-- Aleksanderin elämä jakautui kahteen osaan. Aamupäivän nielivät
virkatoimet. Hän mylläröi tomuisia asiapapereja, kuvitteli kaikkien
asianhaarain koskevan häntä, laski paperille miljoonia hänelle
kuuluvia rahoja. Mutta välistä pää kieltäytyi ajattelemasta toisten
edestä, kynä putosi hänen kädestään ja hänet valtasi tuo lemmen
hurmaus, jolle Piotr Ivanitsh oli niin vihanen.
Silloin Aleksander heittäysi tuolin nojaa vastaan ja kiiti
ajatuksissaan ruohoiseen, rauhalliseen paikkaan, jossa ei ole
papereja, ei mustetta, ei kummallisia kasvoja, eikä vara-virkapukuja,
missä vallitsee rauhallisuus, hurmaus ja viileys, missä kauniisti
varustetussa salissa tuoksuvat kukat, kaikuu pianon säveleet, häkissä
hypiskelee papukaija, mutta puutarhassa huojuvat koivun ja sirenin
oksat. Kaiken tämän hallitsijattarena oli -- hän...
Istuessaan aamupäivällä virastossa oli Aleksander läsnä näkymättömänä
eräässä Ljubetskin huvilan saaressa, mutta illalla oli hän siellä
oikein nähtävänä, koko olennollaan. Heitetäämpä julkinen katsahdus
hänen onneensa.
Oli kuuma päivä, yksi harvinaisista päivistä Pietarissa: aurinko
elähdytti peltoja, mutta näännytti Pietarin katuja, kuumentaen
säteillään graniittia, mutta säteet, poistuen kiviltä, paahtoivat
ihmisiä. Ihmiset kulkivat hitaasti päät allapäin, koirat -- kielet
ulkona suusta. Kaupunki oli niiden satukaupunkien näköinen, joissa
kaikki lumoojan käskystä yht'äkkiä kivettyy. Ajopelit eivät
tärisseet pitkin kiviä; varjostimet, kuin suljetut silmänluomet,
peittivät akkunat; puupölkäreillä kudottu katu kiilsi kuin parketti;
katukäytävillä poltti jalkapohjia. Joka paikassa oli ikävää, unista.
Jalkasin kulkija haki varjoa pyyhkien hikeä otsaltaan. Kyytivaunut,
kuuden matkustavaisen kanssa, kulkivat hitaasti kaupungin taakse,
tuskin nostaen pölyä jälessänsä, Kello neljä tulivat virkamiehet
toimistaan, ja kulkivat hiljakseen kotia.
Aleksander juoksi ulos, niinkuin talon olisi katto pudonnut, hän
katsoi kelloa -- myöhään: päivälliselle ei hän ehdi enään. Hän läksi
ravintolaan.
-- Mitä teillä on? Pian!
-- Julienne-soppaa ja à la reine, à la provencale kastiketta, à la
maitre d'hotel; kalkkunapaistia, lintua, leivoksia.
-- No, tuokaa à la provencale soppaa, julienne-kastiketta ja
leivoksia, paistia, mutta pian.
Palvelija katsoi häneen.
-- No, mitä? sanoi Aleksander kärsimättömänä.
Tämä juoksi tiehensä ja toi mitä päähän pisti. Adujew oli sangen
tyytyväinen. Hän ei odottanut neljättä ruokaa, vaan juoksi Nevan
rantakadulle. Siellä häntä odotti vene ja kaksi soutajaa.
Tunnin päästä hän näki luvatun maan kulman, nousi seisoalleen
veneessä ja suunnitti katseensa kauas. Ensin hänen silmänsä
himmentyivät pelosta ja rauhattomuudesta, joka muuttui epäilykseksi.
Sitten yht'äkkiä kasvot kirkastuivat ilon vaikutuksesta, aivan kuin
auringon loistamina. Hän erotti puutarhan aidan vieressä tutun
leningin; hänet sieltä tunnettiin ja heilutettiin nenäliinaa. Häntä
on odotettu kenties kuinka kauan. Hänen jalkopohjiaan poltti ihan
kärsimättömyydestä.
