häviämisestä_ luonnonarvoista: mainitsen viisi tosiasiaa siitä.
Alkuaan, etenkin kuninkuuden aikana, oli Israelkin _oikeassa_, s.o.
luonnollisessa suhteessa kaikkiin olioihin. Sen Jahve oli vallantunnon,
itsestään iloitsemisen, itsestään toivomisen ilmaisumuoto: hänessä
odotettiin voittoa ja menestystä, hänessä luotettiin luontoon, että se
antaisi, mitä kansa tarvitsi -- _ennen_ kaikkea sadetta. Jahve on
Israelin jumala ja siis oikeuden jumala: jokaisen kansan logiikka, joka
on vallassa ja on siitä tietoinen. Juhlakultissa ilmenevät nämä kansan
itsensämyöntämisen molemmat puolet: se on kiitollinen niistä suurista
kohtaloista, jotka johtivat sen valtaan, se on kiitollinen vuoden
vaihteluista ja kaikesta onnesta karjanhoidossa ja maanviljelyksessä.
-- Tämä asiaintila jäi vielä kauan ihanteeksi, senkin jälkeen kuin se
oli surullisella tavalla poistettu: anarkia sisällisenä syynä,
assyyrialainen ulkopuolelta tulevana. -- Mutta kansa piti korkeimmin
toivottavana mielikuvaa kuninkaasta, joka on hyvä sotilas ja
ankara tuomari: ennen kaikkea tuo tyypillinen profeetta (s.o.
silmänräpäyskriitikko ja satiirikko) Jesaias. -- Mutta jokainen toive
jäi täyttymättä. Vanha jumala ei _kyennyt_ enää mihinkään, mihin hän
muinoin kykeni. Olisi pitänyt antaa hänen mennä menojaan. Mitä
tapahtui? Käsitettä _muutettiin_, -- siltä _riistettiin_ sen
_luonnollisuus_: tällä hinnalla saatiin pitää hänet. -- Jahve
"oikeuden" jumala, -- _ei enää_ yhtä kuin Israel, ei enää ilmaisumuoto
sen itsetunnosta kansana, vaan tästälähin ainoastaan ehdollinen
jumala... Jumalakäsite käy välikappaleeksi papillisten agitaattorien
käsissä, jotka nyt selittävät kaiken onnen palkkioksi, kaiken
onnettomuuden rangaistukseksi tottelemattomuudesta jumalaa vastaan,
"synnin" rangaistukseksi: tämä valheellisin kaikista tavoista tulkita
luuloteltua "siveellistä maailmanjärjestystä", ja jolla luonnonkäsite
"syy" ja "seuraus" on kerta kaikkiaan asetettu päälaelleen. Jos vasta
palkkiolla ja rangaistuksella on poistettu maailmasta luonnollinen
syysuhteisuus, niin tarvitaan _luonnotonta_ syysuhteisuutta: ja nyt
seuraa epäluonnollisuuden koko jäännös. Jumala, joka _vaati_, --
jumalan asemesta, joka auttaa, joka tietää neuvoja, joka on oikeastaan
rohkeuden ja itseluottamuksen jokaisen onnellisen inspiratsioonin
sana... _Moraali_ ei enää kansan elämän ja kasvavuusehtojen ilmaisuna,
ei enää sen sisimpänä elämänvaistona, vaan abstraktiseksi käyneenä,
elämän vastakohdaksi käyneenä, -- moraali mielikuvituksen
periaatteellisena huonontumisena, kaikkien olioiden "pahana katseena".
Mitä on juutalainen, _mitä_ on kristillinen moraali? Sattuma, jolta on
ryöstetty sen viattomuus; onnettomuus, joka on tahrattu käsitteellä
"synti", hyvinvointi vaarana, "kiusauksena", fysiolooginen pahoinvointi
omantunnontuskalla myrkytettynä...
26.
