Israelin historia on verraton tyypillisenä historiana _luonnollisuuden

häviämisestä_ luonnonarvoista: mainitsen viisi tosiasiaa siitä.

Alkuaan, etenkin kuninkuuden aikana, oli Israelkin _oikeassa_, s.o.

luonnollisessa suhteessa kaikkiin olioihin. Sen Jahve oli vallantunnon,

itsestään iloitsemisen, itsestään toivomisen ilmaisumuoto: hänessä

odotettiin voittoa ja menestystä, hänessä luotettiin luontoon, että se

antaisi, mitä kansa tarvitsi -- _ennen_ kaikkea sadetta. Jahve on

Israelin jumala ja siis oikeuden jumala: jokaisen kansan logiikka, joka

on vallassa ja on siitä tietoinen. Juhlakultissa ilmenevät nämä kansan

itsensämyöntämisen molemmat puolet: se on kiitollinen niistä suurista

kohtaloista, jotka johtivat sen valtaan, se on kiitollinen vuoden

vaihteluista ja kaikesta onnesta karjanhoidossa ja maanviljelyksessä.

-- Tämä asiaintila jäi vielä kauan ihanteeksi, senkin jälkeen kuin se

oli surullisella tavalla poistettu: anarkia sisällisenä syynä,

assyyrialainen ulkopuolelta tulevana. -- Mutta kansa piti korkeimmin

toivottavana mielikuvaa kuninkaasta, joka on hyvä sotilas ja

ankara tuomari: ennen kaikkea tuo tyypillinen profeetta (s.o.

silmänräpäyskriitikko ja satiirikko) Jesaias. -- Mutta jokainen toive

jäi täyttymättä. Vanha jumala ei _kyennyt_ enää mihinkään, mihin hän

muinoin kykeni. Olisi pitänyt antaa hänen mennä menojaan. Mitä

tapahtui? Käsitettä _muutettiin_, -- siltä _riistettiin_ sen

_luonnollisuus_: tällä hinnalla saatiin pitää hänet. -- Jahve

"oikeuden" jumala, -- _ei enää_ yhtä kuin Israel, ei enää ilmaisumuoto

sen itsetunnosta kansana, vaan tästälähin ainoastaan ehdollinen

jumala... Jumalakäsite käy välikappaleeksi papillisten agitaattorien

käsissä, jotka nyt selittävät kaiken onnen palkkioksi, kaiken

onnettomuuden rangaistukseksi tottelemattomuudesta jumalaa vastaan,

"synnin" rangaistukseksi: tämä valheellisin kaikista tavoista tulkita

luuloteltua "siveellistä maailmanjärjestystä", ja jolla luonnonkäsite

"syy" ja "seuraus" on kerta kaikkiaan asetettu päälaelleen. Jos vasta

palkkiolla ja rangaistuksella on poistettu maailmasta luonnollinen

syysuhteisuus, niin tarvitaan _luonnotonta_ syysuhteisuutta: ja nyt

seuraa epäluonnollisuuden koko jäännös. Jumala, joka _vaati_, --

jumalan asemesta, joka auttaa, joka tietää neuvoja, joka on oikeastaan

rohkeuden ja itseluottamuksen jokaisen onnellisen inspiratsioonin

sana... _Moraali_ ei enää kansan elämän ja kasvavuusehtojen ilmaisuna,

ei enää sen sisimpänä elämänvaistona, vaan abstraktiseksi käyneenä,

elämän vastakohdaksi käyneenä, -- moraali mielikuvituksen

periaatteellisena huonontumisena, kaikkien olioiden "pahana katseena".

Mitä on juutalainen, _mitä_ on kristillinen moraali? Sattuma, jolta on

ryöstetty sen viattomuus; onnettomuus, joka on tahrattu käsitteellä

"synti", hyvinvointi vaarana, "kiusauksena", fysiolooginen pahoinvointi

omantunnontuskalla myrkytettynä...

26.

