pukeutuneena, mustassa päällysviitassa, valkopartaisena ja
-tukkaisena, ojentaen kirjoitusta, ja heittäytyy polvilleen
kuninkaan eteen, päästäen samalla mykkien tapaan epäselviä
äännähdyksiä.)
KUNINGAS.
Älä koske vaatteitani,
ennenkuin oot peruuttanut.
ZANGA (hiljaa).
Herra, mitä arvelette?
RUSTAN.
Odota ja vaikene!
ZANGA.
Ennenkin jo näin tään miehen.
Eikö muistuta hän —?
RUSTAN.
Olkoon!
Kuunnellaan, hän mitä tietää.
KUNINGAS (jolle vanhus on antanut kirjoituksen.)
Mitä teen ma tällä näin?
Viha kiehuu silmissäin.
(Vanhuksen ohjaajalle.)
Tiedätkö sa jotakin —?
KARKHAN.
Lähisukulainen olen.
KUNINGAS.
Kerro, mitä tiedät siis.
KARKHAN.
Mitä kuullut olen, en
mitä itse arvelen.
Löysimme tuon vainajan,
virran rantaan ajaman,
rinnassansa tikari,
jok' on — sinun omasi.
KUNINGAS.
Minun? Täss' on tikarini.
(Vetäen tikarinsa puoleksi esiin.)
KARKHAN.
Se, jok' oli sulla, milloin
liikuit metsäretkilläsi,
se, jok' oli sulla silloin,
kun sun säästyi elämäsi.
KUNINGAS (astuen Rustanin luo, puoliääneen.)
Rustan, sen ma annoin sulle,
kun se kauhunhetkenä
putos multa kädestä.
Anna takaisin se mulle! —
Kalpenetko? — Rustan! Rustan!
Miehen tuon ma karkoitin
hovistani korpihin,
koska pyytein julkein hän
lähenteli tytärtäni.
Kilpakosijasi siis!
Rustan! Rustan! ja tuo ääni,
joka kuului päällä pääni —
muistan nyt sen kirkkahasti —
oli samanlainen kuin
miehen, jonka katalasti
joku nyt on murhannut.
Rustan, anna ase tänne.
(Kovaa.)
Oliko tuo tikari
vihrein kivin varustettu?
KARKHAN.
Smaragdeilla koristettu;
rintaan lyöty kahvaan asti,
kiinni pitäin kamalasti
märkää viittaa ruskeata.
KUNINGAS.
Viitta ruskea? — Ja seisoi
kalliolla, — pieni, kalvas, —
sinä syrjässä, — hän heitti. —
Kumman osui? — Rustan, Rustan! —
Älä sano sanaakaan,
jota tulet katumaan!
Tahdon nähdä vainajan,
sinä haet tikarin.
Vanhus, tule! tulkaa kaikki!
(Astuen Rustanin luo.)
Poista pilvet kunniani!
Selon vaatii kansa multa,
ruhtinaalta, minä sulta,
alaiselta, pojaltani.
Hän lähtee Kalebin ja seurueensa kanssa.)
ZANGA,
Herra, mitä nyt?
RUSTAN.
Niin, mitä?
Kysytkö sa multa sitä?
Sinä, joka aina tiesit
tuhat keinoa ja juonta;
joka tänne minut johdit,
riistit minut kodistani,
neuvoit onnen kieron pelin
arpanoppaan tarttumaan?
Jonka uskoin imarrusta,
kuulin, hupsu, kiihoitusta,
joka valhein, yllytyksin
minut toisen työn sai yksin
omakseni ottamaan,
houkutteli taipalelta,
suoralta ja tasaiselta,
kultatieltä kunnian?
ZANGA.
Suora tie? Voi houreitanne!
Suokaa anteeks armossanne,
melkein mua naurattaa.
Uljas nyrkki, mieli rehti
auttaa myöskin jonkun verran;
niillä lippumieheks ehti
taikka päälliköksi kerran:
rammaksi ne myöskin lyöttää,
niukkaa armoleipää syöttää;
mutta jonka halu täyttää
ylemmäksi ennättää,
vaikka puolitiehen jää,
saa hän mutkiakin käyttää. —
Tempaisulla yhdellä,
pahassa tai hyvässä,
minä teidät korkeimmalle
nostan vuoren kukkulalle,
jonka nousuun puolitiehen
mennyt elämä on miehen.