Jumalakäsite väärennetty; moraalikäsite väärennetty: -- juutalainen
papisto ei pysähtynyt tähän. Koko Israelin _historiaa_ ei voitu
käyttää: pois se! Nämä papit ovat saaneet aikaan sen väärennyksen
ihmetyön, jonka todistuskappaleena suuri osa raamattua on: he ovat
jokaista traditsioonia, jokaista historiallista realiteettia
suunnattomasti häväisten _kääntäneet_ oman kansansa muinaisuuden
_uskonnolliseksi_, s.o. tehneet sen typeräksi pelastuskoneistoksi
rikoksesta Jahvea vastaan ja rangaistuksesta, hurskaudesta Jahvea
kohtaan ja palkkiosta. Meihin koskisi paljon kipeämmin tämä
historianväärennyksen häpeällisin teko, ellei _kirkollinen_
historiantulkinta sitten vuosituhansien olisi tehnyt meitä miltei
tylsiksi vaatimaan rehellisyyttä _historioitsijoissa_. Ja filosoofit
avustivat kirkkoa: _valhe_ "siveellisestä maailmanjärjestyksestä" käy
läpi uudemmankin filosofian kehityksen. Mitä merkitsee "siveellinen
maailmanjärjestys?" Että kerta kaikkiaan on olemassa jumalan tahto
siitä, mitä ihmisen tulee tehdä, mitä hänen tulee olla tekemättä; että
kansan tai yksilön arvo mitataan sen mukaan kuinka paljon tai kuinka
vähän jumalan tahtoa totellaan; että kansan tai yksilön kohtaloissa
jumalan tahto osoittautuu _hallitsevaksi_, s.o. rangaisten ja palkiten,
aina kuuliaisuuden mukaan. Tämän surkuteltavan valheen _realiteetti_
sensijaan on: loisihmislaji, joka menestyy ainoastaan elämän kaikkien
terveitten muodostumien kustannuksella, _pappi_, väärinkäyttää jumalan
nimeä; hän mainitsee olioiden tilan, jossa pappi määrää olioiden arvon,
"jumalan valtakunta"; hän mainitsee keinot, joiden avulla sellainen
tila saavutetaan tai ylläpidetään sitä, "jumalan tahto"; hän mittaa
kylmäverisellä kyynillisyydellä kansoja, aikoja ja yksilöitä sen
mukaan, hyödyttävätkö ne vai vastustavat pappien ylivaltaa.
Katsottakoon heitä työssä: juutalaisten pappien käsissä tuli Israelin
historian _suuri_ aika rappion ajaksi; maanpakolaisuus, tuo pitkä
onnettomuus muutettiin iankaikkiseksi _rangaistukseksi_ suuresta ajasta
-- ajasta, jolloin ei pappi ollut vielä mitään. He ovat Israelin
historian mahtavista, luonnostaan _hyvin vapaista_ hahmoista tehneet
tarpeen mukaan surkuteltavia teeskentelijöitä ja ryömijöitä tai myöskin
"jumalattomia", he ovat yksinkertaistuttaneet jokaisen suuren
tapahtuman psykologian idioottikaavan mukaan "tottelevainen tai
tottelematon jumalaa kohtaan". -- Askel eteenpäin: "jumalan tahto",
s.o. papin vallan säilytysehdot, täytyy olla _tunnettu_, -- tähän
tarkoitukseen tarvitaan "ilmestystä". Suomeksi: suuri kirjallinen
väärennys käy välttämättömäksi, "pyhä kirja" löydetään, -- kaikella
papillisella prameudella, katumuspäivillä ja pitkällistä "syntiä"
valittaen se saatetaan julkisuuteen. "Jumalan tahto" on jo kauan ollut
selvä: koko onnettomuus on siinä, että on käännytty pois "pyhästä
sanasta"... Mosekselle jo oli "jumalan tahto" ilmoitettu... Mitä oli
