Onko teillä miehen mieltä?
Tulkaa! luokse valtiaamme
kolmisin nyt astukaamme:
valitamme vaivaa maan,
valitamme omaa hätää,
jotta punastuin hän huomaa
käskyjensä heikkouden.
Tiedän, että hänkin itse
huokaa alla kahlehen,
jossa vieras häntä pitää
miltei niinkuin orjatarta.
Käydään luokse valtiaan
oikeutta anomaan;
kansan tietoon kuuluvasti
paljastukoot salat julki,
ja ken syyllinen ja syytön,
viisas tuomar' ratkaiskoon.
Yksi askel on jo tehty,
yhden uskaltanut oon —
mutta hullu ennen sanoo,
mist' on hyöty työnä vasta.
Tulkaa valtiaamme luo;
tämä päivä viimeinen
olkoon väkivaltaisen.
(He astuvat oikeanpuoleista sivuovea kohden.)
RUSTAN (joka on viimeisten sanojen aikana astunut esiin verhon takaa,
sulkee heiltä tien.)
Seis ja vangiks antautukaa!
KARKHAN.
Miksi? Syy?
RUSTAN.
Maan kavaltajat!
Zanga! Vahdit! Vahdit! Zanga!
(Karkhan ja hänen seuralaisensa paljastavat tikarinsa.)
RUSTAN.
Tempaiskaa vain kurjat aseet;
vaikk' ois sotajoukko teitä,
yksinkään en teitä pelkää.
(Vasemmasta sivuovesta saapuu Zanga, pääovesta sotilaita päällikön
johdolla.)
RUSTAN.
Viekää pois nuo kavaltajat!
KARKHAN.
Kavaltajiako me?
RUSTAN.
Kiellättekö vielä sen?
Eikö välky käsissänne
aseet kapinoitsijain?
Oo, ma tunnen juonenne!
Taloissanne vakoillen
vaanii valppaat urkkijani,
hiljaisetkin haastelunne
saapuu kaukaa korviini.
Viekää heidät vitkailutta!
Tahdon salamoida maan kuin
puhdistava ukkonen,
maahan murskata sen rungot,
irti juuret kiskaista
sekä maahan raivattuun
kylvää uuden siemenen.
Viekää heidät!
(Päällikkö on lähestynyt Karkhania, joka pyytää häntä pysähtymään,
viittaamalla ääneti ja anovasti kuningattaren ovea kohden.)
RUSTAN (Zangalle hiljaa etualalla.)
Mutta sinä
hiivi koppiin vanhuksen,
jonka päivät itse säästin;
nyt on pakko, poista hänet!
ZANGA.
Kyllä, herra! Mutta kuinka?
(Oikeanpuoleisesta sivuovesta saapuu muuan kamariherra.)
KAMARIHERRA.
Herra, kuningatar tahtoo
tietää, mik' on melu täällä? —
RUSTAN.
Hän sen ehtii kuulla, kun
välttämätön työ on tehty.
(Kamariherra lähtee.)
RUSTAN (hiljaa Zangalle.)
Saata hänet täältä pois!
Tikaria heristäen
vaadi hältä vala kallis;
mutta vaaran uhatessa,
ennen hän, kuin — huomaa: — me!
(Zanga vetäytyy peremmälle; seuraavan aikana lähtee hän hiljaa pois.)
RUSTAN (huomaten vangitut.)
Täällä vielä? Pois nuo konnat!
PÄÄLLIKKÖ.
Herra, kuningatar saapuu.
(Kaksi kamaripalvelijaa on avannut sivuovet. Gülnare astuu
seurueineen esille.)
GÜLNARE.
Vastausta täält' ei saanut
lähettini, jonka laitoin.
Itse kysymään siis saavun,
mitä tapahtunut on?
RUSTAN (osoittaen Karkhania.)
Viekää pois nuo!
GÜLNARE.
Keitä on he?
RUSTAN.
Pettureita.
KARKHAN.
Sorretuita,
jotka rukoilevat sua!
(Polvistuu sukulaisineen.)
GÜLNARE.
Anna heidän puhua!
RUSTAN.
Yhtä köyttä vetävät
he tuon vanhan konnan kanssa,
jonka henki säästettiin.
KARKHAN.
Yhtä köyttä, jos hän syytön, —
vihamies, jos sua hän vainoo.
Armoa en hälle ano,
kuultavaks vain pyydän häntä;
roistoillekin aina suodaan
silmää, korvaa tuomarin.
