet alas
maan päälle kiharaisine, harmaine harjoineen, pohjattomuuksien päälle,
joista tuuli on nämä aallot temmaissut, nousevien lakkapäitten päälle,
joissa ei vielä kiehu vihan ja vimman vihreä vaahto.
Tuo syvä hiljaisuus ja jylhä kauneus masensi Kaaproa. Hänen teki mieli
nähdä niin pian kuin mahdollista isäntäänsä. Mutta entäs, jos hän
jääkin sille tielle... Verkkaan vieri aika, verkempään kuin pilvet
tuolla taivaalla... Ja yhä pahempi-enteiseksi kävi välistä hiljaisuus.
Mutta äkkiä kuului seinän takaa loisketta, kohinaa ja jotain kuiskeen
tapaista. Kaaprosta tuntui, että nyt hän kuolee siihen paikkaan...
-- Hei! Nukutko sinä? Ota vastaan!... Varovasti! -- kuului Tshelkashin
käheä ääni.
Seinää myöten laskeutui alas kuutiomainen, raskas esine. Kaapro otti
sen vastaan veneeseen. Laskeutui toinenkin, samanlainen. Sitten
kuvastui seinällä Tshelkashin kookas olento; ilmaantuivat airotkin,
ties mistä. Kaapron jalkain juureen putosi hänen laukkunsa, ja
Tshelkash istahti perään, raskaasti huohottaen.
Hyvillään ja arasti naurahdellen Kaapro katseli häntä.
-- Väsyttääkö? -- kysyi hän.
-- Aina vähän, poikaseni! Annapas nyt mennä! Ponnista kuin henkes
edestä!... Hyvän olet ansainnut palkan! Puolet työtä on toimitettu.
Pääsis nyt vaan puikahtamaan noitten pirujen silmäin alta. Sitten ei
muuta kuin rahat kouraan ja mars Maijan luo. Onhan sulla Maija? Vai
mitä, poika riepu?
-- Eikä ole!
Kaapro pani parastansa. Rinta läähätti kuin palkeet, ja kädet
kouristivat airoja kuni teräsjouset. Vesi kohisi kokassa, ja sininen
viiru vanavedessä oli nyt entistä leveämpi. Jo ensi alussa löi Kaapron
yltäänsä hikeen, mutta hän souti soutamistaan kaiken hartian väellä.
Kahdesti hän oli tänä yönä kestänyt kovan säikäyksen, ja häntä pelotti
ajatellessaan, että vielä kolmaskin pitäisi kestää. Yksi oli hänellä
enää toivomus: saada loppuun tämä kovan onnen työ, nousta maihin ja
paeta sitten tuota miestä, ennenkuin hän tappaa minut tai saattaa
tyrmään. Nyt en enää puhu hänelle mitään, mietti Kaapro, en väittele
mistään, teen kaikki mitä käsketään, ja jos sitten pääsen hänestä ehjin
nahoin irti, niin huomenna heti rukoukset toimitutan Miikkulalle,
ihmeittentekijälle... Kaapron rinnasta oli puhkeamaisillaan harras
rukous... Mutta hän hillitsi itsensä, puhisi kuin höyrykone, kulmainsa
alta silloin tällöin vilkaisten Tshelkashiin.
Toinen istui kuivankalseana, kookkaana, eteenpäin kumarassa,
muistuttaen lintua, joka on valmiina pyrähtämään lentoon. Hän katseli
haukansilmillään kokan yli ulos pimeyteen, liikutellen petomaisen
konkonenänsä sieraimia. Toisella kädellään hän piti lujasti kiinni
melasta ja toisella sormieli viiksiänsä, jotka tuontuostakin vavahtivat
joka kerta kun myhäys niillä elehti ja vinoon väänsi miehen ohuet
huulet. Tshelkash oli tyytyväinen onnistuneeseen tehtäväänsä,
tyytyväinen itseensä ja tuohon talonpoikaan, jonka hän oli säikäyttänyt
niin pahanpäiväiseksi ja josta nyt oli tullut hänen orjansa. Hän tunsi
huomisen huiman hummauksen esimakua. Nyt hän nautti voimistansa ja
siitä, että oli saanut tämän nuoren, vereksen maalaisen kokonaan
valtaansa. Hän katseli toisen ponnistuksia, ja hänen kävi sääliksi
miestä. Hänen teki mielensä rohkaista häntä.
