tee päähänpistosta _totta_ ajatusta, että usko ei siirrä, mutta kyllä
_asettaa_ vuoria sinne, missä niitä ei ole: lyhyt kierto
_hourujenhuoneessa_ näyttää kylliksi toteen tämän. Tosin ei papille:
sillä hän kieltää vaistosta, että sairaus on sairautta, että
hourujenhuone on hourujenhuone. Kristinusko _tarvitsee_ sairautta,
melkein kuten helleenisyys tarvitsee liiallisen määrän terveyttä, --
tehdä sairaaksi on kirkon koko pelastusmenettely-järjestelmän
varsinainen salatarkoitus. Ja kirkko itse -- eikö se ole katoolinen
hourujenhuone viimeisenä ihanteena? -- Maa yleensä hourujenhuoneena? --
Uskonnollinen ihminen, sellaisena kuin kirkko _tahtoo_ hänet, on
tyypillinen dekadentti; sen ajan tunnusmerkkinä, jolloin uskonnollinen
käänne käy jonkun kansan herraksi, on kulkevat hermotaudit;
uskonnollisen ihmisen "sisäinen maailma" on ihan hämmennykseen saakka
liiaksi kiihoittuneiden ja voipuneiden "sisällisen maailman" kaltainen;
"korkeimmat tilat", joita kristinoppi on ripustanut ihmiskunnan ylitse
kaikkien arvojen arvona, ovat kaatumataudin muotoja, -- kirkko on
tehnyt pyhiksi vain hulluja tai suuria pettureita _jumalan yhä
korkeammaksi kunniaksi_... Olen kerran merkinnyt koko kristillisen
katumus- ja lunastusharjoituksen (jota tänään tutkitaan parhaiten
Englannissa) järjestelmällisesti luoduksi _kiertäväksi hulluudeksi_,
tietysti jo siihen valmistetussa, se on perinpohjin sairaassa
maaperässä. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti kristityksi: kristinuskoon
ei tule "käännetyksi", -- siihen tulee olla kyllin sairas... Me muut,
me, joilla on _rohkeus_ terveyteen ja ylenkatseeseenkin, mitä muuta me
voisimme kuin halveksia uskontoa, joka opetti väärinymmärtämään
ruumista! Joka ei tahdo vapautua taikauskostaan sieluun nähden! Joka
tekee riittämättömästä ravinnosta ansion joka terveydessä taistelee
jonkinlaista vihollista, perkelettä, kiusausta vastaan joka kuvitteli,
että voisi säilyttää "täydellistä sielua" raadollisessa ruumiissa, ja
jolle senvuoksi oli välttämätöntä tehdä itselleen uusi "täydellisyyden"
käsite, kalpea, sairaloinen, tylsämielisen haaveksiva olento, tuo niin
sanottu "pyhyys", -- pyhyys, itse ainoastaan kurjaksi tehdyn,
kidutetun, parantumattomasti turmellun ruumiin symptoomisarja!...
Kristillinen liike europalaisena liikkeenä on alusta alkaen
kaikenlaisten hylky- ja rappioelementtien yhteisliike (-- nämä tahtovat
kristinopin yhteydessä valtaan). Se ei ole jonkun rodun alenemisen
ilmaisumuoto, se on yhteentunkevien ja toisiaan etsivien kaikkialle
hajautuneiden dekadensimuotojen yhteismuodostelma. Se ei ole, kuten
luullaan, itse muinaisajan turmelusta, joka teki kristinopin
mahdolliseksi: ei voi kyllin jyrkästi vastustaa sitä oppinutta
idioottisuutta, joka vielä tänään puolustaa tätä ajatusta. Siihen
aikaan, jolloin sairaat ja turmeltuneet Tshandala-kerrokset koko
_imperiumissa_ kääntyivät kristinuskoon, oli juuri _vastakkaistyyppi_
olemassa, ylhäisyys kauneimmassa ja kypsimmässä muodossaan. Suuri
joukko tuli herraksi; kristillisten vaistojen demokraattisuus _pääsi
voittoon_... Kristinoppi ei ollut "kansallinen", ei rodun vaatima, --
se kääntyi elämän jokaisen rappeutumalajin puoleen, sillä oli
kaikkialla liittolaisia. Kristinoppi on, perusteenaan sairaiden
kauna, kohdistanut vaiston terveitä, terveyttä vastaan. Kaikki
hyvinonnistunut, ylväs, ylimielinen, kauneus ennen kaikkea tekee pahaa
sen korville ja silmille. Muistutan vielä kerran Paavalin verrattomasta
sanasta: "Vaan ne, kuin _heikot_ ovat maailman edessä, ne kuin maailman
edessä _hullut_ ovat, ne _alimmaisesta suvusta_ ja _ylönkatsotut_
maailmassa on Jumala valinnut"... tämä oli kaava, tämän merkin alla
voitti dekadensi. -- _Jumala ristillä_ -- eikö yhä vieläkään ymmärretä
tämän symboolin hirvittäviä sala-ajatuksia? -- Kaikki mikä kärsii,
kaikki, mikä riippuu ristillä, on _jumalallista_... Me kaikki riipumme
ristillä, siis me olemme jumalallisia... Me yksin olemme
jumalallisia!... Kristinoppi oli voitto, ylhäisempi ajatustapa kävi
perikatoon sen kautta, -- kristinusko oli tähän saakka ihmiskunnan
suurin onnettomuus. --
52.