GÜLNARE.
Pyyntöhän on kohtuullinen.
RUSTAN.
Silloin siihen myöntyisin.
GÜLNARE.
Jos ma sitä myöskin toivon?
RUSTAN.
Toivon! Toivon!
GÜLNARE.
Sekä käsken.
RUSTAN.
Vaikka vastattavaa paljon
oisi tuohon lauseeseen,
joka toivo on ja käsky;
kohteliaana naista kohtaan
taivun heti kuitenkin.
Lähetin jo palvelijan
viemään tuomarinsa luo tuon
ukon, usein mainitun.
KARKHAN.
Tää jos kohtaa hänet, silloin
hukass' on hän. Lähetä
itse häntä noutamaan,
armoss' itse häntä kuule.
GÜLNARE (kamariherralle.)
Tuokaa hänet tänne siis.
RUSTAN.
Seis!
(Sulkien kamariherralta tien.)
GÜLNARE.
Ma käskin!
(Kamariherra lähtee.)
RUSTAN.
Nytpä näen:
minkä pienten liitoksi ja
salavehkeilyksi luulin,
onkin liitto julkinen
ylhäisten ja alhaisten,
hyönteiset ja käärmeet sylkee
yhdessä nyt myrkkyänsä
turmioksi leijonan.
Eikä vähään tähdätäkään:
ylen työläs holhooja,
jonka käsivarren valta
hallinnut on täällä naisen
oikullisen mielivallan,
nolata nyt tahdotaan,
jollei muuta.
GÜLNARE.
Sittenhän
nähdä saadaan, mitä on se,
kun tuo vanhus ensin tuodaan.
RUSTAN.
Yhden vain oot unhottanut:
että laajan maamme parhaat
mulle uskoo onnensa.
Mua seuraa soturit,
mua kuulee hovimiehes;
luottavina porvarit
katsoo mua kuin turvan tuojaa.
Niin, tuo mieskin, jonka käskit
tuomaan tänne vanhuksen,
ilman häntä palaa; oven
salpaa hältä kieltoni.
Vankan tornin vahti kuuluu
vannotettuun väkeheni;
ilman mua ken vapauttaa
ukon tuon, pää hältä meni.
Ammoin varustauta aloin
tuloa tään päivän vuottain:
arka elää armopaloin,
hullu kiitoksihin luottain.
GÜLNARE.
Liian pian paljastitkin,
mitä aavistanut olen.
Isä! Minkä suojelijan
valtaan uskoit rakkaimpasi!
RUSTAN.
Lienee ollut hällä selko:
voima suojaa suo, ei pelko!
KARKHAN.
Ruhtinatar, huoli pois;
hukassa ei vielä kaikki,
viel' on auttajia sulla.
Aseiss' ovat ystäväni;
mitä salaa tehty on,
julki nyt sen julistan.
Kun ma täällä puhun sulle,
puhuvat he kansallesi,
kurjan ikeen poistavat.
Luulen sen jo alkaneen,
sillä hänen kätyrinsä
palaa tuolla hämillänsä,
tuskaisna ja vaiti; työnsä
ei kai onnistunut lie.
ZANGA (on ilmeisen hämmentyneenä palannut ja asettunut Rustanin
läheisyyteen.)
KARKHAN.
Kuulkaa, käytävissä kaikuu
melu kumman kirjava, kuin
äänten, askeieitten humu.
Niin, sun asiasi voitti,
ja nyt koston päivä koitti. —
Katso! Setäni on vapaa.
(Vanha Kaleb ilmaantuu ovelle. Asestettuja saattajia hänen takanaan.)
RUSTAN (Zangalle.)
Hölmö, lurjus!
ZANGA.
Herra, teille
vanha totuus tuttu lie:
väkivalta voiton vie!
(Vanha Kaleb on astunut sisälle. Kun hän huomaa Rustanin, aikoo
hän takaisin.)
GÜLNARE.
Tule, älä pelkää lainkaan:
minä sua suojelen.
Niin, sun todistustas kaipaa
muuan seikka tärkeä,
vielä usvan peittämä,
jok' on vain sun tuntemaasi:
kuinka kuoli kuninkaasi?
RUSTAN.
Hänkö todistamaan? Kurjaa!
Hänkö, jota epäillään,
joka itse työssä löyttiin;
jonka koko hovin väki
murhaan syylliseksi näki,
hänkö ryhtyy syyttämään?