Rustan,
Ja nyt uhkaa perikato!
ZANGA.
Pah! Ja mit' on menetetty?
Käärmettä jos ette lyöneet,
voitittehan taistelun,
jolla elon turvatun
itsellenne hankitte.
Sotilaat on puolellanne.
Niiden turviin paetkaa,
jotka teidän johdossanne
uhmanneet on kuolemaa;
uhkailkoon vain kuningas.
kenpä tietää, kuka taipuu.
Herra, rohkeutta vain!
Tuolla kaksi päällikköä
sotajoukostamme näen
vaanimassa, kurkkimassa!
Jääkää tänne, odotelkaa,
käynpä heitä urkkimassa.
(Hän astun perälle ihmisjoukkoon, joka on jäänyt sinne puoliympyrään.)
RUSTAN.
Lähdenkö ma? Pakenenko
nyt, kun siihen viel' on aikaa?
Kurjaa! Halpaa! Kauheata!
Siks ei, että tapoin miehen!
Jospa tuon ma teinkin surman,
tein sen eessä oman turman,
koska kaita silta ei
molempia kantaa voinut;
niinpä toisen virta vei.
Koska, mua pilkaten,
työnsä peitti väijyen
hän ja palkan vaati vasta,
kun se päästiin antamasta;
koska — sanonko sen julki, —
meitä täällä kaksi kulki,
mutta yks on kruunu vain.
Tein sen. Mutta jollen oisi,
jospa vielä tulla voisi
sillalla hän vastahain,
nytkin tekisin sen vielä.
Mutta nyt, kun voitto nosti
korkealle tähteni,
että kohtalo nyt kosti,
paljastaen valheeni,
siitä ei mua voitotkaan
lohduttaa voi maineellaan.
Oo, miks sinut, kotiliesi,
jätinkään, sun tutut tiesi
vaihdoin mailman telmeeseen,
jossa murhe murtaa rinnan!
Miksi turhaan loistoon pinnan
vaihdoin arvot sisäiset,
loihdin usviin autereen
toiveitteni haavehet!
Miksen jäänyt sinne, missä
sydän viel' on tuomarina,
rakkautta pyytehissä,
tuskat kiellon seuraajina!
Haa! ja jättää onnen ladut,
jotka kohtalolta sain?
Kaupunki ja linnat, kadut,
valtakunta vallastain?
Kaiken kauan kaipaamani
elävänä eessäin nään,
mutta kiinni tarttuissani
huumaa hullu houre pään.
Eikö entisaikain urhot
usein samoin epäilleet?
"Tee!" niin käski miehuus heitä;
"Älä!" kielsi sydämet;
kenen voitti tunteen hurma,
hänet, hitaan, peri turma;
vaan ken toimi, kautta maan
nyt sen nimeen vannotaan.
Tahdon jäädä, tahdon voittaa,
vaikka kuolo ammottaakin;
ja ken minut syöstä koittaa,
vankasti jo seistä saakin!
(Perällä puoliympyrässä seisovan väkijoukon lomasta näkyy Zanga.)
RUSTAN.
Zanga! Zanga!
(Zanga tulee etualalle harmaapukuisen vanhan
eukon seuraamana, joka kantaa pikaria.)
ZANGA.
Pois, sa noita!
EUKKO.
Zanga, anna herrallesi!
ZANGA.
Jätä minut! jätä!
Eukko.
Paha
palvelija, etkö lainkaan
herrastasi huolehdi?
RUSTAN.
Mitä siellä?
ZANGA.
Mistä tiedän?
Hän mua seuraa pikareineen,
lääkkeeks sitä sanoo.
EUKKO.
Niin,
lääke! Paha palvelija,
ota vain, vie herrallesi!
ZANGA.
Mene pois!
RUSTAN.
Ken lähettää
hänet?
EUKKO.
Minä itse, herra.
Olet sairas; sen sain tietää.
RUSTAN.
Sairas?
EUKKO.
Niin, ja pahoin sairas!
Villisti sun silmäs palaa,
kihti tempoo leukojasi!
Annahan kun koitan kättäs,
tunnustelen kuumettasi.
RUSTAN
Anna olla.
EUKKO.
Sairas niinkin;
tarttuvaa sun tautis on!
Kuolemaan jo sortui yksi,
joka lähellesi joutui,
hiekalla hän makaa tuolla.
