ANTIKRISTUS
Arvostelukoe kristinopista
Kirj.
Friedrich Nietzsche
Suom. Aarni Kouta
Saksankielinen alkuteos: Der Antichrist -- Fluch auf das Christentum
Helsingissä,
Vihtori Kosonen,
1908.
ALKULAUSE.
Tämä kirja kuuluu harvimmille. Tuskin yksikään sen lukijoista on vielä
syntynyt. Ne ovat niitä, jotka ymmärtävät Zarathustrani: kuinka
_saisin_ sekoittaa itseäni sellaisiin, jotka jo tänään saavat
kuulijoita? Vasta ylihuomenna on minun aikani. Muutamat syntyvät isän
kuoltua.
Ne ehdot, joilla minua ymmärretään, ja ymmärretään silloin
_välttämättömästi_, vain liian hyvin ne tunnen. Tulee olla rehellinen
henkisissä asioissa aina kovuuteen saakka kestääkseen vain edes
totisuuttani, intohimoani. Tulee olla tottunut vuorilla elämään --
näkemään viheliäisen loruilun politiikasta ja kansojen itsekkäisyydestä
_allaan_. Täytyy olla tullut välinpitämättömäksi, ei saa milloinkaan
kysyä hyödyttääkö totuus, tuleeko se jollekin turmioksi... Väkevyyden
mielihalu kysymyksiin, joihin ei yhdelläkään ole tänään rohkeutta;
rohkeus _kiellettyyn_; ennakoltamääräys labyrinttiin. Seitsemän
yksinäisyyden tunteminen. Uudet korvat uutta soittoa kuulemaan. Uudet
silmät etäisintä näkemään. Uusi omatunto tähän saakka vaienneille
totuuksille. Ja tahto ekonomiaan suurissa piirtein: säilyttää voimansa,
_ihastuksensa_ koossa... Kunnioituksen itseään kohtaan; rakkauden
itseensä; ehdottoman vapauden itseään kohtaan...
Hyvä! Nämä yksin ovat minun lukijoitani, oikeita lukijoitani,
ennaltamäärättyjä lukijoitani: mitä _jäännöksestä?_ -- Jäännös on vain
ihmiskunta -- Tulee nousta ihmiskuntaa ylemmäksi voiman
sielunkorkeuden, -- ylenkatseen kautta.
_Friedrich Nietzsche_.
1.
-- Katsokaamme toisiamme kasvoihin. Me olemme pohjanperäläisiä, -- me
tiedämme kyllin hyvin, kuinka erillämme me elämme. "Et maata, et vettä
myöten ole löytävä tietä pohjanperäläisten luo": sen tiesi jo Pindarus
meistä. Tuollapuolen Pohjolaa, jäätä, kuolemaa _meidän_ elämämme,
_meidän_ onnemme... Me olemme löytäneet onnen, tiedämme tien, me
löysimme käytävän labyrintin vuosituhansista. Ken löysi sen _muutoin?_
-- Ehkä moderni ihminen? -- "En tiedä tietä ulos enkä sisälle; olen
kaikkea, mikä ei tiedä tietä ulos eikä sisälle" -- huokaa moderni
ihminen... _Tästä_ modernisuudesta me tulimme sairaiksi, -- lahosta
rauhasta, pelkurimaisesta kompromissista, modernin myöntämisen ja
kieltämisen koko siveellisestä saastasta. Tämä sydämen suvaitsevaisuus
ja _laajuus_, joka "antaa anteeksi" kaiken, koska se "ymmärtää" kaiken,
on meille sciroccoa. Mieluummin elää jäässä kuin modernien hyveiden ja
muiden etelätuulten joukossa!... Me kyllä olimme urhoollisia, me emme
säästäneet itseämme emmekä toisia: mutta me emme tienneet pitkään
aikaan, mihin käyttää urhoollisuuttamme. Me kävimme synkiksi, meitä
kutsuttiin fatalisteiksi. Meidän _kohtalomme_ -- oli runsaus, jännitys,
voimien patoutuminen. Me janosimme salamaa ja tekoja, me pysyttelimme
kauimpana raihnaiden onnesta, "taipumisesta"... Ukkosta oli ilmassamme,
luonto, jonka me muodostamme, pimeni -- _sillä meillä ei ollut yhtään
tietä_. Onnemme kaava: on, ei, suora viiva, päämaali...
2.
Mikä on hyvää? -- Kaikki, mikä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan,
valtaa itseään ihmisessä.
Mikä on huonoa? -- Kaikki, mikä syntyy heikkoudesta.
Mikä on onni? -- Tunto siitä, että valta _kasvaa_, -- että vastarinta
tulee voitetuksi.
Ei tyytyväisyyttä, vaan enemmän valtaa; ei rauhaa yleensä, vaan sotaa;
ei hyvettä, vaan kuntoa (hyve renessansityylillä, _virtu_, moraalin
myrkystä vapaa hyve).
Heikkojen ja epäonnistuneiden tulee käydä perikatoon: _meidän_
ihmisrakkautemme ensimmäinen käsky. Ja heitä on siihen vielä
autettavakin.
Mikä on vahingollisempaa kuin jokainen pahe? Teon sääli epäonnistuneita
ja heikkoja kohtaan -- kristinoppi...
3.
Kysymys siitä, mikä ihmisen vapauttaisi olennoiden järjestysjaksosta,
ei ole se problemi, jonka tässä esitän (-- ihminen on lopputulos --):
vaan mitä ihmistyyppiä tulee _kasvattaa_, tulee _tahtoa_
korkeampiarvoisena, elämän-ansaitsevampana, tulevaisuudesta
tietoisampana tyyppinä.
Tämä korkeampiarvoinen tyyppi on jo usein kyllä ollut olemassa: mutta
onnensattumana, poikkeuksena, ei milloinkaan _tarkoitettuna_. Pikemmin
on häntä juuri enin peljätty, hän on tähän saakka ollut miltei
_kammotus_; -- ja tämän kammon pohjalla toivottiin, kasvatettiin,
_saavutettiin_ päinvastainen tyyppi: kotieläin, laumaeläin, sairas
eläin ihminen, -- kristitty...
4.
Ihmiskunta ei osoita kehitystä parempaan tai voimakkaampaan tai
korkeampaan siten kuin tänään uskotaan. "Edistyminen" on vain moderni
idea, s.o. väärä idea. Nykyajan europalainen on arvoltaan paljon alempi
renessansin europalaista; edelleenkehittyminen ei valitettavasti kyllä
ole välttämättömästi lainkaan kohoamista, ylenemistä, vahvistumista.
Toisessa merkityksessä sattuu kauimpana toisistaan olevissa paikoissa
maanpinnalla ja mitä erilaisimmissa kultuurioloissa onnellisia
yksityistapauksia, jotka todellakin synnyttävät _korkeamman tyypin_:
tyypin, joka suhteessaan ihmiskuntaan kokonaisuudessaan on jonkunlainen
yli-ihminen. Sellaiset suuren, suotuisan kehityksen onnensattumat ovat
alati olleet mahdollisia ja tulevat ehkä alati olemaankin. Ja
suotuisien olosuhteiden vallitessa voivat kokonaiset suvut, heimot,
kansatkin esittää sellaisia _sattumia_.
5.