GÜLNARE.
Ensi hetken epäluulo
ei oo silti aina tosi.
Myöhemmin oon huomannut,
että isä vaipuissaan
viime uneen, pitkään, syvään,
sylihinsä ystävänä
tämän sulki, hälle uskoin
viime sanansa, ja hän
tiesi, kuka hänet surmas.
(Vanha Kaleb on vaipunut polvilleen ja ojentaa rukoilevasti käsiään.)
RUSTAN.
Mainiosti suunniteltu!
Mut on eessä luja lukko:
unhottanet, että ukko
mykkä on kuin haudanyö.
Katsein, ilmein, viekkahasti
hälle opetetuin, voi hän
kyllä kestää eessä lasten,
mut ei eessä oikeuden.
GÜLNARE.
Itse unhottanut olet,
että viisaudessansa
keksinyt on ihminen
keinon äänteet ilmi tuoda
sekä salat mietteiden.
Tuoll' on kynä, paperia,
joku piirto täyttää työn,
tapahtumain tumman yön
valkaisee näin lehtinen.
Kirjoittamaan hänet pankaa,
minä häntä suojelen.
(Sukulaiset ovat vieneet vanhan Kalebin oikealla etualalla olevan
pöydän ääreen. Hänelle on annettu kirjoitusneuvot.)
RUSTAN.
Kirjoittakoon, valhetelkoon,
käyköön minuun, kehen hyvään;
(Kohottaen tupessa olevaa sapelia.)
minun kynäni käy syvään,
verellä ma kirjoitan.
Käärme! Kyllä tiedän, millä
vaarattomaks myrkyn saan.
(Hän astuu perälle päin, mutta jääkin puoliväliin seisomaan
odottavana, puoleksi kääntyneenä vanhusta kohden.)
KARKHAN (vanhukselle.)
Älä pelkää, huoli pois;
onhan puolessa jo työ.
Tavut täyttyy, sanat syntyy.
(Lukien.)
"Kuninkaanne murhas" —
RUSTAN (tempaisten kiivaalla liikkeellä sapelin puoleksi tupesta).
Seis!
(Vanhus kavahtaa säikähtäen pystyyn ja pitelee vapisten pöydästä,
kynä putoaa hänen kädestään maahan pöydän oikealle puolelle.)
RUSTAN.
Kiellän häntä jatkamasta!
GÜLNARE.
Käsken hänen kirjoittaa!
RUSTAN.
Tulkoon! Silmä vasten silmää
mua katsokoon ja kuolkoon!
Tai te, jotka innokkaasti
hänen salakapinaansa
edistätte, eikö ole
tässä maassa tapa moinen,
että seikat hämärät,
joista selvää ei voi saada,
kaksintaisto ratkaisee,
määrää miekka terästetty?
Ken käy puolustajaks tälle?
Tässä vastustaja hälle!
GÜLNARE.
Taisto näyttää voiman määrän,
tieto oikean ja väärän!
Jatka vain sa! Missä kynä?
Tuokaa uusi hälle.
ZANGA (joka erä erältä on edellisen aikana etääntynyt herrastaan,
on tullut selkäpuolitse etualan oikealle puolelle.)
Uus on
hyvä, parempi on vanha.
(Hän nostaa kynän maasta.)
Tässä kynä.
(Vilkaisten äkkiä pääovelle.)
Kas, ken saapuu?
(Lähinnäseisovain katseet seuraavat hänen katsettaan kääntyen ovelle.)
ZANGA.
Vanhus, tässä!
(Hän ojentaa hänelle kynää vasemmalla kädellä. Kun vanhus vitkaillen
aikoo ottaa sen, työntää hän oikean, jossa hän on pitänyt tikaria
kätkössä, häntä kohden ja haavoittaa häntä käteen.)
Varo vain!
(Vanhus vaipuu takaisin tuoliin päästäen epäselvän tuskanäännähdyksen,
pidellen vasemmalla kädellään haavoittunutta oikeata ja peittäen
myöhemmin sen liinalla.)
GÜLNARE (katsahtaen vanhukseen.)
Haa, mit' on se? Verta vuodat?
(Zanga on piilottanut nopeasti tikaria pitelevän kätensä seljän
taa ja koettaa siirtyä perälle ja sille puolelle, missä hänen
herransa on.)
GÜLNARE.
Ken sen teki? Ovet salpaan!
KARKHAN.
Tää se oli. Nähkää verta!
Nähkää, häll' on tikari!