Jumalakäsite väärennetty; moraalikäsite väärennetty: -- juutalainen

papisto ei pysähtynyt tähän. Koko Israelin _historiaa_ ei voitu

käyttää: pois se! Nämä papit ovat saaneet aikaan sen väärennyksen

ihmetyön, jonka todistuskappaleena suuri osa raamattua on: he ovat

jokaista traditsioonia, jokaista historiallista realiteettia

suunnattomasti häväisten _kääntäneet_ oman kansansa muinaisuuden

_uskonnolliseksi_, s.o. tehneet sen typeräksi pelastuskoneistoksi

rikoksesta Jahvea vastaan ja rangaistuksesta, hurskaudesta Jahvea

kohtaan ja palkkiosta. Meihin koskisi paljon kipeämmin tämä

historianväärennyksen häpeällisin teko, ellei _kirkollinen_

historiantulkinta sitten vuosituhansien olisi tehnyt meitä miltei

tylsiksi vaatimaan rehellisyyttä _historioitsijoissa_. Ja filosoofit

avustivat kirkkoa: _valhe_ "siveellisestä maailmanjärjestyksestä" käy

läpi uudemmankin filosofian kehityksen. Mitä merkitsee "siveellinen

maailmanjärjestys?" Että kerta kaikkiaan on olemassa jumalan tahto

siitä, mitä ihmisen tulee tehdä, mitä hänen tulee olla tekemättä; että

kansan tai yksilön arvo mitataan sen mukaan kuinka paljon tai kuinka

vähän jumalan tahtoa totellaan; että kansan tai yksilön kohtaloissa

jumalan tahto osoittautuu _hallitsevaksi_, s.o. rangaisten ja palkiten,

aina kuuliaisuuden mukaan. Tämän surkuteltavan valheen _realiteetti_

sensijaan on: loisihmislaji, joka menestyy ainoastaan elämän kaikkien

terveitten muodostumien kustannuksella, _pappi_, väärinkäyttää jumalan

nimeä; hän mainitsee olioiden tilan, jossa pappi määrää olioiden arvon,

"jumalan valtakunta"; hän mainitsee keinot, joiden avulla sellainen

tila saavutetaan tai ylläpidetään sitä, "jumalan tahto"; hän mittaa

kylmäverisellä kyynillisyydellä kansoja, aikoja ja yksilöitä sen

mukaan, hyödyttävätkö ne vai vastustavat pappien ylivaltaa.

Katsottakoon heitä työssä: juutalaisten pappien käsissä tuli Israelin

historian _suuri_ aika rappion ajaksi; maanpakolaisuus, tuo pitkä

onnettomuus muutettiin iankaikkiseksi _rangaistukseksi_ suuresta ajasta

-- ajasta, jolloin ei pappi ollut vielä mitään. He ovat Israelin

historian mahtavista, luonnostaan _hyvin vapaista_ hahmoista tehneet

tarpeen mukaan surkuteltavia teeskentelijöitä ja ryömijöitä tai myöskin

"jumalattomia", he ovat yksinkertaistuttaneet jokaisen suuren

tapahtuman psykologian idioottikaavan mukaan "tottelevainen tai

tottelematon jumalaa kohtaan". -- Askel eteenpäin: "jumalan tahto",

s.o. papin vallan säilytysehdot, täytyy olla _tunnettu_, -- tähän

tarkoitukseen tarvitaan "ilmestystä". Suomeksi: suuri kirjallinen

väärennys käy välttämättömäksi, "pyhä kirja" löydetään, -- kaikella

papillisella prameudella, katumuspäivillä ja pitkällistä "syntiä"