tapahtunut? Pappi oli ankarasti, turhantarkasi, aina suuriin ja pieniin
veroihin saakka, joita hänelle oli maksettava (-- maukkaimpia
lihapaloja unohtamatta: sillä pappi on pihvinahmija), kerta kaikkiaan
lausunut, _mitä hän tahtoo saada_, "mikä on jumalan tahto"... Tästä
alkaen ovat elämän kaikki asiat niin järjestetyt, että pappi
_kaikkialla on välttämätön_; elämän kaikissa luonnollisissa
tapahtumissa, syntymisessä, avioliitossa, sairaudessa, kuolemassa,
puhumattakaan uhrista ("ateria"), ilmestyy tuo pyhä loinen _riistämään
näiltä tapahtumilta niiden luonnollisuuden_: hänen kielellään
"pyhittämään"... Sillä tämä on ymmärrettävä: jokaisen luonnollisen
tavan, jokaisen luonnollisen laitoksen (valtio, oikeustoimi,
avioliitto, sairaan- ja köyhäinhoito), jokaisen elämänvaiston
synnyttämän vaatimuksen, lyhyesti sanoen kaiken, jolla on
arvonsa _itsessään_, tekee papin parasitismi (tai "siveellinen
maailmanjärjestys") perinpohjin arvottomaksi, iljettävän arvoiseksi: se
tarvitsee jälkeenpäin pyhityksen, -- _arvoa antava_ valta on tarpeen,
joka kieltää siinä luonnon ja juuri sillä mikä ensin luo arvon... Pappi
riistää luonnolta sen arvon, saastuttaa sen: tämä on se hinta, jolla
hän ostaa olemassaolonsa yleensä. -- Tottelemattomuus jumalaa kohtaan,
s.o. pappia kohtaan, "lakia" kohtaan, saa nyt nimen "synti", keinot
jälleen "sopia jumalan kanssa" ovat, kuten soveliasta on, keinoja,
joiden kautta alistuminen papin vallan alle vain perinpohjaisemmin
taataan: pappi yksin "lunastaa"... Psykoloogiselta kannalta käyvät
"synnit" jokaisessa papillisesti järjestetyssä yhteiskunnassa
välttämättömiksi: ne ovat itse vallan voimassapidon välikappaleita,
pappi elää synneistä, hänen takiaan täytyy "tehdä syntiä"... Päälause:
"jumala antaa sille anteeksi, joka katuu" -- suomeksi: _sille joka
taipuu papin vallan alle_. --
27.
Niin _väärästä_ maaperästä, jossa jokaista luontoa, jokaista
luonnollista arvoa, jokaista realiteettia hallitsevan luokan syvimmät
vaistot vastustivat, nousi _kristinoppi_, tähän saakka saavuttamaton
verivihollisuuden muoto todellisuutta kohtaan. "Pyhä kansa", joka on
pidättänyt kaikille olioille yksinomaan pappisarvot, pappissanat ja
joka peljättävällä johdonmukaisuudella on työntänyt luotaan
"saastaisena", "maailmana", "syntinä" kaiken, mikä vielä oli maan
päällä vallassa, -- tämä kansa keksi vaistolleen viimeisen muodon, joka
on loogillinen aina itsensäkieltämiseen saakka: se kielsi, kuten
_kristinoppi_, vielä todellisuuden viimeisen muodon, "pyhän kansan",
"valitun kansan", itse _juutalaisen_ realiteetin. Tapaus on arvoltaan
ensimäinen: pieni kapinallinen liike, joka saa nimensä Jeesus
Natsarealaisen mukaan, on juutalainen vaisto _uudessa muodossa_, --
toisin sanoen, pappisvaisto, joka ei kärsi enää pappia realiteettina,
vielä _ytimettömämmän_ olemismuodon, vielä epätodellisemman
maailmankuvan keksiminen kuin se on, jota kirkon organisatsiooni
vaatii. Kristinoppi kieltää kirkon...
