V.

Adujew saavutti onnensa huipun. Hänellä ei ollut enää mitään

toivomista. Virka, sanomalehden kirjoitukset -- kaikki oli unhotettu,

jätetty. Hänestä pääsivät muut edelle virka uralla: hän tuskin

huomasi sitä, muulloin kuin ainoastaan silloin kun setä huomautti.

Piotr Ivanitsh neuvoi heittämään hiiteen kaikki hulluudet, mutta

Aleksander kuullen sanan "hulluudet", pudisti olkapäitään, hymyili

sääliväisesti ja oli vaiti.

Huomattuaan muistutuksien hyödyttömyyden kohotti setä myöskin

olkapäitään ja hymyili surkuttelevaisesti ja oli ääneti, sanottuaan

ainoastaan "tee kuin tahdot, se on sinun asiasi, multa älä pyydä,

minulta: ilettävää ainetta."

-- Älkää pelätkö, setä, vastasi Aleksander siihen. Tosin on paha,

että on vähä rahaa, mutta kylliksi minulla on, enkä minä paljoa

tarvitsekaan.

-- No, toivotan siis onnea sinulle, lisäsi Piotr Ivanitsh.

Aleksander nähtävästi karttoi häntä. Hän oli kadottanut kaiken

luottamuksen sedän ikäviin ennustuksiin ja pelkäsi hänen kylmää

katsantokantaansa rakkauteen ja ylipäänsä loukkaavia pistoksia,

etenkin hänen ja Nadinkan suhteista.

Häntä iletti kuulla kuinka setä puhui hänen rakkaudestaan perin

yksinkertaisesti, ja kuvaili, hänen käsityksensä mukaan, tämän

korkean, pyhän asian yhdenlaiseksi kaikkien toisien jokapäiväisten

kanssa. Hän salasi kaikki ilot, koko tämän ruusunpunaisen onnen

näyn sedältä, aavistaen, että jos hänen tutkistelemisensa vatsankin

koskettaa setää, niin saa olla varoillaan, että ruusut hajoavat

tomuksi tahi muuttuvat lannaksi. Setä puolestaan karttoi taas häntä,

sillä hän ajatteli, että Aleksander rupeaa laiskaksi, tuhlaa kaikki,

tulee sitten häneltä pyytämään rahaa ja istuu hänen niskoillensa.

Aleksanderin käynnissä, katsannossa, kaikessa hänen käytöksessään oli

jotain juhlallista, salaperäistä. Hän käytti itseään muiden seurassa,

niinkuin rikas rahamies pörssissä pikku kauppiaiden keskellä

alhaisuudella ja arvokkaasti, ajatellen itsekseen "surkuteltavat!

Kuka teistä omistaa semmoisen aarteen kuin minä? Kuka voi niin

tuntea? Kenen mahtava sielu..." j.n.e.

Hän oli vakuutettu, että hän yksin maailmassa rakastaa, niin, ja on

rakastettu.

Hän ei karttanut ainoastaan setää, vaan ylipäänsä ihmistulvaa,

kuten hän sanoi. Hän joko palveli epäjumalaansa, tahi istui

kotonaan toimitushuoneessa yksin, nauttien onnestaan, tutkien ja

ajatellen sitä mitä pienemmissä osissa. Hän kutsui sitä uuden

maailman luomiseksi, ja istuen, yksinäisyydessään, loi hän itselleen

tyhjästä aivankuin jonkin maailman ja oleskeli enemmiten siinä;

virastossa kävi hän harvoin ja haluttomasti, kutsui sitä surulliseksi

välttämättömyydeksi, välttämättömäksi pahaksi tahi surulliseksi

proosaksi. Hänellä oli paljon vaihtelevaisuutta tälle aineelle.

Sanomalehden toimittajan ja tuttaviensa luona hän ei käynyt ensinkään.

Oman itsensä kanssa oleminen oli hänen korkein virvoituksensa.

"Ainoastaan yksin itsensä kanssa" -- kirjoitti hän erääseen novelliin

-- "näkee ihminen itsensä kuin kuvastimessa; silloin ainoastaan oppii

hän tuntemaan ihmisen suuruuden ja arvon. Kuinka ihminen on kaunis

keskustellessaan sielun voimiensa kanssa! Hän on kuin opas, hän luo

siihen tarkan silmäyksen, rakentaa sitä tarkoin harkitun suunnitelman

mukaan, ponnistelee sen etupäässä, tekee ja johtaa. Kuinka, se on

surkuteltava, joka pelkää olla itsensä kanssa, joka pakenee omaa

itseään ja hakee joka paikasta seuraa, vierasta mieltä ja henkeä."...

Voisi luulla että hän säätää uusia lakia maailman luomisesta tahi

ihmissuvun olemisesta, mutta hän onkin vaan rakastunut.

Niinpä hän istuu suuressa nojatuolissa. Hänen edessään on

paperiarkki, jossa on muutamia runoja. Välistä hän kumartuu arkin

puoleen, korjaa siitä jotain tahi lisää pari kolme värssyä, välistä

heittäytyy nojatuolin selkämää vastaan ja alkaa miettiä. Huulilla

oleskelee hymy; näkyy että hän juuri on ne poistunut täyden onnen

maljan laidalta. Silmänsä ummistuvat väsyneinä, kuin nukkuvalla

kissalla tahi leimahtavat yht'äkkiä sisällisen liikutuksen tulesta.

Ympärillä on hiljaista. Ainoastaan kaukaa isolta kadulta

kuuluu ajopelien tärinä, tahi välistä Evsei, väsynyt saappaan

kiillottamisesta, puhuu ääneen: "kunpa en vaan unhottaisi: taanoin

otin puodista kahdella kopekalla etikkaa ja kymmenellä kopekalla

kaalia, täytyy maksaa huomenna, muuten kauppias ehk'ei toisten

uskokaan velaksi -- hän on semmoinen koira! Leipää hän mittaa

naulottain juurikuin nälkävuotena -- se on häpeällistä. Herranen

aika, kuinka olen väsynyt. Kun olen kiilloittanut tämän saappaan --

niin käyn maata. Gratshahissa makaavat jo aikoja sitten: ei siellä

ole niinkuin täällä! Milloinkahan Jumala antaa nähdä..."

Tässä hän huokasi raskaasti, hengitti harjaan ja alkoi taaskin

hangata sillä. Hän piti tätä tärkeimpänä milt'ei ainoana

velvollisuutenaan, ja ylipäänsä kuka taisi kiilloittaa saappaita,

siitä hän päätti palvelijan arvon, melkein ihmisarvonkin; itse hän

kiilloitti jonkinlaisella himolla.

-- Lopeta, Evsei! Sinä häiritset minua työssäni turhuuksillasi! huusi

Adujew.

Turhuuksia, mutisi Evsei itsekseen, eipä ole turhuuksia: sinulla on

siellä turhuuksia, mutta minä teen työtä. Nähkääs nyt, miten likasi

saappaat, että töin tuskin saa niitä puhtaaksi. Hän asetti saappaan

pöydälle ja ihaili nahan kuvastimen tapaista kiiltoa.

Otapas ja kiilloita noin, lisäsi hän, vai turhuuksia!

Aleksander vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle ajatuksiin Nadinkasta,

sitten kirjailija-unelmiin.

Pöytä oli tyhjä. Kaikki mikä muistutti hänen entisistä toimistaan,

virasta, sanomalehtityöstä, kaikki makasi pöydän alla, kaapin päällä

tahi sängyn alla. "Yksi näkeminen vaan", sanoi hän, "tuosta lo'asta

karkoittaa luomisajatukset ja ne kiitävät pois kuin satakieli

lehdosta äkillisestä voitelemattomien pyörien tärinästä, kun ne

kuuluvat maantieltä."

Usein aamurusko saavutti hänet surulaulun ääressä. Ne pari tuntia,

joita hän ei viettänyt Ljubetskilla, omistettiin runoilemiselle. Hän

sepittää runon ja lukee sen Nadinkalle; tämä kirjoittaa sen kauniille

paperille ja opettelee sen ulkoapäin, mutta Aleksander "on tuntenut

korkeimman runoilijan onnen -- kuultuaan sepityksensä armailta

huulilta."

"Sinä olet minun runottareni, puhui hän Nadinkalle. Ole tämän pyhän

tulen Westalina, joka minun rinnassani palaa; jos sinä sen hylkäät --

niin se sammuu ainiaaksi."

Sitten lähetti hän sanomalehteen vieraalla nimellä runoja. Ne

painettiin, sillä ne eivät olleet hullumpia, paikoittain eivät

kaivanneet luonteen voimaa ja niissä kulki läpitse tulinen tunne;

kirjoitetut olivat ne sujuvasti.

Nadinka ylpeili hänen rakkaudestaan ja kutsui häntä "minun

runoilijani".

Niin, ikuisesti sinun, lisäsi Aleksander. Tulevaisuudessa hymyili

hänelle kunnia, ja seppeleen, ajatteli hän, sitoo hänelle Nadinka,

sekoittaa laakerin myrteillä, mutta sitten... "Elämä, elämä, miten

sinä olet ihana!" huudahti hän. "Mutta setä? Miksi hän himmentää

sieluni maailman? Miksi hän myrkyttää sapella kaiken onneni? Eiköhän

liene kateudesta, siksi kun hänen sydämensä on vieras näille

puhtaille iloille, tahi, kenties mustasta halusta pahentaakseen...oi,

kauas, kauas hänestä!... Hän murhaa, saastuttaa kateudellaan minun

rakastavan sydämmeni, turmelee sen"...

Hän pakeni setää, eikä tavannut häntä viikottain, kuukausittain.

Jos kohdatessa läksi tunteesta puhe, oli hän ivallisesti

ääneti tahi kuunteli kuin se ihminen, jonka vakuutuksia ei voi

millään syytöksillä saada horjumaan. Hän piti omia päätöksiään

erehtymättöminä, mielipiteitään ja tunteitaan muuttumattomina ja

päätti vast'edes aina seurata niitä, hän ei sano nyt olevansa enää

poika nulikka, ja mitä varten vieraat mielipiteet olisivat ainoastaan

pyhät j.n.e.?

Setä puolestaan oli niinkuin ennenkin: hän ei kysellyt mitään

veljensä pojalta, ei huomannut tahi ei tahtonut huomata hänen

tekosiaan. Huomattuaan ettei Aleksanderin tila muutu ja että hän elää

entisen tavan mukaan, eikä pyydä häneltä rahaa, oli hän ystävällinen

Aleksanderille, niinkuin ennenkin ja torui vähän Aleksanderia, kuin

tämä kävi niin harvoin hänen luonaan.