Kuningaskin pelännee,
tautis että häneen tarttuu;
siks hän viipyy, oottelee,
antaa sulle, poikani,
aikaa paetaksesi.
RUSTAN.
Zanga!
EUKKO.
No, pois arkuus vain!
Katso, poikaseni, tässä
keino on, kas juomaa tätä,
kuohuvaista, välkkyvätä:
tuskin saanut huulillesi
on sen kirkas, kylmä mesi,
kun jo rinnan polte lakkaa,
loppuu tuska, päivä sammuu,
levoks uupumukses muuttuu,
suuttukoon ken sitten suuttuu!
RUSTAN.
Kauheata!
EUKKO.
Näen kyllä,
että juomaa säikähdät,
kun se kuohuu, sihisee.
He, se laantuu, lakkaa niinkuin
nuoruusvuotten innostus.
Poikaseni, tilkka vain
viinissä jo vaikuttaa.
Täss' on viiniä. Kas, kuink' on
samanlaiset pikarit!
Juoman sulle sekoitan.
(Hän lähestyy lepovuoteen vieressä olevaa pientä pöytää, jolla on
kuninkaan pikari.)
RUSTAN (tarttuen häneen.)
Seis! Ja Zanga! — Verhot eteen —
vedä teltan verhot eteen!
(Zanga vetää verhoja, jotka sulkeutuvat.)
Eukko.
Hi, hi, hi, hi! Miksi verhot?
Miksi peitteet, suojat yön?
Teemme rehellisen työn.
Tahtoisit kai, että sua
juomaan pakotettaisiin!
Ei, en tahdo pakottaa!
Juoman vastaan ottaa saa
vapaasti, ken haluaa.
Tänne panen maljan, joka
sua vetää, peloittaa;
tautis sun jos yltyy yhä,
tiedät, mistä avun saa.
Mut ei yksin sua, kuoma,
muita auttaa myös tää juoma,
sairaat pian parantaa,
terveet sairaaksi se saa.
(On asettanut pikarin vasemmalla olevalle pöydälle.)
Herran haltuun, poikaseni!
Hyvästittä, kiitoksetta!
RUSTAN (joka on seissyt pää painuksissa mietteissään etualalla,
havahtuu ja tarttuu eukkoon.)
Seis! ja ota takaisin
pikarisi, juomasi!
(Hän tarttuu oikeanpuoleisella pöydällä olevaan pikariin ja panee
sen eukon kouraan.)
EUKKO.
Hi, hi, hi! Nyt erhetyit!
Tuoll' on jalo, minun tuoma!
Rypäleistä on tää juoma.
(Juo.)
Sepä tehoo, virkistää!
(Kääntäen pikarin nurin.)
Tyhjä on! — No, onneksesi!
Tämä mulle palkaksi.
(Pistää pikarin vaatteisiinsa.)
Rohkeutta, poikani!
Älä kättä otsaan lyö!
Kanna täytymyksen työ,
se sun täytyy, sen sa voit:
vainaa valta-istuimella.
Itse kohtalosi ohjaat,
sakkaan saakka maljan pohjaat,
osas oman valikoit.
Kuule! Tullaan! Nyt ma lähden;
en jää tänne muiden nähden.
Kaikki pyytää apuani,
kaikki kammoo kasvojani.
Katso, tuoll' on mulle suoja:
rako teltan seinässä;
sinne mahtuu vanha ruoja.
Menestystä suokoon Luoja!
Ole luja, järkevä!
(Hän nilkuttaa teltan oikealle sivulle ja vetäytyy siellä olevan
lepovuoteen verhojen taa; katsoo vielä kerran, kohottaen verhoja,
ja katoaa sitten kokonaan.)
RUSTAN.
Minne eukko katosi?
ZANGA.
Enpä tiedä. Seinän rakoon,
verhon taako pääsi pakoon, —
sit' en tiedä varmasti.
RUSTAN.
Vaikene ja anna liina.
(Osoittaen tummanpunaista liinaa, jota Zanga kantaa irrallaan
kaulassaan.)
ZANGA.
Liina?
RUSTAN.
Niin. — Kas noin! — Nyt hiljaa!
(Hän on levittänyt tummanpunaisen liinan vasemmalla olevan,
samanvärisellä liinalla katetun pöydän ja sillä seisovan pikarin
päälle ja odottaa nyt jännittyneenä.)
