taivaassa", tunteakseen itsensä "iankaikkiseksi", tunne siitä, että ei
missään muussa tilassa suinkaan tunne "olevansa taivaassa": tämä yksin
on "lunastuksen" psykolooginen realiteetti. Uusi muutos, ei uusi
usko...
34.
Jos minä ymmärrän mitään tästä suuresta symbolistista, niin se on, että
hän piti vain _sisäisiä_ realiteetteja realiteetteina, "totuuksina", --
että hän käsitti loput, kaiken mikä koski luontoa, aikaa, paikkaa,
historiaa, vain merkkeinä, tilaisuutena vertauksiin. Käsite "ihmisen
poika" ei ole konkreettinen persona, joka kuuluu historiaan, se ei ole
mikään yksityinen, ainoastaan kerran sattuva, vaan "iankaikkinen"
todenperäisyys, aikakäsitteestä vapautettu psykolooginen symbooli. Tämä
sama koskee vielä kerran, ja korkeimmassa merkityksessä, tämän
tyypillisen symbolistin _jumalaa_, "jumalan valtakuntaa",
"taivaanvaltakuntaa", oikeutta olla "jumalan lapsi". Mikään ei ole
epäkristillisempää kuin kirkolliset kruditeetit jumalasta
_personana_, "jumalan valtakunnasta", joka _tulee, tuonpuolisesta_
"taivaanvaltakunnasta", "jumalan pojasta", kolminaisuuden _toisesta
persoonasta_. Tämä kaikki on -- suotakoon lausetapa anteeksi --
_nyrkki_ vasten evankeliumin silmiä -- oi, mitä silmiä!: --
maailmanhistoriallinen kynismi symboolin pilkkaamisessa... Onhan
käsillä, mitä merkillä "isä" ja "poika" tarkoitetaan -- vaikka ei
jokaisen käsillä, myönnän sen kyllä: sanalla "poika" ilmaistaan
_pääsyä_ kaikkien olioiden tunteeseen täydellisestä kirkastuksesta
(autuus), ja sanalla "isä" _itse tätä tunnetta_, iankaikkisuus-,
täydellistymistunnetta. -- Häpeän muistaa sitä, mitä kirkko on tehnyt
tästä symbolismista: eikö se ole asettanut Amfitryoni-kertomusta
kristillisen "uskon" kynnykselle? Ja uskonkappaletta "saastattomasta
sikiämisestä" sen lisäksi?... _Mutta sillä se on saastuttanut
sikiämisen_ --.
"Taivaanvaltakunta" on eräs sydämen tila -- ei mikään "yläpuolella
maata" oleva tai "kuoleman jälkeen" tuleva. Luonnollisen kuoleman
käsite _puuttuu_ kokonaan evankeliumista: kuolema ei ole mikään silta,
ei mikään ylimeno, sitä ei ole olemassa, koska se kuuluu kokonaan
toiseen, vain silminnähtävään, vain merkiksi kelpaavaan maailmaan.
"Kuolinhetki" ei ole mikään kristillinen käsite -- "hetkeä", aikaa,
fyysillistä elämää ja sen käänteitä ei ole lainkaan olemassa "iloisen
sanoman" opettajalle... "Jumalan valtakuntaa" ei odoteta; sillä ei ole
mitään eilistä eikä ylihuomista, se ei tule "tuhannessa vuodessa" -- se
on sydämen kokemus; se on kaikkialla eikä missään...
35.
Tämä "iloinen sanansaattaja" kuoli kuten hän eli, kuten hän _opetti_ --
ei "lunastaakseen ihmiset", vaan näyttääkseen, kuinka tulee elää. Se on
käytäntö, minkä hän jätti ihmiskunnalle: hänen menettelynsä tuomarien
edessä, vartiain edessä, syyttäjien ja kaiken pilkan ja ivan edessä, --
hänen menettelynsä ristillä. Hän ei tee vastarintaa, hän ei puolusta
oikeuttaan, hän ei ota askeltakaan, joka torjuisi äärimmäisen hänestä,
päinvastoin, _hän vaatii sitä_... Ja hän rukoilee, hän kärsii, hän
rakastaa niiden kanssa, _niissä_, jotka tekevät hänelle pahaa... Ei
puolustaa itseään, ei vihastua, _ei_ vaatia edesvastuuseen... Ei edes
seisoa pahaa vastaan, -- _rakastaa_ sitä...