Kristinoppi on myöskin kaiken _henkisesti_ hyvin-onnistuneen
vastakohta, -- se voi käyttää vain sairasta järkeä kristillisenä
järkenä, se asettuu kaiken idioottisen puolelle, se kiroaa hengen,
terveen hengen ylivallan. Koska sairaus kuuluu kristinuskon olemukseen,
_täytyy_ myös tyypillisesti kristillisen tilan, "uskon", olla
sairaus-muoto, täytyy kirkon hyljätä kaikki tietoon vievät suorat,
rehelliset, tieteelliset tiet kiellettyinä teinä. Epäilykin jo on
synti... Psykoloogisen puhtauden täydellinen puute -- papilla jonka
katse ilmaisee -- on dekadensin _seurausilmiö_, -- tarkasteltakoon
hysteerisiä naisia tai riisitautiin taipuvaisia lapsia, jotta
huomattaisiin, kuinka vaiston synnyttämä säännöllinen vilpillisyys,
halu valhetella valhetellakseen, kykenemättömyys suoriin katseisiin ja
askeliin ovat dekadensin ilmaisumuotoja. "Usko" merkitsee, että _ei
tahdo_ tietää, mikä on totta. Pietisti, kummastakin sukupuolesta oleva
pappi, on väärä, _koska_ hän on sairas: hänen vaistonsa _vaatii_, että
totuus ei yhdessä kohdassakaan pääse oikeuksiinsa. "Mikä sairaaksi
tekee, se on _hyvää_; mikä runsaudesta, yltäkylläisyydestä, vallasta
johtuu, se on _pahaa_": niin tuntee uskovainen. _Epävapaus valheeseen_
-- siitä tunnen jokaisen ennalta määrätyn teoloogin. -- Toinen
teoloogin tunnusmerkki on hänen _kykenemättömyytensä filologiaan_.
Filologialla on tässä ymmärrettävä, hyvin yleisessä merkityksessä,
taitoa lukea hyvin, -- osata lukea tosiasioita, selityksillä niitä
vääristelemättä, kadottamatta varovaisuutta, kärsivällisyyttä,
hienoutta kaipuussa tulla ymmärretyksi. Filologia _ephexiksenä_
selityksessä: koskekoonpa se nyt kirjoja, sanomalehtiuutisia,
ihmiskohtaloita tai ilmatieteellisiä havaintoja, -- puhumattakaan
"sielun pelastuksesta"... Se tapa, jolla teoloogi, yhdentekevää
Berliinissäkö tai Roomassa, selittää "raamatun sanan" tai jonkun
tapauksen, kotimaisen sotajoukon voiton esimerkiksi Davidin psalmien
korkeammassa valaistuksessa, on aina siihen määrin _uskalias_, että
filoloogi menettää mielenmalttinsa kuullessaan sen. Ja kuinka hänen
tulee käyttäytyä, kun pietistit ja muut lehmät Svaabista muodostavat
"jumalan sormella" olemassaolonsa viheliäisen jokapäiväisyyden ja
tupasauhun "armon", "kaitselmuksen" ja "lunastuskokemusten" ihmeeksi!