-- "Ah! jos voisi Jalkasin kulkea veden pinnalla!" ajatteli
Aleksander. "Kyllä keksivät kaikkea joutavaa, mutta eivät ole sitä
keksineet."
Soutajat lonksuttavat hitaasti, säännön mukaisesti airoillaan aivan
kuin kone. Hiki juoksee karpaleina pitkin päivettyneitä kasvoja;
he eivät ole ollenkaan huolissaan siitä, että Aleksanderin sydän
pamppaili rinnassa, että hän, irroittamatta silmiään yhdestä samasta
pilkusta, jo pari kertaa ajatuksissaan nosti väliin toista ja väliin
toista jalkaa veneen laidan yli, mutta he eivät välitä mistään:
soutavat soutamistaan yhtä hitaasti ja pyyhkivät välistä hihalla
kasvojaan.
-- Nopeammin! sanoi hän. Saatte puoli ruplaa juomarahaa.
Silloinkos alkoivat miehet tehdä työtä, ja liikkua paikallaan! Mihin
joutui väsymys? Mistä tuli voimia? Airot loiskivat vaan vettä pitkin.
Vene -- luiskahtaa eteenpäin kolme syltä kuin ei mitään. Heilauttivat
kertaa kymmenen -- perä muodosti vempeleen, vene kiiti kauniisti
ja kallistui ihan rantaan. Aleksander ja Nadinka hymyilivät kaukaa
toisilleen eivätkä poistaneet katsetta toisistaan. Aleksander astui
toisella jalalla veteen sen sijaan, kuin olisi pitänyt astua maalle.
Nadinka nauroi.
-- Hiljemmin, herra, odottakaa, minä ojennan teille käteni, sanoi
toinen soutajista, kun Aleksander oli jo rannalla.
-- Odottakaa minua täällä, sanoi Adujew ja juoksi Nadinkan luo.
Tämä hymyili kaukaa suloisesti Aleksanderille. Joka veneen liikkeessä
rantaan päin kohosi ja laskeutui hänen rintaansa kovemmin.
-- Nadeshda Aleksandrowna!... sanoi Adujew, voiden tuskin vetää
henkeä ilosta.
Aleksander Fedoritsh!... vastasi hän.
-- Tietämättä heittäysivät he toisiansa vastaan, mutta hillitsivät
itseään ja katsoivat toinen toisiaan hymyillen, kosteilla silmillä,
eivätkä voineet puhua mitään. Siten kului muutama minuutti.
Ei voi syyttää Piotr Ivanitshia siitä, ettei hän huomannut Nadinkaa
ensikerralla. Hän ei ollut kaunotar, eikä vetänyt paikalla huomiota
puoleensa.
Mutta se, joka katseli hänen kasvojensa piirteitä, ei kääntänyt
katsettaan hänestä pois. Hänen kasvonsa olivat harvoin paria
minuuttia rauhallisina. Hänen sielunsa, joka vähimmästäkin oli
tunteellinen ja hellä ärtymään, ajatukset ja kaikellaiset vaihelivat
mielenliikutukset, toinen toisensa jälkeen alinomaa hänen kasvoillaan
ja nämä tunteitten väritykset vaihtuivat kummallisessa leikissä,
antaen hänen kasvoilleen joka minuutti uuden ja odottamattoman
ilmeen. Esimerkiksi, silmät salamoivat yht'äkkiä, polttavat ja
silmänräpäyksessä peittyvät pitkien silmäripsien alle; kasvot tulevat
elottomiksi ja liikkumattomiksi -- ja Teidän edessänne on aivan kuin
marmoripatsas. Sen jälkeen odotatte taaskin samanlaista läpitunkevaa
sädettä -- mutta merkkiäkään siitä ette näe! Silmäluomet kohoavat
hiljaa, Teidät valaisee hitaasti -- lempeä silmien loiste, aivan
kuin kuun, joka ilmestyy hitaasti pilvien taakse. Liikkeissä on
samaa. Niissä on paljon viehätystä, mutta ei keijukaisen suloutta.