36.
Vasta meillä, meillä _vapautuneilla_ hengillä, on edellytys ymmärtää,
mitä yhdeksäntoista vuosisataa on väärinymmärtänyt, -- meillä on se
vaistoksi ja intohimoksi käynyt rehellisyys, joka vastustaa "pyhää
valhetta" enemmän kuin mitään muuta valhetta... On oltu äärettömän
kaukana meidän rakastavasta ja varovaisesta puolueettomuudestamme,
tästä hengen kurista, jonka kautta niin vieraiden, niin arkojen
asioiden arvaaminen käy mahdolliseksi: on alati, häpeämättömällä
itsekkäisyydellä, tahdottu niistä vain _omaa_ etua, evankeliumin
vastakohdasta on rakennettu _kirkko_...
Ken etsisi merkkiä siitä, että irooninen jumaluus johtaa lankoja suuren
maailmanpelin takana, hän ei saisi luulolleen pienintäkään tukea siitä
_äärettömästä kysymysmerkistä_, jonka nimi on kristinoppi. Että
ihmiskunta on polvillaan evankeliumin synnyn, tarkoituksen, _oikeuden_
vastakohdan edessä, että se "kirkko" käsitteessä on julistanut pyhäksi
juuri sen, minkä "iloinen sanansaattaja" tunsi olevan _allaan,
takanaan_ -- turhaan etsitään _maailmanhistoriallisen ironian_
suurempaa muotoa --
37.
Meidän aikamme on ylpeä historiallisesta aististaan: kuinka se on
voinut pitää uskottavana sellaista mielettömyyttä, että _karkea
ihmeentekijä ja lunastajataru_ olisi kristinopin alku, -- ja että
kaikki henkinen ja symboolinen olisi vasta myöhempää kehitystä?
Päinvastoin: kristinopin historia ristinkuolemasta saakka -- on askel
askeleelta _alkuperäisen_ symbolismin yhä karkeamman väärinymmärtämisen
historiaa. Sitä mukaan kuin kristinoppi levisi yhä laajempien, yhä
raaempien joukkojen keskuuteen, joilta puuttui yhä enemmän niitä
edellytyksiä, jotka olivat synnyttäneet sen, kävi välttämättömämmäksi
tehdä kristinoppi _alhaiseksi, raa'aksi_, -- se on niellyt _imperium
Romanumin_ kaikkien _maanalaisten_ kulttien oppeja ja juhlamenoja, se
on niellyt sairaan järjen kaikkien ilmestysten mielettömyyden.
Kristinopin kohtalo on siinä välttämättömyydessä, että itse sen uskon
täytyi tulla niin sairaaksi, niin alhaiseksi ja jokapäiväiseksi kuin ne
tarpeet, joita se oli aiottu tyydyttämään. Kirkkona kokoontuu _sairas
barbaria_ viimein vallaksi, -- kirkko, tämä verivihollisuuden muoto
kaikkea rehellisyyttä kohtaan, jokaista sielun _korkeutta_ kohtaan,
jokaista hengen kuria kohtaan, jokaista rohkeamielistä ja lempeää
ihmisyyttä kohtaan. -- Kristilliset ja _ylhäiset_ arvot: vasta me, me
_vapautuneet_ henget, olemme jälleen luoneet esiin vastakohdan niissä,
suurimman arvovastakohdan, mitä on olemassa! --
38.
-- Tässä kohdassa en voi olla huokaamatta. On päiviä, jolloin minut
valtaa tunne, mustempi kuin mustin alakuloisuus -- _ihmisen
halveksiminen_. Ja jotta ei olisi epäilyäkään siitä, _mitä_ minä
halveksin, _ketä_ minä halveksin: nykyajan ihmistä, ihmistä, jonka
aikalainen minä valitettavasti kyllä olen. Nykyajan ihminen -- minä
tukehdun hänen saastaisesta hengityksestään... Menneisyyttä kohtaan
minä tunnen, kuten kaikki tietäväiset, suurta suvaitsevaisuutta, s.o.