Kiinni hänet!
ZANGA.
Herra, suojaa, pelasta!
GÜLNARE.
Niin, puolla häntä,
älä salaa itseäsi!
Työn hän teki käskystäsi!
RUSTAN.
Käskystäni? Minun, jonka
toivoa, jos kenen sietää,
että tämä mies, jonk' ääni
vain voi poistaa päältä pääni
myrkyllisen epäluulon,
että elää hän ja voi —
kädellään, kun suu on mykkä, —
ilmi tuoda, mitä tietää;
vahingoittaisinko häntä,
itse näinkö puhdistuksen
telkeäisin ainoon uksen?
Tää jos hänt' on haavoittanut,
itse siitä vastatkoon;
joka todistusta pelkää,
vähimmin hän syytön on!
Eikö hänkin ollut läsnä,
kun sai surman ruhtinas?
Miksi yhtä tuomitaan,
varjo kun käy useaan?
Jos on itse työstä vapaa,
neuvoi ehkä, yllytti;
onhan monen monta tapaa
joku teko suorittaa.
Niinpä käännän hälle seljän,
katseen hänestä luon pois;
syytön jos, se onneks on,
jollei, saakoon tuomion!
ZANGA.
Herra! —
RUSTAN.
Turhaa! Vanhus antoi
todistuksen.
ZANGA.
Siinä kiitos?
RUSTAN.
Petturi! Vai kiitos vielä?
Etkö sa mua johdattanut,
kodistani riistäen,
kietoen ja paulaten?
ZANGA.
Hyvä! Mutta vielä sietää
sinun yksi seikka tietää:
ukko mykkä on, ma en!
Tulkaa tänne, kuulkaatten,
miten saadaan kruunut, maat.
miten paisuu nousukkaat.
RUSTAN.
Zanga!
ZANGA.
No?
RUSTAN.
Sa aiot —?
ZANGA.
Aion!
RUSTAN.
Oikeassa oot! ja onhan
kyllä mieletöntä meidän
mustaan valheverkkoon heidän
liittyä, kun juonet raukee.
Mykkä kieli, kuollut käsi
todistajan, johon luotti
he, ja joka toivon tuotti.
Luoksein jää! ma suojaan sua,
seuraa uskollisna mua!
Ruhtinatar, voitko vielä,
kysyn kerran viimeisen,
toteen näyttää syytöksen
muulla? Jos on vielä sulla
todistaja, anna tulla!
GÜLNARE.
Jumala ja hän vain mulla.
RUSTAN.
Jumala on kaikkein kanssa;
näkee kaiken, mit' on tehty,
mutta myöskin kuinka, _miksi_.
Ei, sun todistajas täällä
eessä ihmisten nyt viime
kertaa todistakoon, sitten
ikipäivät vaietkoon.
(Hän on astunut pöydän luo ja ottanut sillä olevan
paperin, asettuen se kädessä vanhuksen eteen.)
"Kuninkaanne murhas" — Ken?
Sinäkö? Et sitä sano.
Tuoko tuoll', veljenpoikas?
Hän, tuo teeskentelijä
ja mun vihamieheni?
Vainaan juomanlaskijako?
Taikka oma tytär, tuo,
joka vallanhimossaan
auttoi vanhan kuolemaa? —
Ilmeillä ja liikkeill' ei, vaan
selvästi sa todista!
(Yhä nopeammin.)
Orjaniko, jota itse
hairahduksissani syytin?
Sattumako? luonnonlaki?
Sotilaatko? porvaritko?
(Osoittaen yksityisiä sormellaan.)
Tuoko? Tuo? Vai tämä?
VANHUS (joka edellisen aikana on noussut ja seisonut paikallaan
silmät salamoiden ja rinta voimakkaasti kohoillen, sammaltaa nyt
muutamain epäselväin äänteiden jälkeen ankarasti ponnistaen.)
S--A!
GÜLNARE.
Puhuuko hän?
RUSTAN.
Hullutusta!
Epäselvän ähkymisen
puheeksiko muutatte?
Jos voit todistaa, niin tee se!
Sitten taivas alas syösköön.
Sano nimi, päätä työsi!
(Kurottaen paperia.)
"Kuninkaanne murhas" —?
VANHUS (laskien muutamain kiivaiden liikkeitten jälkeen äkkiä
haavoittuneen oikean käden sitä pitelevästä vasemmasta irti ja
vaipuen kouristunein jäsenin ympärillä seisojain käsiin, hiljaa,
mutta nopeasti.)