-- Vaimoni on sinulle vihanen, sanoi hän. Hän on tottunut pitämään

sinua sukulaisenaan; me syömme aina päivällistä kotona; käy meillä.

Mutta Aleksander kävi harvoin eikä hänellä ollut aikaakaan: aamupäivä

meni virastossa, jäi estä puolen päivän yöhön saakka Ljubetskilla;

yö oli jälellä, mutta yöksi meni hän yksinäiseen, hänen luomaansa

maailmaan ja jatkoi luomisiaan. Ja kaiken ohessa ei haitannut

hiukkasen nukkuakin.

Kaunokirjallisuuden alalla proosassa, oli hän vähemmin onnellinen.

Hän kirjoitti erään ilveilyksen, kaksi novellia, jonkun kuvauksen

ja matkakertomuksen. Työskentelynsä oli ihmeellinen, paperi oikein

paloi kynän alla. Ilveilyksen ja toisen novellin näytti hän sedälle

ja pyysi sanomaan, kelpaavatko ne. Setä luki vakavasti muutaman

sivun ja lähetti sen sitten takaisin, kirjoitettuaan ylhäällä:

"kelpaa...väliseinää liistaroida!"

Aleksander julmistui ja lähetti ne sanomalehden toimitukseen,

mutta hänelle lähetettiin molemmat takaisin. Kahteen kohtaan

oli ilveilyksessä merkitty: "ei hullumpaa" -- ja siinä kaikki.

Novellissa oli monin paikoin seuraavat muistutukset: "heikosti,

väärin, kypsymätöntä, kankeaa, kehittymätöntä j.n.e." Lopussa oli

sanottu: "ylipäänsä huomataan ettei tunneta sydäntä, liiallinen

kiivaus, luonnottomuus, kaikki on kuin puujaloilla, ei missään huomaa

ihmistä... sankari on rujosyntyinen... semmoisia ihmisiä ei löydy...

painettavaksi ei se sovi! Kirjoittaja ei taida olla ilman lahjoja,

pitää työskennellä ankarasti!..."

"Semmoisia ihmisiä ei löydy", ajatteli hämmästynyt ja loukattu

Aleksander. "Kuinka ei löydy? Itsehän minä olen sankari. Pitäisikö

minun tosiaan kuvata noita joka askeleella kohdattavia ilettäviä

sankareja, jotka ajattelevat ja tuntevat, kuin ihmistulva, tekevät

sitä mitä kaikki tekevät, -- näitä surkuteltavia jokapäiväisiä pienen

tragedian ja ilveilyksen henkilöitä, jotka eivät ole merkittyjä eri

leimalla... alentuisiko taide siihen määrään?"

Ollen vakuutettu sen kauneuden opin puhtaudesta jota hän tunnusti,

kutsui hän avukseen Byronin varjoa, Goethea, Schilleriä. Draaman ja

novellien sankareina ei hän voinut kuvitella muuta kuin merirosvoa,

suurta runoniekkaa tahi taiteilijaa ja pani niiden toimimaan ja

tuntemaan oman itsensä mukaan.

Erääsen novelliin oli hän valinnut Amerikan tapahtumapaikaksi;

ympäristö oli loistava; amerikkalainen luonto, vuoria, kaiken tämän

keskellä maanpakolainen, joka oli ryöstänyt armaansa. Koko maailma

oli heidät unhoittanut; he ihailivat toisiaan ja luontoa; kun tuli

sanoma että voisivat palata kotipuoleen takaisin, kieltäysivät he.

Sitten parinkymmenen vuoden kuluttua joku eurooppalainen oli tullut

sinne ja mennyt muutamien intialaisten seurassa jahdille ja löytänyt

eräältä vuorelta mökin, jossa oli luuranko. -- Tämä eurooppalainen

oli ollut sankarimme kilpakosija. Hänestä itsestään tuntui niin

onnistuneelta tämä novelli! Millä ihastuksella hän luki sitä

talvi-iltoina Nadinkalle! Kuinka ahneesti tämä kuunteli häntä! Ja

tämmöistä novellia ei otettu vastaan...

Tästä vastoinkäymisestä ei hän puhunut puolta sanaakaan Nadinkalle;

nielasi harmin ääneti -- ja loput heitti järveen. -- Ovatko painaneet

novellin? kysyi Nadinka. -- Ei! vastasi hän. Ei sovi; siinä on paljon

semmoista, joka tuntuisi meikäläisten mielestä kummalliselta ja

oudolta...

Jos hän olisi tiennyt millaisen totuuden hän sanoi, ajatellessaan

sanoa aivan toisella tarkoituksella!

Hänestä oli ahkeroitseminen kummallista. "Mitä varten lahjat ovat?"

sanoi hän. "Lahjaton erakko ahkeroitsee; kyky puhuu helposti ja

vapaasti..." Mutta muistettuaan, että kirjoituksensa maantaloudesta,

samoin myöskin runonsa eivät olleet alussa sitä eikä tätä, vaan

vähitellen tulivat täydellisiksi ja vetivät erittäin yleisön huomiota

puoleensa, rupesi hän mietiskelemään, ymmärsi sanoneensa hulluuden ja

jätti kauniin proosan toistaiseksi: siksi kun sydän lyö tasaisemmin,

ajatukset tulevat järjestykseen.

Hän teki itselleen sen päätöksen, että hän aikoo ruveta

työskentelemään kunnollisesti.

Päivät kulkivat toistensa jälkeen, häiritsemättömät onnen päivät

Aleksanderille. Hän oli onnellinen suudellessaan Nadinkan sormen

päätä, istuessaan hänen edessään kuvan asemasta pari tuntia,

irroittamatta hänestä silmiään, hämmästyksissään ja huokaellen, tahi

lausuen tilaisuuteen sopivia runoja.

Jos tahtoo totta sanoa, niin Nadinka vastasi huokauksiin ja runoihin

välistä haukotellen. Eikä ihmekään: sydän oli kiinnitetty, mutta

järki joutilaana. Sille ei Aleksander pitänyt huolta ravinnon

antamisesta. Vuosi jonka Nadinka oli määrännyt koetukseksi, oli

loppumaisillaan. Hän asui taaskin äitinsä kanssa maalla samassa

huvilassa. Aleksander muistutti häntä lupauksestaan ja pyysi lupaa,

sanoakseen äidiltä suostumusta. Nadinka lykkäsi sen siksi, kunnes

kaupunkiin muuttaisivat, mutta Aleksander pysyi sanassaan.

Vihdoinkin erään kerran iltasella jäähyväisiä heittäessään lupasi

Nadinka Aleksanderille, että hän saa puhua toisena päivänä äidin

kanssa.

Aleksander ei voinut nukkua koko yönä, eikä mennyt virastoon. Hänen

päässään pyöri huomispäivä, hän mietiskeli ehtimiseen, miten hänen

piti puhua Maria Mihailownalle, hän kirjoitti puheen, valmisteli,

mutta tuskin muisti, että asia koskee Nadinkan kättä, hämmentyi

hän jo haaveiluihin ja unhotti uudelleen kaikki. Nadinka oli

tavallisuuden mukaan häntä vastassa puutarhassa, mutta silmissä näkyi

keveä miettiväisyyden väritys, hymyilemättä, hajamielisen näköisenä

seisoi hän.

-- Tänään ei sovi puhua mamman kanssa, sanoi hän, meillä istuu tuo

ilkeä kreivi!

-- Kreivi! Mikä kreivi?

-- Kas kun ette tiedä mikä kreivi! Tietysti kreivi Novinsky!

naapurimme, tuossa on hänen huvilansa; kuinka monta kertaa itse

olette kiittänyt hänen puutarhaansa!

-- Kreivi Novinsky! Hän on teillä... sanoi hämmästynyt Aleksander.

Millä asialla?

-- En minä tiedä vielä oikein itsekään, vastasi Nadinka. Minä istuin

tässä ja lu'in teidän kirjaanne, mutta mamma ei ollut kotona; hän

oli mennyt Maria Ivanownan luo. Sade alkoi vähän ripeksiä, minä

läksin huoneesen, ei aikaakaan niin portaiden eteen ajaa vaunut,

jotka olivat vaaleansinisellä ja valkosella päällystetyt, ne samat,

jotka aina meidän ohitsemme ajoivat -- Te vielä kiititte niitä. Näen,

että mamma astuu niistä jonkin miehen kanssa. He tulevat sisään;

mamma sanoo: -- "Tässä on kreivi ja tämä on minun tyttäreni; pyydän

meitä suosimaan ja tervehtimään." Hän kumarsi ja minä samoin. Minua

alkoi hävettää, minä punastuin ja juoksin omaan kamariini. Mutta

mamma -- mokomakin ilkiö -- kuulin hänen sanovan: "Suokaa anteeksi,

kreivi, hän on semmoinen villikko..." Siitä minä arvasin, että se on

varmaan naapurimme, kreivi Novinsky. Hän luultavasti toi mamman Maria

Ivanownan luota sateen tähden vaunuissa.

-- Onko hän... vanha? kysyi Aleksander.

-- Mikä vanha, hyi! Mitä Te joutavia: hän on nuori ja sievä.

-- Jopa ennätitte tarkastaa, että hän on sievä! sanoi Aleksander

harmistuneena.

-- Sepä kaunista! paljonko tarkastamiseen tarvitsee aikaa? Minä olen

hänen kanssaan jo puhunutkin. Hän on niin miellyttävä: hän kyseli

mitä minä teen; puhui musiikista; pyysi minua laulamaan jotain, mutta

en minä ruvennut, enhän minä oikein taidakaan. Ensi talvena pyydän

välttämättömästi mamman ottamaan hyvän lauluopettajan. Kreivi sanoi,

että nykyjään on hyvin muodissa -- laulaminen.

Kaikki tämä oli kerrottu tavattomalla elävyydellä.

-- Minä ajattelin, Nadeshda Aleksandrowna, huomautti Adujew, että

ensi talvena tulee Teillä, paitsi laulamista, olemaan toisia toimia...

-- Mitä toimia?

-- Mitäkö! sanoi Aleksander nuhdellen.

-- Ah! niin... mitä. Te tulitte tänne veneellä? Aleksander katsoi

häneen ääneti. Nadinka kääntyi ja meni taloon päin.

Adujew ei astunut oikein rauhallisena saliin. Mikä kreivi se oli?

Miten hänen kanssaan pitää käyttäytyä? Millainen hän on kohtelussaan?

Onko hän ylpeä? Välinpitämätön? Hän astui sisään. Kreivi nousi

ensimmäiseksi ja kumarsi kohteliaasti. Aleksander vastasi

pakoitetulla ja kömpelöllä kumarruksella. Emäntä esitti heidät

toisilleen. Kreivi ei häntä miellyttänyt; vaikka olikin kaunis mies:

pitkä, ryhdikäs, vaaleaverinen; hänellä oli suuret, mielen-ilmeiset

silmät ja miellyttävä hymy. Käytöksessään oli yksinkertaisuutta,

kauneutta ja pehmeyttä. Luulisi, että hän olisi vetänyt jokaisen

puoleensa, mutta Adujewia ei hän vetänytkään.