valittaen se saatetaan julkisuuteen. "Jumalan tahto" on jo kauan ollut

selvä: koko onnettomuus on siinä, että on käännytty pois "pyhästä

sanasta"... Mosekselle jo oli "jumalan tahto" ilmoitettu... Mitä oli

tapahtunut? Pappi oli ankarasti, turhantarkasi, aina suuriin ja pieniin

veroihin saakka, joita hänelle oli maksettava (-- maukkaimpia

lihapaloja unohtamatta: sillä pappi on pihvinahmija), kerta kaikkiaan

lausunut, _mitä hän tahtoo saada_, "mikä on jumalan tahto"... Tästä

alkaen ovat elämän kaikki asiat niin järjestetyt, että pappi

_kaikkialla on välttämätön_; elämän kaikissa luonnollisissa

tapahtumissa, syntymisessä, avioliitossa, sairaudessa, kuolemassa,

puhumattakaan uhrista ("ateria"), ilmestyy tuo pyhä loinen _riistämään

näiltä tapahtumilta niiden luonnollisuuden_: hänen kielellään

"pyhittämään"... Sillä tämä on ymmärrettävä: jokaisen luonnollisen

tavan, jokaisen luonnollisen laitoksen (valtio, oikeustoimi,

avioliitto, sairaan- ja köyhäinhoito), jokaisen elämänvaiston

synnyttämän vaatimuksen, lyhyesti sanoen kaiken, jolla on

arvonsa _itsessään_, tekee papin parasitismi (tai "siveellinen

maailmanjärjestys") perinpohjin arvottomaksi, iljettävän arvoiseksi: se

tarvitsee jälkeenpäin pyhityksen, -- _arvoa antava_ valta on tarpeen,

joka kieltää siinä luonnon ja juuri sillä mikä ensin luo arvon... Pappi

riistää luonnolta sen arvon, saastuttaa sen: tämä on se hinta, jolla

hän ostaa olemassaolonsa yleensä. -- Tottelemattomuus jumalaa kohtaan,

s.o. pappia kohtaan, "lakia" kohtaan, saa nyt nimen "synti", keinot

jälleen "sopia jumalan kanssa" ovat, kuten soveliasta on, keinoja,

joiden kautta alistuminen papin vallan alle vain perinpohjaisemmin

taataan: pappi yksin "lunastaa"... Psykoloogiselta kannalta käyvät

"synnit" jokaisessa papillisesti järjestetyssä yhteiskunnassa

välttämättömiksi: ne ovat itse vallan voimassapidon välikappaleita,

pappi elää synneistä, hänen takiaan täytyy "tehdä syntiä"... Päälause:

"jumala antaa sille anteeksi, joka katuu" -- suomeksi: _sille joka

taipuu papin vallan alle_. --

27.

Niin _väärästä_ maaperästä, jossa jokaista luontoa, jokaista

luonnollista arvoa, jokaista realiteettia hallitsevan luokan syvimmät

vaistot vastustivat, nousi _kristinoppi_, tähän saakka saavuttamaton

verivihollisuuden muoto todellisuutta kohtaan. "Pyhä kansa", joka on

pidättänyt kaikille olioille yksinomaan pappisarvot, pappissanat ja

joka peljättävällä johdonmukaisuudella on työntänyt luotaan

"saastaisena", "maailmana", "syntinä" kaiken, mikä vielä oli maan

päällä vallassa, -- tämä kansa keksi vaistolleen viimeisen muodon, joka

on loogillinen aina itsensäkieltämiseen saakka: se kielsi, kuten

_kristinoppi_, vielä todellisuuden viimeisen muodon, "pyhän kansan",

"valitun kansan", itse _juutalaisen_ realiteetin. Tapaus on arvoltaan

ensimäinen: pieni kapinallinen liike, joka saa nimensä Jeesus

Natsarealaisen mukaan, on juutalainen vaisto _uudessa muodossa_, --

toisin sanoen, pappisvaisto, joka ei kärsi enää pappia realiteettina,

vielä _ytimettömämmän_ olemismuodon, vielä epätodellisemman

maailmankuvan keksiminen kuin se on, jota kirkon organisatsiooni

vaatii. Kristinoppi kieltää kirkon...