Häveliäimmänkin pyynnön hengestä, puhumatta _säädyllisyydestä_,
pitäisi kuitenkin saada nämä selittäjät huomaamaan täydellisen
lapsellisuuden ja halpuuden tuollaisessa jumalallisen sorminäppäryyden
väärinkäyttämisessä. Niin vähäinen määrä kuin meissä onkin hurskautta,
pitäisi meidän tuntea, että jumala, joka oikeaan aikaan parantaa nuhan,
tai käskee meidän nousemaan ajuriin, silloinkuin rankkasade puhkeaa, on
niin absurdi jumala, että hänet täytyisi poistaa, vaikka hän
olisi olemassakin. Jumala palvelijana, jumala kirjeenkantajana,
almanakantekijänä, -- on todellakin kaikenlaisten sattumien tyhmin
ilmaisumuoto... "Jumalallinen kaitselmus", sellaisena kuin sen
likipitäen joka kolmas ihminen "sivistyneessä Saksassa" vielä tänäkin
päivänä uskoo, olisi itsessään jo sellainen vastaväite jumalaa vastaan,
jota voimakkaampaa tuskin olisi ajateltavissa. Joka tapauksessa ei se
ainakaan puhuisi saksalaisten puolesta!...
53.
-- Että _marttyyrit_ todistavat mitään jonkun asian totuudesta, on niin
vähän totta, jotta tahtoisin kieltää, että marttyyrilla on milloinkaan
ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Äänessä, jolla marttyyri
heittää totenapitämisensä vasten kasvoja maailmalle, ilmenee jo niin
alhainen älyllisen rehellisyyden aste, sellainen _kuurous_ kysymykseen
"totuus", että marttyyria ei tarvitse milloinkaan kumota. Totuus ei ole
jotakin, mitä toisella on ja toisella ei ole: niin voivat korkeintaan
talonpojat tai Lutherin kaltaiset talonpoikaisapostolit ajatella
totuudesta. Voi olla vakuutettu, että häveliäisyys, _rajoitus_ tässä
kohden lisääntyy samassa määrin kuin tunnontarkkuus henkisissä
asioissa. Olla tietoinen viidestä asiasta ja kevyellä kädellä ehkäistä,
että tietää muuta... "Totuus", kuten sen sanan jokainen profeetta,
jokainen lahkolainen, jokainen vapaa-ajattelija, jokainen sosialisti,
jokainen kirkonmies käsittää, on täydellinen todistus siitä, että ei
ole vielä ryhdyttykään siihen hengen kuriin ja itsensävoittamiseen,
joka on välttämätöntä, jotta pieninkin totuus löydettäisiin. --
Marttyyrikuolema, sivumennen sanottuna, on ollut suuri onnettomuus
historiassa: se _vietteli_... Se johtopäätös, johon kaikki idiootit,
nainen ja kansa siihen luettuina, ovat tulleet, nimittäin että asia,
jonka vuoksi joku käy kuolemaan (tai joka ensimäisen kristinopin
lailla synnyttää tappavia kulkutauteja) on jonkin arvoinen
asia, -- tämä johtopäätös on ollut sanomattomaksi haitaksi
tutkimukselle, tutkivaiselle ja varovaiselle hengelle. Marttyyrit ovat
_vahingoittaneet_ totuutta... Vielä tänäänkin tarvitaan vain hiukan
julmuutta vainoamisessa hankkiakseen itsessään niin vähäpätöiselle
lahkouskoisuudelle _kunnioitetun_ nimen. -- Kuinka? Muuttaako se
lainkaan jonkin asian arvoa, jos joku antaa elämänsä sen vuoksi?
Erhetys, joka saavuttaa kunnioitusta, on erhetys, jolla on yksi
viettelykiihoitin enemmän: uskotteko te, että antaisimme teille, herrat
teoloogit, aihetta joutua marttyyreiksi valheenne puolesta? -- Asian
kumoo asettamalla sen kunnioittavasti jäähän, -- samoin kumotaan myös
teoloogeja... Se juuri oli kaikkien vainoojien maailmanhistoriallinen
tuhmuus, että he antoivat vastustamallensa asialle kunniallisuuden
vivahduksen, että -- he lahjoittivat sille marttyyriuden
haltioitumisen... Nainen makaa vielä polvillaan erhetyksen edessä,
koska hänelle on sanottu, että joku kuoli sen vuoksi ristillä. _Onko
sitten risti mikään todistuskeino?_ Mutta kaikista näistä asioista on
ainoastaan yksi sanonut sen sanan, jota vuosituhansia sitten olisi
tarvittu, -- Zarathustra.
Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota he kulkivat, ja heidän
hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.
Mutta veri on huonoin todistus totuudesta; veri myrkyttää puhtaimmankin
opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.
Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi, -- mitä se todistaa? Enemmän
on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy.
54.
Ei tule antaa johtaa itseään harhaan: suuret henget ovat skeptikkoja.
Zarathustra on skeptikko. Väkevyyden, hengen voimasta ja ylivoimasta
johtuvan _vapauden_ näyttää skeptillisyys toteen. Vakuutuksen ihmisiä
ei oteta lukuun, kun on kysymys oleellisesta arvossa ja arvottomassa.
Vakuutukset ovat vankiloita. Vakuutettu ei näe kyllin etäälle, ei näe
_alleen_: mutta ollakseen oikeutettu puhumaan arvosta ja arvottomasta
täytyy nähdä viisisataa vakuutusta _allaan, -- takanaan_... Henki,
joka tahtoo suurta, joka tahtoo myös välikappaleet siihen, on
välttämättömästi skeptikko. Vapaus kaikenlaisesta vakuutuksesta
_kuuluu_ väkevyyteen, _taitoon_ katsoa vapaasti... Suuri intohimo,
hänen olemuksensa pohja ja sen valta, vielä valistuneempi, vielä
itsevaltiaampi kuin hän itse, ottaa koko hänen älynsä palvelukseen; se
tekee harkitsemattomaksi; se _antaa_ hänelle rohkeutta epäpyhiinkin
keinoihin; se antaa hänelle muutamassa suhteessa vakuutuksia. Vakuutus
_keinona_: saavuttaa paljon ainoastaan vakuutuksella. Suuri intohimo
käyttää, _käyttää tyhjiin_ vakuutuksia, se ei alistu niiden alaiseksi,
-- se tietää itsensä yksinvaltiaaksi. -- Päinvastoin: uskon tarve,
ehdottomuus myöntämisessä ja kieltämisessä, Carlylelaisuus, jos minun
sallitaan käyttää tätä sanaa, on _heikkouden_ tarve. Uskon ihminen,
"uskovainen", oli hän mitä lajia tahansa, on välttämättömästi
vallanalainen ihminen, -- sellainen, joka ei voi asettaa itseään
päämaaliksi, eikä voi myöskään yleensä asettaa päämaaleja itsestään.
"Uskovainen" ei kuulu itselleen, hän voi olla vain välikappale, hänen
täytyy tulla _käytetyksi_, hän tarvitsee jotakin, joka käyttää häntä.
Hänen vaistonsa antaa itsensäkieltämismoraalille korkeimman kunnian:
siihen houkuttelee häntä kaikki, hänen viisautensa, hänen kokemuksensa,
hänen turhamaisuutensa. Jokainen usko itse on itsensä-kieltämisen,
itsestäänvierautumisen ilmaisu... Jos tutkii, kuinka välttämätön
useimmille tasapainonpitäjä on, joka ulkoapäin sitoo ne ja tekee
lajiksi, kuinka pakko korkeimmassa merkityksessä, _orjuus_, on ainoa ja
viimeinen ehto, jonka alaisena tahdoltaan heikompi ihminen, etenkin
nainen, viihtyy: silloin ymmärtää myöskin vakuutuksen, "uskon".
Vakuutuksen ihmisellä on vakuutuksessa selkärankansa. Ei nähdä useita
olioita, ei omistaa vapaata mielipidettä yhdessäkään kohdassa, olla
kokonaan puolueellinen, omistaa ankara ja ehdoton optiikka kaikkiin
arvoihin nähden -- tämä yksin tekee mahdolliseksi, että yleensä on
olemassa sellainen ihmislaji. Mutta siten hän on todenperäisen, --
totuuden vastakohta, vastustaja... Uskovaiselle ei ole yleensä vapaata
omistaa omaatuntoa kysymyksessä "tosi" ja "valhe": olla _tässä_
kohdassa rehellinen olisi hänen perikatonsa silmänräpäyksessä.
Hänen optiikkansa patolooginen ehdollisuus tekee vakuutetusta
uskonkiihkoilijan -- Savonarola, Luther, Rousseau, Robespierre,
Saint-Simon --, voimakkaan, vapautuneen hengen vastakkaistyyppi. Mutta
se suuri asento, jonka ne ottavat, nämä _sairaat_ henget, nämä
käsitteen kaatuvatautiset, vaikuttaa suureen joukkoon, --
uskonkiihkoilijat ovat pittoreskeja, ihmiskunta katselee mieluummin
eleitä kuin kuuntelee _syitä_...