_ylevämielistä_ itseni hillitsemistä: synkällä varovaisuudella minä
kuljen läpi vuosituhansien hourujenhuonemaailman, kutsuttakoonpa sitä
nyt "kristinopiksi", "kristilliseksi uskoksi" tai "kristilliseksi
kirkoksi", minä varon asettamasta ihmiskuntaa edesvastuuseen sen
henkisistä sairauksista. Mutta minun tunteeni muuttuu yht'äkkiä,
tunkeutuu esiin, heti kun astun uudempaan aikaan, _meidän_ aikaamme.
Meidän aikamme on _tietäväinen_... Mikä ennen oli vain sairasta, se on
nyt käynyt säädyttömäksi, -- on säädytöntä nykyään olla kristitty. _Ja
tässä alkaa minun inhoni_. Katselen ympärilleni: ei sanaakaan ole enää
siitä jäljellä, mikä muinoin oli "totuutta", me emme siedä edes enää
papin puhuvankaan "totuudesta". Siivoimmillakin rehellisyyden
vaatimuksilla _täytyy_ tänään tietää, että teoloogi, pappi, paavi
jokaisessa lauseessaan _valhettelee_, eikä vain erehdy, -- että
hänen vallassaan ei enää ole valhetella "viattomuudesta",
"tietämättömyydestä". Pappi tietää, yhtä hyvin kuin joku toinenkin,
että ei enää ole "jumalaa", ei "syntistä", ei "lunastajaa", -- että
"vapaa tahto", "siveellinen maailmanjärjestys" ovat _valhetta_: --
vakavuus, hengen syvä itsensävoittaminen ei salli enää kenenkään olla
tästä tietämätön... _Kaikki_ kirkon käsitteet tunnetaan sellaisiksi
kuin ne ovat: ilkeimpänä vääristelynä mitä on olemassa, tarkoituksella
tehdä luonto, luonnonarvot _arvottomaksi_; pappi itse tunnetaan
sellaiseksi kuin hän on: vaarallisimpana loislajina, elämän
varsinaisena myrkkyhämähäkkinä... Me tiedämme, meidän omatuntomme
tietää tänään, -- _minkä_ arvoisia nuo papin ja kirkon kauhistuttavat
keksinnöt ovat, _mikä arvo niille on annettava_, keksinnöille, joilla
on saavutettu tuo ihmiskunnan iljettävä itsesaastutustila, joka voi
tehdä sen näkemisen inhoittavaksi -- käsitteet "tuollapuolen",
"viimeinen tuomio", "sielun kuolemattomuus", "sielu" itse ovat
kidutuskoneita, ovat järjestelmällistä julmuuksia, joiden avulla pappi
tuli herraksi, jäi herraksi... Jokainen tietää sen: _ja siitä
huolimatta jää kaikki entiselleen_. Minne on joutunut siivouden,
itsekunnioituksen viimeinen tunne, kun valtiomiehemmekin, muutoin hyvin
ennakkoluulottomat ihmiset ja kauttaaltaan toiminnan antikristukset,
kutsuvat itseään vielä tänään kristityiksi ja käyvät ehtoollisella?...
Ruhtinas hallituksensa etunenässä, loistavana kansansa itsetunnon ja
itseylpeyden ilmaisuna, -- mutta häpeämättä tunnustaa itsensä
kristityksi!... _Kenenkä_ sitten kristinoppi kieltää? _Mitä_ se kutsuu
"maailmaksi"? Olla sotamies, olla tuomari, olla isänmaanystävä;
itsensäpuolustaja; pitää kunniastaan; tahtoa omaa parastaan; olla
_ylpeä_... Jokaisen hetken vaatima yritteliäisyys, jokainen vaisto,
jokainen toiminnaksi muuttuva arvioiminen on tänään antikristillistä:
minkälainen _valheellisuuden epäsikiö_ onkaan nykyajan ihminen, kun hän
siitä huolimatta _ei häpeä_ vielä olla kristitty! --
39.