-- No! -- naurahti hän puhellen hiljaa. -- Taisit säikähtää tarpeekses,
vai?
-- Ei hätää! -- huokasi Kaapro ja rykäisi.
-- Älähän nyt enää kovin paljoa punkaile. Kun nyt tässä vaan vielä
yhdestä paikasta selvittäis... Punallahan nyt...
Kaapro totteli ja lakkasi soutamasta, pyyhki paidanhihalla hikeä
kasvoiltaan ja laski airot jälleen veteen.
-- Souda hiljaa, ettei vesi pakinaa pitäisi. Yks olis vielä veräjä
käytävänä... Hiljaa, hiljaa... Täälläpäin on, veikkonen, pahaa väkeä;
ei ne leikkiä ymmärrä, pian aikaa kolauttavat semmoisen kuhmun otsaan,
ettes pirahdakaan.
Vene liukui nyt vettä myöten melkein aivan ääneti. Airoista vain
tipahteli sinerviä pisaroita, ja joka kerta kun ne meren pintaan
putosivat, syntyi siihenkin hetkeksi samanlainen sinervä täplä. Yö kävi
yhä pimeämmäksi ja hiljaisemmaksi. Taivas ei enää ollut aaltoilevan
meren näköinen. Pilvet olivat parvistansa hajonneet eri haaroille ja
vetäneet sen tasaiseen, raskaaseen verhoon, joka oli laskeutunut
lähemmäs veden pintaa eikä liikahtanutkaan. Meri oli entistänsä
tyynempi ja mustempi, eikä se enää näyttänyt niin avaraltakaan kuin
äsken, mutta yhä väkevämmältä tuoksui sen lämmin, suolainen haju.
-- Jospa tulis sade! -- kuiskasi Tshelkash. -- Niin mentäis
luijuteltais kuin esiripun takana.
Kummallakin puolen venettä kohoili mustasta veden sylistä rakennuksen
tapaisia, liikkumattomia, synkännäköisiä, mustia nekin. Ne olivat
vartijalaivoja. Yhdessä niistä liikkui tulta: joku siellä kulki lyhdyn
kanssa. Meri silitteli niitten laitoja, kyselevästi humahdellen, mutta
ne vastasivat kylmällä, kumealla kajauksella, ikäänkuin olisivat
kiistelleet sen kanssa jostain asiasta eivätkä olisi mielineet antaa
perää.
-- Vahtialuksia! -- kuiskasi Tshelkash tuskin kuuluvasti.
Siitä hetkestä, jolloin Kaapro oli saanut käskyn hiljentää soutuansa,
oli hän jälleen joutunut jännitettyyn odotuksen tilaan. Hän oli
kumartunut eteenpäin, ja hänestä tuntui, kuin hän alkaisi kasvaa. Luita
ja suonia venytti ja kolotti. Päätä pakotti; yksi ainoa ajatus oli sen
täyttänyt. Hipiä selässä hytkähteli, ja jalkoja pisteli pienillä,
terävillä ja kylmillä neuloilla. Yhtämittainen jännitetty pimeyteen
tirkisteleminen kirveli silmiä. Hän odotteli vain, että nyt, juuri nyt
tuosta pimeästä kavahtaa jokin pystyyn ja kiljaisee: "Seis!
Varkaita!"...
Tshelkashin kuiskaus: "vahtialuksia!" sai Kaapron vavahtamaan: kirpeä,
polttava ajatus sävähti hänen läpitsensä, sävähti ja kosketti
mennessään hänen kovin kireälle jännitettyjä hermojansa. Hänen teki
mieli huudahtaa, kutsua ihmisiä avuksensa... Hän avasi jo suunsa,
kohosi teljoltaan, paisutti rintansa, veti ilmaa siihen, ja jo oli suu
hänellä ammollaan, mutta silloin valtasi hänet äkkiä uusi kauhistus...
Se löi häneen kuin ruoskalla... Hän sulki silmänsä ja kaatui veneen
pohjalle.