Huolimatta Maria Mihailownan pyynnöstä -- istua lähemmäksi, istui

Aleksander nurkkaan ja alkoi katsella kirjaan, joka ei ollut

ensinkään seuraelämän tapaista, vaan kömpelöä ja sopimatonta. Nadinka

seisoi äitinsä nojatuolin takana ja katseli uteliaisuudella kreiviä

ja kuunteli mitä ja kuinka hän puhui: kreivi oli hänen mielestään

jotain uutta.

Adujew ei osannut peittää, ett'ei kreivi häntä miellyttänyt. Kreivi

ei ollut huomaavinaan hänen törkeyttänsä: hän oli kohtelias ja

kääntyi Adujewin puoleen saadakseen keskustelun yleiseksi. Mutta

kaikki oli turhaa: tämä oli ääneti tahi vastasi: kyllä ja ei.

Kun Ljubetskaja satunnaisesti toisti hänen sukunimeänsä, kysyi

kreivi, onko Piotr Ivanitsh hänelle sukua.

-- Setä! vastasi Aleksander katkonaisesti.

-- Minä kohtaan häntä usein seuraelämässä, sanoi kreivi.

-- Voi olla. Mitä ihmeellistä siinä on? vastasi Aleksander ja kohotti

olkapäitään.

Kreivi peitti hymyn, purren hieman alahuultaan. Nadinkan katse

kohtasi äidin katsetta, hän punastui ja loi silmänsä maahan.

-- Teidän setänne on viisas ja miellyttävä ihminen! huomautti kreivi,

vähäinen iva äänessään.

Adujew oli ääneti.

Nadinka ei voinut itseään pidättää, hän meni Aleksanderin luo sillä

välin kuin kreivi puhui hänen äitinsä kanssa ja kuiskasi hänelle:

Eikö teitä hävetä! Kreivi on niin ystävällinen Teille, mutta Te?...

-- Ystävällinen! vastasi Aleksander harmilla, melkein ääneen! Minä en

ole hänen ystävyytensä vaivainen, älkää toistako tuota sanaa...

Nadinka hypähti pois hänen luotaan ja katseli häntä ainoastaan kaukaa

pitkän ajan liikkumattomana, silmät harillaan, sitten hän meni

jälleen äidin tuolin taakse eikä ollut huomaavinaan enää Aleksanderia.

Mutta Adujew odotti yhä, kreivin lähtöä, jotta hän voisi vihdoinkin

puhua äidin kanssa. Mutta kello löi kymmenen, yksitoista, vaan kreivi

ei mennyt ja puhui yhä vaan.

Kaikki esineet, joiden ympärillä tuttavuuden alussa keskustelu

pyörii, olivat kuluneet. Kreivi alkoi laskea leikkiä. Hän laski

viisaasti leikkiä: hänen leikkipuheissaan -- ei ollut vähääkään

teeskentelyä, eikä vaatimusta olla teräväjärkinen, oli vaan

hauskaa, hänellä oli erinomainen taipumus kertoa hauskasti, ei

ainoastaan tarinoita, vaan paljaan uutisen, tapauksen, tahi jollain

odottamattomalla sanalla muuttaa totisen asian naurettavaksi.

Äiti ja tytär antautuivat kokonaan hänen sukkeluuksiensa vaikutuksen

valtaan, itse Aleksander peitti vastoin tahtoaan useammin kuin vaan

yhden kerran suutaan kirjalla, pyrkivän hymyn tähden. Mutta hän oli

sydämmessään raivoissaan. Kreivi puhui kaikesta yhtä sujuvasti ja

säädykkäästi, niin musikista kuin ihmisistä ynnä vieraista maista.

Läksi miehistä ja naisista puhe: hän torui miehiä, niiden joukossa

itseäänkin, kiitti sujuvasti naisia ylipäänsä, ja sanoi erittäin

emännille muutamia kohteliaisuuksia.

Aleksander mietti kirjailijatointaan ja runojaan. "Kylläpä minä

hänet siinä saatan hämille", ajatteli Aleksander. Alkoivat puhua

kirjallisuudesta; äiti ja tytär esittivät Aleksanderia kirjailijaksi.

"Nyt hän joutuu hämille", ajatteli Adujew.

Mutta ei laisinkaan. Kreivi puhui sillä tavalla kirjallisuudesta,

kuin eihän olisi ikänään muuta toiminutkaan; teki muutamia juoksevia

ja sattuvia muistutuksia nykyajan venäläisistä ja ranskalaisista

kuuluisista kirjailijoista. Kaiken lisäksi kuului, että hän on

ensimmäisien klassillisten kirjailijoiden kanssa ystävyyden

suhteissa, vieläpä Pariisissa oli tutustunut muutamien ranskalaisien

kanssa. Muutamista hän puhui kunnioituksella, toisia kuvasi hieman

ivaten.

Aleksanderin runoja ei hän sanonut tuntevansa eikä kuulleensa

niistä...

Nadinka katsoi kummallisesti Adujewiin, juurikuin kysyen: "no

veikkoseni? Etpä kauaksi päässyt..."

Aleksander hämmästyi. Rohkeus ja törkeys katosi ja niiden sijaan

astui surumielisyys. Hän oli kukon näköinen, jolla on märkä häntä ja

joka piiloutuu huonon ilman tähden katoksen alle.

Puhvetissa kilisivät lasit, lusikat, siellä kattoivat pöytää, mutta

kreivi ei vaan mennyt. Kaikki toivo katosi. Hän suostui Ljubetskajan

kutsumuksesta jäämään illalliselle, syömään viilipyttyä.

-- Kreivi, mutta syö viilipyttyä, mutisi Aleksander kateellisesti

katsoen kreiviä.

Kreivi söi halukkaasti, jatkoi leikin laskemista, aivankuin olisi

ollut kotonaan.

-- Ensimmäistä kertaa on hän talossa, häpeämätön, mutta syö kolmen

edestä! kuiskasi Aleksander Nadinkalle.

-- Mitä sitten! Hänen on nälkä! vastasi tämä hyväsydämmisesti.

Vihdoinkin kreivi läksi, mutta puhua asiaansa oli liian myöhäisiä.

Adujew otti hattunsa ja juoksi matkoihinsa. Nadinka saavutti hänet ja

ehti saada hänet rauhoittumaan.

-- Siis huomenna? kysyi Aleksander.

-- Huomenna emme ole kotona.

-- No, ylihuomenna. He erosivat.

Ylihuomenna Aleksander tuli aikasemmin. Puutarhaan saakka kuuli

hän kamarista tuntemattomia säveleitä...kuului violonselliltä eikä

sittenkään violonselliltä...Hän läheni...kuuluu miesääni laulavan

ja mimmoinen ääni! Heleä, raitis, joka tuntui menevän aivan naisen

sydämmeen. Se tunkeutui Adujewinkin sydämmeen, mutta toisella

tavalla: hänen sydämmensä meni tainnoksiin, sitä vihloi surusta,

kateudesta, vihasta, himmeästä ja raskaasta aavistuksesta. Aleksander

astui ulkoa eteiseen.

-- Kuka teillä on? kysyi hän palvelijalta.

-- Kreivi Novinsky.

-- Onko hän kauan ollut?

-- Kuudesta saakka.

-- Sano hiljaa neidelle, että minä olen tullut ja että tulen jälleen

takaisin.

-- Hyvä.

Aleksander meni kulkemaan pitkin huviloita, tuskin huomaten mihin hän

astui. Parin tunnin kuluttua hän tuli takaisin.

-- Mitä, onko hän vielä täällä? kysyi Aleksander.

-- On; hän taitaa jäädä syömään. Rouva käski paistaa pyitä

illalliseksi.

-- Sanoitko neidelle minusta?

-- Sanoin.

-- Mitä hän virkkoi?

-- Ei käskenyt mitään sanomaan.

Aleksander läksi kotia eikä ilmautunut kahteen päivään. Jumala ties'

mitä hän mietiskeli ja tunsi; vihdoin hän läksi Ljubetskille.

Hän näki huvilan, nousi seisoalleen veneessä ja peittäen kädellään

silmiään auringon paisteelta, katsoi hän eteensä. Tuolla puiden

välissä värähtelee sininen leninki, joka sopii niin mukavasti

Nadinkan ylle; sininen väri vaatetti häntä hyvin. Hän puki aina tämän

leningin ylleen, kuin tahtoi erittäin miellyttää Aleksanderia. Tämä

tunsi sydämmensä keveämmäksi.

"Vai niin! Hän tahtoo korvata minulle hetkisen, tahtomattoman

välinpitämättömyytensä", ajatteli hän. "Ei hän ole syyllinen, vaan

minä: kuinka voinkaan niin anteeksiantamattomasti käyttää itseäni?

Sillä tavoin saa itselleen vaan vihollisia; hän oli vieras ihminen,

uusi tuttavuus...hyvin luonnollista, että Nadinka emäntänä... Ahaa!

Tuolta hän tulee pensaan kapealta polulta, lähestyy aitaa ja pysähtyy

odottamaan..."

Nadinka astui tosiaan isolle käytävälle... mutta kuka kääntyy hänen

kanssaan polulta?...

"Kreivi!" huudahti Aleksander surullisesti ääneen, eikä tahtonut

uskoa silmiään.

"Mitä?" vastasi toinen soutajista.

"Yksin hänen kanssaan puutarhassa"... kuiskasi Aleksander --

"niinkuin minun kanssani..."

Kreivi tuli Nadinkan kanssa aidan luo ja katsomatta järvelle päin,

kääntyivät he ja astuivat hitaasti pitkin käytävätä takaisin. Kreivi

kumartui hänen puoleensa ja puhui jotain hiljaa. Nadinka kulki pää

alaspäin painuneena.

Aleksander seisoi yhä vaan veneessä, suu auki, liikkumatta, kädet

rantaanpäin ojennettuina, sitten laski hän ne alas ja istui. Soutajat

jatkoivat soutamista.

-- Mihin te soudatte? huusi Aleksander heille raivostuneena,

toinnuttuaan. -- Takaisin!

-- Mennäänkö takaisin? toisti toinen, katsoen häneen suu seljällään.

-- Takaisin! Oletko kuuro, vai mitä?

-- Mutta eikö tuonne tarvitsekaan?