(Teltan verhot avautuvat. Kuningas astuu esille ja hänen jäljessään
Kaleb, Karkhan ja kaksi seuralaista.)
KUNINGAS.
Sinä täällä vielä, Rustan?
RUSTAN.
Missä sitten, kuninkaani?
KUNINGAS.
Luulin sinun lähteneen.
Menkää muut!
(Kalebille.)
Sa, Kaleb, jää.
(Seuralaiset lähtevät, teltan verhot suljetaan.)
KUNINGAS (joka on ottanut ruskean viitan ja tikarin eräältä
poistuvista, joka niitä kantoi, heittää viitan maahan.)
Rustan, tunnetko tuon viitan?
Viitan ja tään tikarin?
RUSTAN.
Vaatteista en paljon tiedä;
aseet tunnen hyvästi.
KUNINGAS.
No, siis tunnetko tään aseen?
RUSTAN.
Kyllä; se on tikari,
jonka kerran hukkasit.
KUNINGAS.
Hukkasin? Sen sulle annoin.
RUSTAN.
Niin, kun hukkasit sen ensin,
ja kun ma sen löysin, herra;
kuten varmaan joku muu
nyt, kun ma sen hukkasin.
KUNINGAS.
Hukkasit?
RUSTAN.
Niin.
KUNINGAS.
Joku toinen
löysi sen?
RUSTAN.
Niin kai.
KUNINGAS.
Ja tuoko
toinen teki murhatyön,
joka vaatii kostoa?
RUSTAN.
Herra, siitä puhun vain,
minkä itse tein ja tiedän.
KUNINGAS.
Entä viitta?
RUSTAN.
Herra, sanoin:
vaatteista en paljon tiedä.
KUNINGAS.
Kuitenkin tuon kuolleen piirteet
ovat saman miehen, joka
siiloin käärmeen surmasi.
RUSTAN.
Olit puolipyörryksissä,
itsehän sen tunnustit.
KUNINGAS (kohottaen kirjoitusta, jonka vanha Kaleb hänelle antoi.)
Kirjoitus tää sanoo paljon,
näyttää kuinka väärin tein
kurjasti nyt murhatulle.
RUSTAN.
Jos teit väärin murhatulle,
älä elävälle tee.
Mitä tietää kuollut kirjain?
Töitteni suo puhua!
Kenpä taistoon lähtä tohti,
joka voittoon, rauhaan johti?
Kuka kruunus pelasti,
jonka muuten vihamies
vienyt oisi, kukaties?
Kiittää saat kai siitä mua,
syytettyä, uhattua?
Haa, se kiitoksesta säästää,
sinut lupauksista päästää,
hälle syytöksiä syytää,
joka onnen arpaan luotti,
pelastuksen maalle tuotti;
ja nyt hänet vaaditaan,
oikeutettu, vastaamaan!
Oikeuteni ensin velon!
Sitten ottaa voimme selon,
kuink' on käynyt miehellesi;
ensin täytä lupaukses,
anna, minkä määräsit!
KUNINGAS.
Mitä silloin lupasin,
syihin toisiin perustin!
Tahraton ja puhdas vain
saada voi mun korkeimpain.
Itsesi sa puhdista!
Viel' ei kellään tietoa,
mistä sua epäillään.
Aikaa vielä yön saat tään
itseksesi neuvotella,
mikä sua hyödyttää.
Jollet vielä huomenella
ole saanut selvempää,
kokoan ma neuvoston
sotajoukon parhaimmista,
se saa tuomita ja päättää,
kumpi oikeassa on.
(Kääntyy hänestä; Kalebille:)
Tule, vanhus! luetaan,
mitä sull' on sanottavaa:
poikaas silmäni se avaa
liian myöhään tuntemaan.
(Seisoen sohvan luona oikealla.)
Tuohan viiniä ja tulta,
hämärtää, ja janottaa.
Tähän jätin lähteissäni
maljan koskemattoman
täynnä iloviiniäni; —
nielikö sen siitä maa?
Tosin ilo mennyt on,
menikö nyt viinikin?
(Rustan on julmistuneena siepannut pois vasemmanpuoleisella
pöydällä olevan pikarin ylle levitetyn liinan.)
KUNINGAS.
Tuolla on se! — Mieluisasti
loistelee se viittovasti!
Ah, mit' onkaan, ystäväin,
siitä, kun sun viimeks näin,
sattunut! — Tuo, Zanga, tulta!