... Kaukana tuolla taivaan rannassa nousi meren mustista vesistä
suunnaton, sinertävä, tulinen miekka, nousi, leikkasi halki yön
pimeyden, sivalsi terällään taivaan pilviä ja laskeusi meren rannalle
leveänä, sinervänä raitana. Siihen se laskeusi, ja sen välkkyvään
syliin sukelsi ylös laivoja, joita ei silmä tähän saakka ollut
nähnytkään, mustia, äänettömiä, ympärillään yön uhkea utuvaippa. Näytti
kuin ne olisivat jo kauan aikaa olleet meren pohjassa; myrskyn valtava
voima oli ne sinne vetänyt, ja nyt ne sieltä jälleen nousivat käskystä
tulisen miekan, meren luoman, nousivat katselemaan taivasta ja kaikkea,
mitä vesi pinnallaan pitelee... Taklaus kietoi syliinsä mastot,
näyttäen meriruoholta, joka oli noussut pohjasta noitten mustain
jättiläisten kanssa, verkkona kietoutuen nyt niitten ympärille. Ja
jälleen se kohosi meren pinnalta, tuo kummallinen, sinervä miekka,
kohosi säihkyen, halkaisi jälleen yön ja laskeusi taasen meren
pinnalle, mutta tällä erää toisaalla. Ja sielläkin nousi pintaan
laivojen runkoja, tähän saakka silmältä salatuita.
Tshelkashin vene oli pysähtynyt ja keinui veden pinnalla, niinkuin
olisi joutunut ymmälle. Kaapro oli veneen pohjalla suojaten kasvoja
käsillään. Tshelkash tyrkki häntä melallaan, vimmoissansa kähisten
hiljaisella äänellä:
-- Hölmö! Sehän on tullikryssäri... Sähkölyhty se on... Nouse, senkin
pölkky! Pian tässä meihinkin valon viskaavat! Hukassa ollaan, piru
vieköön, kumpikin. Kuuletkos sinä!
Vihdoin iski melan terävä syrjä entistä kipeämmin Kaapron selkään. Hän
kavahti pystyyn, uskaltamatta vieläkään avata silmiänsä, hyppäsi
teljolleen ja tarttui kopeloimalla airoihin. Vene liukumaan jälleen.
-- Hiljaa! Muutoin lyön sinut kuoliaaksi. Hiljaa, kuulethan! No kyll'
olet pöllö, saakeli soikoon!... Sitäkö sinä säikähdit? Voi sua,
koirankuono!... Lyhty ja peili -- siinä se. Souda hiljaa, hitto!...
Peiliä kääntelevät puoleen ja toiseen ja merta valaisevat nähdäkseen,
eikö olisi missä meidänmoisia miehiä. Salakuljettajia vaanivat. Meihin
ne eivät enää osu: kovin ovat jo kaukana. Älä pelkää, poika! Eivät osu.
Ja nyt... -- Riemuissaan katsahti Tshelkash ympärilleen. -- Nyt on
selvä... Huhhuh!... No onnenmyyrä se olet vaan sinäkin, senkin kelopuu!
Kaapro souti sanaakaan sanomatta. Hän hengitti raskaasti, tuontuostakin
vilkaisten sinnepäin, missä tuo tulinen miekka nousi ja laski. Hänen
oli mahdoton uskoa, ettei siinä muuta ole pelissä kuin lyhty ja
heijastin. Tuo sinertävä valo, joka halkaisee pimeyttä ja panee meren
välkehtimään hopeahohteessa, -- siinä oli jotain selittämätöntä, ja
niinpä Kaapro jälleen joutui tuskallisen kauhun valtaan. Aavistukset
alkoivat uudestaan ahdistaa hänen intoansa. Hän souti konemaisesti, yhä
lyyhistellen kokoon, ikäänkuin joka hetki odotellen iskua ylhäältä.
Eikä hänessä ollut enää mitään, ei pienintäkään toivomusta. Tyhjä hän
oli ja sielua vailla. Tämän yön kamalat tunnelmat olivat juurtajaksain
jäytäneet hänestä pois kaiken sen, mikä on inhimillistä.
Tshelkash se jälleen riemuitsi: kaikki on onnistunut!... Ankariin
mielenliikutuksiin tottuneet hermot olivat rauhoittuneet. Hekumoiden
elehtivät miehen viikset, ja silmissä alkoi viritä ahnas tuli. Mainion
hyvällä tuulella hän oli, vihelteli hampaittensa välistä ja veti
syvälle henkeensä meren kosteata ilmaa, silloin tällöin vilkaisten
ympärilleen ja suopeasti myhähtäen, kun katseensa sattui pysähtymään
Kaaproon.