En käsitä, mitä vastaan se kapina oli tähdätty, jonka alkuunpanijana
Jeesus on ymmärretty tai _väärinymmärretty_, ellei se ollut kapina
juutalaista kirkkoa vastaan, kirkko aivan samassa merkityksessä kuin me
tänään käsitämme sen sanan. Se oli kapina "hyviä ja vanhurskaita"
vastaan, "Israelin pyhiä" vastaan, yhteiskunnan pappisvaltaa vastaan --
ei sen turmelusta vastaan, vaan kastia, etuoikeutta, järjestystä,
muotoa vastaan, se oli _puuttuvaa uskoa_ "korkeampaan ihmiseen", "ei"
sanottu kaikelle, mikä oli pappia ja teoloogia. Mutta pappisvalta, joka
siten, vaikkakin vain silmänräpäykseksi, pantiin kysymykseen, oli se
paalurakennus, jonka varassa Juudan kansa kaikesta huolimatta vielä
säilytti itsensä keskellä "vettä", vaivaloisesti voitettu viimeinen
mahdollisuus jäädä jäljelle, sen poliittisen itsenäisyyden _residuumi_:
sen loukkaaminen oli syvimmän kansanvaiston loukkaamista, sitkeimmän
kansanelämistahdon, mitä maan päällä milloinkaan on ollut. Tämä pyhä
anarkisti, joka kehoitti alempaa kansaa, hyljättyjä ja "syntisiä",
juutalaisuuden Tshandalaa, taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan
-- käyttämällä kieltä, jos evankeliumeihin olisi luottamista, joka
vielä tänään veisi Siperiaan, oli poliittinen rikollinen siihen määrin
kuin poliittiset rikolliset olivat mahdollisia _absurdisen
epäpoliittisessa_ yhdyskunnassa. Tämä vei hänet ristille: todistuksena
siitä on ristin päällekirjoitus. Hän kuoli oman syyllisyytensä takia,
-- ei ole olemassa mitään perustetta siihen, niin usein kuin sitä onkin
väitetty, että hän kuoli toisten syntien takia. --
28.
Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta,
-- eikö häntä vain _käsitetty_ täksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta
kosketan _lunastajan psykologian_ probleemia. -- Tunnustan, että
harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin
evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden
osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt
yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin,
jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin
viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin
olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä
kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä
voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat
arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa
niihin tieteellinen metoodi, _kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla_,
näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu -- vain oppineeksi
ajankulukkeeksi...
29.
Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluu _minulle. Se voisi_
sisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on
typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus
Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta
legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä
hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys, _onko_ yleensä
vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt
"traditsioonissa"? -- Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista
sielun _tarinaakin_, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa
psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä
psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä
selittäessään kaksi _sopimattominta_ käsitettä, mitä tähän
tarkoitukseen voi olla: käsitteen _nero_ ja käsitteen _sankari_
("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri
kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt
täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi
("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden
avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä,
kykenemättömyydessä _voida_ olla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen
sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty -- sitä ei luvata,
se on täällä, se on _teissä_: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa
tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi
-- Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen --, jumalan
lapsena on jokainen toisensa arvoinen... Tehdä Jeesuksesta _sankari_!
-- Ja minkälainen erhetys onkaan sana "_nero_"! Koko meidän
käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa,
missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella
puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan... Me
tunnemme _tuntoaistin_ sairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka
silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista
kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginen
_habitus_ sen viimeisessä logiikassa -- vaistovihana kaikkea
todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan",
vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja
paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa,
laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen
todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan,
"tosi"-maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan -- "Jumalan valtakunta on
_teissä_"...
30.
_Vaistoviha todellisuutta kohtaan_: Seuraus äärimmäisestä kyvystä
tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla
"kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.
_Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja
välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta_: Seuraus
äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee
jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä
vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka
itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan
siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle
eikä _pahan_ olennolle, -- rakkauden ainoana, _viimeisenä_
elämismahdollisuutena...
Nämä ovat ne kaksi _fysioloogista realiteettia_, joiden varassa ja
joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi
edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin
sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena
lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikur _tyypillinen
dekadentti_: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. -- Tuskan pelko,
vieläpä äärettömän pienen tuskan -- se ei voi päättyä muuhun kuin
rakkauden uskontoon...