55.
-- Askel edelleen vakuutuksen, "uskon" psykologiassa. Jo kauan sitten
olen vaatinut harkittavaksi, eikö vakuutukset ole totuuden
vaarallisempia vihollisia kuin valheet (Menschliches, Allzumenschliches
I, aforismit 54 ja 483). Tällä kertaa tahdon asettaa tämän ratkaisevan
kysymyksen: onko yleensä olemassa mitään vastakohtaa valheen ja
vakuutuksen välillä? -- Koko maailma uskoo niin; mutta mitä ei koko
maailma uskoisi! -- Jokaisella vakuutuksella on historiansa,
esimuotonsa, yrityksensä ja erhetyksensä: se _käy_ vakuutukseksi, kun
se pitkään aikaan ei ole ollut sitä, kun se vielä pitempään aikaan
_tuskin_ on ollut sitä. Kuinka? Eikö valhekin voisi olla yksi
vakuutuksen alkiomuodoista? -- Toisinaan tarvitaan vain henkilömuutos:
isän valhe käy pojan vakuutukseksi. -- Minä kutsun valheeksi: ei tahtoa
nähdä jotakin, jonka näkee, ei tahtoa nähdä jotakin niinkuin sen näkee:
jos valhe tapahtuu todistajien läsnäollessa tai ilman todistajia, se ei
merkitse mitään. Tavallisin valhe on se, jolla valhetellaan itselleen;
toisille valhetteleminen on suhteellisesti poikkeustapaus. Nyt on tuo
_ei_-tahtoa-nähdä, mitä näkee, tuo _ei_-tahtoa-nähdä niinkuin näkee,
melkein ensimäinen ehto kaikille, jotka jossakin mielessä kuuluvat
_puolueeseen_: puolueihminen käy välttämättömästi valhettelijaksi.
Saksalainen historiankirjoitus esimerkiksi on vakuutettu siitä, että
Rooma oli despotiaa, että germaanit toivat vapaudenajatuksen maailmaan:
mikä ero on tämän vakuutuksen ja valheen välillä? Kun kaikki puolueet,
saksalaiset historioitsijatkin, vaistomaisesti käyttelevät moraalin
suuria sanoja ja mikä puolueihminen tahansa tarvitsee niitä joka hetki,
-- voiko silloin epäillä, mikä suojelee moraalin asemaa? -- _Meidän_
vakuutuksemme: me tunnustamme sen koko maailmalle, me elämme ja
kuolemme sen hyväksi, -- kunnioitusta kaikkea kohtaan, jolla on
vakuutuksia! -- Sellaisia sanoja olen kuullut juutalaisvihollistenkin
suusta. Päinvastoin, herrani! Juutalaisvihollinen ei suinkaan käy
säädyllisemmäksi senvuoksi, että hän valhettelee periaatteesta...
Papit, jotka sellaisissa asioissa ovat hienompia ja sangen hyvin
ymmärtävät sen ristiriidan, joka on käsitteessä vakuutus,
s.o. tarkoituksenmukaisuutensa vuoksi periaatteellisessa
epätodenmukaisuudessa, ovat saaneet juutalaisilta sen viisauden, että
työntävät sen sijaan esille käsitteen "jumala", "jumalan tahto",
"jumalan ilmoitus". Myöskin Kant, kategoorisine imperatiiveineen, oli
samalla tiellä: hänen järkensä tuli tässä _käytännölliseksi_. -- On
olemassa kysymyksiä, joissa ihmisellä _ei_ ole lupaa totuuden ja
valheen ratkaisemiseen; kaikki ylimmät kysymykset, kaikki ylimmät
arvoprobleemit ovat tuolla puolen inhimillistä järkeä... Ymmärtää
järjen rajat, -- se vasta on todellista filosofiaa... Miksi jumala
antoi ihmiselle ilmoituksen? Olisiko jumala tehnyt jotakin
tarpeettomasti? Ihminen ei _voi_ itsestään tietää, mikä on hyvää ja
pahaa, senvuoksi jumala opetti hänelle tahtonsa... Moraali: pappi _ei_
valhettele, -- kysymystä "tottako" vai "ei totta" ei ole niissä
asioissa, joista pappi puhuu, nämä asiat eivät salli valhettelemista.