Toinen soutaja alkoi ääneti ja rivakkaasti soutaa airolla

vasemmalle, sitten soutivat kahdella airolla ja vene kiiti nopeasti

takaisin. Aleksander painoi hatun melkein olkapäihin asti ja vaipui

tuskallisiin ajatuksiin.

Sen perästä ei hän käynyt kahteen viikkoon Ljubetskilla.

Kaksi viikkoa: mikä aika rakastuneelle! Mutta hän odotti ehtimiseen:

varmaan lähettävät palvelijan kysymään mikä hänen on? Onko hän

sairas? Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, milloin hän sairastui,

vai kiukutteleeko hän ilman vaan? Ennen, alussa kysyi Nadinka aina

etiketin mukaan äidin nimessä, mutta kirjoitti omasta puolestaan

vaikka mitä. Mitä herttaisia nuhteita, mikä lempeä rauhattomuus! Mikä

kärsimättömyys!

"Ei, nyt minä en antaudu pian", ajatteli Aleksander. "Minä kiusaan

häntä ensin. Minä opetan häntä, miten pitää vieraan miehen kanssa

käyttäytyä; sopimus ei tule helppo olemaan."

Hän ajatteli ankaraa koston suunnitelmaa kuvaili katumusta ja sitä,

kuinka hän antaa jalomielisesti anteeksi ja määrää säännöt. Mutta

hänen luokseen ei lähetetty palvelijaa eikä tuotu vian tunnustusta;

tuntui kuin häntä ei olisi ollut heidän mielestään ollenkaan olemassa.

Hän laihtui ja tuli kalpeaksi. Mustasukkaisuus on tuskallisempi, kuin

mikään tauti, etenkin epäilyksestä syntynyt mustasukkaisuus, joka

on ilman mitään todistuksia. Kun ilmestyy todistuksia, niin silloin

mustasukkaisuus loppuu, suurimmaksi osaksi itse rakkauskin, silloin

tiedetään ainakin mitä on tekeminen, mutta siihen saakka on --

kärsimys. Aleksander sai kokea sitä täydellisesti.

Vihdoinkin hän päätti mennä Ljubetskiin aamupäivällä, tavatakseen

Nadinkaa yksin, jotta saisi selvittää asiat tämän kanssa.

Hän tuli. Puutarhassa ei ollut ketään, salissa ja vierashuoneessa

samoin. Hän meni eteiseen, aukasi oven pihalle...

Mikä näky esiintyi hänen eteensä? Kaksi tallirenkiä kreivin

livreessä, piteli; kreivin hevosia. Toisen hevosen selkään asettivat

kreivi ja toinen palvelija Nadinkaa; toinen oli varustettu itse

kreiviä varten. Portailla seisoi Maria Mihailowna. Hän katseli

kulmakarvat rypistettyinä ja rauhattomuudella tätä kohtausta. -- Istu

lujemmin Nadinka, puhui hän.

-- Pitäkää Herran tähden hänestä huoli, kreivi! Ah! minä pelkään,

Jumalani pelkään. Nadinka, pidä hevosta korvista kiinni: katso hän on

ihan kuin piru -- niin riehuu.

-- Ei mitään, mamma, tämä on niin hauskaa, sanoi Nadinka. Osaanhan

minä jo ratsastaa: katsokaa.

Hän läimäytti hevosta, se ryntäsi eteenpäin ja alkoi hyppiä ja

keikkua paikallaan.

-- Ai, ai! pitäkää kiinni! huudahti Maria Mihailowna. viittoen

kädellään. Lopeta jo, se tappaa sinut!

Nadinka veti suitsia ja hevonen seisattui.

-- Näettekö, kuinka se minua tottelee, sanoi Nadinka ja silitti

hevosen kaulaa.

Adujewia ei kukaan huomannut. Hän katseli kalpeana, äänettömänä

Nadinkaa, mutta tämä ei ollut, aivankuin kiusaksi, milloinkaan

niin kaunis kuin nyt. Kuinka häntä puki ratsastus puku, ja hattu

viheriäisen harson kanssa! Kuinka hänen vyötäisensä näyttäytyi

kauniilta! Kasvonsa elähtyivät ujosta ylpeydestä ja uuden

tunteen ihanuudesta. Puna milloin katosi, milloin nousi poskille

tyytyväisyydestä. Hevonen hypähteli keveästi ja pakotti solakan

ratsastajan viehättävästi kumartumaan eteen ja heittäytymään taapäin.

Hänen vartalonsa heilui satulassa, kuin kukan korsi, jota tuuli

heiluttaa. Sitten tallirenki kuletti kreivin eteen toisen hevosen.

-- Kreivi! Ratsastammeko taas lehdon läpi? kysyi Nadinka.

"Taas!" ajatteli Aleksander.

-- Hyvä, vastasi kreivi.

Hevoset alkoivat lähteä paikoiltaan.

-- Nadeshda Aleksandrowna! huusi Adujew yht'äkkiä niin oudolla

äänellä.

Kaikki seisahtuivat kuin naulatut, aivankuin jähmettyivät ja

katsoivat hämmästyneinä Aleksanderia. Tätä jatkui hetkinen.

-- Ah, se on Aleksander Feodoritsh, sanoi äiti ensimmäiseksi

tainnuttuaan. Kreivi tervehti ystävällisesti. Nadinka heitti nopeasti

harson kasvoiltaan, kääntyi ja katsoi häneen peljästyneenä, au'aisten

hiukan suunsa, sitten hän kääntyi pois kiireesti, löi hevosta

raipalla, tämä syöksi eteenpäin ja kahdella hyppäyksellä katosi

portin taakse; hänen jälkeensä laukkasi kreivi.

-- Hiljemmin, hiljemmin, Jumalan tähden hiljemmin! huusi äiti

jälkeen. Pidä korvasta kiinni. Ah! Herra Jumala, saattaa hyvinkin

tapahtua että hän putoaa: mitä ihmeen himoja nuo ovat!

Kaikki katosi; kuului ainoastaan hevosten töminä, ja pöly kohosi

pilvenä tieltä. Aleksander jäi Ljubetskajan kanssa. Hän katseli tätä

äänettömänä aivan kuin kysyen: "mitä tämä merkitsee?" Ljubetskaja ei

antanut kauan vastausta odottaa.

-- Nyt he ovat menneet, sanoi hän! -- ja jälet haihtuivat! No,

riehukoot nuoret, mutta me keskustelemme Teidän kanssanne, Aleksander

Feodoritsh. Miksi Teitä oi ole kuulunut moneen viikkoon: oletteko

meihin suuttunut?

-- Olen ollut sairas, Maria Mihailowna, vastasi Aleksander synkästi.

-- Niin, kyllä se näkyy: Te olette laihtunut ja olette niin kalpea!

Istukaa pian, levähtäkää. Tahdotteko, niin minä käsken keittää munia

pehmeiksi? Päivälliseen on vielä kauan aikaa.

-- Kiitoksia; minä en tahdo.

-- Miksi ette? Ne ovat ihan paikalla valmiit; munat ovat erittäin

hyviä: eräs suomalainen toi vasta tänään.

-- Ei, ei!

-- Mutta mikä Teidän on? Minä vaan olen odottanut ja odottanut,

ajattelin: mitä tämä merkitsee, itseään ei kuulu eikä tuo

ranskalaisia kirjojakaan? Muistatteko että lupasitte jotain tähän

suuntaan: Peau de chagrin, -- mutta ei kuulu! varmaan Aleksander

Feodoritsh on meihin suuttunut, varmaan on suuttunut.

Minä pelkään, että Te, Maria Mihailowna, olette pikemmin minuun

suuttunut?

-- Teidän on synti peljätä semmoista, Aleksander Feodoritsh! Minä

rakastan Teitä kuin sukulaistani; en tiedä miten Nadinka tehnee;

mutta hän on vielä lapsi: mitä hän osaa ajatella? Ei hän osaa

antaa arvoa ihmisille! Minä jankutin hänelle joka päivä: miksikä

ei Aleksander Feodoritshia kuulu, miksikä hän ei tule? Aina vaan

odotin. Uskotteko, etten ole yhtenäkään päivänä istunut ennen viittä

päivälliselle, yhä ajattelin, että tuossa paikassa hän saapuu

rantaan. Välistä Nadinkakin sanoi: ketä Te mamma odotatte? Minun on

nälkä ja kreivin, luulen, samoin...

-- Entäs kreivi... käykö hän usein?

-- Kyllä, melkein joka päivä, välistä kahdesti yhtenä päivänä; hän

on niin hyvä, pitää meistä niin... "No", sanoo Nadinka, "minä tahdon

syödä, ei muu auta! Aika on istua pöytään." -- "Mutta jos Aleksander

Feodoritsh tulee, sanoin minä?"... "Ei tule", sanoi hän, "lyödäänpä

vetoa, ettei hän tule? Ei tarvitse odottaa"... Ljubetskaja leikkasi

näillä sanoilla kuin veitsellä Aleksanderia.

-- Hänkö... niin sanoi? kysyi Aleksander koetellen hymyillä.

-- Niin, hän sanoi ja kiirehti. Minä olen ankara, vaikka näytän näin

hyvältä. Kylläpä minä toruin häntä: "välistä odotat häntä viiteen

saakka, et syö päivällistäkään, välistä taas et laisinkaan tahdo

odottaa -- tyhmä! Se ei kelpaa! Aleksander Feodoritsh on meidän

vanha tuttavamme, rakastaa meitä, hänen setänsä Piotr Ivanitsh

on osoittanut meille paljon ystävyyttä... ei ole hyvä olla noin

välinpitämätön! Hän ehkä suuttuu meihin eikä tulekaan enää"...

-- No, mitä hän ajatteli? kysyi Aleksander.

Ei mitään. Tiedättehän, että hän on semmoinen elävä -- hypähtää

yht'äkkiä ylös, laulaa hyräyttää ja juoksee tiehensä, tahi sanoo:

"jos tahtoo niin tulee!" Hän on niin vallaton! Minä rupesinkin

ajattelemaan -- kyllä Te tulette! kului vielä päivä, eikä sittenkään

kuulunut. Minä aloin uudestaan: "Nadinka, onkohan Aleksander

Feodoritsh terve!" -- "En tiedä, mamma, mistä minä tietäisin? --

Lähetetäänpä kysymään mikä hänen on?" "Lähetetään ja lähetetään",

mutta niinpä ei lähetetty, minä luotan häneen, mutta hän on sellainen

tuuliaispää. -- Nyt hän sai päähänsä tuon ratsastamisen! Hän näki

kerran akkunasta kreivin ratsastavan ja alkoi kiusata minua: "minä

tahdon ratsastaa, eikä siinä mikään auta!" Minä koettelin sitä

ja tätä, ei mikään auta -- "tahdon!" Hullu! Ei minun nuoruuteni

aikana kuultu ratsastamisesta. Meitä ei ole ensinkään sillä tavoin

kasvatettu. Mutta nykyaikana, hirvittää oikein sanoa, naiset ovat

ruvenneet tupakoimaankin, kas, tuolla meidän vastapäätä asuu nuori

leski: hän istuu balkongilla ja polttaa koko päivän paperosseja;

ohitse kuljetaan, ajetaan -- hän ei huoli mistään. Meidän aikana jos

haisi vieraskamarissa tupakalle miehistäkin...