Rustan!
KARKHAN.
Jumalani, nyt hän kuolee!
GÜLNARE.
Varovaisuus! varovaisuus!
(Kaikki vanhuksen ääressä. Äänettömyys.)
RUSTAN.
Zanga!
ZANGA.
Herra?
RUSTAN.
Kuulitko?
ZANGA.
Kuulin.
RUSTAN.
Todellista ei se
ole. Harhaa, öistä unta;
sen vain houraa sairas päämme,
kuumeessa me niin vain näämme.
(Kello lyö.)
Kello kolme lyö! — On kohta
päivä. Kaikki silloin haihtuu!
Valveille ma ravistaudun,
aamu-ilma henkii otsaan.
Päivän tullen kaikk' on selvää,
en oo enää rikollinen,
ei, taas olen, mitä olin.
(Muuan kuningattaren palvelijatar, joka aikaisemmin oli lähtenyt,
palaa tuoden pientä pulloa haavoittuneen avuksi.)
RUSTAN.
Kas! Tuo eikö Mirza serkku? —
Myös yön haamu, niinkuin nuokin,
jotka äijän ääreen taipuu.
Puhallus, ja kaikki haipuu.
Ei, ne jää? ne saapuu? uhkaa?
Päättyvän tää viel' ei näy,
katsotaanpa kuinka käy.
GÜLNARE (nousten vanhuksen äärestä.)
Turhaa! Sydän seisahtui;
varmaa on: hän kuollut on jo.
(Huomaten Rustanin.)
Ootko täällä viel' ja uhmaat?
RUSTAN.
Ruhtinatar, sana vielä!
Mit' on tapahtunut täällä,
mikä osani on siinä;
laskekaamme, jakakaamme,
mikä sun ja mikä mun.
Monet palvelukset tein,
tämän maasi voittoon vein,
nyt sen kaiken sulle annan,
päästän, mikä sitoi sun.
Aarteet parhaat valikoi,
ota rikkahimmat maat,
korut, helmet, kaiken saat;
mulle jätä tyhjä korpi,
jossa kaipuu, köyhyys asuu,
kultana vain päivänpaiste,
mutta valta olkoon mun.
GÜLNARE.
Sulle valta? Kahleet sulle!
Hänet vangitkaa!
RUSTAN.
Sa mieti!
(Taka-ala on vähitellen täyttynyt sotilailla.)
Sana vain, ja sotilaat,
jotka taistelussa mua
jumaloi —
GÜLNARE.
Mun puolestani,
mut ei mua vastahan.
Kas! he siirtyy puolelleni.
Tulkaa, tulkaa turvakseni!
(Sotilaat ja päälliköt, jotka ovat seisoneet Rustanin puolella,
siirtyvät toinen toisensa jälkeen vastakkaiseen riviin.)
RUSTAN (huutaen heille.)
Seis!
GÜLNARE.
Hän vihamies on, tulkaa!
(Kaikki, muutamia harvoja lukuunottamatta, ovat siirtyneet hänen
puolelleen.)
RUSTAN (paljastaen sapelin.)
Hyvä, taistelkaamme sitten!
Zanga, sido säiläni
vaskivitjoin vankasti!
Miekka maalle ruostumasta,
kuollessain sen jätän vasta.
ZANGA (itsekseen.)
Nyt on eessä kuumat paikat.
(Hän poistuu Rustanin seljan taitse vasemmanpuoleisen oven kautta,
joka jää auki.)
RUSTAN (taisteluasennossa.)
Tulkaa tänne! Kaikki, kaikki!
GÜLNARE (astuen häntä vastaan.)
Ei, suo palvelijain olla;
iske minut, uskallatko?
RUSTAN (väistyen.)
Kaikki muut, vaan sua en!
GÜLNARE.
Hurja, isän tapoit kerta;
kammoatko verta?
RUSTAN (peräytyen hänen tieltään.)
Zanga!
Zanga!
GÜLNARE.
Nyt siis toimeen! Eespäin!
Hyökätkää! Nyt kiinni heidät!
(Hän astuu etualan oikealle sivulle. Siellä olevat, Karkhan
etunenässä, kääntyvät perälle. Taistelua.)
Rustanin ääni.
Zanga! Zanga! Ratsuni!
PALVELIJATAR.