(Zanga lähtee.)
Vanhus sa, tuo malja minulle,
suloista sen viini on!
Ehkä onni silloinen,
kun ma viimeks siitä join,
jätti siihen henkosen,
jonka jälleen saada voin.
Malja tuo ja viini tänne!
(Hän on laskeutunut -sohvalle. Vanha Kaleb menee noutamaan pikaria
vasemmalta. Juuri kun hän on ottanut sen, tarttuu Rustan hänen
käsivarteensa.)
RUSTAN.
Herra, älä juo!
KUNINGAS.
Ja miks ei?
RUSTAN.
Ei tään miehen kädest', ei,
joka valheellisin juonin
suosiosi multa vei,
joka surmatakin voi;
ei tään miehen kädest', ei!
KUNINGAS.
Ole levollinen vaan!
Totta on tää kauttaaltaan,
(Näyttäen kirjoitusta.)
mitä kirjoittaa hän tässä,
mitä puhuu mykin kielin.
Siksi otan tyynin mielin
maljan hänen kädestään.
Kaikkiako epäillään,
yksi jollei kestäkään?
RUSTAN.
Hyvä! onneksesi juo!
(Hän laskee irti vanhuksen, joka vie maljan kuninkaalle.)
KUNINGAS.
Rustan, katso tätä maljaa,
josta äsken sulle join
poikanani, perijänä;
kas, sen yhä vielä nostan
sovinnollisella miellä.
Jos näät hyväks selittää,
kuink' on käynyt, mit' oot tehnyt; —
vaikk' ei enää poikana,
eikä perijänä, siihen
ylhäisempää vaaditaan, —
suosioni kuitenkin
sekä lahjat runsaat mukaan
saat sa matkallesi, jolle
lähdet onnellisempana,
kuin on kuolevista kukaan.
Jälleen rauha solmikaamme!
(Nostaen pikaria.)
Rustan! Katuvaisten malja!
RUSTAN (itsekseen.)
Onneksi! — ken ensin katuu!
(Hän kääntyy pois.)
(Kun kuningas on aikeissa juoda, avautuvat teltan verhot ja Zanga
astuu esiin; hänen jäljessään palvelijoita, jotka tuovat tulta ja
viiniä.)
KUNINGAS.
Pankaa tulet pöydälle ja
käykää tyttäreni luokse.
Tahdon illan vilpoisuutta
vielä hetken nauttia;
oottakaa mua yöksi vasta!
Mutta pois nuo astiat!
Täss' on iloviinini!
(Juo.)
Näin en maustettua ennen
juonut ole, enkä näin
tulista ja kuohuvaa;
lailla nuoruuden se virtaa
kautta ruumiin uupuneen,
ilman väräjämään saa sen
tuoksun voima säihkyvä! —
Oivallista! virvoittavaa!
(Juo.)
ZANGA (hiljaa.)
Herra, katso!
RUSTAN.
Vaikene!
ZANGA.
Sotajoukon johtajat on
puolellenne voitettu;
kiittämättömyyttä kaikki
napisevat, oottain teitä.
RUSTAN.
No, ma tulen.
KUNINGAS.
Menkää muut!
Kaleb, jää!
(Palvelijat lähtevät.)
Nyt katsokaamme
näitä irtolehtisiä,
jotka karkoitettu poikas
lukemamme puolustuksen
lisäksi on kirjoittanut
loukatulle isälleen.
Nimiä on tässä, jotka
tunnen. Kuuntele! ja — vaiti!
olin sanoa, mut sinä
vaiti ootkin nyt ja aina.
(Rustan on muita seuraten saapunut teltan ovelle, jossa hän pysähtyy
kuuntelemaan, ottaen jonkun askeleen taaksepäin. Kuningas lepää
lukien sohvalla, jonka vieressä Vanha Kaleb polvilleen kyyristyneenä
kuuntelee. Pöydällä olevat kynttilät valaisevat ryhmää. Muu osa
näyttämöä on pimeä.)
KUNINGAS (lukee.)
"Lähteillä Wahian asun
pakolaisna yksinäin
Massud-ukon majan luona."
Ensi kirjeessänsä niin
kirjoittaa sun poika raukkas:
"Siellä Mirzan, tyttärensä,
näin ma, ainoon, jota voi
verrata Gülnareen, herran
tyttärehen ylhäiseen."