Tässä viehätyksessä on paljon kummallistakin, rajua, jota luonto
antaa kaikille, vaan jonka taide karsii pois jälkeä jättämättä, sen
sijaan kuin sen pitäisi vaan pehmentää. Nämät jäljet ilmestyivät
usein Nadinkan liikkeissä. Väliin hän istuu oikein taiteellisessa
asennossa, mutta ei aikaakaan, Jumala ties mistä sisällisestä
liikkeestä, tämä kuvan tapainen asema vaihtuu aivan odottamatta ja
taaskin lumoavalla liikkeellä. Puheessa on taas samat odottamattomat
käännekohdat: milloin oikea arvostelu, milloin haaveilu, luja päätös,
sitten lapsen ilveet, tahi hieno teeskentely. Kaikki osoittivat
hänessä terävää järkeä, itsepintaista vaihtelevaista sydäntä. Ei
Aleksander yksin olisi hänen tähdensä tullut hulluksi; ainoa, Piotr
Ivanitsh, ainoastaan pääsee vapaaksi: mutta paljonko semmoisia
löytynee?
-- Te odotitte minua! Jumalani, miten minä olen onnellinen! sanoi
Aleksander.
-- Minäkö odotin? En edes ajatellutkaan! vastasi Nadinka, pudistaen
päätään. Tiedättehän, että minä olen aina puutarhassa.
-- Oletteko te vihanen? kysyi Aleksander arasti.
-- Mistä? Sepä ajatus!
-- No, antakaa kätenne.
Hän ojensi Aleksanderille kätensä; kun tämä oli sitä koskettanut,
niin Nadinka tempasi sen paikalla takaisin -- ja muuttui yht'äkkiä.
Hymy katosi, ja kasvoille ilmestyi jotain harmin tapaista.
-- Mitä, juotteko maitoa? kysyi Aleksander.
Nadinkalla oli kuppi ja korppu kädessä.
-- Minä syön päivällistä, vastasi hän.
Syötte päivällistä, kello kuusi, ja maitoa.
-- Teistä tietysti on kummaa nähdä maitoa sedän komean päivällisen
perästä, mutta me elämme täällä kuin maalla: elämme säästäväisesti.
Hän lohkasi etuhampaillaan muutaman murun korpusta ja huuhtoi niitä
suustansa alas maidolla, irvistäen huulillaan mitä viehättävimmästi.
-- Minä en ole syönyt sedän luona päivällistä, minä kieltäysin eilen,
vastasi Adujew.
-- Miten kunnoton Te olette! Kuinka voitte noin valehdella? Missä
olette tähän saakka ollut?
-- Istuin tänään virastossa kello neljään...
-- Mutta nyt on jo kuusi. Älkää narratko, tunnustakaa pois, Teidät
sai viekotelluksi päivällinen ja hauska seura? Teillä oli siellä
hyvin, hyvin hauskaa.
-- Vakuutan kunniasanallani. En ole edes käynytkään sedän luona...
alkoi Aleksander innokkaasti puolustustaan. Olisinko sitten ehtinyt
tulla tänne jo tähän aikaan?
-- Vai niin! Tämä on Teidän mielestänne aikaseen? Olisitte
tulleet ennen vielä parin tunnin päästä! sanoi Nadinka nopealla
pyörähdyksellä, käänsi hänelle selkänsä ja läksi polkua myöten
kotiin. Aleksander meni hänen jälkeensä.
-- Älkää tulko minun lähelleni, älkää tulko, sanoi Nadinka, huiskien
kädellään: -- minä en kärsi nähdä Teitä.
-- Lopettakaa pilapuheet, Nadeshda Aleksandrovna!
-- En minä ollenkaan puhu pilaa. Sanokaa ensin, missä olette tähän
saakka ollut?
-- Kello neljä tulin departementista, alotti Adujew: -- tunnin tulin
tänne...
Sitten olisi vasta viisi, mutta nyt on kuusi? Missä olette tunnin
kuluttanut? Näettekö miten valehtelette!
-- Minä söin pikimmittäin päivällisen ravintolassa.
-- Pikemmittäin! ainoastaan tunnin sanoi Nadinka: -- voi raukkaa!
varmaan Teidän on nälkä. Tahtoisitteko maitoa?