Ei tule koristella ja kaunistella kristinoppia: se on käynyt _sotaa
henkeen ja veriin_ tätä _korkeampaa_ ihmistyyppiä vastaan, se on
kironnut tämän tyypin kaikki perusvaistot, se on näistä vaistoista
siivilöinyt esiin pahan olemuksen, _pahan_ olennon: voimakkaan ihmisen
tyypillisesti hyljättävänä, "hylkiönä". Kristinoppi on asettunut kaiken
heikon, matalan, epäonnistuneen puolelle, se on tehnyt vihamielisyyden
voimakkaan elämän itsesäilytysvaistoa vastaan ihanteeksi; se on
turmellut myös henkisesti voimakkaimpien luonteiden järjen opettamalla,
että henkisyyden korkeimmat arvot ovat käsitettävät syntisiksi,
harhauttaviksi, _kiusauksiksi_. Surkuteltavin esimerkki tästä on
Pascalin turmeltuminen, hänen, joka uskoi perisynnin turmelleen hänen
järkensä, vaikka hänen järkensä olikin hänen kristinuskonsa
turmelema! --
6.
Kiusallinen, hirvittävä näytelmä on minulle avautunut: ihmisen
_turmeltuneen tilan_ edestä olen vetänyt esiripun. Tämä sanani on
turvattu siltä epäluulolta, että siinä voisi piillä siveellinen syytös
ihmistä vastaan. Sanani on -- tahtoisin vielä kerran alleviivata sen --
_moraalin myrkystä vapaa_: ja siihen määrin, että voimakkaimmin tunnen
tämän turmeltuneen tilan juuri siinä, missä tähän saakka
itsetietoisimmin on tavoitettu "hyvettä", "jumalallisuutta". Minä
tarkoitan, sen huomaa heti, turmeluksella _dekadensia_: väitän, että
kaikki arvot, joissa ihmiskunta nyt lausuu korkeimmat toiveensa, ovat
dekadensiarvoja.
Kutsun silloin sitä eläintä, sukua, yksilöä turmeltuneeksi, kun se
kadottaa vaistonsa, kun se valitsee, kun se _pitää parempana_ sitä,
mikä sitä vahingoittaa. "Korkeampien tunteiden", "inhimillisten
ihanteiden" historia -- ja mahdollista on, että minun täytyy kertoa se
-- selittäisikin melkein sen, _miksi_ ihminen on niin turmeltunut.
Pidän elämää kasvavuuden, itsesäilytyksen, voimankokoamisen, vallan
vaistona: missä tahtoa valtaan puuttuu, siellä alkaa alentuminen.
Väitän, että ihmiskunnan kaikilta korkeimmilta arvoilta _puuttuu_ tätä
tahtoa, -- että alentumisarvot, _nihilistiset_ arvot hallitsevat
pyhimpien nimien varjossa.
7.
Kristinoppia kutsutaan _säälin_ uskonnoksi. -- Sääli on toonillisten
affektien vastakohta, jotka kohottavat elämäntunnon energiaa: se
vaikuttaa depressiivisesti. Sääliessä kadotetaan voimaa. Sääli
suurentaa ja tekee moninkertaiseksi ne voimanmenetykset, joita jo
kärsimys tuottaa elämälle. Sääli tekee itse kärsimyksen tarttuvaksi;
muutamissa olosuhteissa voidaan sillä saavuttaa elämän ja
elämänenergian yleinen menetys, joka on absurdissa suhteessa syynsä
määrään (-- kuten natsarealaisen kuolema). Tämä on ensimäinen
näkökanta; mutta on olemassa vielä tärkeämpiä. Jos sääli mitataan
niiden reaktsioonien arvon mukaan, joita sillä on tapana synnyttää,
näyttäytyy sen elämälle vaarallinen luonne vieläkin selvemmässä
valossa. Sääli ehkäisee suuressa kokonaisuudessa kehityksen lakia, joka
on _valinnan_ laki. Se säilyttää sitä, mikä on perikatoon kypsää, se
esiintyy elämän rappeutuneiden ja tuomittujen hyväksi, se antaa kaiken
epäonnistuneen runsaudella, jota se säilyttää elämässä, elämälle
itselleen synkän ja problemaattisen leiman. Sääliä on uskallettu kutsua
hyveeksi (-- jokaisessa _ylhäisessä_ moraalissa sitä pidetään
heikkoutena --); on menty pitemmälle, siitä on tehty hyve, kaikkien
hyveiden pohja ja synty, -- kuitenkin, se tulee alati muistaa, vain
yhden filosofian näkökannalta, joka oli nihilistinen, joka kirjoitti
kilpeensä _elämän kieltämisen_. Schopenhauer oli täydellisesti
oikeutettu siihen: säälillä kielletään elämä, tehdään _kieltämisen
arvoisemmaksi_, -- sääli on sovellutettua nihilismiä. Vielä kerran
sanottuna: tämä depressiivinen ja tarttuva vaisto ehkäisee niitä
vaistoja, jotka tarkoittavat elämän säilyttämistä ja arvossa
ylentymistä: se on sekä kurjuuden _monistajana_ että kaikkien kurjien
_säilyttäjänä_ dekadensin kiiruhtamisen parhaita keinoja, -- sääli
houkuttelee tyhjään "_ei-mitään_"!... Ei sanota "_ei-mitään_": sanotaan
sen sijaan "tuollapuolen"; tai "jumala"; tai "tosi elämä"; tai Nirvana,
lunastus, autuus... Tämä uskonnollis-moraalisen luontoperäisen
taipumuksen synnyttämä viaton kaunopuheisuus osoittautuu heti _paljon
vähemmän viattomaksi_, jos ymmärtää, _mikä_ tarkoitusperä tässä on
kietoutunut ylevien sanojen vaippaan: _elämälle vihollismielinen_
tarkoitusperä. Schopenhauer oli vihollismielinen elämälle: _senvuoksi_
kävi sääli hänelle hyveeksi... Aristoteles piti, kuten tiedetään,
sääliä sairaloisena ja vaarallisena tilana, jota oli toisinaan hyvä
herättää purgatiivia käyttämällä: hän käsitti tragedian purgatiivina.
Elämänvaisto vaatii todellakin, että etsitään keino, jolla kerrankin
saadaan puhkaistuksi se säälin sairaloinen ja vaarallinen patoutuminen,
josta Schopenhauer (ja valitettavasti kyllä kirjallinen ja taiteellinen
dekadensimmekin, Pietarista Parisiin, Tolstoista Wagneriin) on
todistuksena. Meidän epäterveellisessä modernisuudessamme ei mikään ole
epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. _Tässä_ olla lääkärinä,
_tässä_ olla heltymätön, _tässä_ käyttää veistä -- se on _meidän_
tehtävämme, meidän ihmisrakkautemme on sitä laatua, me olemme siten
filosoofeja, me pohjanperäläiset! --
8.