-- Minä palaan takaisin, kerron kristinopin _oikean_ historian. Jo sana
"kristinusko" on väärinkäsitys oikeastaan on ollut vain yksi ainoa
kristitty, ja hän kuoli ristillä. "Evankeliumi" _kuoli_ ristillä. Tästä
hetkestä lähtien on kaikki, mitä evankeliumiksi kutsutaan, ainoastaan
sen vastakohta, mitä hän elämällään julisti: _"huono sanoma",
dysangelium_. On väärää aina mielettömyyteen saakka, jos "uskossa",
esim. uskossa Kristuksen lunastukseen nähdään kristityn tunnusmerkki:
vain kristillinen _käytäntö_, samallainen elämä kuin hänen, joka kuoli
ristillä, on kristillistä... Vielä tänään on _sellainen_ elämä
mahdollinen, vieläpä _muutamille_ ihmisille välttämätön: oikea,
alkuperäinen kristinoppi on oleva mahdollinen kaikkina aikoina... Ei
usko, vaan tekeminen, ennen kaikkea jättää paljon tekemättä, toinen
_oleminen_... Tietoinen tila, jokin usko, jonkin totena pitäminen
esimerkiksi -- jokainen psykoloogi tietää sen -- ovat täydellisesti
merkityksettömiä ja toisarvoisia vaistojen arvoon verrattuina:
ankarammin puhuen on koko käsite henkinen vaikutin väärä. Supistaa
kristittynä olemisen, kristillisyyden jonkin todeksi uskomiseen,
puhtaaksi itsetietoisuusilmiöksi, on kristillisyyden kieltämistä. _Itse
asiassa ei ole ollut yhtään kristittyä_. "Kristitty", hän, jota kaksi
vuosituhatta on kutsuttu kristityksi, on vain psykolooginen
itsensäväärinymmärtäminen. Tarkemmin katsellen hallitsivat hänessä,
kaikesta "uskosta" _huolimatta, vain_ vaistot -- ja _mitkä vaistot_! --
"Usko" oli kaikkina aikoina, esimerkiksi Lutherilla, vain verho,
tekosyy, _esirippu_, jonka takana vaistot pitivät peliään, -- viisas
_sokeus muutamien_ vaistojen herraudesta... "Usko" -- olen kutsunut
sitä jo varsinaiseksi kristilliseksi _viisaudeksi_, -- alati on
_puhuttu_ "uskosta", alati on _toimittu_ vain vaistosta... Kristityn
kuvittelu-maailmassa ei esiinny mitään, joka edes koskettaa
todellisuutta; sitävastoin olemme vaistomaisessa vihassa kaikkea
todellisuutta kohtaan oppineet tuntemaan kiihottavan, ainoan
kiihottavan elementin kristinopin juuressa. Mitä seuraa siitä? Että
täällä _psykoloogienkin joukossa_ erhetys on radikaali, s.o.
olennon-määräävä, substansi. Yksi käsite täältä pois, yksi ainoa
realiteetti sen sijaan -- ja koko kristinoppi raukeaa tyhjiin! --
Ylhäältä katsoen käy tuo kaikista tosiasioista oudoin, tuo ei
ainoastaan erhetysten perustalla syntynyt, vaan _yksinomaan_
vahingollisissa, _yksinomaan_ elämää- ja sydäntämyrkyttävissä
erhetyksissä kekseliäs, vieläpä nerokaskin uskonto _näytelmäksi
jumalille_, -- niille jumaluuksille, jotka myös ovat filosoofeja, ja
joita esimerkiksi olen tavannut noissa ylistetyissä kaksinpuheluissa
Naxolla. Sinä hetkenä, jolloin _iljetys_ väistyy heidän luotaan (-- ja
meidän!), tulevat he kiitollisiksi kristityn näytelmästä: viheliäinen,
pieni tähti, jonka nimi on maa, ansaitsee miltei yksin tämän
kummallisen tapauksen vuoksi jumalallisen katseen, jumalallisen
osanoton... Älkäämme näet väheksikö kristittyä: kristitty, väärä _aina
viattomuuteen saakka_, on paljon ylempänä apinaa, -- ottaen huomioon
kristityn, käy eräs tunnettu syntyteoria pelkäksi kohteliaisuudeksi...
40.
Evankeliumin kohtalo ratkaistiin kuolemalla, -- se riippui "ristillä".