Ruhtinatar! kauhistusta:
katsokaahan tuonne, musta
jonne juuri pakeni, —
kas kuin soihtu loimuava
kädessään hän juoksee halki
laajan linnan; pelkään että
hän sen pistää palamaan.
GÜLNARE.
Menköön linna, menköön henki,
kunhan hänet surmataan!
(Hän kiiruhtaa palvelijattarineen oikealla olevasta sivuovesta ulos.
Vanhus on jo aikaisemmin viety pois. Käsikähmä on siirtynyt perällä
olevalle pääovelle. Aseitten kalsketta. Lyhyt väliaika. Sitten
kaikuu ovesta joitakuita harpunsäveleitä, ja niiden seasta kuuluu
Rustanin ääni useaan kertaan huutavan: "Zanga!" Näyttämö peittyy.)
* * * * *
Lyhyt maalaishuone; ovi perällä ja oikealla sivulla. Pimeä.
Mirza astuu lamppu kädessä peräovesta sisälle.
MIRZA.
Eikö hänen ääntään tuo?
Taaskin hänen, kuten luulen,
avunhuutoansa kuulen,
kuin ois hengen hädässä.
(Kuunnellen vasemmanpuoleisella ovella.)
Ja ma yksin oon, ei kenkään
kuule mua, lohduttain,
moiti hupsuksi ja sano,
ett' on turvassa hän täysin,
tuskani mun totta vain.
Ei, en voi ma tätä kestää!
Ei, mun täytyy etsiä
tänne joku läheinen,
tyhjentää tää huolten taakka,
sydäntäni keventää!
(Oikeanpuoleisella ovella.)
Isä, rauhassako nukut,
mua ja tuskaani et muista?
MASSUDIN ÄÄNI (oikeanpuoleisen oven takaa.)
Mirza, sinä?
MIRZA.
Minä juuri.
Murheissako myös sa valvot,
hänest' oot myös huolissasi?
MASSUD (ulkoa.)
Mitä kello?
MIRZA.
Kolme löi se.
MASSUD.
Sisään käy.
MIRZA.
Sun luokses?
MASSUD.
Niin!
Yhdcss' sitten tupaan käymme.
MIRZA.
Todellakin? — Isä hyvä!
Minä tulen! — Jumalat,
huomaanne ma hänet uskon!
Kun on muussa aatos, mieli,
muusta kun mun haastaa kieli,
suojatkaa te kalleintani!
Ei vain kärsimyksistä,
vaan myös toiveist', aatoksista,
ettei turma häntä kohtaa,
kunnes sieluni on taas
hänen luonansa, ja kunnes
rukoilla ma jälleen voin.
MASSUDIN ÄÄNI.
Etkö tule?
MIRZA.
Tässä olen.
(Avaten oven.)
Ylhäällä jo? Vaatteet yllä?
Isä, oo kuin hyvä oot!
(Astuu ulos.)
* * * * *
(Metsäinen seutu. Oikealla etualalla esiinpistävä kallio, perällä silta
samoin kuin toisen näytöksen alussa. Pimeä. Etäistä taistelunmelskettä,
joka vähitellen vaimenee.)
Sitten saapuu Rustan haavoittuneena, Zangaan nojaten.
RUSTAN.
Zanga, katso, kuin käy taisto?
ZANGA.
Taisto? Sano ennen: pako!
Miehes väistyy, pakoon pötkii,
loput vihamiehen miekkaan
kaatui tuonne korven hiekkaan.
RUSTAN.
Näinkö kävi? Tääkö loppu?
ZANGA.
Syytä käsiäsi siitä!
Pallo lentää niinkuin lyöt.
Oisit, kuten tahdoin, silloin,
kun meit' ahdistivat siellä
hämmingissä kaupungin,
oisit silloin suonut mun,
kuten linnassa ma tein,
sytykkeitä viskoa,
kauhun tyhjentämät kadut,
talot, kaikki tuleen peittää,
ois he tainneet ajon heittää,
toisin oisi käyneet ladut.
RUSTAN.
Peto! Noinko surmaa paljon?
Ja ken tietää, onnistuiko?
ZANGA.
Onnistuiko? Siinä solmu:
rikos ei, vaan vaara saanee
hurskaan sielun kauhuihin?
Uskalluksin puolinaisin,
askelin noin horjuvaisin
tahdoit suuruuteen ja valtaan,
tietä mahdin jyrkän kaitaan
korkeuksiin kiivetä?