On välttämätöntä selittää, _minkä_ me tunnemme vastakohdaksemme: --
teoloogit ja kaiken, jolla on teoloogiverta ruumiissaan -- koko
filosofiamme... On täytynyt nähdä vaara läheltä, vielä paremmin, on
täytynyt elää se itsessään, on täytynyt sen aiheuttamana olla lähellä
perikatoa, jotta ei enää tajuaisi mitään leikkiä, kun tästä on kysymys
(-- herrojen luonnontutkijoiden ja fysioloogien vapaa-ajattelu on
minusta pilaa, heiltä puuttuu intohimo näissä asioissa, siitä
kärsiminen --). Tämä verenmyrkytys ulottuu paljon pitemmälle kuin
uskotaan: olen löytänyt "pöyhkeyden" teoloogivaistoa kaikkialla, missä
nykyään pidetään itseään idealistina, -- missä korkeamman alkuperän
nojalla vaaditaan oikeutta katsella ylimielisesti ja vieraasti
todellisuutta... Idealistilla on, aivan kuin papilla, kaikki suuret
käsitteet käsillä (-- eikä ainoastaan käsillä!), hyväntahtoisesti
halveksien hän viskaa ne "ymmärrystä", "aisteja", "kunniaa",
"hyvinvointia", "tiedettä" vastaan, hän näkee kaiken tuollaisen
_allaan_, vahingollisina ja viettelevinä voimina, joiden yllä "henki"
leijailee itsestään-puhtaana: -- ikäänkuin eivät nöyryys, siveys,
köyhyys, sanalla sanoen _pyhyys_, olisi vahingoittaneet elämää tähän
saakka äärettömän paljon enemmän kuin mitkään kauheudet ja paheet...
Puhdas henki on puhdas valhe... Niin kauan kuin pappia, tuota
ammatillista elämänkieltäjää, elämänsoimaajaa, elämänmyrkyttäjää,
pidetään korkeampilajisena ihmisenä, ei ole yhtään vastausta
kysymykseen: mikä on totuus? Totuus on asetettu jo päälaelleen, kun
tyhjyyden ja kieltämisen itsetietoinen puoltaja on tunnustettu
"totuuden" edustajaksi...
9.
Tätä teoloogivaistoa vastaan minä käyn sotaa: olen löytänyt sen jäljet
kaikkialla. Kenellä on teoloogiverta suonissaan, hän asettuu alusta
alkaen kieroon ja epärehelliseen asemaan kaikkiin olioihin nähden.
Paatosta, joka tästä kehittyy, kutsutaan _uskoksi_: suljetaan silmät
kerta kaikkiaan näkemästä omaa itseään, jotta ei kärsittäisi
parantumattoman valheellisuuden näöstä. Tästä kaikkiin olioihin nähden
virheellisestä optiikasta tehdään itselleen moraali, hyve, pyhyys, hyvä
omatunto ja väärinnäkeminen liitetään yhteen, -- vaaditaan, ettei
muunlainen optiikka saa enää olla minkään arvoinen, sittenkuin oma on
tehty korkeasti pyhäksi nimillä "jumala", "lunastus", "iankaikkisuus".
Olen kaivanut teoloogivaiston esiin kaikkialta: se on enin levinnyt,
alkuperäisimmän _maanalainen_ valheellisuuden muoto mitä maanpäällä on.
Mitä teoloogi pitää totena, sen _täytyy_ olla väärää: siinä on miltei
totuuden kriteriumi. Hänen alin itsesäilytysvaistonsa kieltää, ettei
todellisuus yhdessä ainoassakaan kohdassa pääse arvoonsa, ei edes tule
kysymykseenkään. Niin pitkälle kuin teoloogivaikutusta riittää, on
_arvojen arvioiminen_ asetettu päälaelleen, ovat käsitteet "tosi" ja
"väärä" sekoitetut: mikä elämälle on vahingollisinta, sitä kutsutaan
täällä "todeksi", mikä nostaa, kohottaa, myöntää, vanhurskauttaa elämän
ja tekee sen voitolliseksi, sitä kutsutaan "vääräksi"... Jos sattuu,
että teoloogit ruhtinaiden (tai kansojen --) äänettömällä
suostumuksella tavoittavat valtaa, niin älkäämme epäilkö, mitä joka
kerta pohjalla tapahtuu: tahto loppuun, nihilistinen tahto tahtoo
valtaan...
10.
Saksalaiset ymmärtävät minut heti, jos sanon, että teoloogiveri on
turmellut filosofian. Protestanttinen pappi on saksalaisen
filosofian isoisä, protestantisuus itse sen _peccatum originale_.
Protestantisuuden määritelmä: kristinopin -- ja järjen -- toispuolinen
halvaantuminen... Ei tarvitse lausua muuta kuin sana "Tübinger-Stift"
käsittääkseen, mitä saksalainen filosofia oikeastaan on -- salakavalaa
teologiaa... Svaabit ovat Saksan parhaat valhettelijat, he
valhettelevat viattomasti... Mistä se riemu, joka Kantin esiintyessä
valtasi Saksan oppineen maailman, jonka jäsenistä kolme neljäsosaa on
papin- ja opettajanpoikia, -- mistä tuo saksalainen vakaumus, joka
herättää vastakaikua vielä tänään, että Kantin kautta olisi tapahtunut
käännös _parempaan_? Saksalaisen oppineen teoloogivaisto vainusi, mikä
nyt jälleen oli mahdollista... salatie vanhaan ihanteeseen oli auki,
käsite "_tosi maailma_", moraalikäsite maailman esanssina (-- nämä
kaksi eniten onnettomuutta tuottavaa erhetystä mitä on olemassa!)
olivat uudelleen, kiitos olkoon kavalan-viisaan epäilyn, ainakin
_kumoamattomia_, vaikkakaan niitä ei voinut todistaa... Järki, järjen
_oikeus_ ei ulotu niin etäälle... Todellisuus oli tehty
"näennäisyydeksi"; kokonaan valheteltu maailma, olemisen maailma, oli
tehty todellisuudeksi... Kantin menestys on vain teoloogimenestystä:
Kant oli, kuten Luther, kuten Leibniz, saksalaisen itsessään
tahdittoman rehellisyyden lisähillike --
11.
Vielä sana Kantia vastaan _moralistina_. Hyveen tulee olla _meidän_
keksintöämme, _meidän_ personallinen puolustuksemme ja tarpeemme:
kaikissa muissa tapauksissa se on vaara. Mikä ei ole elämämme
ehtona, se _vahingoittaa_ sitä: hyve, joka perustuu ainoastaan
kunnioituksentunteeseen "hyve" käsitettä kohtaan, kuten Kant tahtoi, on
vahingollinen. "Hyve", "velvollisuus", "hyvä itsessään", hyvä, jolla
on personattomuuden ja yleispätevyyden leima -- houre, jossa
rappeutuminen, elämän viimeinen voimain loppuminen, königsbergiläinen
kiinalaisuus saa ilmaisumuotonsa. Säilymisen ja kasvamisen sisimmät
lait vaativat päinvastoin, että kukin keksii itselleen _oman_ hyveensä,
_oman_ kategoorisen imperatiivinsa. Kansa käy perikatoon, jos se
sekoittaa _oman_ velvollisuutensa velvollisuuskäsitteeseen yleensä.
Mikään ei hävitä perinpohjaisemmin, syvemmin kuin personaton
"velvollisuus", uhri abstraktsioonin Molokille. -- Oi, että Kantin
kategoorista imperatiivia ei ole huomattu _elämälle vaaralliseksi_!...