Niinpä niin! Jos muistanut sen
oisit, kohtalos ois toinen.
(Lukien edelleen.)
"Rustan, villi metsästäjä!
Miksi kiusaat rakkauttas,
etsit teiltä oudoilta
epäiltävää onnea?"
(Taustan verhot käyvät läpikuultaviksi, ja niiden takaa näkyy
kirkkaassa valaistuksessa Mirza istuen kädet sylissä isänsä majan
edustalla. Hänen edessään seisoo vanhus, joka vaatetuksensa ja
muotonsa puolesta on aivan vanhan Kalebin näköinen. Hänellä on
pieni harppu kädessä. Rustan, joka säpsähtäen on ottanut muutaman
askeleen taaksepäin, osoittaa, kummallakin kädellään vanhuksiin
viitaten, heidän yhdennäköisyyttään.)
KUNINGAS (lukien.)
"Kas, hän astuu sua vastaan
katsein lempein, huoltavin,
(Mirzan hahmo nousee.)
onni tääll' on ainoastaan
käänny teilles takaisin!"
RUSTAN.
Mirza! Mirza!
(Näky katoaa.)
KUNINGAS.
Ken on täällä?
RUSTAN (astuen esiin.)
Minä, herrani.
KUNINGAS.
Ja mikä
tuo sun tänne?
RUSTAN.
Herra, luulin
että kutsuit mua, kun kuulin
nimeäni lausuttavan.
KUNINGAS.
Sua en; se Rustan, jonka
nimen lausuin, kaukana
asuu lähteillä Wahian.
Mutta jää, kun kerran tulit;
täss' on paljon, jota mulle
selvittää sa voit ja saat.
(Rustan vetäytyy takaisin.)
KUNINGAS (lukee edelleen.)
"Rustan! Villi metsästäjä" —
(Keskeyttäen.)
Silmissäni hämärtää;
lähemmäs tuo tulta, vanhus!
Silmiä kai painaa uni.
Vielä ryyppy.
(Juo.)
Nyt taas näen.
(Lukee.)
"Rustan, villi metsästäjä,
käänny teilles takaisin!
Mit' on maine, vallan onni?
Katso mua! Kun tavoittelin
liian ylhää, kiellettyä,
harhaan erämaassa täällä
alttihina tikarille
joka salamurhaajan."
(Teltan seinä käy uudelleen läpikuultavaksi. Vuorelainen ilmestyy
kirkkaassa valaistuksessa näkyviin. Ruskea viitta riippuu laahaten
perässä oikealla olkapäällä. Vasemmalla puolella puree paljasta
rintaa kyykäärme, jota hän pitää kädessään.)
KUNINGAS (lukee.)
"Vaikka hänet murskaisinkin,
kuten paimen käärmeen tallaa
kuollut olen!"
(Vuorelainen tekee kädellään liikkeen, ikäänkuin tahtoen heittää
käärmeen Rustanin päälle.)
RUSTAN (syöksyen maahan.)
Kauhistus!
(Näky katoaa.)
KUNINGAS.
Mitä siellä?
(Työntäen vuoteen verhot syrjään.)
Rustan maassa?
Mit' on tapahtunut? Katso!
(Vanha Kaleb lähestyy maahan vaipunutta.)
RUSTAN (kohoutuen.)
Miss' on hän? Haa, noitajuonta!
Ja vain unta kuitenkin.
(Kääntyneenä perälle.)
Taasko saavut liian myöhään?
Taas, kun täytetty on työ?
Kas, on malja puolityhjä,
täysi jo mun kohtaloni.
KUNINGAS.
Mun on kuuma, sisässäni
polte hehkuu; ylöspäin
veret kaikki syöksähtää!
Kurja juoma! — Mitä on se?
Rustan! Rustan! Mitä on se?
RUSTAN (vapisten.)
Herra, tiedänkö sen minä?
KUNINGAS.
Ja tuo malja! Mikä sai
hämärtämään silmäni? —
Tää ei ole sama malja;
vieraita on merkit tässä,
merkit villit, mielettömät.
Miss' on minun? Rustan! Rustan!
RUSTAN (vaipuen polvilleen.)
Herra, tiedänkö sen minä?
EUKKO (tulee lepovuoteen verhojen takaa esiin. Hän pyörittää pikaria,
jonka vei mukanaan, jalallaan edellänsä etualaa kohden.)