Tuuli huhahti ja herätti meren. Hieno väre kulki sen pinnalla. Pilvet
näyttivät ohenevan ja käyvän läpikuultavammiksi, mutta yhä vieläkin ne
verhosivat taivaan kannen. Vapaasti, vaikka heikkonakin liiteli kyllä
tuuli pitkin meren pintaa, mutta pilvet eivät liikahtaneetkaan. Niitten
mieltä näkyi painavan joku harmaa, ikävä ajatus.
-- Heräjäpäs henkiin taas, veikkonen! Jo on aika! Kylläpä olet
näköinen: niinkuin olisi nahastasi jo ken kaiken hengen pusertanut:
säkillinen luita vaan jäljellä! Jo loppui lappamiset! Mies hoi!
Kaapron teki hyvää kuulla ihmis-ääntä, vaikka vain Tshelkashinkin.
-- Kuulenhan minä, -- virkkoi hän hiljaa.
-- Sepä se! Mokomakin mötys... Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää
kai sinua!
Konemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattui
Tshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevan
ja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä.
Hän löi Kaaproa olkapäälle.
-- No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat
kaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?
-- Minä... en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.
Tshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen
airoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.
Meri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä
näkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen
ja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja
huokaili -- ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa
ja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.
-- No sanopas nyt... -- alkoi Tshelkash tarinoida, -- nyt kun tulet
kotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka
sulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin
saat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä... ja lopuksi?... Mitäs siitä
oikeastaan lähtee?
-- Mitäpäs siitä lähtee! -- vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, --
eihän sitä...
Siellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista
siinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä
kaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren
pinnassa, laineilla hyppelehtien... vuoroin katosivat, vuoroin
välähtivät jälleen.
-- Pidä enemmän oikealle! -- virkkoi Tshelkash. -- Pian ollaan perillä.
Päähän sitä vain päästiin kuin päästiinkin. Se se sitten oli urakka!
Katsopas: yksi yö vain ja puolituhatta tipahti taskuun! Jaa-a! Mitäs
sanot?
-- Ettäkö puolituhatta?! -- venäytti Kaapro epäillen, mutta säikähti
samassa ja kysyi kiireimmän kaupalla, sysien jalallaan veneessä olevia
tavarapakkoja: -- mutta mitäs sorttia noissa?
-- Silkkiä niiss' on. Kallista tavaraa. Kun oikean hinnan ottais, niin
tuskin mahtuis tuhanteenkaan. Mutta enhän minä liikoja... Niin, eikös
tämä ole mukavaa?
-- Jaa-a! -- äännähti Kaapro verkkaan ja kysyvästi. -- Annapahan, että
olisi mulla! -- huokasi hän, ja samassa muistui hänen mieleensä
kotipuoli, viheliäinen talo siellä, puutteet, äiti ja kaikki, mitä
tuolla kaukana omaa on, kaikki se, jonka tähden hän oli lähtenyt
työnhakuun ja jonka tähden nyt viime yönä oli raatanut itsensä
väsyksiin. Muistojen tulva hulvahti hänen päälleen: kotikylä, jyrkän
mäen rinteellä, koivujen, pajujen, pihlajain ja tuomien suojassa, ja
mäen alla puro... Näistä muistoista leyhähti häneen jotain lämmintä, ne
rohkaisivat hänen mieltänsä. -- Olispa se mainiota! -- huokasi hän
haikeasti.
-- Niin, niin! Sinä kai suoraa päätä soittaisit junalla kotia... ja
sielläkös tytöt sinusta tykkäämään, jaa-a! Katso paras joukosta! Uuden
talonkin rakentaisit, säväyttäisit... no niin... kenties ei taloksi
sentään ihan riittäisikään...
-- Eihän se... Meillä on puuvärkki kallista.
-- Entäs sitten? Entisesi korjaisit. Onhan teillä hevonen, vai?
-- Jaa niin, hevonenko! Onhan se, mutta kovin on kaakki vanha jo.