En käsitä, mitä vastaan se kapina oli tähdätty, jonka alkuunpanijana

Jeesus on ymmärretty tai _väärinymmärretty_, ellei se ollut kapina

juutalaista kirkkoa vastaan, kirkko aivan samassa merkityksessä kuin me

tänään käsitämme sen sanan. Se oli kapina "hyviä ja vanhurskaita"

vastaan, "Israelin pyhiä" vastaan, yhteiskunnan pappisvaltaa vastaan --

ei sen turmelusta vastaan, vaan kastia, etuoikeutta, järjestystä,

muotoa vastaan, se oli _puuttuvaa uskoa_ "korkeampaan ihmiseen", "ei"

sanottu kaikelle, mikä oli pappia ja teoloogia. Mutta pappisvalta, joka

siten, vaikkakin vain silmänräpäykseksi, pantiin kysymykseen, oli se

paalurakennus, jonka varassa Juudan kansa kaikesta huolimatta vielä

säilytti itsensä keskellä "vettä", vaivaloisesti voitettu viimeinen

mahdollisuus jäädä jäljelle, sen poliittisen itsenäisyyden _residuumi_:

sen loukkaaminen oli syvimmän kansanvaiston loukkaamista, sitkeimmän

kansanelämistahdon, mitä maan päällä milloinkaan on ollut. Tämä pyhä

anarkisti, joka kehoitti alempaa kansaa, hyljättyjä ja "syntisiä",

juutalaisuuden Tshandalaa, taisteluun vallitsevaa järjestystä vastaan

-- käyttämällä kieltä, jos evankeliumeihin olisi luottamista, joka

vielä tänään veisi Siperiaan, oli poliittinen rikollinen siihen määrin

kuin poliittiset rikolliset olivat mahdollisia _absurdisen

epäpoliittisessa_ yhdyskunnassa. Tämä vei hänet ristille: todistuksena

siitä on ristin päällekirjoitus. Hän kuoli oman syyllisyytensä takia,

-- ei ole olemassa mitään perustetta siihen, niin usein kuin sitä onkin

väitetty, että hän kuoli toisten syntien takia. --

28.

Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta,

-- eikö häntä vain _käsitetty_ täksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta

kosketan _lunastajan psykologian_ probleemia. -- Tunnustan, että

harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin

evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden

osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt

yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin,

jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin

viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin

olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä

kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä

voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat

arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa

niihin tieteellinen metoodi, _kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla_,

näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu -- vain oppineeksi

ajankulukkeeksi...

29.

Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluu _minulle. Se voisi_

sisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on

typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus

Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta

legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä

hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys, _onko_ yleensä

vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt

"traditsioonissa"? -- Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista

sielun _tarinaakin_, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa

psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä

psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä

selittäessään kaksi _sopimattominta_ käsitettä, mitä tähän

tarkoitukseen voi olla: käsitteen _nero_ ja käsitteen _sankari_

("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri

kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt

täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi

("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden

avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä,

kykenemättömyydessä _voida_ olla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen

sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty -- sitä ei luvata,

se on täällä, se on _teissä_: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa

tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi

-- Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen --, jumalan

lapsena on jokainen toisensa arvoinen... Tehdä Jeesuksesta _sankari_!

-- Ja minkälainen erhetys onkaan sana "_nero_"! Koko meidän

käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa,

missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella

puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan... Me

tunnemme _tuntoaistin_ sairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka

silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista

kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginen

_habitus_ sen viimeisessä logiikassa -- vaistovihana kaikkea

todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan",

vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja

paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa,

laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen

todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan,

"tosi"-maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan -- "Jumalan valtakunta on

_teissä_"...

30.

_Vaistoviha todellisuutta kohtaan_: Seuraus äärimmäisestä kyvystä

tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla

"kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.

_Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja

välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta_: Seuraus

äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee

jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä

vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka

itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan

siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle

eikä _pahan_ olennolle, -- rakkauden ainoana, _viimeisenä_

elämismahdollisuutena...

Nämä ovat ne kaksi _fysioloogista realiteettia_, joiden varassa ja

joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi

edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin

sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena

lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikur _tyypillinen

dekadentti_: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. -- Tuskan pelko,

vieläpä äärettömän pienen tuskan -- se ei voi päättyä muuhun kuin

rakkauden uskontoon...