-- Oi antakaa, antakaa minulle tämä kuppi!... sanoi Aleksander ja
ojensi hänelle kätensä.
Mutta Nadinka pysähtyi yht'äkkiä, kaasi kupin ylösalaisin ja
välittämättä Aleksanderista, katseli uteliaasti, miten viimeiset
pisarat juoksivat kupista hiekalle.
-- Te olette säälimätön! sanoi Aleksander: -- Miten voitte tuolla
tavoin minua kiduttaa?
-- Katsokaa, katsokaa Aleksander Feodoritsh, keskeytti yht'äkkiä
Nadinka, vaipuneena omiin toimiinsa: -- saanko pisaran sattumaan
kuoriaiseen, joka ryömii tuossa pitkin tietä?... oh sainpa sattumaan!
voi raukkaa! se kuolee! sanoi hän; nosti sitten huolellisesti
kuoriaisen, pani sen kämmenelleen ja alkoi hengittää siihen.
-- Huvittaapa Teitä kuoriainen! sanoi Adujew harmistuneena.
-- Voi raukkaa! katsokaahan: se kuolee, sanoi Nadinka surullisesti --
mitä minä olen tehnyt?
Hän hautoi kuoriaista vähän aikaa kämmenellään ja kun tämä liikahti
ja alkoi ryömiä edestakaisin pitkin kättä, niin Nadinka värähti,
heitti sen nopeasti maahan ja tallasi jalallaan, sanoen: "ilettävä
kuoriainen!"
-- Missä Te olette ollut? kysyi hän sitten.
-- Sanoinhan jo.
-- Ah, niin! sedän luona. Oliko paljon vieraita? Joitteko samppanjaa?
Minä tunnen jo tänne asti kuinka haisee samppanjalle.
-- Enhän, en ollut sedän luona! keskeytti epätoivoisena Aleksander.
-- Kuka Teille sen on sanonut?
-- Itsehän sanoitte.
-- Luulen, että hänen luonaan vasta istuvat pöytään. Te ette
semmoisia päivällisiä tunne: loppuuko semmoinen päivällinen tunnissa?
-- Te söitte kaksi tuntia -- viidennen ja kuudennen.
-- Mutta millä aikaa olisin tänne tullut?
Nadinka ei vastannut mitään, hypähti vaan maasta ylös, katkasi
akasian oksan ja sitten juoksi äitinsä luo. Adujew meni hänen
jälessään.
-- Mihin te aiotte? kysyi hän.
-- Mihin? Kuinka niin: mihin? Sepä kaunista! Mamman luo.
-- Mitä varten? Ehkä me häntä häiritsemme.
-- Emme, emme ensinkään.
Nadeshda Aleksandrownan äiti, Maria Mihailowna, oli yksi niitä
yksinkertaisia äitejä, jotka pitävät kiitettävänä kaikki, mitä lapset
tekevät. Jos Maria Mihailowna käskee esimerkiksi valjastamaan vaunut:
-- Mamma, minne aiotte? kysyy Nadinka.
-- Mennään ajelemaan: ilma on niin kaunis, sanoo äiti.
-- Ei se käy laatuun, Aleksander Feodoritsh aikoi tulla tänne.
Silloin vaunut riisuttiin pois.
Toisen kerran taas Maria Mihailowna istuu keskentekoisen liinansa
ääreen ja alkaa huoata, nuuskata, käännellä luisia puikkoja, tahi
vaipuu ranskalaisen romanin lukemiseen.
-- Mamma, miksi ette pukeudu? kysyy Nadinka ankarasti.
-- Mitä varten?
-- Mennäänhän kävelemään.
-- Kävelemään?
-- Niin, Aleksander Feodoritsh tulee meitä hakemaan. Oletteko jo
unhottanut?
-- Enhän minä tiennytkään.
-- Kuinka ette sitä tietäisi! sanoo Nadinka tyytymättömänä.