Teoloogivaisto yksin otti sen turviinsa! Teon, johon elämänvaisto
pakottaa, todistaa mielihalu _oikeaksi_ teoksi: ja tämä nihilisti,
jolla oli kristillis-dogmaattiset sisälmykset, piti mielihalua
_vastaväitteenä_... Mikä turmelee pikaisemmin kuin työnteko,
ajatteleminen, tunteminen ilman sisällistä tarvetta, ilman syvästi
personallista valintaa, ilman _mielihalua_? "velvollisuuden"
automaattina? Se on aivan yksinkertaisesti dekadensin _resepti_,
vieläpä idioottisuuden... Kant tuli idiootiksi. -- Ja hän oli _Goethen_
aikalainen! Tätä hämähäkkiluonnetta pidettiin _saksalaisena_
filosoofina, -- pidetään yhä vielä!... En tahdo sanoa, mitä
saksalaisista ajattelen... Eikö Kant pitänyt Ranskan vallankumousta
siirtymisenä epä-organisesta valtiomuodosta _organiseen_? Eikö hän ole
miettinyt, löytyykö tapausta, jota ei voi selittää muutoin, kuin että
ihmiskunnalla on joku moraalinen taipumus, niin että sillä "ihmiskunnan
tendensi hyvään" on kerta kaikkiaan _todistettu_? Kantin vastaus: se on
"vallankumous". Kaikessa harhaanosuva vaisto, luonnonvastainen
vaistoaa, saksalainen dekadensi filosofiana -- _siinä Kant_! --
12.
Erotan pari skeptikkoa, säädyllisen tyypin filosofian historiassa:
mutta jäännös ei tunne intellektuaalin rehellisyyden ensimäisiä
vaatimuksia. He kaikki tyyni tekevät kuin naiset, kaikki nämä suuret
haaveksijat ja ihme-eläimet, -- he pitävät "kauniita tunteita" jo
todistuskappaleena, "pullistunutta rintaa" jumaluuden palkeina,
vakuutusta totuuden _kriteriumina_. Lopuksi vielä on Kant,
"saksalaisessa viattomuudessa", koettanut "käytännöllisen järjen"
käsitteessä tehdä tieteelliseksi tämän korruptsioonin muodon, tämän
intellektuaalin omantunnon puutteen: hän keksi erityisen järjen siihen
kohtaan, jolloin ei tarvitse huolehtia järjestä, nimittäin silloin kuin
moraali, silloin kuin ylhäinen vaatimus "sinun täytyy" korottaa
äänensä. Jos ajatellaan, että melkein kaikkien kansojen filosoofit ovat
papillisen tyypin edelleenkehitystä, silloin ei enää hämmästytä tämä
pappien perintö, tämä _vääristely itseään_ kohtaan. Kun on pyhiä
tehtäviä hallussaan, esim. tehdä ihmiset paremmiksi, pelastaa, lunastaa
heidät, kun kantaa povessaan jumaluutta, on tuonpuolisen imperatiivin
puhetorvi, silloin on jo ulkopuolella kaikkia arvioimisia, jotka vain
ovat järjellisiä, -- _itse_ jo sellaisen tehtävän pyhittämänä, itse jo
korkeamman järjestyksen tyyppinä!... Mitä kuuluu _tiede_ pappiin? Hän
on liian korkealla siihen nähden! -- Ja pappi on hallinnut tähän
saakka! -- Hän määräsi käsitteen "tosi" ja "valhe"!...
13.
Älkäämme väheksikö sitä: me _itse_, me vapaat henget, olemme jo
"kaikkien arvojen uudestaan arvioimista", ilmielävä sodan- ja
voitonjulistus kaikkia vanhoja "tosi" ja "valhe" käsitteitä vastaan.
Arvokkaimmat tiedot löydetään viimeiseksi; mutta arvokkaimmat tiedot
ovat _metoodit_. Nykyaikaisen tieteellisyytemme _kaikki_ metoodit,
_kaikki_ edellytykset ovat vuosituhansien kuluessa olleet syvimmän
ylenkatseen esineenä: niiden takia oli suljettu pois kaikkien
"kunniallisten" ihmisten seurasta -- pidettiin "jumalan vihollisena",
totuuden halveksijana, "riivattuna". Tieteelliseltä luonteelta oli
Tshandalaa... Ihmiskunnan koko paatos on ollut vastassamme -- sen
käsite siitä, mitä totuuden _tulee_ olla, mitä totuuden palveluksen
_tulee_ olla: jokainen "sinun täytyy" on tähän saakka ollut meitä
vastaan kohdistettu... Meidän objektimme, meidän menettelytapamme,
meidän hiljainen, varovainen, epäileväinen tapamme -- kaikki on
tuntunut ihmiskunnasta täydellisesti arvottomalta ja halveksittavalta.
-- Viimein saattoi täydellä syyllä kysyä itseltään, eikö se ole
oikeastaan ollut esteettinen maku, joka on pitänyt ihmiskuntaa niin
pitkäaikaisessa sokeudessa: se vaati totuudelta _pittoreskia_
vaikutusta, samoin vaati se tietäväiseltä, että hän vaikuttaisi
voimakkaasti aisteihin. Meidän _häveliäisyytemme_ on ollut sille
kaikkein vastenmielisintä... Oi, kuinka hyvin he käsittivät sen, nämä
jumalan kalkkunakukot --
14.
Me olemme muuttuneet. Me olemme kaikessa käyneet häveliäämmiksi. Me
emme johda enää ihmisen alkuperää "hengestä", "jumaluudesta", me olemme
asettaneet hänet takaisin eläinten joukkoon. Hän on meistä voimakkain
eläin, koska hän on viekkain: seurauksena siitä on hänen henkisyytensä.
Toiselta puolen me suojelemme itseämme eräästä turhamaisuudesta, joka
tässäkin voisi tahtoa herätä jälleen eloon: siitä turhamaisuudesta,
että ihminen olisi ollut eläinmaailman kehityksen suuri salatarkoitus.
Hän ei ole suinkaan mikään luomisen kruunu, jokainen olento on hänen
rinnallaan samallaisella täydellisyyden asteella... Ja väittäessämme
tätä, me väitämme vielä liikaa: ihminen on, suhteellisesti
katsottuna, epäonnistunein eläin, sairaloisin, vaistoistaan
vaarallisimmin _eksynyt_ -- tosin, lukuunottaen kaiken tämän, myöskin
_mieltäkiinnittävin_! -- Mitä eläimiin tulee, on Descartes ensimäisenä
kunnioitettavalla rohkeudella uskaltanut ajatella, että eläin on
ymmärrettävissä koneena: koko fysiologiamme panee parhaansa tämän
väitteen todistamiseksi. Loogillisesti menetellen me emme aseta
ihmistäkään ulkopuolelle, kuten Descartes vielä teki: mitä tänään on
yleensä ihmisestä ymmärretty, ulottuu tasan niin etäälle kuin häntä on
ymmärretty mekaanisena ilmiönä. Muinoin annettiin ihmiselle, korkeamman
järjestyksen hänelle suomana myötäjäislahjana, "vapaa tahto": tänään
olemme riistäneet häneltä tahdonkin siinä mielessä, ettei siinä ole
enää mitään valtaa ymmärrettävissä. Vanha sana "tahto" on vain
kelvollinen ilmaisemaan resultantia, jonkunlaista yksilöllistä
reaktsioonia, joka välttämättömästi seuraa osittain ristiriitaisten,
osittain yhteensointuvien kiihoitusten paljoutta: -- tahto ei "toimi"
enää, ei "pane liikkeeseen" enää... Muinoin nähtiin ihmisen
tietoisuudessa, "hengessä", todistus hänen korkeammasta alkuperästään,
hänen jumalallisuudestaan; jotta ihminen _täydellistyisi_, neuvottiin
häntä kilpikonnan lailla kätkemään aistinsa sisäänsä, katkaisemaan
siteet maalliseen, heittämään yltään kuolevainen verho: silloin jäisi
pääasia hänestä jäljelle, "puhdas henki". Me olemme tässäkin suhteessa
johtuneet parempiin ajatuksiin: tietoisuuden kyky -- "henki" on meille
juuri organismin suhteellisen epätäydellisyyden oire, vain koe,
hapuileminen ja hairahtuminen, voimainponnistus, jossa kulutetaan
turhaan suurta hermovoimaa, -- me kiellämme, että mitään voidaan tehdä
täydelliseksi, niin kauan kuin se tehdään tietoisesti. "Puhdas henki"
on puhdas tuhmuus: ellemme ota lukuun hermorakennetta ja aisteja, _niin
me erhetymme laskussamme_ -- siinä kaikki!...