Monet sekalaiset aineet
vallan sisuksissa riehuu,
tuskin kymmenenkään maan
hävityksen tulilaineet
vastaa seosta, mi kiehuu
sulatossa: mutta niskaan
vuosisadankin kun viskaan,
lempeydellä muistellaan,
kuonan raudast' tuli poistaa,
kuningas kuin kulta loistaa.
Sin' et sitä kestää voinut,
mielin ahtain unelmoinut
kauas oot; jos tahtoo voittaa,
täytyy uskaltaa; siis tälleen
alhaisuuteen palaa jälleen!
RUSTAN.
Palvelijalta kuulla moista,
viettelijältä, auttajalta!
ZANGA.
Viettelijä? Auttaja?
Ehkä! Mutta palvelija?
Missä herra? Luisuithan
korkeuksista, joita kohti
sormeni sun tiesi johti,
koska tahdonjättiläinen
rohkeata työtä väistyi?
Sama syy ja rangaistus,
sama arvo, vaatimus
meillä on; kuin kohduss' äidin
samanlaiset oomme yössä.
RUSTAN.
Pelasta siis molemmat!
Keino keksi, tue mua!
Sillä mikä auttaa sua,
joka tunsit rikostyön?
ZANGA.
Mikä auttaa? Sinut myön!
Runsaan palkan varmaan saa
se, ken sinut luovuttaa.
Oo, sun pääs on silkkaa kultaa!
RUSTAN (suunnaten häneen iskun.)
Hirviö ja piru!
ZANGA (ottaen iskun vastaan miekalta, jota hän on pitänyt
paljastettuna viittansa alla, ja lyöden sapelin hänen kädestään.)
Seis!
Sitä odotinkin juuri.
Herroilla on metkut omat,
mielellään lyö toivottomat
Mikä estää mua nyt
säilärautaa syöksemästä
s uoraa päätä sydämeesi,
siten oman pääni ostain,
vaivat maan ja omat kostain
yksin iskuin? Eikä sentään;
älä pelkää! Olit heikko
oppilaani vain, min tein
kuvaksi ma itsellein.
Rikki lyötynäkin yhä
oma työ on mulle pyhä.
Pakene! ma tänne jään
onnes tähteet keräämään,
uuden loiston luoda koitan;
kuollut oot, ma palkan voitan.
(Viitaten perälle.)
Tuolla tiesi! Pakoon käy!
RUSTAN.
Zanga, vielä kerran! Mua
seuraa! Mieti, mikä olin;
kuinka kaikki mua suosi;
muista, kuinka sulle vuosi
multa suosiota viljan.
ZANGA.
Murhasta kun syytit hiljan
mua, kun avuttomaks luulit?
RUSTAN.
Unhotetaan kaikki pois!
Verta vuodan, auta mua!
Seutua en tunne lainkaan.
ZANGA.
Seutuako? Etkö vainkaan!
Hahhahhaa! Kas, juuri tässä
kuninkaan sa pelastit,
tai tuo toinen oikeastaan;
tässä astui hän sua vastaan.
Näätkö tuolla sillan tumman?
Niin, tuo onnen ensi tie
nyt myös turmioon sun vie.
Pakoon! Kosto lähestyy!
RUSTAN.
Voi mua, voi!
ZANGA (osoittaen siltaa.)
Käy tuonne pakoon!
RUSTAN.
Sille milloinkaan en astu!
Tuonne käyn!
(Kääntyen oikealle.)
ZANGA.
Ho hoi, ho hoi!
Katso noita liekkejä,
jotka kiertelevät maita.
Kaatuneitten henkiä ne
eivät oo, vaan sotilaita,
jotka soihtuineen sua etsii.
RUSTAN (kääntyen vasemmalle.)
Nyt siis tietä takaisin
samaa, jota tultiinkin.
(Kaukaista torventoitotusta vasemmalta.)
ZANGA.
Kuule! Mitä sanot tuosta?
Selkäpuolta myös ne ajaa.
Etkö usko varoittajaa?
Tuolla ties!
RUSTAN (joka on astunut sillalle johtavalle ylenevälle tielle,
jääden seisomaan.)
En voi, en voi!
Että koskaan uskoin sua!
ZANGA.
Nytkö myöhäks sen näät vasta?
RUSTAN.
Oo, mua huimaa, kauhistaa!
Tulet tuikkii kaikkialla,
kuume aivoissani riehuu,
ja nuo hahmot huojuvat,
joita tuskin tajuat,
pyörrekarkelossa liehuu.