Äiti hylkäsi sekä huivin että kirjan ja meni pukeutumaan. Sillä
tavoin Nadinka nautti täydellisesti vapauttaan, hallitsi itseään ja
äitiänsä, vietti aikaansa niinkuin itse tahtoi. Mutta oli hän hyvä ja
hellä tytärkin, ei kuitenkaan -- tottelevainen, -- senvuoksi, ett'ei
hän totellut, vaan äiti totteli; siitä syystä saattaa sanoa, että
hänellä oli tottelevainen äiti.
-- Menkää mamman luo, sanoi Nadinka, kun he lähestyivät salin ovea.
-- Mutta te?
-- Minä tulen perästä.
-- No, minä tulen sitten myös perästä.
-- Ei, menkää edellä.
Aleksander meni, mutta palasi heti varpaisillaan takaisin.
-- Hän nukkuu nojatuolissa, sanoi hän kuiskaten.
-- Ei se tee mitään, mennään. Mamma hoi, mamma!
-- No!
-- Aleksander Feodoritsh on tullut.
-- No!
-- Herra Adujew tahtoo Teitä nähdä.
-- No!
-- Näettekö miten sitkeästi hän on nukkunut. Älkää häntä herättäkö!
pidätteli Aleksander.
-- Ei, minä herätän. Mamma!
-- No!
-- Herätkää toki; Aleksander Feodoritsh on täällä.
-- Missä on Aleksander Feodoritsh? kysyi Maria Mihailowna katsoen
suoraan Aleksanderiin ja asettaen paikoilleen syrjälle siirtyneen
myssynsä. -- Ah, Tekö se olette, Aleksander Feodoritsh. Olkaa niin
hyvä! Minä istuin tähän ja nukuin, en tiedä itsekään kuinka, varmaan
se on ilman vaikutusta. -- Liikavarvastakin alkaa pakottaa -- se
ennustaa sadetta. Nukuin ja uneksin, että Ignatjew ilmoittaa vieraita
tulevan, mutta en ymmärtänyt ketä. Kuulen, että ovat tulleet, mutta
kutka -- siitä en pääse selville. Samassa Nadinka huusi ja minä
heräsin paikalla. Istukaa, Aleksander Feodoritsh. Oletteko ollut
terve?
-- Kyllä, kiitos!
-- Onko Piotr Ivanitsh terve?
-- Jumalan kiitos, kyllä.
-- Miksi hän ei koskaan tule meitä katsomaan? Ajattelin viimeksi
eilen: vaikkapa kerrankin tulisi, mutta ei, -- varmaan on työssä
kiinni.
-- Alituisesti, sanoi Aleksander.
-- Teitäkään ei ole näkynyt pariin päivään! jatkoi Maria Mihailowna.
-- Aamulla kun heräsin, niin kysyin, miten Nadinkan laita on? Hän
makaa vielä, sanoivat. -- No, maatkoon vaan, sanoin minä, koko
päivät on hän ulkoilmassa -- puutarhassa, ilmat ovat kauniita, hän
väsyy. Hänen iällään nukutaan sitkeästi, ei ole sama kuin minun:
uskotteko, semmoinen kumma unettomuus on välistä? Oikein käy
ikäväksi, lieneekö vika hermoissa vai missä -- en tiedä. Tuovat
minulle esimerkiksi kahveeta: minähän aina juon sängyssä -- juon ja
ajattelen: "mitä se merkitsee kun Aleksander Feodoritshia ei näy?
Lieneekö hän terve?" Nousen vuoteeltani ja näen että kello on 11 --
pyydän nöyrimmästi! Palvelijatkaan eivät virka mitään. Menen Nadinkan
luo, hän ei ole vielä herännytkään. Minä herätän hänet. "Jopa on
aika nousta: kello on kohta 12. Mikä sinua vaivaa?" Minä käyn hänen
jälessään kuin lapsenpiika. Tahallani päästin kotiopettajattaren
pois, ettei olisi vieraita. Kun rupeaa luottamaan vieraisiin, niin
voi Jumala ties' mitä tapahtua. Ei! minä olen itse pitänyt huolta
hänen kasvatuksestaan, katson ankarasti, en päästä häntä askeltakaan
luotani ja voin sanoa, että Nadinka sen tuntee: minulta salaa ei
hän voi ajatustakaan päästää. Minä näen hänet aivan kuin lävitse...