-- Joko siitä on kauan kuin se alkoi? kysyi Aleksander.

-- En minä tiedä, sanotaan että noin viisi vuotta on ollut muodissa:

sehän sai ranskalaisilta alkunsa...

-- Ei, minä kysyin: onko tästä kauan aikaa, kun Nadeshda

Aleksandrowna rupesi ratsastamaan?

-- Puolitoista viikkoa. Kreivi on niin hyvä, niin kohtelias: mitä,

mitä hän ei vaan tee meille; kuinka hän Nadinkaa hemmoittelee!

Katsokaa miten paljon kukkia! Kaikki ovat hänen puutarhastaan.

Välistä oikein hävettää. "Miksi te häntä, kreivi", sanon minä, "niin

hemmoittelette!"... Nadinkaakin torun. Me olimme Maria Mihailownan

ja Nadinkan kanssa hänen luonaan maneesissa: tiedättehän, että minä

aina katson itse tyttäreni perään. Kuka äideistä katsoo paremmin

tyttärensä perään? Minä olen itse pitänyt huolta kasvattamisesta, ja

kehumatta voin sanoa: Jumala antakoon jokaiselle semmoisen tyttären.

Siellä Nadinka meidän nähden opettelikin. Sitten söimme aamiaista

hänen luonaan puutarhassa, ja nyt he ratsastavat joka päivä. Voi

miten rikas hänen talonsa on! Me katselimme sitä: kaikki on niin

aistilla tehtyä ja komeata!

-- Joka päivä! sanoi Aleksander melkein itsekseen.

-- Miksikä en antaisi! Olinhan kerran itsekin nuori...välistä kun: --

-- Ratsastavatko kauankin?

-- Tuntia kolme. No, mutta mikä tauti Teitä on vaivannut?

-- En tiedä...minun rintaani kivistää... sanoi Aleksander, puristaen

kättään rintaansa vasten.

-- Ettekö ole ottanut mitään lääkkeitä?

-- En.

-- Semmoisia ne nuoret ovat! Aina vaan sanotaan: ei mitään, kaikki

jää ajasta aikaan, sitten vasta muistavat kuin on myöhäistä!

Kivistääkö Teitä, vai porottaako tahi viileksii?

-- Sekä kivistää että porottaa ja viileksii.

-- Se on vilustumisesta; Jumala varjelkoon! ei saa päästää

pitemmälle, Te laiminlyötte itseänne... siitä saattaa tulla kuume;

ei mitään lääkkeitäkään! Tiedättekö mitä? ottakaapas opodeldokkia

ja hierokaa sillä kovasti rintanne yöksi, hierokaa punaiseksi asti,

juokaa teen siaan ruohoa, minä annan Teille reseptin.

Nadinka tuli kotiin kalpeana väsymyksestä. Hän heittäytyi sohvalle

voiden töin tuskin hengittää. -- Näetkös, sanoi hänelle Maria

Mihailowna, pannen kätensä Nadinkan pään päälle, miten olet karannut,

töin tuskin hengität. Juo vettä, meno pukua muuttamaan ja aukaise

kureliivit. Ei tuo ratsastaminen hyvällä lopu!

Aleksander ja kreivi viipyivät siellä koko päivän. Kreivi oli

lakkaamatta kohtelias ja huomaavainen Aleksanderia kohtaan, pyysi

häntä luokseen katsomaan puutarhaa, ratsastamalla tekemään seuraa ja

tarjosi hänelle hevosta.

-- Minä en osaa ratsastaa, sanoi Adujew kylmästi.

-- Ettekö osaa? kysyi Nadinka.

-- Ai kuinka se on hauskaa! Mennäänkö taas huomenna ratsastamaan,

kreivi.

Kreivi kumarsi.

-- Kyllä sinulle jo riittää, huomautti äiti. Sinä vaivaat kreiviä.

-- Ei mikään osoittanut, että kreivin ja Nadinkan välillä olisi

jotain erinomaista ollut. Kreivi oli yhtä ystävällinen niin

äidille kuin tyttärellekin, ei hakenut tilaisuutta puhua Nadinkan

kanssa kahden kesken, eikä juossut hänen jäljessään puutarhaan

sekä katseli häntä samalla tavalla kuin äitiäkin. Nadinkan

vapaan käytöksen hänen kanssaan, ratsastusretket voi selittää

hänen luonteensa eriskummallisuudesta, epätasaisuudesta ja

viattomuudesta, ehkä kasvatuksen valinnaisuudestakin, seuraelämän

sääntöjen tietämättömyydestä; äidin puolelta -- heikkoudesta ja

likinäköisyydestä. Kreivin huomaavaisuuden ja kohteliaisuuden

sekä hänen jokapäiväisen käymisensä voi päättää tulevan huvilain

naapuriuuden ja iloisen vastaanoton johdosta, jota hän aina kohtasi

Ljubetskilla.

Asia näytti aivan luonnolliselta, jos katsoi sitä tavallisella

silmällä; mutta Aleksander katsoi suurennuslasiin ja näki paljon...

paljon... mitä paljaalla silmällä ei nähdä.

Miksi, kysyi hän itseltään, miksi Nadinka on hänelle muuttunut? Hän

ei odota häntä enää puutarhassa, eikä ota vastaan hymyllä, vaan

pelolla, pukee muutama aika sitten itseään paljon huolellisemmin.

Hänen kohtelussaan ei ole välinpitämättömyyttä. Hän on huolellisempi

menettelyssään, aivankuin olisi tullut järkevämmäksi. Välistä hänen

silmissään ja sanoissaan piilee jotain salaisuuden tapaista...

Missä herttaiset oikut, ujous, vallattomuus, iloisuus ovat? Kaikki

nämä ovat kadonneet. Hän on tullut totiseksi, ajattelee ja on

ääneti. Häntä juurikuin mikä piinaa. Nyt hän on kaikkien muiden

tyttöjen näköinen: samanlainen teeskentelijä, valehtelee samalla

tavalla, kyselee yhtä huolellisesti miten terveyden laita on...

on yhtä huomaavainen, ystävällinen etiketin mukaan... hänelle...

Aleksanderille! jonka kanssa... Oi, Jumala. Sydämmensä oli pakahtua.

Eivät asiat ole ilman mitään vaan sillä tavoin, ei olekaan, sanoi

hän yhä itselleen, tämän alla piilee jotain! Kyllä minä otan selon,

vaikka maksaisi mitä tahansa, ja sitte Herra varjelkoon...

Sinäkin päivänä, kun kreivi oli mennyt, koetteli Aleksander saada

tilaisuutta puhua Nadinkan kanssa kahden kesken. Mitä kaikkea hän

koettelikaan? Otti kirjan, jolla Nadinka tavallisesti houkutteli

häntä puutarhaan äidin luota, näytti hänelle sen ja läksi rannalle,

siinä luulossa, että Nadinka paikalla juoksee sinne. Hän odotti,

odotti -- mutta ei kuulu tulevaksi. Aleksander tuli takaisin

huoneesen. Nadinka luki kirjaa eikä katsahtanut häneen. Hän istui

hänen viereensä. Nadinka ei kohottanut silmiään, sitten kysyi

nopeasti, sivumennen että työskenteleekö hän kirjallisella alalla, ja

onko ilmestynyt jotain uutta? Menneestä ei sanaakaan.

Adujew alkoi puhua äidin kanssa. Nadinka läksi puutarhaan. Äiti meni

ulos kamarista ja Adujew syöksi myöskin puutarhaan. Kun Nadinka

huomasi hänet, nousi hän penkiltä, eikä tullut häntä vastaan, vaan

meni pyöreää käytävää myöten verkalleen kotia kohden, aivan kuin

pakoon. Adujew kiirehti askeleitaan ja Nadinka samoin.

-- Nadeshda Aleksandrowna! huusi Aleksander kaukaa. Minä tahtoisin

sanoa Teille pari sanaa.

-- Mennään kamariin: täällä on niin kosteata, vastasi hän.

Tultuaan huoneesen, istui hän jälleen äidin viereen. Aleksander oli

vähällä pyörtyä.

-- Vai Te pelkäätte nykyjään kosteutta? sanoi hän pistellen.

-- Niin, nyt ovat illat niin pimeät ja kylmät, vastasi Nadinka

haukotellen.

-- Me muutamme kohta, huomautti äiti. -- Olkaa niin hyvä, Aleksander

Feodoritsh, ja pistäytykää asuntoomme ja muistuttakaa isäntää, että

hän laittaisi uudestaan pari lukkoa ovissa ja Nadinkan makuuhuoneen

akkunanluukun. Hän lupasi -- mutta mahdollista kyllä, että unhoittaa.

He ovat kaikki samanlaisia: nylkevät vaan rahoja.

Adujew alkoi ottaa jäähyväisiä.

-- Muistakaa: ei kauaksi aikaa! sanoi Maria Mihailowna.

Nadinka oli ääneti.

Adujew lähestyi jo ovea, mutia kääntyi takaisin häneen päin. Nadinka

otti kolme askelta häntä vastaan. Aleksanderin sydän säpsähti.

"Vihdoinkin", ajatteli hän.

-- Tuletteko meille huomenna? kysyi Nadinka kylmästi, mutta hänen

silmänsä kiintyivät Aleksanderiin janoavalla uteliaisuudella.

-- En tiedä; miten niin?

-- Ilman vaan kysyn; tuletteko? -- Tahtoisitteko?

-- Tuletteko huomenna meille? toisti Nadinka samalla kylmällä

äänellä, mutta suurella kärsimättömyydellä?

-- En! vastasi hän harmistuneena.

-- Mutta ylihuomenna?

-- En; en tule viikkoon, kenties kahteen... en pitkään aikaan!...Hän

loi Nadinkaan tutkivaisen katseen, koetteli lukea hänen silmistään

millaisen vaikutuksen hänen vastauksensa oli tehnyt.

Nadinka ei puhunut mitään, vaan hänen silmänsä laskeutuivat tuokiossa

alas Aleksanderin vastauksen johdosta. Mitä niissä oli? Himmentikö

niitä suru, tahi välähtikö niistä ilon salama? Ei mitään voinut lukea

näistä marmorin tapasista kasvoista.