Kiusaaja ja vihamies!
Paha henki! Minne ties
otit? Ylen tumma olet!
ZANGA (joka on heittänyt yltään viitan ja päähineen ja seisoo
aivan mustassa puvussa aloillaan.)
Kuuma on, ja musta olen.
RUSTAN.
Käärmeiltä sun hiukses näyttää!
ZANGA (vetäen tukastaan kaksi liehuvaa nauhaa, jotka ovat
olleet hänen hiustensa ympäri sidottuina.)
Nauhoja, vain nauhoja!
RUSTAN.
Ja tuo vaate seljässäsi
on kuin sull' ois siivet mustat.
ZANGA.
Pahat poimut, hyvät myös.
Niin on meillä maalla muoti.
RUSTAN.
Murhamiehen-jaloissasi
loistaa jotain synkeästi.
ZANGA (nostaen ylös varrellisen, mäntämäisen esineen, joka oli
jo ennenkin maassa, mutta joka vasta nyt alkaa loistaa.)
Mätä kääpä, laho puu;
lyhdyks silti sopeutuu.
(Pitäen koholla tuota esinettä, jonka valo kirkastuu.)
Valaisee sun tiesi tuonne
syvyyteen. Vain siellä on sun
pelastukses. Näätkö, sinut
vainoojat on saartaneet?
(Etualan oikealta puolelta astuu esiin asemiehiä.)
JOHTAJA.
Hän se on! Oot vankimme!
RUSTAN.
Voi!
ZANGA.
Nyt syöksy!
(Vasemmalle, Zangan seljän taakse, ilmestyy sotilaita.)
JOHTAJA.
Tääll' on roisto!
ZANGA.
Syöksy vain!
RUSTAN (rientää sillalle vievää tietä ylös.)
JOHTAJA (vasemmalla olevain sotilaitten etunenässä.)
Tie sulkuun hältä!
(Jotkut seuraavat häntä.)
RUSTAN (näyttäytyy sillan luona.)
ZANGA.
Silta vapaa vain!
(Rustan on astunut sillalle.)
(Ylängön oikealta sivulta ilmestyy Gülnare seurueen ja soihtujen kera.)
GÜLNARE.
Seis!
Verihurtta!
ZANGA.
Pelkurina
pyövelinkö miekkaan kaadut?
Oikea on paikka siinä!
Syöksy virtaan, soturina
kuole, sankarina kaadu!
GÜLNARE.
Antaudu!
(Joka taholta on saapunut esiin sotilaita soihdut käsissä.
Asemiehet tunkeutuvat lähemmäs.)
ZANGA.
Mun perii hukka!
(Rustanin näköinen olento syöksyy virtaan. Samassa hetkessä luhistuu
oikealla etualalla oleva kallio. Rustan tulee näkyviin vuoteellaan
makaavana. Kaksi poikaa hänen vierellään, samoin kuin ensimäisen
näytöksen lopussa. Seudun peittää harso, toinen, kolmas. Henkilöt
käyvät epäselviksi. Zanga vajoaa. Pilvet peittävät kaiken.)
RUSTAN (liikahtaen unissaan.)
Voi mua, voi! Ei pelastusta!
(Vuoteen jalkopäässä seisova tummapukuinen poika sytyttää soihtunsa
pääpuolessa seisovan kirjavapukuisen soihdusta, jonka tämä sen
sijaan sammuttaa maata vasten. Rustan herää. Pojat vajoavat. Pilvet
perällä häviävät. Paljastuu sama majansisusta kuin ensimäisessä
näytöksessä on.)
RUSTAN (Kavahtaen ylös ja tunnustellen käsivarsiaan.)
Hengiss' oonko? — Vankinako?
Eikö mua virta niellyt?
Zanga! Zanga! Voi mua kurjaa!
ZANGA (samassa kotipuvussaan kuin ensimäisessä näytöksessä, astuu
sisään kädessä lamppu, jonka hän asettaa pois.)
Vihdoin heräät, aamu koittaa,
ratsut on jo satuloitu.
RUSTAN.
Piru! Käärme! Murhamies!
Saavutko mua pilkkaamaan?
Kyinä kiertyy hiuksesi,
kypeniä silmäs sinkoo,
kätes salamoita linkoo,
vaan ma tahdon, kuolevainen,
viekoiteltu, kostaa kaiken,
ja tää teräs tutkikoon,
onko samaa rautaa liha,
kuin on otsa, sydän, viha!