15.
Kristillisellä moraalilla ja kristinuskolla ei ole yhtään
kosketuskohtaa todellisuuden kanssa. Yksinomaan kuvitteellisia _syitä_
("jumala", "sielu", "minä", "henki", "vapaa tahto" -- tai myös
"epävapaa"); yksinomaan kuvitteellisia _vaikutuksia_ ("synti",
"lunastus", "armo", "rangaistus", "syntien anteeksiantamus").
Kanssakäyminen kuvitteellisien _olentojen_ kanssa ("jumala", "henget",
"sielut"); kuvitteellinen _luonnontiede_ (antroposentrinen;
luonnollisten syiden käsittämisen täydellinen vajavaisuus);
kuvitteellinen psykologia (pelkkää itsensä-väärinymmärtämistä,
mieluisien tai epämieluisien yleistunteiden tulkintaa, esim. _nervus
sympathicuksen_ tilan, uskonnollismoraalisen luontoperäisen taipumuksen
merkkikielen avulla -- "katumus", "omantunnonvaiva", "perkeleen
kiusaaminen", "jumalan läheisyys"); kuvitteellinen teleologia ("jumalan
valtakunta", "viimeinen tuomio", "iankaikkinen elämä"). -- Tämä puhdas
_valhemaailma_ eroaa hyvin epäedullisesti unelmamaailmasta siinä, että
jälkimäinen _kuvastelee_ todellisuutta, jota vastoin edellinen
vääristelee, alentaa sen arvon ja kieltää sen. Kun kerran "luonto"
käsite oli havaittu vastakkaiseksi "jumala" käsitteelle, täytyi sanan
"luonnollinen" merkitä "hyljättävää", -- koko tämän valhemaailman
maaperä on _viha_ luonnollisuutta (-- todellisuutta! --) kohtaan, se on
syvän tyytymättömyyden ilmaisumuoto todellisuutta kohtaan... _Mutta
tämä selittää kaiken_. Kenellä yksin on syytä valheella vetäytyä pois
todellisuudesta? Sillä, joka siitä _kärsii_. Mutta kärsiä
todellisuudesta, se on olla _epäonnistunut_ todellisuus... Tämän
valheellisen moraalin ja uskonnon _synnyttää_ se, että haluttomuuden
tunteet voittavat halun tunteet, mutta tällaisessa voitossa on
dekadensin _kaava_ valmiina...
16.
Samaan lopputulokseen pakottaa arvostelu _kristillisestä
jumalakäsitteestä_. -- Kansalla, joka uskoo vielä itseensä, on myöskin
vielä oma jumalansa. Hänessä se kunnioittaa niitä ehtoja, joilla se
pääsee voittoon, hyveitään, -- se projiseeraa halun itseensä,
vallantuntonsa olentoon, jota siitä voi kiittää. Ken on rikas, hän
tahtoo lahjoittaa; ylväs kansa tarvitsee jumalan, jolle _uhrata_...
Uskonto tällaisilla edellytyksillä on kiitollisuuden muoto. Ollaan
kiitollisia omasta itsestään: senvuoksi tarvitaan jumala. -- Sellaisen
jumalan täytyy voida hyödyttää ja vahingoittaa, täytyy voida olla
ystävä ja vihollinen, -- häntä ihaillaan niin hyvässä kuin huonossakin.
Jumalan _luonnotonta_ kastreerausta pelkäksi hyvän jumalaksi ei ole
lainkaan syytä toivoa. Tarvitaan niin pahaa kuin hyvääkin jumalaa:
eihän ole juuri kiittäminen suvaitsevaisuutta ja ihmisystävällisyyttä
omasta olemassaolostaan... Mitä jumalasta, joka ei tuntisi vihaa,
kostoa, kateutta, pilkkaa, viekkautta, väkivaltaa? Joka ehkä ei tuntisi
edes voiton ja hävityksen hurmaavaa kiihkoa? Sellaista jumalaa ei
ymmärrettäisi: mihin häntä käyttää? Tosin: kun kansa käy perikatoon;
kun se tuntee uskon tulevaisuuteen, toiveensa vapaudesta iäksi
katoavan; kun sille selvenee, että alistuminen on hyödyllisintä ja että
alistettujen hyveet ovat ainoat itsesäilytysehdot, silloin _täytyy_ sen
jumalankin muuttua. Hänestä tulee nyt liehakoiva, arka, nöyrä,
kehoittaa etsimään "sielun rauhaa", kieltää vihaamasta, kehoittaa
lempeästi säästämään, "rakastamaan" niin ystävää kuin vihollistakin.
Hän saarnaa siveyttä alati, hän ryömii jokaisen yksityishyveen luolaan,
hänestä tulee jokaisen jumala, tulee yksityinen, tulee kosmopoliitti...
Ennen hän edusti kansaa, kansan voimaa, kaikkea hyökkäävää ja
vallanhimoista kansan sielussa: nyt hän on ainoastaan hyvä jumala...
Totisesti, jumalilla ei ole muuta valintaa, _joko_ he ovat tahtoa
valtaan -- ja niin kauan he pysyvät kansanjumalina --, _tai_ ovat he
myöskin kykenemättömyyttä valtaan -- ja silloin heistä tulee
välttämättömästi _hyviä_...
17.
Missä tahto valtaan jossakin muodossa alenee, siellä alkaa myös joka
kerta fysiolooginen taantumus, dekadensi. Dekadensin jumaluudesta,
jonka miehekkäimmät hyveet ja halut ovat ympärileikatut, tulee nyt
välttämättömästi fysioloogisesti taantuneiden, heikkojen jumala. Itse
he _eivät_ kutsu itseään heikoiksi, he kutsuvat itseään "hyviksi"...