Hi, hi, hi!
Kehrä, vierrä,
lankaas kierrä!
Tuuli vei!
Hi, hei!
(Katoaa verhojen taa.)
(Rustan on koettanut pidättää vierivää pikaria ja kätkeä sen maassa
viruvan viitan alle.)
KUNINGAS.
Mikä melu? — Siell' on minun;
vaihdokas on tämä tässä.
(Hän on noussut vuoteelta.)
Rustan, Rustan! — Jumalat!
Eikö auttajia täällä?
Vanhus, tule, tue mua!
(Rustanille, joka yhä koettaa kätkeä pikaria.)
Turhaan sitä kätket, Rustan,
näen, tunnen työsi mustan!
Auta, vanhus! Ah, ma kuolen!
Kuulkaa! Tuokaa lääkäreitä!
Pelastusta! Apua!
Kostoa ja apua!
(Hän vaipuu teltan ovelle paikalle rientäneitten käsiin.
Verhot sulkeutuvat ryhmän ylle.)
RUSTAN (yritettyään joitakuita kertoja tarttua hänen edessään maassa
olevaan pikariin, saaden sen vihdoin kiinni.)
Vihdoin! Vihdoin! — Haa, ja tuolla!
(Hän nostaa maasta myös toisen, vuoteen vieressä olevan pikarin.
Katsellen vuorotellen kummassakin kädessään olevaa pikaria.)
Yks ja yksi!
(Etsien katseellaan maasta.)
Missä toinen?
Yks ja yksi! Toinen missä?
Missä toinen, toinen malja?
(Hän vaipuu uupuneena maahan, pää nojaten vuoteeseen.)
(Zanga saapuu.)
ZANGA.
Herra, kaikk' on mennyttä!
(Rustan kavahtaa pystyyn.)
Omiensa käsiin tuolla
kuolee vanha ruhtinas,
sopertaen sanoja,
paljastaen varmaan työmme,
kertoin, mitä tapahtui.
RUSTAN (temmaten sohvan viereisen pöydän paikaltaan.)
Pois tää pöytä, pois tuo vuode!
Tuonne katos akka; sinne
pakenen nyt minäkin.
ZANGA.
Turhaa, sillä tässä päättyy
linnan seinään esipiha,
tiellä vankka muuri tässä,
tuolla eessä väkijoukko.
RUSTAN.
Tästä ulos! Hampaillani
tahdon tähän muuriin murtaa,
käsilläni kaivaa aukon,
pelastuksen pakotien.
ZANGA.
Hyödytöntä! Kuule! tullaan.
RUSTAN.
No, siis veitsi valmiina,
ja kun minuun käyvät, Zanga,
iske selkääni se takaa.
Kuuletko sa? takaa, Zanga,
kun on kaikki toivo mennyt.
(Hän seisoo Zangaan nojaten pää riipuksissa.)
(Teltan verhot avautuvat molemmin puolin. Kaupunkia valaisee
kirkkaasti kuu. Ulommaisen alan täyttää väki.)
(Gülnare tulee seuranaisineen vasemmalta ja rientää etualalle.)
GÜLNARE.
Täällä hän on, jota etsin!
RUSTAN.
Zanga, anna tikarisi!
GÜLNARE.
Herra, luoksesi ma saavun.
Kuollut on mun isäni, ja
murhamiehet raivoisat —
RUSTAN.
Ken? Ken näki sen? Ken tietää?
GÜLNARE (jatkaen.)
Mykkä vanhus tuo, jok' on,
pojan kuolon kostain, tehnyt
tämän konnantyön ja jalon
ruhtinaamme murhannut;
hänen apurinsa eivät
lepää, ennenkuin he ovat
surmaan syösseet minutkin.
Murhaajan sain vangiks kyllä,
mutta heit' on paljon, ja he
pelastavat hänet vielä,
ja hän palaa täyttäin työnsä.
RUSTAN.
Zanga! Kuulenko ma väärin?
GÜLNARE (polvistuen.)
Herra, älä työnnä pois mua!
Hyvä, vanha isä kuoli
sinun nimes, huulillaan, kuin
tahtoin rakkautensa sinuun,
uskonsa sun apuusi
erotessaan elämästä
jättää perinnöksi mulle:
"Rustan", sanoi hän ja kuoli.