Samassa tuli kokki. Hänen kanssaan puhuin tunnin verran; sitten
luin "Memoires du diable"... äh, mikä miellyttävä kirjailija Soulie
on! Miten miellyttävästi hän kuvailee! Sitten tuli naapurimme Maria
Ivanowna miehineen, enkä ole yhtään huomannut, miten aamu on kulunut,
näen, että kello käy jo neljättä ja aika on päivälliselle... Ah niin!
Miksi ette tullut päivälliselle? Me odotimme teitä viiteen asti.
-- Viiteen asti? sanoi Aleksander. Maria Mihailowna, minä en voinut
mitenkään tulla: virka pidätti minua. Pyydän, ett'ette odottaisi
minua koskaan kauemmin kuin neljään asti.
-- Minä sanoin myös, mutta Nadinka se vaan sanoi: odotetaan ja
odotetaan.
-- Minä? Ah, ah, mamma, mitä sanotte? Enkö minä juuri sanonut:
"mamma, aika on ruveta päivälliselle, mutta Te sanoitte: ei, pitää
odottaa; Aleksander Feodoritsh ei ole kaukaan aikaan ollut: varmaan
hän tulee päivälliselle."
-- Kuulkaa, kuulkaa! sanoi Maria Mihailowna, nyykyttäen päätään: --
ah, miten kunnoton hän on! omat sanansa jo minun suuhuni panee!
Nadinka käänsi selkänsä, meni kukkaisten väliin ja alkoi ärsyttää
papukaijaa.
-- Minä sanoin: "no, miten Aleksander Feodoritsh enää tulisi?" jatkoi
Maria Mihailowna: "Kello on jo puoli viisi." Mutta hän sanoi: -- "ei,
mamma, pitää odottaa -- kyllä hän tulee." -- Katson taasen kelloa, se
on neljännestä vailla: "Varmaan Aleksander Feodoritsh on vieraisilla,
ei hän tule; minun on nälkä." -- "Ei", vastasi hän, "vielä pitää
odottaa viiteen." Niin hän minua kiusasi nälällä. Eikö ole totta
neitiseni?
"Popka, popka!" kuului kukkaisten takaa, "missä olit tänään
päivällisellä, sedänkö luona?"
-- Mitä? Menipä piiloon! jatkoi äiti. Näkyy, että hävettää katsoa
Jumalan valkeutta!
-- Ei laisinkaan, vastasi Nadinka, tullen pois kukkaisryhmän takaa ja
istui ikkunan viereen.
-- Niinpä et ole istunut päivällisellekään, sanoi Maria Mihailowna --
pyysi vaan kupillisen maitoa ja moni puutarhaan; niinpä hän ei syönyt
päivällistä. Vai mitä? Katsopas minua suoraan silmiin, neitiseni.
Aleksander hämmästyi tästä kertomuksesta. Hän katsahti Nadinkaan,
mutta tämä käänsi hänelle selkänsä ja alkoi nyppiä muuri-vihreän
lehteä.
-- Nadeshda Aleksandrowna! sanoi hän. Olenko minä tosiaan niin
onnellinen, että te muistitte minua?
-- Älkää tulko lähelleni! huusi tämä harmistuneena, kun hänen
petoksensa tulivat ilmi. -- Mamma laskee leikkiä ja te olette valmis
uskomaan!
-- Mutta missä marjat ovat, jotka valmistit Aleksander
Feodoritshille? kysyi äiti.
-- Marjat?
-- Niin, marjat.
-- Te söitte ne päivällisellä, -- vastasi Nadinka.
-- Minä! tule nyt hyvä ihminen järkiisi: sinä piilotit ne, etkä
edes antanut minulle maistaa. "Sitten kuin", sanoi hän, "Aleksander
Feodoritsh tulee, sitten annan Teillekin." Semmoinen!
Aleksander katsahti hellästi ja veitikkamaisesti Nadinkaan. Tämä
punastui.
-- Itse hän ne puhdisti, Aleksander Feodoritsh, lisäsi äiti.