31.
Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen
on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä
muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen
tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä
vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että
vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen
kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden
vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja
opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan
maailman, minne evankeliumit vievät meidät -- maailman, joka on
ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt,
hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan -- on
täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissa _karkeammaksi_: vallankin
ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan
symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin
ymmärtävät mitään siitä, -- heille oli tyyppi _tarjona_ vasta sitten
kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin... Profeetta, Messias,
tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja
-- niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin... Ja lopuksi älkäämme
väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin
lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta
alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset
taipumukset -- _se ei näe edes niitä_. Valitettavasti ei mikään
Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin
läheisyydessä -- tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan
viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden
sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä
todellakin _voinut_ olla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus:
tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää
kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa
ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä
otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja
kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin
vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja
pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "_ivan
suureksi mestariksi_". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas
määrä sappea (ja vieläpä _espritä_) vasta kiihoitetusta kristillisestä
propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi
kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä
apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa,
riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogeja
_vastaan, loi_ se itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se
myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset
käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo",
"viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. --
32.
Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä
lunastajan tyyppiin: sana _impérieux_, jota Renan on käyttänyt,
_peruuttaa_ jo yksin tyypin. "_Hyvä_ sanoma" on juuri siinä, että ei
enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluu _lapsille_;
usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko,
-- se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin
henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa
kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole
ainakaan fysioloogeille tuntematon. -- Sellainen usko ei vihaa, ei
moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan
aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista
itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla":
se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa,
oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi --
se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen
ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen
kristinusko käsittelee _ainoastaan_ juutalais-seemiläisiä käsitteitä
(-- syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten
kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta
kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka,
tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan
mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua.
Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä,
kiinalaisten keskuudessa Laotsen -- tuntematta niissä mitään
eroavaisuutta. -- Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella
ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" -- hän jättää huomioon
ottamatta kaiken kiinteän: sana _surmaa_, kaikki mikä on kiinteää,
_surmaa_. Käsite, _kokemus_ "elämä", jollaisena hän sen tuntee,
vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia.
Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen
sanojaan sisimmästä, -- kaikella muulla, koko todellisuudella, koko
luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. --
Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka
on kristillisessä, s.o. _kirkollisessa_ ennakkoluulossa: sellainen
symboliikka _par excellence_ on ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia
kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea
maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea
psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta -- hänen "tietämisensä"
on juuri _puhdas hulluus_ sen suhteen, että on olemassa jotakin
sellaista. _Kultuuria_ hän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei
tarvitse taistella sitä vastaan, -- hän ei kiellä sitä... Sama koskee
_valtiota_, koko yhteiskunnallista järjestystä, _työtä_, sotaa, hänellä
ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole
milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"... _Kieltäminen_
juuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu
dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko",
"totuus" voitaisiin todistaa syillä (-- sen todistuksia ovat sisäiset
"valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman
todistuksia" --). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan
ymmärrä, että on olemassa, että _voi_ olla olemassa toisia oppeja, se
ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä... Missä se tapaa
sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" -- sillä se näkee
"valon" --, mutta ei ole tekevä mitään vastustusta...
33.
"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja
rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde
jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, -- _tämä juuri on "iloinen
sanoma"_. Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se on _ainoa_
realiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä...
Sellaisen tilan _seuraus_ projiseerautuu uuteen _käytäntöön_,
varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita
erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muista _toisella_
menettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä
sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että
hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja
ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen,
juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän
ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää
vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on
todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. -- Kaikki
oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. --
Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuin _tätä_ käytäntöä,
-- hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta... Hän ei tarvinnut enää
mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa
-- ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen
katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämän
_käytäntö_, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi",
"evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei
"rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö: _evankeelinen
käytäntö yksin_ johtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". --
Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien
anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", -- koko juutalainen
_kirkko_-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".