Ymmärretään, ilman vihjausta jo, minä historian silmänräpäyksinä
dualistinen fiktsiooni hyvästä ja pahasta jumalasta vasta käy
mahdolliseksi. Saman vaiston ohjaamana, joka sai voitetut alentamaan
jumalansa "yksinomaan hyväksi", poistavat he voittajiensa jumalalta
hyvät ominaisuudet: he kostavat herroilleen siten, että
_perkeleellistävät_ heidän jumalansa. -- Niin _hyvä_ jumala kuin
perkelekin: molemmat dekadensin sikiöitä. Kuinka voidaan vielä tänään
mukautua siihen määrin kristillisten teoloogien tuhmuuteen, että heidän
kanssaan säädetään _edistykseksi_ jumalakäsitteen kehitys "Israelin
jumalasta", kansanjumalasta, kristilliseen jumalaan, kaiken hyvän
yhteenvetoon? -- Mutta itse Renan tekee niin. Ikäänkuin Renanilla olisi
mitään oikeutta tuhmuuteen! Vastakohtahan on silmiinpistävä. Kun
_kohoavan_ elämän edellytykset, kun kaikki voimakas, urhoollinen,
käskevä, ylväs poistetaan jumalakäsitteestä, kun hän askel askeleelta
vajoaa väsyneiden sauvan, kaikkien hukkuvien pelastusankkurin
symbooliksi, kun hänestä tulee vaivaisten ihmisten jumala, syntisten
jumala, sairaitten jumala _par excellence_, ja predikaatti "vapahtaja",
"lunastaja" pysyy jumalallisena predikaattina yleensä; mistä puhuu
sellainen muutos? Sellainen jumalallisuuden supistus? Tosin: "jumalan
valtakunta" on siten suurentunut. Ennen hänellä oli vain oma kansansa,
"valittu" kansansa. Kuitenkin läksi hän, aivan kuin hänen kansansakin,
vieraisiin maihin, vaellukselle, siitä päivin hän ei pysynyt missään
alallaan: kunnes hän viimein koteutui kaikkialla, tuo suuri
kosmopoliitti, -- kunnes hän sai "suuren joukon" ja puolet maailmaa
puolellensa. Mutta "suuren joukon" jumalasta, demokraatista jumalien
seassa, ei tullut siitä huolimatta ylvästä pakanajumalaa! Hän jäi
juutalaiseksi, hän jäi loukkojen jumalaksi, kaikkien pimeiden nurkkien
ja paikkojen, maailman kaikkien epäterveellisten majojen jumalaksi!...
Hänen maailmanvaltakuntansa on nyt kuten ennenkin Tuonenvaltakunta,
sairashuone, _kellarikerros_-valtakunta, Ghetto-valtakunta... Ja hän
itse, niin kalpea, niin heikko, niin dekadentti... Vieläpä kalpeista
kalpeimmat pääsivät hänen herroikseen, herrat metafyysikot,
käsite-albinokset. Nämä kutoivat verkkojaan niin kauan hänen
ympärilleen, että hänestä itsestään, heidän liikkeittensä
hypnotiseeraamana, tuli hämähäkki, tuli metafyysikko. Nyt hän
vuorostaan kehräsi maailman itsestään -- _sub specie Spinozae_ -- nyt
hän uudestimuodosti itsensä yhä ohuemmaksi ja kalpeammaksi, tuli
"ideaaliksi", tuli "puhtaaksi hengeksi", tuli "absoluutiksi", tuli
"olioksi itsessään"... _Jumalan häviö_: jumalasta tuli "olio
itsessään"...
18.
Kristillinen jumalakäsite -- jumala sairaana jumalana, jumala
hämähäkkinä, jumala henkenä -- on turmeltuneimpia jumalakäsitteitä
mitä maan päällä on saavutettu; se muodostaa miltei jumalakäsitteen
alenevan kehityksen alhaisimman tason. Jumala rappeutunut elämän
_vastaväitteeksi_, sen sijaan että hänen tulisi olla sen selitys ja
iankaikkinen myöntäminen! Jumalassa julistettu vihollisuus elämää,
luontoa, elämäntahtoa vastaan! Jumala "tämän maailman" jokaisen
pilkkaamisen muotona, jokaisen valheen "toisesta"! Jumalassa
"ei-mitään" jumalallistettuna, tahto "ei-mihinkään" pyhäksi
julistettuna!...
19.
Että pohjois-Europan voimakkaat rodut eivät ole työntäneet luotaan
kristillistä jumalaa, se ei todellakaan ole kunniaksi heidän
uskonnollisille lahjoilleen, mausta puhumattakaan. Tuollaisesta
sairaasta ja vanhuudenheikosta dekadensin sikiöstä olisi heidän tullut
vapautua. Mutta heidän yllään lepää senvuoksi kirous, etteivät ole
hänestä vapautuneet: he ovat kaikkiin vaistoihinsa istuttaneet
sairauden, vanhuuden, vastaväitteen, he eivät ole senjälkeen _luoneet_
enää yhtään jumalaa! Kaksi vuosituhatta melkein eikä yhtään ainoata
uutta jumalaa! Vaan yhä vielä ja järkähtämättä kuin laillisella
oikeudella, kuin jumalaamuodostavan voiman _ultimaatina ja maksimina,
creator spirituksena_ ihmisessä, tämä kristillisen monotonoteismin
surkuteltava jumala! Tämä nollan, käsitteen ja vastaväitteen
sekamuotoinen rappeutumistuote, jossa kaikki dekadensi-vaistot, kaikki
sielun pelkuruudet ja väsymykset saavat vahvistuksensa.
20.
Tuomiollani kristinopista en ole tahtonut tehdä vääryyttä eräälle
samansukuiselle uskonnolle, joka tunnustajiensa lukumäärään katsoen on
tärkeämpikin: _buddalaisuudelle_. Molemmat kuuluvat nihilistisinä
uskontoina yhteen -- ne ovat dekadensiuskontoja --, molemmat
ovat mitä merkillisimmällä tavalla toisistaan eroitetut. Että niitä
nyt voi _vertailla_, siitä on kristinopin arvostelija syvässä
kiitollisuudenvelassa intialaisille oppineille. Buddalaisuus on sata
kertaa realistisempi kuin kristinoppi, -- se on perinyt kyvyn asettaa
objektiivisesti ja viileästi probleemeja, se seuraa monisatavuotisen
filosoofisen virtauksen lopputuloksena; "jumala" käsite on jo
poistettu, kun buddalaisuus alkaa. Buddalaisuus on ainoa
varsinainen _positivistinen_ uskonto, minkä historia tietää, vielä
tietoteoriassaankin (ankaraa fenomenalismia), se ei sano enää "taistelu
_syntiä_ vastaan", vaan, antaen täyden oikeuden todellisuudelle,
"taistelu _kärsimystä_ vastaan". Se on -- tämä eroittaa sen syvästi
kristinopista -- vapautunut jo moraalikäsitteiden itsepetoksesta, -- se
on, minun kielelläni puhuaksemme, _tuollapuolen_ hyvää ja pahaa. -- Ne
kaksi fysioloogista tosiasiaa, joihin se perustuu ja joihin se on
kiinnittänyt katseensa, ovat: _tuntoherkkyyden ylen suuri ärtyisyys_,
joka saa ilmaisumuotonsa raffineeratussa kyvyssä tuntea tuskaa, ja
_suunnaton henkevöityminen_, liian pitkällinen oleskelu käsitteiden ja
loogillisten proseduurien parissa, jolloin personavaisto on turmeltunut
"personattoman" eduksi (-- molemmat tiloja, jotka ainakin muutamat
lukijoistani, "objektiiviset", tuntevat kokemuksesta kuten minäkin).
