aikoen paiskata sillä.)
ZANGA.
Apuun! Voi! hän järjiltään on!
Mirza! Massud! Kuulkaa! tulkaa!
(Hän pakenee.)
RUSTAN.
Pakoon läksi. Mull' on voimaa
hänen mahtinsakin voittaa!
Pois nyt näistä huonehista,
joita kuolonkauhut saartaa!
Tuli sammuksiin nyt tää,
jottei vainoojat mua nää.
(Hän sammuttaa lampun. Leveän kaari-ikkunan lävitse, joka ottaa
suuremman osan peräseinästä, näkyy taivaanranta päivänsarastuksen
ensi merkeissä.)
Missä ovi? Missä pääsy
tämän paikan kauhuista?
Tännekö mun täytyy kuolla? —
Kuule, tullaan! Kallihisti
tahdon elämäni myödä —
hengilt' ensin jonkun lyödä.
(Hän tarttuu vuoteensa vieressä pystyssä olevaan sapeliin.)
(Massud ja Mirza tulevat. Jälkimäinen kantaa kädessään kirkkaasti
valaisevaa lyhtyä.)
RUSTAN.
Mitä, kuningas, Gülnare?
Ei! — Se oisko mahdollista?
Massud lienet. — Mirza, Mirza!
Kuolleitako kaikki oomme?
Kuinka luonanne ma olen,
kotipirtin siltaa polen?
Älä tuhlaa huomiotas,
katsehesi rakkautta
pimeälle, sortuneelle!
Verivihalla ma maksan,
mitä mulle rakkaus antaa. —
Ei, en vihaa sua! Tunnen
sen, en sua. — Enkä sua. —
Vihaa? Ah, kuin mieli suli,
lämmin tulva sieluun tuli!
Ei, en teitä, ketään vihaa!
Kaiken anteeks antaa voisin!
Ah, kuink' kyynelin nyt toisin
nään, kuin kiedottuna taikaan,
niinkuin ennen lapsuusaikaan.
MIRZA.
Rustan!
RUSTAN.
Älä saavu luokse!
Tietäisitpä, mit' on tehty
siitä, kun me viimeks näimme.
MIRZA.
Viimeks näimme?
RUSTAN.
Päivät, viikot —
MIRZA.
Viikot? Päivät?
RUSTAN.
Mistä tiedän?
Kauhea on ajan mahti.
MIRZA.
Yksi yö kai vain on mennyt?
ZANGA (ilmaantuen ovelle.)
Herra, käsketkö nyt ratsut?
MIRZA.
Etkö muista sitä enää?
Eilen — Isä, sano sinä,
mieleni käy raskaaks siitä.
MASSUD.
Eilen, etkö sitä muista?
tahdoit luotamme sa mennä,
pyysit ratsut aamuksi.
RUSTAN.
Eilen —?
MASSUD.
Milloin muuten?
RUSTAN.
Eilen? —
Ja tuo kaikki, jonka näin,
jonka elin, kaikki suuruus,
kaikki kauhistava, paha,
veri, kuolo, taisto, voitto —?
MASSUD.
Oli varoitus kai loitto,
salatuimman voiman työ,
jolle hetki on kuin vuosi,
vuosi on kuin yksi yö,
joka antoi varoituksen,
näytti unta uhkaavaa
ja nyt toden paljastaa,
poistaa yön ja uhkauksen.
Tuskin saat sa toisen kerran
armon. Kuule ääntä Herran!
RUSTAN.
Yö! — ja oli elämä.
MASSUD.
Yö. Vain unta yöllistä.
Katso, sama aurinko,
päivää vanhempana vain,
joka laski uhmasi ja
kovuutesi todistain,
kas, se ikimatkallaan
nousee yli vuorimaan,
katsoo sua kummastellen,
kun näin viivyt kuhnaellen:
jos sa aiot retkellesi,
on jo aika lähtäksesi!
(Ikkunasta näkyvä seutu, joka jo aiemmin on kuvastanut kaikki
päivänsarastuksen asteet, sädehtii nyt auringonnousun täydessä
loistossa.)
RUSTAN (langeten polvilleen.)
Terve, pyhä aamunkoi,
iki valo, onnen päivä!
Niinkuin väistyi öinen häivä,
säteesi kun säihkeen loi,
niin tään rinnan yökin laukee,
selkenee ja kirkastuu.
Hämäryyden huntu aukee,
sortuu salaisuuden muuri:
valaistusta seuraa lämpö
ja se valoa on juuri.