Aleksander puristi hattua kädessään ja meni matkoihinsa.

-- Älkää unhottako voidella rintaanne opodeldokilla! huusi Maria

Mihailowna hänen jälkeensä. Aleksanderilla oli taas pula -- ottaa

selkoa, miksi Nadinka oli tehnyt sen kysymyksen? Mitä siinä oli:

haluko vai pelko häntä nähdä?

"Oh mitä piinaa! mitä piinaa!" puhui hän epätoivoisena.

Aleksander parka ei kestänyt kauempaa: hän tuli sinne kolmantena

päivänä. Nadinka oli puutarhan aidan vieressä, kun Aleksander läheni.

Hän tuli iloiseksi, mutta paikalla kun Aleksander alkoi rantaa

lähestyä, kääntyi Nadinka aivan kuin häntä näkemättä, tehtyään

muutamia viistoja askelia pitkin tietä ja kävellen melkein kuin

suunnatta, meni hän kotia.

Aleksander tapasi hänet äitinsä luota. Siellä oli pari ihmistä

kaupungista, naapuri Maria Ivanowna ja tuo välttämätön kreivi.

Aleksanderin kärsimykset olivat mahdottomat kestää. Taaskin kului

koko päivä tyhjissä joutavissa puheissa. Miten nuo vieraat häntä

kyllästyttivät! He puhuivat rauhallisesti kaikesta tyhjästä,

tuumiskelivat, laskivat leikkiä ja nauroivat.

"He nauravat!" sanoi Aleksander. "He voivat nauraa, kun... Nadinka...

on minulle muuttunut. Heistä se ei ole mitään! Surkuteltavat tyhjät

ihmiset: kaikelle he iloitsevat."

Nadinka meni puutarhaan; kreivi ei mennyt hänen perässään. Muutama

aika sitten välttivät hän ja Nadinka toisiaan Aleksanderin aikana.

Välistä hän kohtasi heidät kahden puutarhassa tahi kamarissa, mutta

sitten he erosivat eivätkä hänen aikanaan enää yhtyneet. Uusi

hirmuinen havainto Aleksanderille: merkki, että he ovat keskinäisissä

suhteissa.

Vieraat hajosivat. Kreivi meni myöskin pois. Nadinka ei sitä tiennyt

eikä kiirehtinyt kotia. Adujew meni kursastelematta Maria Mihailownan

luota puutarhaan. Nadinka seisoi selin häneen päin, pitäen kädellä

kiinni aidasta pää nojaten käteen, niinkuin sinä unhottamattomana

iltana... Hän ei nähnyt, eikä kuullut Aleksanderin tuloa.

Voi miten hänen sydämensä löi, kun hän hiipi varkain varpaisillaan

sinne. Hengityksensäkin lakkasi.

-- Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän niin mielenliikutuksessa että se

tuskin kuului.

Nadinka säpsähti, aivan kuin hänen vieressään olisi ammuttu, kääntyi

ja peräytyi hänestä askeleen verran.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, mitä savua tuolla on? alkoi hän puhua

hämmästyneenä, osoittaen nopeasti järven vastapäätä olevaa puolta.

Onko siellä tulipalo, vai sellainen uuni... tehtaalla?...

Aleksander katseli häntä ääneti.

-- Oikein totta, minä luulin tulipalon olevan... Mitä te niin

katsotte minuun, ettekö usko?...

Hän vaikeni.

-- Siis Te, alkoi Aleksander päätään pudistaen. -- Tekin olette

niinkuin kaikki toisetkin... Kuka olisi voinut sitä odottaa... pari

kuukautta takaperin?... -- Mitä sanotte? Minä en ymmärrä Teitä, sanoi

hän ja tahtoi mennä.

-- Malttakaa. Nadeshda Aleksandrowna, minä en voi kestää enää tätä

koetusta.

-- Mitä koetusta? Minä tosiaankaan en tiedä?...

-- Älkää teeskennelkö, sanokaa, Tekö se olette? oletteko sama kuin

ennen?

-- Minä olen aina sama! sanoi Nadinka päättävästi.

-- Kuinka! Ettekö olekaan minulle muuttunut!

-- En; olenhan minä mielestäni yhtä ystävällinen, yhtä iloisena tulen

Teitä vastaan...

-- Yhtä iloisena! mutta miksi juoksette pois aidan luota?...

-- Minäkö juoksen! Katsokaa mitä olette keksinyt: minä seisoin aidan

vieressä, mutta Te sanotte että -- juoksen.

Hän nauroi pakoitetusti.

-- Nadeshda Aleksandrowna, heittäkää vilppi! jatkoi Adujew.

-- Mikä vilppi? Mitä Te minua kiusaatte?

-- Tekö se olette? Jumalani! Puolitoista kuukautta takaperin, tällä

paikalla...

-- Minä tahtoisin tietää, mikä savu tuolla puolla on?

-- Hirveätä! Hirveätä! sanoi Aleksander.

-- Mutta mitä minä sitten olen Teille tehnyt? Te olette lopettanut

meillä käymisen -- tehkää kuin tahdotte... vastoin tahtoa

pidättämään... alkoi Nadinka.

-- Te teeskentelette ikäänkuin ette tietäisi, miksi olen lakannut

käymästä?

Nadinka katsoi syrjään ja heilutti päätään.

-- Mutta kreivi? sanoi Aleksander melkein uhkaavaisena.

-- Mikä kreivi?

Hänen kasvonsa näyttivät siltä, kuin ensi kertaa olisi kuullut

kreivistä.

-- Mikä! Sanokaa vielä, virkkoi Aleksander katsoen häntä suoraan

silmiin, sanokaa ettette hänestä välitä?

-- Te olette tullut hulluksi! vastasi hän peräytyen Adujewista.

-- Niin, Te ette erehtynyt! jatkoi hän. Järkeni sammuu päivä

päivältä... Voiko noin kavalasti, noin kiittämättömästi kohdella

ihmistä, joka rakastaa Teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa,

joka on kaikki Teidän tähtenne unhottanut, kaikki... joka luuli pian

tulevansa ainaisesti onnelliseksi? Mutta Te...

-- Mitä minä? kysyi Nadinka yhä peräytyen.

-- Mitäkö, vastasi hän raivostuneena tuosta kylmäkiskoisuudesta.

-- Te olette unhottanut! Minä muistutan Teitä, että tällä samalla

paikalla, olette sata kertaa vannonut olevanne minun omani: "Nämät

valat kuulee Jumala!" sanoitte. Niin. Hän kuulee ne! Teidän täytyy

punastua taivaan ja näiden puiden edessä, joka ruohon edessä...

kaikki ovat onnemme todistajat: joka ainoa hiekan muru puhuu tässä

rakkaudestamme: katsokaa ympärillenne!... Te olette valan rikkoja!!!

Nadinka katseli kauhulla häneen! Adujewin silmät säteilivät ja huulet

kalpenivat.

Hyi! kuinka Te olette ilkeä! sanoi Nadinka arasti. Mistä Te olette

vihainen? En minä ole antanut teille rukkasia, ettehän ole vielä

mamman kanssa puhunut... mistä Te tiedätte...

-- Puhu tämmöisien tekosien perästä.

-- Millaisten tekosien? En minä tiedä?...

-- Millaisten? Minä sanon paikalla: mitä merkitsevät kohtaukset

kreivin kanssa, ratsastaminen?

-- En suinkaan minä voi juosta häntä pakoon, kun mamma lähtee

ulos huoneesta! Ratsastaminen merkitsee... että minä pidän

ratsastamisesta... se on niin herttaista: hypähtelee selässä... ah

miten herttainen hevonen tuo Lucie on! Oletteko nähnyt sen?... Se

tuntee jo minut...

-- Mutta muutos kohtelussa minua kohtaan? jatkoi hän. Miksi kreivi

käy teillä joka päivä aamusta iltaan?

-- Ah! Jumalani! mistä minä tiedän? Kuinka Te olette naurettava!

Mamma niin tahtoo.

-- Se ei ole totta! Mamma tahtoo sitä mitä Te tahdotte. Kenelle

kaikki nuo lahjat ovat, nuotit, albumit, kukkaset? Mammaltako kaikki?

-- Niin, mamma pitää sangen paljon kukkasista. Hän osti vielä

eilenkin puutarhurilta...

-- Miksi Te puhutte hänen kanssaan puoliääneen? jatkoi Aleksander,

huolimatta hänen sanoistaan. Katsokaa, Te kalpenette, tunnette

syyllisyytenne. Kukistaa toisen ihmisen onnen, unhottaa,

menettää kaikki niin pian, niin helposti: silmän palvelusta,

kiittämättömyyttä, valhetta, petosta... niin petosta!... Miten

olette voinut alentaa siihen itseänne? Rikas kreivi, salonkileijona,

kunnioitti Teitä heittämällä Teihin suosiollisen katseen -- niin te

tulitte paikalla, lankesitte tuon tekokultaisen auringon eteen; missä

on häpeä!!! Kreivi ei saa olla täällä enää! sanoi hän tukehtuneella

äänellä: -- kuuletteko sen? Jättäkää, lopettakaa kanssakäyminen

hänen kanssaan, että hän unhottaisi tien teidän taloonne!... minä en

salli... Hän tempasi hurjasti Nadinkaa käsivarresta.

-- Mamma, mamma! Tulkaa tänne! huusi Nadinka läpitunkevalla äänellä,

irrottaen itsensä Aleksanderista, ja irtipäästyään syöksi suin päin

kotoa kohden.

Aleksander istui penkillä ja piteli kädellään päätään.

Nadinka tuli juosten kamariin peljästyneenä ja kaatui tuolille.

-- Mitä sinä? Mikä sinun on? Mitä sinä huudat? kysyi äiti

rauhattomana ja meni häntä vastaan.

-- Aleksander Feodoritsh... ei ole terve! sai hän töin tuskin

sanotuksi.

-- Mitä sinä siitä peljästyt?

-- Hän on niin hirmuinen... mamma, älkää Jumalan tähden päästäkö

häntä minun luokseni.

-- Miten sinä minun peljästytit, hullu.! No mitä siitä jos hän on

sairas? Minä tiedän, että hänen rintansa on kipeä. Mitä siinä on

hirmuista? Ei se ole keuhkotautia! Kun hän hieroo opodeldokilla --

niin se menee ohitse: näkyy ettei hän ole totellut minua, ei ole

hieronut.