Vasta kuolema, tuo odottamaton, häpeällinen kuolema, vasta risti, joka
yleensä oli aiottu vain roistoja varten, -- vasta tämä hirvittävin
paradoksi vei opetuslapset varsinaisen arvoituksen eteen: _"Kuka se
oli? Mitä se oli?"_ -- Se tärisytti ja loukkasi syvimmin tunnetta,
epäily siitä, että sellainen kuolema voisi olla heidän asiansa
_kumoaminen_, hirvittävä kysymysmerkki "miksi juuri niin?" -- tämän
tilan ymmärtää vain liian hyvin. Täällä _täytyi_ kaiken olla
välttämätöntä, kaikella olla tarkoitus, järki, korkein järki;
opetuslapsen rakkaus ei tunne lainkaan sattumaa. Vasta nyt tuli kuilu
ilmi: "kuka on surmannut hänet? kuka oli hänen luonnollinen
vihollisensa?" -- tämä kysymys välähti mieliin kuin salama. Vastaus:
_hallitseva_ juutalaisuus, sen ylin sääty. Tästä hetkestä saakka
tunnettiin olevan kapinassa järjestystä vastaan, tämän jälkeen
ymmärrettiin Jeesus _kapinalliseksi järjestystä vastaan_. Aina siihen
saakka _puuttui_ tämä sotainen, tämä kieltävä, hävittävä piirre hänen
kuvastaan; vielä enemmän, hän oli sen vastakohta. Ilmeisesti ei tämä
pieni seurakunta ole ymmärtänyt juuri pääasiaa, esikuvallista tässä
tavassa kuolla, vapautta kaikista _ressentimenti_tunteista, ylemmyyttä
niiden suhteen: -- merkki siitä, kuinka vähän he yleensä ymmärsivät
häntä! Itsessään ei Jeesus voinut kuolemallaan tahtoa muuta kuin antaa
julkisesti korkeimman esimerkin, _todistuksen opistaan_... Mutta hänen
opetuslapsensa eivät voineet _antaa_ hänelle _anteeksi_ tätä kuolemaa
-- joka olisi kuitenkin ollut evankeelista korkeimmassa merkityksessä;
tai edes _tarjoutua_ sydämen hiljaisessa ja lempeässä rauhassa
samanlaiseen kuolemaan... Juuri enin epäevankeelinen kaikista
tunteista, _kosto_, pääsi jälleen valtaan. Asia ei voinut loppua tähän
kuolemaan: tarvittiin "kostoa", "tuomiota" (-- ja kuitenkin, mikä voi
olla epäevankeelisempaa kuin "kosto", "rangaistus", "istua
tuomarina"!). Vielä kerran tuli etualalle kansanomainen Messiaksen
odottaminen; katse kiinnitettiin historialliseen hetkeen: "jumalan
valtakunta" tulee tuomitsemaan vihollisiaan... Mutta täten on kaikki
ymmärretty väärin: "jumalan valtakunta" loppunäytöksenä, lupauksena!
Evankeliumihan oli juuri ollut tämän "valtakunnan" olemassaolo,
toteutuminen, _todellisuus_. Juuri sellainen kuolema _oli_ "jumalan
valtakunta". Nyt vasta sekoitettiin mestarin tyyppiin koko ylenkatse ja
katkeruus farisealaisia ja teoloogeja kohtaan, hänestä _tehtiin_ siten
farisealainen ja teoloogi! Toiselta puolen ei näiden hurmautuneiden
sielujen mieletön kunnioitus sietänyt enää, että kaikki olivat
evankeelisesti yhtä oikeutettuja olemaan jumalan lapsia, kuten Jeesus
oli opettanut: heidän kostonsa oli hillittömällä tavalla _korottaa_
Jeesus, erottaa hänet itsestään: aivan kuin juutalaiset muinoin
kostaakseen vihollisilleen olivat irroittaneet jumalansa itsestään ja
nostaneet hänet korkeuteen. Ainoa jumala ja jumalan ainoa poika:
molemmat _ressentimenti_tuotteita...
41.
-- Ja nyt sukeltautui esiin tämä mieletön probleemi: "kuinka jumala
_saattoi_ sallia sen!" Tähän löysi pienen seurakunnan hämmentynyt järki
tämän hirvittävän mielettömän vastauksen: jumala antoi poikansa syntien
anteeksiantamukseksi, _uhriksi_. Minne joutui evankeliumi yhdellä erää?