Ja niin anon maahan vaipuin:
ota orpo, yksin jäänyt,
kerran sulle määrätty,
hänet suojeluksees ota!
(Torventoitotuksia.)
(Nousten ylös.)
Kuuletko? Myös sotajoukko
kapinassa! Tänne käy se
kohti näitä muureja:
nimeäsi mainitsee se,
johtajaansa kutsuu se.
Siihen liittyy kansa vielä,
kaikki mua vastaan käyden,
ilman sinun apuasi!
(Vasemmalta, verhojen ulkopuolelta tuovat asemiehet vanhan Kalebin.)
GÜLNARE.
Näätkö tuolla murhamiestä?
Kuin hän hehkuu, säkenöi!
Voi!
ZANGA (käsi sapelin kahvalla.)
Päin häntä! Murskaks hänet lyökää!
(Oikealta perältä saapuu riveissä sotilaita aseissa, tehden
puolikäännöksen keskustaa kohden.)
GÜLNARE.
Tuolla sotajoukko!
Hukass' olen!
RUSTAN (Zangaan ja asemiehiin päin, jotka uhkaavat vanhaa
Kalebia.)
Seis!
(Sotilasriveihin päin.)
Ja te!
(Osoittaen Kalebia.)
Mitä hän on rikkonut,
syytönkö vai syyllinen;
hänet mulle jättäkää ja
kootkaa raati tuomitsemaan!
(Sotajoukkoa kohti.)
Ja te, kunnon soturit,
velvolliset — lailla minun! —
(Heittäytyen Gülnaren jalkoihin.)
polvistukaa lailla minun
valtiattarenne eessä!
(Sotajoukon etumaiset polvistuvat, muut laskevat peitsensä.)
GÜLNARE.
Kiitos! — Teille anteeks annan!
Onnelliset uhmaajat,
väkivalloin vaatimanne
suosiolla teille annan.
(On tuotu kuninkaan turbaani ja irroitettu siitä kruunu.)
Tämän valtakunnan kruunu
mulle jää, en sitä anna
muille, vaikka kuolo veis mun!
Sit' en anna sullekaan,
vaan sen kyllä kanssas ja'an.
(Hän nostaa kruunun oikealla kädellään korkealle, Rustanin painaessa
päänsä maata vasten hurjan epätoivon elein.)
KANSA.
Eläköön Gülnare! Kauan
valtiaamme eläköön!
Terve! Terve! Rustan! Rustan!
Esirippu.
NELJÄS NÄYTÖS.
Sali kuninkaallisessa linnassa.
Vasemmalla ja oikealla sivuovia. Perällä vasemmalla pääovi, sen
vieressä alkoovintapainen suoja, jonka peittää verho. Oikealla
etualalla pöytä ja tuoli.
Rustan tulee kalliissa pukimissa, kultainen vanne päässä kiireesti
pääovesta. Samassa astuu Zanga esille vasemmanpuoleisesta ovesta.
Rustan viittaa häntä poistumaan panemalla sormen suulleen. Zanga
vetäytyy takaisin ovesta. Rustan itse menee verhon peittämään
suojaan. Karkhan ja hänen kaksi sukulaistaan astuu pääovesta sisälle.
KARKHAN.
Ystävät, mua seuratkaa!
Minkä kauan sitten päätin,
nyt sen panen täytäntöön.
Voitteko te sietää yhä,
että teitä pilkkaa tuo
tänne tunkeutunut vieras,
yhä väkivaltaisemmaks,
yhä rohkeemmaksi käyden?
Katoaahan joukostamme
huomaamatta parhaimpamme,
joita epäillen hän pelkää!
Kuinka? Minne? Ken sen tietää?
Ja tuo musta paholainen,
hänen häijy apurinsa,
villiin raivoon yllyttää
hänen rohkeuttaan vielä.
Missä onkaan oikeus?
Eikö näänny setä-vanhus,
hän, tuo mykkä onneton,
mustaan murhaan syypääks tehty,
tutkimatta, tuomiotta,
teljettynä mustaan tyrmään
oikeudetta, koska syytös
syylliseks jo hänet teki?
Kunpa kunnon tuomari
silmin, korvain asemesta,
hänen mykkää kieltään kuulis,
jota haastaa onneton
käsin, huulten asemesta,
monet epäilykset haihtuis,
arvoitukset selviäisi,
syyttömäksi syytön jäisi,
syyttäjätpä tyrmään vaihtuis.