-- Mitä te panette kokoon, mamma? Minä puhdistin pari tahi kolme
marjaa ja söin ne itse, mutta Wasilisa...
-- Älkää uskoko, älkää uskoko, Aleksander Feodoritsh; Wasilisa
lähetettiin jo aamulla kaupunkiin. Mitä sinä salaat? Varmaan
Aleksander Feodoritsh syö mieluisammin, kun sinä olet ne puhdistanut,
eikä Wasilisa.
Nadinka myhähti, katosi taaskin kukkaisten väliin ja ilmestyi sieltä
täyden marjalautasen kanssa. Hän ojensi Adujewille kätensä, jossa
lautanen oli. Adujew suuteli kättä ja otti marjat vastaan kuin
marsalkan sauvan.
-- Ette ole niitä ansainnut, kun näin kauvan annoitta itseänne
odottaa! puhui Nadinka. Minä seisoin kaksi tuntia aidan vieressä:
kuvitelkaa nyt! kuka siellä lienee soutanut järvellä: minä luulin
sen olevan Teidän ja huiskutin nenäliinallani, ei aikaakaan, niin
näen tuntemattomia, jonkun sotilaan. Hän huiski takaisin, semmoinen
hävytön...
Illalla tuli ja meni vieraita. Alkoi tulla hämärä. Ljubetskit ja
Adujew jäivät taasen kolmen kesken. Vähitellen tämä triiokin hajosi.
Nadinka läksi puutarhaan. Epäsointuinen duetti muodostui Maria
Mihailownan ja Adujewin välillä: kauan lauloi hän Adujewille siitä,
mitä oli eilen tapahtunut ja mitä tänään ja mitä aikoo huomenna
tehdä. Adujewia valtasi painava ikävyys ja rauhattomuus. Ilta
lähestyi nopeasti, mutta hän ei ennättänyt sanoa Nadinkalle sanaakaan
kahden kesken. Kokki pelasti hänet: hyväntekijä tuli kysymään mitä
piti valmistaa illalliseksi, mutta Adujewia ahdisti kärsimättömyys
kovemmin kuin taanoin veneessä. Kun vaan rupesivat puhumaan
kotletista, viilipytystä, alkoi Aleksander taidokkaasti peräytyä.
Monta temppua hän koetti, päästäkseen pois Maria Mihailownan
nojatuolin luota! Ensin hän lähestyi akkunaa ja katsahti ulos, mutta
jalat tahtoivat väkisin mennä aukaistua ovea kohden. Sitten hitain
askelin, tuskin voiden pidättää itseään, ett'ei syöksisi suin päin
ulos, siirtyi hän pianon luo, hakkasi eri paikoin pianon näppäimiä,
otti kuumeentapaisesti nuotit nuottijalalta, katsahti niihin ja
pani takaisin; hänellä oli mielenmalttia haistella kahta kukkaa ja
herättää papukaijan. Nyt oli hänen kärsimättömyytensä korkeimmillaan;
ovi oli vieressä, mutta mennä ulos oli kuitenkin sopimatonta -- piti
seista pari minuuttia ja mennä ulos kuin erehdyksissä. Kokki otti jo
pari askelta taakse päin, vielä sana -- ja hän lähtee pois, silloin
Ljubetskaja välttämättömästä kääntyy hänen puoleensa. Aleksander ei
voinut itseänsä pidättää, luikahti kuin käärme ovesta ulos, hyppäsi
alas portailta lukematta porraslautoja, muutaman askeleen perästä oli
hän käytävän lopussa -- rannalla Nadinkan vieressä.
-- Tuskin muistitte minua! sanoi hän, tällä kertaa lempeällä
nuhteella.
-- Ah, mitä piinaa minä olen kärsinyt, vastasi Aleksander, -- mutta
te ette auttanut minua.
Nadinka osoitti hänelle kirjaa.
-- Tuolla minä olisin kutsunut Teitä, jos ette hetken päästä olisi
tullut, sanoi hän. -- Istukaa, nyt ei mamma enää tule! Hän pelkää
kosteutta. Minulla on niin paljon teille puhumista, niin paljon... ah!