_Vikauhri_, ja senlisäksi iljettävimmässä, barbaarisimmassa muodossaan,
_viattoman_ uhraaminen syyllisten syntien vuoksi! Mikä hirvittävä
pakanuus! -- Jeesushan oli poistanut itse käsitteen "syy", -- hän on
kieltänyt jokaisen kuilun jumalan ja ihmisen välillä, hän teki
_eläväksi_ yhteyden jumalan ja ihmisen välillä "iloisella
sanomallaan"... _Eikä_ etuoikeudella! Tästä lähtien liittyy lunastajan
tyyppiin askel askeleelta: oppi tuomiosta ja takaisintulosta, oppi
kuolemasta uhrikuolemana, oppi _ylösnousemuksesta_, jolla koko käsite
"autuus", evankeliumin yksi ja ainoa realiteetti, on sukkelasti
siepattu pois -- erään tilan hyväksi kuoleman _jälkeen_!... Paavali on
sillä rabbiinimaisella hävyttömyydellä, joka on hänelle kaikissa
suhteissa ominaista, asettanut tämän käsityksen, tämän _kevytmielisen_
käsityksen seuraavaan syyperäiseen yhteyteen: "_jos_ Kristus ei ole
noussut kuolleista, _niin_ meidän uskomme on turha." -- Ja yhdellä erää
tuli evankeliumista halveksittavin kaikista täyttämättömistä
lupauksista, _hävytön_ oppi personallisesta kuolemattomuudesta...
Vieläpä Paavali opetti sitä _palkkana_!...
42.
On selvää, mikä päättyi ristinkuolemassa: uusi, täydellisesti
alkuperäinen halu buddhalaiseen rauhanliikkeeseen, todelliseen, _ei_
ainoastaan luvattuun _onneen maan päällä_. Sillä tämä jää -- olen jo
huomauttanut sen -- peruseroksi näiden molempien dekadensiuskontojen
välillä: buddhalaisuus ei lupaa, vaan pitää, kristinoppi lupaa kaikki,
mutta _ei pidä mitään_. -- "Iloista sanomaa" seurasi kintereillä
_kaikkein huonoin_: Paavalin sanoma. Paavalissa ruumiillistuu "iloisen
sanansaattajan" vastakkaistyyppi, vihan, vihan mielikuvan, vihan
heltymättömän johdonmukaisuuden nero. _Mitä_ ei tämä huonon sanoman
saattaja olisi vihalle uhrannut! Ennen kaikkea lunastajan: hän naulitsi
hänet ristiinsä. Elämää, esimerkkiä, oppia, kuolemaa, koko evankeliumin
tarkoitusta ja oikeutta -- mitään ei ollut, paitsi mitä tämä vihan
kiihoittama vääristelijä käsitti, mitä hän yksin saattoi käyttää. Ei
realiteettia, _ei_ historiallista totuutta!... Ja vielä kerran teki
juutalaisen pappisvaisto samanlaisen suuren rikoksen historiaa vastaan,
-- hän pyyhki yksinkertaisesti pois kristinopin eilisen ja eilisen
edellisen, _hän keksi itselleen ensimäisen kristinopin historian_. Ja
vielä enemmän: hän uudisti -- väärensi vielä kerran Israelin historian,
jotta se olisi näyttänyt _hänen_ tekonsa esihistorialta: kaikki
profeetat ovat puhuneet _hänen_ "lunastajastaan"... Myöhemmin väärensi
kirkko ihmiskunnankin historian kristinopin esihistoriaksi...
Lunastajan tyyppi, oppi, käytäntö, kuolema, kuoleman tarkoitus, vieläpä
kuoleman jälkeinenkin tila -- mikään ei jäänyt ahdistamatta, mikään
ei jäänyt edes todellisuuden kaltaiseksikaan. Paavali asetti
yksinkertaisesti koko tämän olemassaolon painopisteen _tuollepuolen_
tätä olemassaoloa, -- valheeseen "jälleen-ylösnousseesta" Jeesuksesta.
Hän ei oikeastaan voinut käyttää lunastajan elämää yleensä, -- hän
tarvitsi ristinkuolemaa ja jotakin vielä lisäksi... Paavali oli
kotoisin stoalaisen valistuksen pääpaikasta; -- olisi puhdas joutavuus
psykoloogin puolelta pitää häntä rehellisenä, kun hän löytää eräästä
harhanäystä _todistuksen_ lunastajan jatkuvasta elämästä, tai edes
uskoa hänen kertomustaan siitä, että hän on nähnyt tämän harhanäyn:
Paavali tahtoi saavuttaa päämaalin, _siis_ tahtoi hän myös keinon...