Näiden fysioloogisten ehtojen pohjalla on syntynyt _depressiooni_:
tähän Buddha käy hygienisesti käsiksi. Hän käyttää keinona sitä vastaan
elämää ulkoilmassa, vaelluselämää; kohtuullisuutta ja ruuan valintaa;
varovaisuutta kaikenlaisia väkijuomia kohtaan; samoin varovaisuutta
kaikkia mielen liikutuksia kohtaan, jotka kiihottavat sappea, jotka
kuumentavat verta; _suruja_ ei lainkaan, ei itsensä eikä toisten
vuoksi. Hän vaatii esityksiä, jotka joko rauhoittavat tai huvittavat --
hän keksii keinoja vieroittaakseen toisista. Hän käsittää hyvyyden,
hyväntahtoisuuden terveyttä vaativiksi. Rukous on poistettu, samoin
myös _itsensä kiduttaminen_; ei mitään kategoorista imperatiivia, ei
mitään _pakkoa_ yleensä, ei edes luostarikunnassakaan (-- saattaa
päästä jälleen pois --). Nämä kaikki olivat keinoja tekemään
voimakkaammaksi tuon ylen suuren ärtyisyyden. Senvuoksi juuri hän ei
vaadikaan taistelua toisinajattelevia vastaan; hänen oppinsa ei suojele
itseään miltään niin kuin kostontunteelta, väkinäisyydeltä,
_ressentimentiltä_ (-- "ei vihollisuudella vihollisuus lopu": koko
buddalaisuuden liikuttava loppukerto...). Ja syystä kyllä: juuri
nämä mielenliikutukset olisivat täydellisesti _epäterveellisiä_
dieteettiseen päätarkoitukseen katsoen. Henkisen väsymyksen, jonka hän
löytää, ja joka ilmenee aivan liian suuressa "objektiivisuudessa" (s.o.
yksilöintressin heikentymisessä, tasapainon, "itsekkäisyyden"
menettämisessä), hän voittaa ankarasti palauttamalla henkisimmätkin
intressit _persooniin_. Buddan opissa käy itsekkäisyys
velvollisuudeksi: "yksi on tarpeellinen", "kuinka vapaudut
kärsimyksestä" tasoittaa ja rajoittaa koko henkisen dieetin (-- on ehkä
johdettava mieleen tuo ateenalainen, joka samoin soti puhdasta
"tieteellisyyttä" vastaan, Sokrates, joka myös probleemien maailmassa
kohotti personaali-egoismin moraaliksi).
21.
Edellytyksenä buddalaisuuteen on hyvin leuto ilmanala, tapojen suuri
lempeys ja ylevyys; militarismia ei ole olemassa; sekä että liike on
saanut alkunsa korkeammista ja vieläpä oppineista säädyistä.
Tavoitetaan iloisuutta, hiljaisuutta, toiveista vapautumista
korkeimpana päämääränä, ja päämäärä _saavutetaan_. Buddalaisuus ei ole
uskonto, missä vain pyritään täydellisyyteen: täydellisyys on siinä
normaalista. --
Kristinopissa tunkevat voitettujen ja alistettujen vaistot etualalle:
alhaisimmat luokat etsivät siinä onneaan. Täällä käytetään sellaisia
keinoja ikävää vastaan kuin kasuistiikkaa synnistä, itsekritiikkiä,
omantunnoninkvisitsioonia; täällä ylläpidetään taukoamatta
(rukouksella) mielenliikutusta _mahtavaa olentoa_ kohtaan, jota
kutsutaan "jumalaksi"; täällä pidetään korkeinta saavuttamattomana,
lahjana, "armona". Täällä puuttuu myöskin julkisuutta: lymypaikka,
pimeä ala on kristillistä. Täällä halveksitaan ruumista, terveydenhoito
kielletään aistillisuutena; kirkko suojelee itseään puhtaudeltakin
(ensimäinen kristillinen teko maurilaisten karkottamisen jälkeen oli
yleisten kylpypaikkojen sulkeminen, joita Kordovassa yksin oli 270).
Kristillistä on jonkunlainen halu julmuuteen itseään ja toisia kohtaan;
viha toisinajattelevia kohtaan; tahto vainoamiseen. Synkät ja
kiihdyttävät esitykset ovat etualalla; halutuimmat, korkeimmilla
nimillä kuvatut tilat ovat kaatumataudinkohtauksia; ruokajärjestelmä
valitaan siten, että se edistää sairaloisia ilmiöitä ja kiihottaa
liiaksi hermoja. Kristillistä on verivihollisuus maan herroja kohtaan,
"ylhäisiä" kohtaan -- sekä myöskin kavala, salainen kilpailupyrkimys
(-- heille jätetään "ruumis", tahdotaan vain "sielua"...). Kristillistä
on viha henkeä kohtaan, hengen uljuutta, rohkeutta, vapautta,
_libertinagea_ kohtaan; kristillistä on viha aisteja kohtaan, aistien
iloja kohtaan, iloa kohtaan yleensä...
22.
Kun kristinoppi jätti ensimäisen maaperänsä, alhaisimmat säädyt,
antiikisen maailman _Manalan_, ja läksi barbaarikansojen keskuuteen
etsimään valtaa, ei sillä ollut edellytyksenä enää väsyneitä ihmisiä,
vaan henkisesti villiytyneitä ja itseään raatelevia, voimakas, mutta
epäonnistunut ihminen. Tyytymättömyys itseensä, itsestään kärsiminen ei
ole täällä kuten buddalaisten keskuudessa suunnatonta ärtyisyyttä ja
kykyä tuntea tuskaa, vaan pikemmin valtavaa halua tuottaa tuskaa, antaa
tilaisuus sisällisen jännityksen puhkeamiselle vihollismielisissä
teoissa ja esityksissä. Kristinoppi tarvitsi _barbaarisia_ käsitteitä
ja arvoja päästäkseen barbaarien herraksi: sellaisia käsitteitä ovat
esikoisuhri, verenjuominen ehtoollisessa, hengen ja kultuurin
halveksiminen; kiduttaminen jokaisessa muodossa, aistillisissa ja
epäaistillisissa; jumalanpalveluksen suuri komeus. Buddalaisuus on
uskonto _myötäsyntyisille_ ihmisille, lempeille, hiljaisille, liian
henkeviksi käyneille roduille (-- Europa ei ole vielä pitkiin aikoihin
kypsynyt siihen --): se palauttaa heidät rauhaan ja iloisuuteen,
dieettiin henkisissä asioissa, jonkunlaiseen karkaisuun ruumiillisessa
suhteessa. Kristinoppi tahtoo päästä _petoeläinten_ herraksi; sen
keinona on tehdä ne sairaiksi -- heikontaminen on kesyttämisen,
"sivistyksen" kristillinen resepti. Buddalaisuus on päättyneen,
väsyneen sivistyksen uskonto, kristinoppi sitävastoin ei löydä sitä
alettunakaan, -- muutamissa olosuhteissa se perustaa sen.
23.
Buddalaisuus, toistan sen vielä, on sata kertaa kylmempi,
totuudenmukaisempi, objektiivisempi. Sen ei tarvitse enää tehdä
itselleen kärsimystään, taipumustaan tuskaan säädylliseksi selittämällä
sitä synnin seuraukseksi, -- se lausuu vain, mitä se ajattelee: "minä
kärsin". Barbaarille sitävastoin ei kärsimys itsessään ole säädyllistä:
hän tarvitsee ensin selityksen myöntääkseen itselleen, _että_ hän
kärsii (hänen vaistonsa käskee hänen pikemmin kieltämään kärsimyksen,
äänettömänä kantamaan sen). Täällä oli sana "perkele" hyväteko: oli
olemassa ylivoimainen ja peljättävä vihollinen, ei tarvinnut hävetä,
että kärsi sellaisesta vihollisesta.