-- No sitten hevosen ostaisit, ja hyvän... Sitten lehmän... lampaita...
siipikarjaa sitten... Mitä?
-- Älä, veikkonen, puhukaan... Olis sillä viisiä, niin kyll' olisi
lysti elää, hyvä Isä kuitenkin...
-- Eipä hullumpaa oliskaan... Ymmärrän minäkin näitä asioita. Olihan se
oma pesä ennen vanhaan minullakin... Isä oli niitä varakkaimpia meidän
kylässä.
Tshelkash souti verkalleen. Vene keikkui aalloilla, jotka vallattomasti
loiskivat sen laitoja vasten; hiljalleen se liukui meren tummalla
pinnalla, mutta meri itse kävi hetkestä hetkeen yhä vilkkaammaksi.
Kaksi miestä keinui veneessä, mietiskellen, aatoksissaan katsellen
ympärilleen. Tshelkash oli ottanut Kaapron kanssa puheeksi
maalaiselämän, rohkaistakseen ja rauhoittaakseen häntä. Ensi alussa hän
oli itsekin epäröiden naurahdellut viiksiinsä, mutta sittemmin,
antaakseen puheen-ainetta kumppalilleen, oli hän alkanut puhella
maaelämän suloista... Hän oli itse niihin jo aikaa sitten kyllästynyt,
hän oli unohtanut ne, ja nyt vasta ne johtuivat hänen mieleensä. Ja
niinpä hän vähitellen viehättyi niistä... Hän ei enää kysellyt
Kaaprolta, miten siellä maalla eletään ja ollaan, vaan huomaamattansa
rupesi itse kertomaan.
-- Pääasia talonpojan elämässä, se on, veikkonen, vapaus. Itse olet oma
isäntäsi. Oma on sulla talo; viheliäinen se on, röpiskä, mutta omas se
on. Oma on sulla maa; ei sitä ole kuin pivollinen vaan, mutta omaas se
on. Oma sull' on kana, omat on omenatkin! Olet kuin kuningas
valtakunnassas!... Ja kaikki, niinkuin nakutettu: aamulla, kun sait
silmäs auki, lähde työhön, ja eri on työ keväällä, eri kesällä, ja
sitten syksyllä taas eri. Jos menit tuonne tai tänne, niin omaanpa
tulet tupaasi takaisin. Siell' on lämmin, ja rauhassa saat olla. Ihan
kuin kuningas, vai mitä? -- Niin päätti innoissaan Tshelkash,
lopetettuaan pitkän luettelonsa talonpoikain eduista ja oikeuksista ja
mainittuaan, ties miksi, myös hänen velvollisuuksistaan.
Kaapro katseli häntä uteliaana ja innostui hänkin. Ei hän enää
muistanutkaan, mikä mies tuo hänen kumppalinsa on. Hän näki edessään
vain samanlaisen talonpojan kuin hän itsekin oli: monen miespolven hiki
oli hänet ainaiseksi kiinnittänyt maankamaraan, lapsuuden muistot
sitoivat häntä siihen, mutta hän oli omin päin luopunut siitä,
laiminlyönyt sen hoitamisen ja vaalinnan ja siitä syystä saanut
ansaitun rangaistuksenkin.
-- Oikein sinä puhut, ystäväiseni! Kohdalleen sanoit justiin. Katsopas
nyt esimerkiksi itseäsi: minkä oletkaan lainen, kun ei ole sulla maata.
Minun päiviäni!... Maankamara, se on kuin emo: et sitä kauaksi
mielestäsi saa.
Tshelkashin ajatukset saivat toisen suunnan... Hän tunsi jälleen
ärsyttävän polton rinnassaan, niinkuin ainakin, jos ken ja varsinkin
joku hänen silmissään arvoton mies sattui kajoamaan hänen
itserakkauteensa -- huimapäisen kulkurin itserakkauteen.
-- Jo lähtee pötyä taas! -- tiuskaisi hän vimmoissaan. -- Luulit kai
minun jo todenkin perästä... Äläs!
-- Kyll' on kumma mies, -- säikähti Kaapro jälleen. Sinustakos minä
sitten puhuin? On niitä paljo muitakin sinun laisiasi! Kyll' on
vainenkin viljalti tuota kovan onnen väkeä maailmassa!...
Maankulkijoita semmoisia...