Sillä valhetellakseen pitäisi voida ratkaista, mikä täällä on totta.
Mutta sitä juuri ei ihminen _voi_; näissä kysymyksissä on pappi vain
jumalan puhetorvi. Sellainen pappissyllogismi ei ole suinkaan vain
juutalaista ja kristillistä! Oikeus valheeseen ja viisaus
"ilmoituksessa" kuuluu pappistyyppiin, sekä dekadensin pappeihin että
pakanuudenkin (-- pakanoita ovat kaikki, jotka myöntävät elämän, kaikki
joille "jumala" on kaikkien olioiden suuren myöntämisen ilmaisumuoto).
-- "Laki", "jumalan tahto", "pyhä kirja", "inspiratsiooni" -- kaikki
vain niiden ehtojen ilmaisua, _joilla_ pappi pääsee valtaan ja joilla
hän säilyttää valtaansa, -- nämä käsitteet ovat kaikkien
pappisjärjestysten, kaikkien papillisten tai filosoofispapillisten
valtamuodostuksien pohjalla. "Pyhää valhetta" -- Confuciukselle, Manun
lakikirjalle, Muhamedille, kristilliselle kirkolle yhteinen --: ei
puutu Platoltakaan. "Totuus on siellä": tämä merkitsee, missä se vain
korottaa äänensä, _pappi valhettelee_...
56.
Viimein tulee kysymys siitä, mihin _tarkoitukseen_ valhetellaan. Että
kristinopilta puuttuu "pyhät" tarkoitukset, se on minun vastaväitteeni
sen keinoja vastaan. Vain _huonoja_ tarkoituksia: elämän myrkyttäminen,
soimaaminen, kieltäminen, ruumiin halveksiminen, ihmisen alentaminen ja
itsehäväistys synti-käsitteen kautta, -- siis ovat sen keinotkin
huonoja. -- Luen ihan toisella tunteella Manun lakikirjaa, verrattoman
henkistä ja ylhäistä teosta, jonka _mainitseminenkin_ vain samassa
henkäisyssä kuin raamatun olisi synti henkeä vastaan. Huomaa heti:
sen takana, siinä on todellista filosofiaa, eikä ainoastaan
pahallehaisevaa rabbiinisuuden ja taikauskon juutalaisuutta, se
tarjoo hemmotelluimmillekin psykoloogeille jotakin pureksittavaa.
_Unhoittamatta_ nyt pääasiaa, joka perinpohjin eroittaa sen
jokaisesta raamatusta: _ylhäiset_ säädyt, filosoofit ja sotilaat,
ovat tällä saaneet joukon käsiinsä; ylhäisiä arvoja kaikkialla,
täydellisyydentunne, elämän myöntäminen, riemuitseva mielisuosio
itseensä ja elämään, -- koko kirja on aurinkoinen. -- Kaikkia niitä
asioita, joiden yli kristinoppi purkaa käsittämättömän ilkeytensä,
esimerkiksi siittämisen, naisen, avioliiton, käsitellään täällä
kunnioituksella, rakkaudella ja luottamuksella. Kuinka oikeastaan
voidaan antaa lapsien ja naisten käsiin kirja, jossa on nämä
häpeälliset sanat: "Huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja
jokainen pitäköön oman miehensä... parempi on naida kuin palaa?" Ja
voiko olla kristitty niin kauan kuin ihmisen synty vielä
kristillistytetään, s.o. _tahrataan_ käsitteellä _saastuttamaton
sikiäminen_?... En tunne yhtään kirjaa, missä sanotaan niin paljon
hienoa ja hyvää naiselle kuin Manun lakikirjassa; nämä vanhat
harmaaparrat ja pyhimykset ovat kohteliaita naisille tavalla, jota ehkä
ei voiteta. "Naisen suu, -- on eräässä kohdassa -- tytön povi, lapsen
rukous, uhrin savu ovat aina puhtaita." Toisessa kohdassa: "ei ole
mitään puhtaampaa kuin auringon valo, lehmän varjo, ilma, vesi, tuli ja
tytön hengitys." Ja vihdoin -- ehkä sekin pyhä valhe --: "kaikki
aukeamat ruumiissa navan yläpuolella ovat puhtaat, kaikki sen
alapuolella ovat epäpuhtaita. Vain nuorella tytöllä on koko ruumis
puhdas."
57.