Aleksander tuli järkiinsä. Kuume oli mennyt ohitse, mutta tuska oli

tullut kahta vertaa suuremmaksi. Epäilystään ei hän saanut selväksi,

oli vaan säikäyttänyt Nadinkan ja nyt ei saa tietysti häneltä

vastausta: hän ei ryhtynyt oikealla tavalla, asiaan. Hänen päähänsä

pisti yht'äkkiä, niinkuin jokaisen rakastuneen tuokin ajatus: "ehkä

hän ei olekaan syyllinen? Kenties hän on todella välinpitämätön

kreivistä. Tolkuton äiti kutsuu häntä joka päivä: mitä hän sitte

mahtaa? Kreivi, niinkuin seuraelämän ihminen ainakin, on miellyttävä;

Nadinka on sievä tyttö: kenties kreivi tahtoo miellyttää häntä. Ehkä

Nadinkaa miellyttää kukat, ratsastaminen, viattomat huvitukset,

mutta ei itse kreivi? Antaa vaikka olla, että tässä on hiukan

koketeeraamistakin: eikö se ole anteeksi annettava? Toiset ovat

vanhempia ja kuitenkin tekevät Jumala ties mitä."

-- Hän lepäsi, illan säde leimahti hänen sydämmessään. Rakastuneet

ovat kaikki semmoisia: milloin ovat liian sokeita, milloin liiankin

näkeviä. Ja sitte oli niin hauskaa puolustaa rakastettua henkilöä.

"Mutta miksi hän on muuttunut käytöksessään minua kohtaan?" kysyi

hän itseltään ja kalpeni. -- "Miksi hän pakenee minua, on ääneti,

niinkuin häntä hävettäisi? Miksi hän eilen, arkipäivänä pukeutui niin

hienosti? Vieraita ei ollut muita paitsi kreivi. Miksi hän kysyi,

'alkavatko baletit kohta?' Kysymys oli yksinkertainen; mutta hänelle

muistui mieleen, että kreivi lupasi sivumennen hakea hyvän loogin,

katsomatta kaikkiin vaikeuksiin: luonnollisesti hän tulee olemaan

heidän kanssaan. Miksi hän läksi eilen puutarhasta pois? Miksi hän ei

tullut puutarhaan? Minkätähden kyseli sitä, miksikä ei kysellyt..."

Hän vaipui taaskin raskaasen epäilykseen ja kärsi taaskin ankarasti

ja tuli siihen päätökseen, ettei Nadinka ole häntä milloinkaan

rakastanut.

Jumalani, Jumalani! puhui hän epätoivoissaan. Kuinka on raskasta,

kuinka katkeraa eläminen! Anna minulle se kuoleman hiljaisuus, se

sielun uni...

Neljännestunnin kuluttua tuli hän kamariin surullisena ja arkana.

-- Hyvästi Nadeshda Aleksandrowna, sanoi hän arasti.

-- Hyvästi, vastasi tämä katkonaisesti; silmiään nostamatta.

-- Koska sallitte minun tulla?

-- Silloin kuin Teitä haluttaa. Sitäpaitsi... me muutamme tällä

viikolla kaupunkiin: me annamme teille sitten tietää...

-- Aleksander läksi pois. Kului enemmän kahta viikkoa. Kaikki olivat

jo muuttaneet kesähuviloista. Ylhäisten salongit loistivat uudelleen.

Pöydän-päällikönkin vierashuonetta valaisi kaksi seinälamppua, hän

osti puoli puutaa stearinikynttilöitä, asetti kaksi korttipöytää ja

odotti Ivan Stepanitshiä ja Stepan Ivanitshia, ilmoitti vaimollensa,

että heillä alkavat tiistaina -- vastaanotto-päivät.

Mutta Adujew ei vaan saanut Ljubetskilta mitään kutsumusta. Hänelle

tuli vastaan sekä kokki että sisäpiika. Sisäpiika kun huomasi hänet,

alkoi juosta pois: näkyi että hän toimi neitinsä hengessä. Kokki

seisattui.

-- Miksi Te, herra, olette meidät unhottanut? sanoi hän. On jo

puolitoista viikkoa kulunut siitä, kuin me muutimme.

-- Ehkä Teillä ei ole vielä... järjestyksessä, ehkä ette ota vastaan?

-- Miksi emme ottaisi vastaan: kaikki ovat jo käyneet meillä, Teitä

vaan ei ole kuulunut; rouva ei voi kyllin ihmetellä sitä. Hänen

ylhäisyytensä käy meillä joka päivä... hän on niin hyvä herra. Minä

kävin viemässä erästä vihkoa yhtenä päivänä neideltä -- hän antoi

minulle punasta viiniä.

-- Mikä hupakko sinä olet! sanoi Adujew ja alkoi juosta lörpöttelijän

luota pois. Iltasella kulki hän Ljubetskin asunnon ohitse. Siellä oli

valoisata. Paraatioven edessä oli katosvaunut.

-- Kenen vaunut? kysyi hän.

-- Kreivi Novinskin.

Toisena, kolmantena päivänä oli samoin. Viimeinkin hän astui

kerran sisään. Äiti otti hänet ystävällisesti vastaan, torui

poissaolemisesta ja torui siitä ettei hän ole hieronut rintaansa

opodeldokilla. Nadinka kohteli häntä -- rauhallisesti, kreivi --

kohteliaasti. Keskustelu ei tahtonut menestyä.

Sillä tavoin hän kävi pari kertaa. Turhaan katseli hän tutkivasti

Nadinkaa: hän ei ollut huomaavinaankaan Aleksanderin katseita, mutta

kuinka hän ennen huomasi! Välistä kun hän keskusteli äidin kanssa,

niin Nadinka asettui seisomaan vastapäätä häntä, Maria Mihailownan

tuolin taakse, irvisteli hänelle, peuhasi ja saattoi hänet nauramaan.

Hänet valtasi sietämätön kaiho. Hän ajatteli vaan sitä, kuinka hän

saisi heitetyksi hartioiltaan vapaaehtoisesti otetun ristin. Hän

tahtoo saada seikat selvitetyiksi, "Sama se, millainen vastaus on",

ajatteli hän, "kun vaan saisin epäilyksen muutetuksi oikeaan tietoon".

Kauan tuumiskeli hän, miten piti asiaan ryhtyä, viimein hän keksi

jotakin ja meni Ljubetskille.

Kaikki näytti olevan hänelle suosiollista. Vaunuja ei ollut

paraadikäytävän edessä. Hiljaan astui hän saliin ja pysähtyi

hetkiseksi vieraskamarin oven eteen, vetääkseen henkeä. Nadinka

soitti siellä pianoa. Etempänä istui Ljubetskaja eräässä kamarissa ja

neuloi huivia. Kun Nadinka kuuli askeleet salissa, alkoi hän soittaa

hiljemmin ja ojensi päänsä eteenpäin. Hän odotti hymy huulillaan

vierasta. Vieras tuli esiin ja hymy katosi silmänräpäyksessä; sen

sijaan tuli pelko. Hänen kasvonsa muuttuivat hieman ja hän nousi

tuolilta. Ei hän odottanut tätä vierasta.

Aleksander kumarsi ääneti ja istui kuin varjo etemmäksi, äidin luo.

Hän kulki hiljaa, ilman entistä varmuutta, pää alaspäin. Nadinka

istui ja jatkoi soittamista, katsellen välistä rauhattomana taakseen.

Puolen tunnin kuluttua kutsuttiin äitiä huoneesta. Aleksander tuli

Nadinkan luo. Tämä nousi ja tahtoi mennä pois.

-- Nadeshda Aleksandrowna, sanoi Adujew murheellisesti, odottakaa,

sallikaa minulle viisi minuttia, ei enempää.

-- Minä en voi kuulla Teitä! sanoi Nadinka ja meni pois. Viime

kerralla Te olitte...

-- Minä olin syyllinen! Nyt minä puhun toisella tavalla, annan Teille

lupauksen: Te ette kuule ainoatakaan soimausta. Älkää kieltäkö

minulta, ehkä tämä on viimeisen kerran. Selitys on välttämätön.

Annoittehan luvan minulle, että saan pyytää äidiltänne Teidän

kättänne. Sen jälkeen on tapahtunut paljon...jota... sanoilla --

minun täytyy uudistaa sama kysymys. Istukaa ja jatkakaa soittamista:

äitinne ei siten kuule; eihän tämä ole ensimmäistä kertaa...

Nadinka totteli koneentapaisesti: keveästi punastuen, alkoi hän ottaa

akkordeja ja levottomassa odottamisessa suunnitti katseensa Adujewiin.

-- Mihin Te menitte Aleksander Feodoritsh? kysyi äiti, palattuaan

paikalleen.

-- Minä tahtoisin puhua Nadeshda Aleksandrownan kanssa...

kirjallisuudesta, vastasi hän.

-- No, puhukaa, puhukaa: tosiaan Te ette ole moneen aikaan puhuneet.

-- Vastatkaa minulle lyhyesti ja teeskentelemättä yhteen kysymykseen,

alkoi hän puoliääneen, niin selityksenne loppuu paikalla...

Rakastatteko minua enää?

-- Quelle idée! vastasi Nadinka hämmästyneenä. Tiedättehän kuinka

mamma ja minä aina olemme arvostelleet Teidän ystävyyttänne... kuinka

olimme aina iloiset teidän tulostanne...

Adujew katsoi häneen ja ajatteli: "sinäkö se olet, oikullinen, mutta

sydämmellinen lapsi, tämä vallaton tyttö veitikka? Kuinka pian hän

on oppinut teeskentelemään? Kuinka pian naisen luonto on kehittynyt!

Olivatko ne herttaiset oikut todellakin silmänpalveluksen ja

viekkauden ituja?... Kas miten pian, ihan ilman sedän keinoa, tämä

tyttö on muuttunut naiseksi! Kaikki vaan kreivin koulussa parissa

kolmessa kuukaudessa! Oi, setä, setä! Tässäkin olet sinä säälimättä

oikeassa."

-- Kuulkaa, sanoi hän semmoisella äänellä, että teeskentelijältä

lensi yht'äkkiä naamari kasvoilta, jätetään mamma sikseen: tulkaa

hetkiseksi entiseksi Nadinkaksi, niinkuin silloin kuin Te minua

vähän rakastitte... ja vastatkaa minulle suoraan: minun täytyy saada

tietää, Jumal' avita täytyy.

-- Nadinka oli ääneti, muutti ainoastaan nuotit ja alkoi tarkasti

katsella ja soittaa jotain vaikeata kohtaa.

-- No hyvä, minä muutan kysymyksen, jatkoi Adujew. Sanokaa, onko

astunut sijaan -- en tahdo edes mainita kuka -- onko joku astunut

minun sijaani Teidän sydämmessänne?...

Nadinka niisti kynttilää ja kauaa aikaa pudisti sen sydäntä.

-- Vastatkaahan, Nadeshda Aleksandrowna: yksi sana pelastaa minut

tuskasta, Teidät -- vastenmielisestä selityksestä.