Kiitos sulle! että kauhun
verijulma valtakunta
oli varoitusta, unta,
eikä elämää, ja että
sätees kirkkaudessaan,
valkaisija kaiken maan,
kohtaa minut syyttömänä,
eikä pahantekijänä.
Julistakoot sätees aina,
syvään joka rintaan paina:
yksi täällä vain on lauha
onni: tyyni sielun rauha,
syystä vapahdettu rinta!
Suuruus vaarallista on,
maine varjo arvoton;
tyhjillä se ilveillään
vie niin paljon mennessään!
Niin, sen imarruksista nyt
iäks itsein irti sanon,
eessäs, setä, polvillani
kolmea ma lahjaa anon: —
MIRZA.
Rustan! — Isä!
RUSTAN.
Anteeks ensin!
Ota pyynnön kuuman vuoksi
eksynyt taas majaas luoksi
katuvana!
MIRZA.
Kuuletko
isä?
MASSUD.
Oo, niin mielelläni!
RUSTAN.
Sitten kiusaajalle tälle,
josta varoittivat tähdet,
vapaus ja kultaa hälle
anna, menköön minne halaa!
ZANGA.
Herra!
RUSTAN (Zangalle.)
Tahdon, että lähdet!
Pyydän, isä!
MASSUD.
Toivon samaa.
(Zangalle.)
Mennä saat, sa olet vapaa!
Ota toinen hevosista.
Mitä kukkarossa on,
jonka matkaa varten annoin,
sinun on, ja matkaan lähde!
ZANGA.
Vapaa todella?
MASSUD.
Niin!
ZANGA (Rustania kohden.)
Mitä
sanon?
RUSTAN.
Kiitä lähteissäsi.
ZANGA.
Käytän ensi riemastusta.
Hyvästi, te hyvät mulle!
Kaunis neito, kiitos sulle!
Ja nyt joutuin matkallen
halki viitain, kankaitten!
(Yhdellä hyppäyksellä ovesta ulos.)
RUSTAN (joka on noussut.)
Sitten pyyntö viimeinen!
Illalla kun erottiin,
herätit mun toivomaan,
että Mirza, tyttäresi —
MASSUD.
Älä haasta siitä nyt!
Taloni ja tavarani
ja'an ma kera katuvaisen;
vaan mit' yli omastani,
sisin ydin elon maisen,
siin' en pyyntöäs voi täyttää,
ennenkuin voi aika näyttää,
iäksikö meni mennyt.
RUSTAN.
Setä, epäilläkö voit?
MASSUD.
En, ett' et nyt tunne niin;
mutta muista: unelmat
toiveita ei luo, vaan henkiin
entisiä loihtivat;
minkä karkoittaa nyt aamu,
siemen sinuss' oli siihen;
varo! niin teen minäkin.
RUSTAN.
Setä, kuule!
MIRZA.
Kuule, isä!
MASSUD.
Sinäkin käyt hänen puolleen?
MIRZA.
Hän on lempeä ja hyvä.
(Kuuluu hiljaisia säveleitä.)
MASSUD.
Kuulkaa!
MIRZA.
Isä!
MASSUD.
Säveleitä!
MIRZA.
Sana vain!
MASSUD.
Ne lähenee.
(Zanga ja vanha dervisi kulkevat ulkona ikkunan ohi. Vanhus soittaa
harppua, Zanga puhaltaa huilua. He soittavat ensi näytöksen lopussa
kuultua säveltä.)
MASSUD.
Eikö musta Zanga tuo? Ja vanhus hänen vierellään —
RUSTAN.
Kauhistus!
MIRZA.
Ja miksi? Onhan
hän tuo hyvä dervisi,
ihmeentekijä, mua joka
neuvoillaan ja opeillaan on
niinkuin isä ohjannut.
RUSTAN.
Pois, te tummat unet nyt!
Isä, sano hyvä sana!
MASSUD.
Kas, he saapuu, kas, he tulee.
Kumartavat auringolle.
MIRZA.
Isä, etkö puhu?
MASSUD (hiljaa.)
Kyllä vielä! Kuunnellaanpa; hiljaa!
RUSTAN (samoin.)
Mutta sitten —?
MIRZA (samoin.)
Lupaa!
MASSUD.
Hiljaa!
RUSTAN ja MIRZA (kietoen käsivartensa toistensa ympäri).
Isä! Setä!
MASSUD (kuunnellen yhä ulkoa tulevia ääniä, tehden vasemmalla
kädellään myöntävän merkin, hiljaa.)
No niin, olkoon!
(Rustan ja Mirza vaipuvat polvilleen häntä ja toisiaan syleillen.
Sävelet kaikuvat edelleen.)
Esirippu.