-- Käy airoihin, pässi! -- komensi Tshelkash jyrkästi. Hänellä oli jo
kurkun täydeltä kokonainen raesade täriseviä haukkumasanoja, mutta
miten ollakaan, hän hillitsi itsensä.
He vaihtoivat paikkoja toistamiseen, ja siinä kun Tshelkash kulkea
kiipesi tavarapakkain ylitse perälaudalle, teki hänen kiihkeästi mieli
sysäistä Kaapro suin päin veteen, mutta samalla hän ei kyennyt
katsahtamaan häntä silmiinkään.
Lyhyt keskustelu oli tauonnut. Mutta nytpä yksin Kaapron vaitiolostakin
tuulahti Tshelkashiin maalais-elämän sulot... Hän ajatteli entisiä
aikoja eikä muistanut venettänsäkään ohjata. Aalto käänsi sen
toisaalle, ja niinpä se alkoikin painua merelle päin. Aallot näkyivät
huomanneen, että vene oli joutunut suunniltaan. Ne viskelivät sitä yhä
korkeammalle, ne leikkivät sillä, välkähdellen sen airojen viskomassa
vedessä lempeällä, sinervällä valollaan. Mutta Tshelkashin silmäin
edessä kulki kuva toisensa perästä kauan, kauan sitten menneiltä
päiviltä, joita nykyajasta erotti kokonainen seinä yksitoista
ajast'aikaa kestänyttä kulkurielämää. Hän ennätti nähdä itsensä
lapsena, ennätti nähdä kotikylänsä, äitinsä, tuon punaposkisen, lihavan
vaimon, jolla oli niin suopeat, harmaat silmät, -- isänsä,
punapartaisen jättiläisen, jurokasvoisen. Hän näki itsensä sulhasena,
näki vaimonsa, mustasilmäisen Anfisan, pitkä palmikko niskassa,
täyteläisen, pehmeän pullean, iloisen... näki itsensä sitten pulskana
kaartilaisena... näki uudestaan isänsä, nyt jo harmaan ja työstä
kumaraisen, ja äitinsä, ryppyisen ja kutistuneen. Esiintyi siinä sekin
kuva, jossa hän palajaa sotapalveluksesta ja kylä käy häntä vastaan...
isä on koko kylän nähden niin ylpeä Yrjöstänsä, tuuheaviiksisestä,
uljaasta sotamiehestä, sukkelasta, pulskasta pojasta... Muisto, tuo
kovaonnisten vitsaus, herättää henkiin kivetkin menneisyydessä ja
vuodattaa hunajapisaroita joskus juotuun myrkkyynkin... siksi vain,
että viimeisetkin iskunsa saisi lyöneeksi, pannakseen ihmisen
tunnustamaan erehdyksensä ja siten pakottaaksensa häntä rakastamaan
sitä, joka mennyt on, ja riistääkseen häneltä tulevaisuuden toiveet.
Tshelkash tunsi joutuneensa kotoisen ilman sovittavaisen, lempeän
tuulahduksen helmaan. Se oli saattanut hänen kuuluviinsa sekä äidin
helliä sanoja että isän, uljaan talonpojan vakavia puheita... sieltä
kuului monta unohtunutta säveltä, mehuisasti siellä maaemonen
tuoksui... routa oli vast'ikään lähtenyt, aura oli vast'ikään mullan
muokannut, tuolla smaragdinen silkkioras peitti peltoa... Ja hän tunsi
olevansa suunnaltaan suistunut, langennut, viheliäinen ja yksinäinen
olento... hänet oli temmaistu ja ainaiseksi heitetty siitä elämän
kehyksestä, missä tämä samainen, hänen suonissaan nyt virtaileva veri
oli muodostunut.
-- Hei, minnekäs sitä nyt mennään! --- kysyi Kaapro äkkiä.
Tshelkash murahti ja loi ympärilleen saaliinhimoisen, väijyvän katseen.
-- Piruko sitä nyt lennättelee!... Ei hätää sentään... Panepas höyryä
lisää! Pian ollaan perillä.
-- Aatoksissaan oli mies, vai? -- kysäisi Kaapro myhäillen.
Tshelkash iski häneen terävän silmäyksen. Kaapro oli jälleen aivan
entisellään, levollinen, iloinen, melkeinpä näytti voitonriemuiselta.