-- Ah, Jumalani, lopettakaa! Mitä minä sanoisin Teille? Minulla ei

ole mitään sanomista! vastasi hän kääntyen pois Adujewista.

Toinen olisi tyytynyt siihen vastaukseen ja olisi huomannut, ettei

hänellä ole enää mitään toimitettavaa, minkä hän olisi ymmärtänyt

siitä äänettömästä, piinallisesta surusta, joka oli Nadinkan

kasvoille kirjoitettu ja esiintyi liikkeissäkin. Mutta Adujewille ei

ollut kylliksi. Hän kidutti kuin pyöveli uhriaan, häntä elähdytti

joku outo epätoivon halu juoda kärsimysmalja kerrassaan pohjaan asti.

-- Ei! sanoi hän, lopettakaa tämä piina tänään; epäilykset

toinen toistaan mustemmat, valtaavat järkeni, repivät sydämmeni

palaisiksi. Minä olen läpi menehtymäisilläni luulen että rintani

halkeaa ponnistuksesta... ei ole minulla mitään millä voisin tulla

vakuutetuksi epäluuloissani; Teidän täytyy itsenne päättää; muutoin

en minä koskaan rauhoitu.

Adujew katsoi häneen ja odotti vastausta. Nadinka oli vaan ääneti.

-- Säälikää minua! alkoi hän uudelleen. Katsokaa minua, olenko minä

itseni näköinen? Kaikki pelkäävät minua, eivät enää tunnekaan...

kaikki minua säälivät, Te ette yksin vaan...

Aivan oikein: hänen silmänsä paloivat kummallisella liekillä. Hän oli

laiha, kalpea, otsalle nousivat suuret hikikarpaleet. Nadinka heitti

häneen salaisen katseen ja hänen katseessaan välähti jotain säälin

tapaista. Hän otti Adujewia kädestäkin kiinni, mutta heitti sen

kumminkin huokauksella irti.

-- No mitä? kysyi Aleksander.

-- Ah, jättäkää minut rauhaan! sanoi hän synkkämielisesti, Te

kidutatte minua kysymyksillänne...

-- Minä rukoilen Teitä Jumalan nimessä! sanoi hän. Lopettakaa

kaikki yhdellä sanalla... Mitä hyödyttää tuo umpimielisyys? Minulle

jää kylmä toivo, minä en lopeta, vaan ilmestyn Teille joka päivä

kalpeana, liikutettuna... Minä saatan Teidät suruiseksi. Jos

kiellätte teillä käymästä -- niin minä kierrän akkunainne alla,

kohtaan Teitä teatterissa, kadulla, joka paikassa, kuin haamu,

memento mori. Kaikki se olisi ehkä hullua, naurettavaa sille, ketä

vaan naurattaisi, -- mutta minua se koskisi kipeästi! Te ette tunne

himoa, millainen se on, mihin se saattaa. Jumala varjelkoon Teitä

sitä koskaan tietämästä!... Mitä hyötyä Teillä on äänettömyydestä?

Eikö olisi parasta sanoa paikalla?

-- Mistä te minua kysytte? sanoi Nadinka, heittäytyen nojatuolin

karmia vasten. -- Minä olen ihan sekaisin... pääni on aivan kuin

sumussa...

Hän painoi suonenvedon tapaisesti kättään otsaa vasten ja veti sen

heti takaisin.

-- Minä kysyin: onko joku muu astunut minun sijaani Teidän

sydämmessänne? Yksi sana vaan -- on tahi ei -- päättää kaikki; ei se

kestä kauan sanoa.

Nadinka tahtoi jotain sanoa, mutta ei voinut, silmät laskettuina

maahan, alkoi hän lyödä sormellaan yhtä näppäintä. Näkyi, että

hänkin taisteli kovasti itsensä kanssa. "Ah!" sanoi hän vihdoinkin

synkkämielisesti.

-- Onko vai ei? toisti Adujew, pidättäen hengitystään.

Kului muutama sekuntti.

-- Onko vai ei!

-- On! kuiskasi Nadinka niin hiljaa, että tuskin kuului; sitten hän

kumartui kokonaan pianon ylitse, aivan kuin uinahduksissaan ja alkoi

ottaa akkordeja.

Tämä kajahti melkein kuulumattomasti, kuin huokaus, mutta se teki

Aleksanderin kuuroksi; sydän tuntui kuin olisi repeytynyt, jalat

notkistuivat hänen allansa. Hän laskeutui tuolille, joka oli pianon

vieressä ja oli ääneti.

Nadinka katsoi pelolla häneen. Hän katseli Nadinkaa mielettömän

näköisenä.

-- Aleksander Feodoritsh! huusi yht'äkkiä äiti viereisestä huoneesta,

kumpanen korva soi?

Hän oli ääneti.

-- Mamma puhuttelee Teitä, sanoi Nadinka.

-- Mitä?

-- Kumpanen korva soi? huusi äiti, -- mutta pikemmin.

-- Molemmat! sanoi Aleksander synkästi.

-- Hyi millainen olette, vasen!

Minä koetin arvata, jos kreivi tulee tänään.

-- Kreivi, sanoi Aleksander.

-- Antakaa minulle anteeksi! sanoi Nadinka, heittäytyen hänen

luokseen. Minä en ymmärrä itseäni... Tämä tapahtui kaikki

aavistamatta, vastoin tahtoani... en tiedä miten... minä en voi Teitä

pettää...

-- Minä pidän sanani, Nadeshda Aleksandrowna, vastasi hän, en sano

Teille yhtäkään nuhdetta. Kiitän Teitä avomielisyydestänne... Te

olette tehnyt minulle paljon, paljon... tänään... minun oli vaikea

kuulla tuota, Teidän oli vielä vaikeampi sanoa... Hyvästi; Te ette

ole enää näkevä minua: yksi palkinto avomielisyydestänne... mutta

kreivi, kreivi!

Hän puri hampaitaan ja meni ovea kohti.

-- Niin, sanoi hän kääntyen takaisin, -- mihin tämä Teidät saattaa?

Kreivi ei Teitä nai: mitkä tarkoitukset hänellä on?

-- Minä en tiedä, sanoi Nadinka surullisesti nyykyttäen päätään.

-- Jumalani! kuinka Te olette sokaistu! huudahti Aleksander kauhulla.

-- Hänellä ei voi olla pahoja tarkoituksia... vastasi Nadinka

heikolla äänellä.

-- Olkaa varoillanne Nadeshda Aleksandrowna. Aleksander otti hänen

kätensä, suuteli sitä ja meni epävakaisilla askeleilla huoneesta.

Häntä oli kauhea nähdä. Nadinka jäi paikalleen liikkumattomana.

-- Miksi sinä et soita, Nadinka? kysyi äiti muutaman hetken päästä.

Nadinka heräsi kuin raskaasta unesta ja huokasi.

-- Paikalla, mamma! vastasi hän miettiväisestä. Kallistaen vähän

päätään sivulle, alkoi hän arasti kosketella näppäimiä, Hänen

sormensa vapisivat. Hän kärsi nähtävästi omantunnon vaivoja ja

hänelle heitetystä sanasta, epäilemisestä: "Olkaa varoillanne!" Kun

kreivi tuli, oli hän ääneti, ikävä, hänen käytöksessään oli jotain

pakoitettua. Hän läksi, syyttäen päänkivistystä, aikaseen kamariinsa.

Tänä iltana tuntui hänestäkin katkeralta elää maailmassa.

Adujewin voimat, kun hän pääsi alas portaita, pettyivät, ja hän istui

viimeiselle porraslaudalle, peitti silmänsä nenäliinalla ja alkoi

itkeä ääneen, mutta kyynelittä. Sillä aikaa kulki porstuan ohitse

portinvartija. Hän pysähtyi ja kuunteli.

-- Marfa hoi, Marfa! huusi hän, tultuaan likaisen ovensa luo, tulepas

tänne, kuule, kuinka tuolla joku ulvoo, aivankuin eläin. Luulin että

meidän kahlekoira olisi päässyt irti kahleista, mutta ei, tämä ei ole

se.

-- Ei, tämä ei ole se! toisti Marfa kuunneltuaan. -- Mikä ihme se on?

-- Menepäs ja tuo tänne lyhty: se riippuu uunin takana. Marfa toi

lyhdyn.

-- Vieläkö se ulvoo? kysyi hän.

Vielä ulvoo! Eiköhän vaan liene joku vintiö sinne mennyt.

-- Kuka siellä on? kysyi portinvartija. Ei vastausta.

-- Kuka siellä on? toisti Marfa. Aina vaan sama ulvominen kuului. He

astuivat molemmat kiireesti sisään. Adujew syöksi pois.

-- Ah, se oli joku herra, sanoi Marfa, katsoen hänen jälkeensä: --

mutta sinä keksit: vintiö! Kas olipa sinulla järkeä mennä semmoista

sanomaan! Johan nyt joku vintiö rupeisi ulvomaan vieraassa porstuassa!

-- Mutta hän oli varmaankin juovuksissa!

-- Vielä pahempaa! vastasi Marfa: -- luuletko kaikkien olevan sinun

kalttaisiasi? Eivät kaikki juovuksissa ulvo niinkuin sinä teet.

-- Nälästäkö hän sitten ulvoi? huomautti portinvartija harmistuneena.

-- Mitä! sanoi Marfa katsoen häneen eikä tiennyt mitä piti sanoman:

-- kuka tietää ehkä hän on jotain pudottanut -- kenties rahaa...

Molemmat kävivät äkkiä kykkysille ja alkoivat lyhty kädessä etsiä

pitkin laattiata kaikista nurkista.

-- Pudotti! mutisi portinvartija, valaisten laattiaa: -- mihin hän

tässä olisi voinut pudottaa? Portaat ovat puhtaat, kiviset, täältä

löytää neulankin jos pudotti! Kyllä se olisi kuulunut, jos hän olisi

pudottanut: helähtäisi kyllä kiveen; olisihan paikalla ottanut ylös!

Missä hän tässä voisi pudottaa? Ei missään! Pudotti! kylläkai hän

pudotti: ei hän ollut sitä laatua, että olisi pudottanut! Ole muka

varoillasi, että hän pudottaisi! Ei: tämmöinen koettaa, miten saisi

toiselta taskuunsa pistetyksi! Hän muka pudottaisi! Kyllä tunnetaan

nuo veijarit! Olisi muka pudottanut! Kyllä kai hän pudotti?

Kauan ryömivät he vielä pitkin laattiata hakien pudotettuja rahoja.

Ei ole, ei ole, sanoi viimein portinvartija huokauksella, puhalsi

sitten sammuksiin kynttilän nipisti kahdella sormella sen sydäntä ja

pyyhkäsi sormiansa lammasnahkaturkkiinsa.