Kristinopilla on oikeastaan muutamia hienouksia, jotka kuuluvat
itämaihin. Ennen kaikkea se tietää, että itse asiassa on täydellisesti
yhdentekevää, onko jokin totta, mutta tärkeintä on, _jos_ se uskotaan
todeksi. Totuus ja jonkin todeksi _uskominen_ ovat kaksi toisistaan
kokonaan ulkopuolella olevaa intressimaailmaa, melkein toistensa
_vastakohtia_, -- niihin joutuu perinpohjin toisistaan eroitettuja
teitä. Olla tästä tietoinen -- se _tekee_ itämailla jo miltei
viisaaksi: niin ymmärtävät bramiinit sen, niin ymmärtää Plato sen, niin
jokainen esoteerisen viisauden oppilas. Jos siinä uskossa esim. on
_onnea_, että on lunastettu synnistä, niin siihen _ei_ vaadita
edellytykseksi, että ihminen on syntinen, vaan että hän _tuntee_
itsensä syntiseksi. Mutta jos yleensä usko ennen kaikkea on
välttämätön, täytyy järki, tieto, tutkimus saada huonoon maineeseen:
tie totuuteen käy _kielletyksi_ tieksi. -- Väkevä _toive_ on paljon
suurempi elämän kiihoitin kuin jokin erikoinen, todellisesti sattuva
onni. Täytyy ylläpitää kärsiviä toiveella, jota mikään todellisuus ei
voi kumota, -- jota täyttymys ei ratkaise: tuonpuoleinen toive. (Juuri
kykynsä takia ylläpitää onnetonta, pitivät kreikkalaiset toivoa
pahimpana pahana, todellisena _salakavalana_ pahana: se pysyi
pohjasakkana pahan astiassa). -- Jotta _rakkaus_ olisi mahdollinen,
täytyy jumalan olla persoona; jotta alimmat vaistot voisivat puhua
puolestaan, täytyy jumalan olla nuori. Naisten kaipuun takia täytyi
työntää etualalle ihana pyhimys, miesten takia Maria. Tämä sillä
edellytyksellä, että kristinoppi tahtoo päästä herraksi maaperään,
missä afrodiitiset tai adoniskultit ovat määränneet kultin käsitteen.
Siveysvaatimus vahvistaa uskonnollisen vaiston kiihkeyttä ja hartautta
-- se tekee kultin lämpimämmäksi, haaveksivammaksi, sielukkaammaksi. --
Rakkaus on tila, missä ihminen elävimmin näkee oliot sellaisina kuin ne
_eivät_ ole. Illusoorinen voima on saavuttanut silloin huippunsa,
samoin myös sulostuttava, _kirkastava_ voima. Rakkaudessa sietää
enemmän kuin muutoin, kärsii kaikkea. Tuli keksiä uskonto, jossa voi
tulla rakastetuksi: sillä on päästy pahimmasta elämässä -- sitä ei
nähdä enää lainkaan. -- Olkoon se sanottu kolmesta kristillisestä
hyveestä uskosta, rakkaudesta, toivosta: minä kutsun niitä kristinopin
kolmeksi _viisaudeksi_. -- Buddalaisuus on liian kypsä liian
positiivinen ollakseen siten älykäs.
24.
Tahdon koskettaa tässä ainoastaan kristinopin _syntyprobleemia_. Sen
ratkaisun _ensimäinen_ lause on: kristinoppi on ymmärrettävissä
ainoastaan silmälläpitäen sitä maaperää, josta se on noussut, se ei ole
juutalaisen vaiston vastaliike, se on itse seuraus siitä, se on sen
kauhistuttavan logiikan johtopäätös. Lunastajan lausumana: "pelastus
tulee juutalaisten joukosta". -- Toinen lause on: galilealaisen
psykolooginen tyyppi on vielä huomattavissa, mutta vasta täydellisesti
rappeutuneena (joka samalla on typistys ja vieraiden piirteitten
ylenmääräinen kasaantuminen --) on hän käynyt kelvolliseksi siihen,
mihin häntä on käytetty, ihmiskunnan _lunastajan_ tyypiksi.
Juutalaiset ovat maailmanhistorian merkillisin kansa, koska he,
asetettuina olemassaolon tai häviämisen kysymyksen eteen, ovat aivan
hirvittävällä tietoisuudella valinneet olemassaolon _mistä hinnasta
tahansa_: hinta oli kaiken luonnon, kaiken luonnollisuuden, kaiken
todellisuuden, niin sisäisen kuin ulkonaisenkin maailman, radikaali
väärentäminen. He eristivät itsensä kaikista ehdoista, joilla kansa
tähän saakka saattoi elää, _sai_ elää; he loivat itsestään
_luonnollisten_ ehtojen vastakäsitteen, -- he ovat, toinen toisensa
jälkeen, vääntäneet auttamattomasti uskonnon, kultin, moraalin,
historian, psykologian _luonnonarvojen ristiriidaksi_. Me tapaamme
samat ilmiöt vielä kerran ja suunnattomasti suuremmissa suhteissa,
mutta siitä huolimatta ainoastaan jäljennettyinä: -- kristilliseltä
kirkolta puuttuu, "pyhien kansaan" verrattuna, alkuperäisyyden jokainen
vaatimus. Juutalaiset ovat, juuri senvuoksi, maailmanhistorian
turmiollisin kansa: jälkivaikutuksellaan he ovat tehneet ihmiskunnan
siihen määrin vääräksi, että kristitty vielä tänään voi tuntea
juutalaisvihollisia tunteita ymmärtämättä, että hän itse on _viimeinen
juutalainen konsekvenssi_.
Olen teoksessani "Genealogie der Moral" ensi kerran tehnyt
psykoloogisen selonteon vastakkaisista käsitteistä ylhäinen moraali ja
ressentimentimoraali, jälkimäinen syntynyt edellisen _kieltämisestä_:
mutta tämä on kokonaisuudessaan juutaiaiskristillistä moraalia.
Voidakseen sanoa "ei" kaikelle, mitä elämän nouseva liikunto, menestys,
valta, kauneus, itsensämyöntäminen muodostaa maan päällä, täytyi
neroksi tulleen ressentimentivaiston keksiä itselleen _toinen maailma_,
jonka näkökannalta _elämän myöntäminen_ näytti pahalta, itsestään
hyljättävältä. Psykoloogiselta kannalta on Juudan kansa sitkeimmin
elinvoimainen kansa, joka, joutuneena mahdottomiin elinehtoihin,
vapaaehtoisesti, itsesäilytyksen syvimmästä viisaudesta, asettuu
kaikkien dekadensivaistojen puolelle, -- ei sen vuoksi, että ne
hallitsevat sitä, vaan siksi, että se on vainunnut niissä vallan, joka
voi "maailmasta" _huolimatta_ päästä perille. Juutalaiset ovat kaikkien
dekadenttien vastakohta: heidän on täytynyt näytellä dekadenttejä aina
illusiooniin saakka, he ovat näyttelijäneron _non plus ultralla_
ymmärtäneet asettua kaikkien dekadensiliikkeiden etunenään (-- kuten
Paavalin kristinoppi --), luodakseen niistä jotakin, joka on
voimakkaampi kuin jokainen elämän _myöntävä_ puolue. Dekadensi on
juutalaisuuden ja kristinopin valtaan pyrkivälle ihmislajille, s.o.
_papilliselle_, ainoastaan _välikappale_: tämän ihmislajin
elämänintressi on tehdä ihmiskunta sairaaksi ja vääntää käsitteet
"hyvä" ja "paha", "tosi" ja "väärä", kunnes ne ovat saaneet elämälle
vaarallisen ja maailmaasoimaavan merkityksen. --
25.