Hyvin hän oli nuori; koko elämänsä oli hänellä vallassaan. Eikä hän
mitään tiedä. Se on paha se! Kenties sentään maa voi hänet pidättää...
Entistä haikeammalta tuntui Tshelkashista, heti kun nämä ajatukset
olivat vilahtaneet hänen mieleensä... Siksipä hän Kaapron kysymykseen
jurosti mörähti:
-- Väsyttää... Vene keikkuu kanssa...
-- Keikkuu, se on vissi se... Tuota noin... eihän sitä enää kiinni
jouduttane noitten kanssa? -- Kaapro sysäsi jalallaan tavarapakkoja.
-- Ei jouduta. Ole rauhassa. Tuossa paikassa annan tavarat pois ja
sitten rahat kouraan... Ni-in!
-- Ettäkö viis sataa?
-- Ei kai vähempääkään.
-- Onpas se... tuota noin... koko summa! Annas, että olis se semmoinen
minulla, poloisella pojalla!... Se olis yhtä huilutusta vaan.
-- Jaa, maalla?
-- Kuinkas muuten? Heti minä...
Jo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti
murtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä
aaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli
kurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin
hänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin
kaiken saaliinhimoisuuden hänessä.
-- Väsyttää minuakin... Eipä juuri jaksais...
-- Kohta tullaan... Tuolla noin.
Tshelkash käänsi jyrkästi veneen ja suuntasi sen jotain mustaa, vedestä
nousevaa esinettä kohti.
Taivas peittyi pilviin jälleen. Alkoi sataa. Se oli hienoa, lämmintä
vihmaa, ja hilpeästi se rapsahteli aaltojen harjoille.
-- Seis! Hiljempaa! -- komensi Tshelkash.
Veneen kokka kolahti lotjan kylkeä vasten.
-- Nukkuuko ne pirut? -- murisi Tshelkash iskien keksin
köydentapaisiin, joita riippui lotjan kyljessä. -- Ei ole laskettu
portaita... rupesi vielä satamaankin. Olisi tuota jo ennättänyt.. Hoi,
etanat! Ho-hoi!
-- Selkashko siellä? -- kuului ylhäältä ystävällinen ynähdys.
-- Portaat alas!
-- Kalimera, Selkash!
-- Portaat alas, senkin korvennettava saakeli! -- kiljaisi Tshelkash.
-- Kas kun on äkäinen tänään... Hioei!
-- Ala kiivetä, Kaapro! -- virkkoi Tshelkash kumppalilleen.
Seuraavassa tuokiossa he olivat kannella. Kolme mustaa olentoa,
partasuuta, puheli siellä keskenään kummallista terävä-äänteistä
kieltä, katsellen alas Tshelkashin veneeseen. Neljäs, pitkässä
viitassa, astui hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta antoi hänelle
kättä. Sitten hän vilkaisi epäluuloisin silmin Kaaproon.
-- Laita huomiseksi rahat, -- virkkoi Tshelkash hänelle. -- Nyt minä
menen maata. Tule pois, Kaapro! Tahdotkos syödä?
-- Kun pääsis maata! -- vastasi Kaapro. Viiden minutin perästä hän jo
kuorsasi lotjan likaisessa ruumassa. Tshelkash istui hänen vieressään,
koetellen jonkun saapasta jalkaansa. Äreänä ja alakuloisena hän
vihelteli hampaittensa välistä, ajatuksissaan syljeskellen sivuillensa.
Sitten hän oikaisihe Kaapron viereen, riisumatta saapasta jalastaan,
heitti kädet niskan taakse ja katseli kauan aikaa kattoon, viiksiänsä
liikutellen.
Hiljalleen lotja huojui leikkivän aallon pinnalla; jossakin narahti puu
valittaen, sade rapisi pehmoisesti kannella, laine loiskui lotjan
kuvetta vasten... Kaikki tuo oli niin alakuloista. Oli kuin olisi
tuutulaulua hyräillyt äiti, jolla ei ole toivoa poikansa onnesta...
Irvistäen kohotti Tshelkash päätänsä, katsahti ympärilleen, virkkoi
jotain itsekseen ja oikaisihe jälleen, heittäen jalat hajalleen.
Sellaisena hän muistutti suuria saksia.