31.

Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen

on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä

muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen

tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä

vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että

vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen

kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden

vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja

opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan

maailman, minne evankeliumit vievät meidät -- maailman, joka on

ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt,

hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan -- on

täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissa _karkeammaksi_: vallankin

ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan

symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin

ymmärtävät mitään siitä, -- heille oli tyyppi _tarjona_ vasta sitten

kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin... Profeetta, Messias,

tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja

-- niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin... Ja lopuksi älkäämme

väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin

lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta

alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset

taipumukset -- _se ei näe edes niitä_. Valitettavasti ei mikään

Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin

läheisyydessä -- tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan

viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden

sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä

todellakin _voinut_ olla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus:

tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää

kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa

ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä

otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja

kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin

vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja

pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "_ivan

suureksi mestariksi_". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas

määrä sappea (ja vieläpä _espritä_) vasta kiihoitetusta kristillisestä

propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi

kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä

apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa,

riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogeja

_vastaan, loi_ se itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se

myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset

käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo",

"viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. --

32.

Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä

lunastajan tyyppiin: sana _impérieux_, jota Renan on käyttänyt,

_peruuttaa_ jo yksin tyypin. "_Hyvä_ sanoma" on juuri siinä, että ei

enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluu _lapsille_;

usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko,

-- se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin

henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa

kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole

ainakaan fysioloogeille tuntematon. -- Sellainen usko ei vihaa, ei

moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan

aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista

itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla":

se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa,

oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi --

se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen

ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen

kristinusko käsittelee _ainoastaan_ juutalais-seemiläisiä käsitteitä

(-- syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten

kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta

kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka,

tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan

mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua.

Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä,

kiinalaisten keskuudessa Laotsen -- tuntematta niissä mitään

eroavaisuutta. -- Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella

ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" -- hän jättää huomioon

ottamatta kaiken kiinteän: sana _surmaa_, kaikki mikä on kiinteää,

_surmaa_. Käsite, _kokemus_ "elämä", jollaisena hän sen tuntee,

vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia.

Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen

sanojaan sisimmästä, -- kaikella muulla, koko todellisuudella, koko

luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. --

Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka

on kristillisessä, s.o. _kirkollisessa_ ennakkoluulossa: sellainen

symboliikka _par excellence_ on ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia

kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea

maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea

psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta -- hänen "tietämisensä"

on juuri _puhdas hulluus_ sen suhteen, että on olemassa jotakin

sellaista. _Kultuuria_ hän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei

tarvitse taistella sitä vastaan, -- hän ei kiellä sitä... Sama koskee

_valtiota_, koko yhteiskunnallista järjestystä, _työtä_, sotaa, hänellä

ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole

milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"... _Kieltäminen_

juuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu

dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko",

"totuus" voitaisiin todistaa syillä (-- sen todistuksia ovat sisäiset

"valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman

todistuksia" --). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan

ymmärrä, että on olemassa, että _voi_ olla olemassa toisia oppeja, se

ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä... Missä se tapaa

sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" -- sillä se näkee

"valon" --, mutta ei ole tekevä mitään vastustusta...

33.

"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja

rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde

jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, -- _tämä juuri on "iloinen

sanoma"_. Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se on _ainoa_

realiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä...

Sellaisen tilan _seuraus_ projiseerautuu uuteen _käytäntöön_,

varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita

erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muista _toisella_

menettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä

sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että

hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja

ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen,

juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän

ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää

vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on

todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. -- Kaikki

oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. --

Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuin _tätä_ käytäntöä,

-- hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta... Hän ei tarvinnut enää

mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa

-- ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen

katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämän

_käytäntö_, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi",

"evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei

"rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö: _evankeelinen

käytäntö yksin_ johtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". --

Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien

anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", -- koko juutalainen

_kirkko_-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".

Antikristus: Arvostelukoe kristinopista · 第 2 / 6 段