Mitä hän itse ei uskonut, sen uskoivat ne idiootit, joiden joukkoon hän
heitti oppinsa. -- Hänen kaipuunsa oli _valta_; Paavalissa tahtoi pappi
jälleen valtaan, -- hän saattoi käyttää vain käsitteitä, oppeja,
symbooleja, joilla joukkoja pidetään hirmuvallan alaisina, muodostetaan
laumoja. _Mitä_ Muhamed yksin lainasi myöhemmin kristinopista? Paavalin
keksinnön, hänen keinonsa pappishirmuvaltaan, lauman muodostamiseen:
kuolemattomuususkon -- _se on opin "tuomiosta"_...
43.
Ellei aseta elämän painopistettä elämään, vaan "tuollepuolen" --
"_ei-mihinkään_" --, niin on elämältä riistetty sen painopiste yleensä.
Suuri valhe personallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen,
kaiken luonnon vaistossa -- kaikki, mikä vaistoissa on terveellistä,
elämäävaativaa, tulevaisuuttalupaavaa, herättää nyt epäluuloa. _Niin_
elää, että siinä ei ole enää mitään _tarkoitusta, se_ käy nyt elämän
tarkoitukseksi... Miksi yhteishenkeä, miksi vielä kiitollisuutta
syntyperästä ja esivanhemmista, miksi yhteistyötä, uskoa, miksi vaatia
ja pitää silmällä yhteistä hyvää?... Kaikki nämä ovat "kiusauksia",
kaikki kokeita johtaa pois "oikealta tieltä" -- "yksi on
tarpeellinen"... Että jokainen "kuolemattomana sieluna" on
samanarvoinen kuin toinen, että jokaisen yksityisen olennon "lunastus"
saa suunnattoman suuren merkityksen, että pienet tekopyhät ja
kolmeneljännes-hourupäät saavat kuvitella, että luonnonlakeja heidän
takiaan alati _rikotaan_, sellaista äärettömiin, _hävyttömyyteen_
saakka kohonnutta itsekkäisyyttä ei voi kyllin suuren ylenkatseen
häpeäleimalla merkitä. Ja kuitenkin saa kristinoppi kiittää
_voitostaan_ tätä surkuteltavaa ryömimistä personallisen turhamaisuuden
edessä, -- sillä se on houkutellut luokseen kaiken epäonnistuneen,
kapinallisen, rappiolle joutuneen ihmiskunnassa, sen kaiken hylkyroskan
ja kuonan. "Sielun lunastus" suomeksi: "maailma kiertää minua".
_Myrkyllistä_ oppia "_samat_ oikeudet kaikille" on kristinoppi
johdonmukaisimmin kylvänyt; kristinoppi on huonojen vaistojen
salaisimmista sopista käynyt sotaa jokaista kunnioitus- ja
välimatkatunnetta vastaan ihmisen ja ihmisen välillä, s.o. edellytystä
kultuurin jokaista kohottamista, sen elinvoiman jokaista enentämistä
vastaan, -- se on joukkojen _ressentimentistä_ takonut itselleen
_pääaseen meitä_ vastaan, kaikkea ylhäistä, iloista, ylevämielistä
vastaan maan päällä, meidän onneamme vastaan maan päällä... Myöntää
"kuolemattomuus" jokaiselle Pietarille ja Paavalille oli tähän saakka
suurin ja ilkein murhayritys _ylhäistä_ ihmiskuntaa vastaan. -- Ja
älkäämme väheksikö sitä onnettomuutta, joka kristinopista on hiipinyt
itse politiikkaankin! Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin
oikeuksiin, herrausoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja
vertaisiaan kohtaan _välimatkan paatokseen_... Meidän politiikkamme on
_sairas_ tästä rohkeuden puutteesta! -- Mielen aristokratia on valheen
kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu; ja jos usko
"enemmistön oikeudesta" nostaa ja _tulee nostamaan_ vallankumouksia, --
niin älköön yksikään epäilkö, että se on kristinoppi, että ne ovat
_kristilliset_ arvojen arvioimiset, jotka jokainen vallankumous
vain muuttaa vereksi ja rikokseksi! Kristinoppi on kaikkien
maassa-matelevien kapina sitä vastaan, millä on _korkeutta_:
alhaisten evankeliumi _luo_ alhaisuutta...
44.