-- Ja minulla myös... ah!
Eivätkä he puhuneet melkein mitään, sitä ja tätä vähän, josta olivat
jo kymmenen kertaa puhuneet ennen. Tavallisesti aina: unelmista,
taivaasta, tähdistä, myötätuntoisuudesta, onnesta. Keskusteleminen
tapahtui useimmiten silmäkielellä, hymyillä ja välisanoilla. Kirja
vetelehti nurmella.
Yö aikoi tulla... mutta minkälainen yö! Onko kesällä Pietarissa öitä?
Ei se ole yö, vaan... sille pitäisi keksiä uusi nimitys -- niin,
puolihämärä. Kaikki on hiljaa ympärillä. Neva oli kuin nukuksissa;
silloin tällöin, niinkuin unissaan, läiskäytti se keveästi laineen
rantaan ja oli taas ääneti. Myöhäinen tuuli puhaltaa yli unisten
vetten, mutta ei voi sitä herättää, panee vaan niiden pinnan
väräjämään, henkäilee viileästi Nadinkan ja Aleksanderin päälle, tahi
tuo heille kaukaisen laulun säveleen -- taaskin kaikki on hiljaista
ja Neva on liikkumaton kuin nukkuva ihminen, joka hiljaisesta
jyrinästä aukaisee silmänsä ja ummistaa ne heti jälleen; ja uni
painaa entistä kovemmin hänen raskaita silmäluomiansa. Sitten kuuluu
sillan syrjästä aivankuin kaukainen ukkonen, mutta paikalla sen
jälkeen kuuluu vahtikoiran haukunta lähimmäiseltä apajalta ja kaikki
on uudelleen hiljaista. Puut muodostavat tumman laen ja heiluttavat
hiukkasen, äänettä oksiaan. Rannoilla olevissa huviloissa tuikkivat
tulet.
Mitä eriskummallisempaa liitelee silloin tässä lämpöisessä
ilmassa? Mikä salaperäisyys juoksee kukkien, puitten, ruohon yli
ja henkäilee käsittämättömänä harmauksena ihmisen sieluun? Miksi
siinä syntyy erilaisia ajatuksia, erilaisia tunteita, kuin hälinässä
ja ihmisten kesken? Kuinka rakkaus on piiritetty tässä luonnon
unessa, tuoksuvissa kukkasissa ja yksinäisyydessä! Kuinka mahtavasti
kaikki kääntää mielen haaveiluun, sydämmen niihin harvinaisiin
tunteisiin, jotka jokapäiväisessä säännöllisessä ja kovassa elämässä
tuntuvat niin tarpeettomilta, sopimattomilta ja naurettavilta
hairahduksilta... niin tarpeettomilta; mutta kuitenkin, niillä
hetkillä sielu saavuttaa himmeästi onnen, jota niin hartaasti haetaan
toisina aikoina eikä löydetä.
Aleksander ja Nadinka menivät järvelle ja nojasivat aitaa vasten.
Nadinka katsoi kauan ajatuksissaan Nevaa, kaukaisuuteen, mutta
Aleksander Nadinkaa. Heidän sydämmensä olivat onnella täytetyt,
sydäntä pakotti niin hurmaavasti ja samalla kipeästi, mutta kieli oli
ääneti.
Aleksander kosketti hiljaa hänen vyötäistään. Nadinka työnsi hiljaa
kyynäspäällään hänen kätensä pois. Hän kosketti taas, silloin Nadinka
työnsi hiljemmin, irroittamatta silmiään Nevasta. Kolmannen kerran
Nadinka ei työntänyt enää kättä pois.
Aleksander otti häntä kädestä -- hän ei vetänyt kättäänkään pois;
Aleksander puristi kättä: käsi vastasi puristusta. Sillä tavoin
seisoivat he ääneti, mutta mitä he tunsivat!
-- Nadinka! sanoi Adujew -- hiljaa.
Hän oli ääneti.
Aleksander kumartui nääntyvällä sydämellä Nadinkan puoleen. Nadinka
tunsi kuuman hengityksen poskellaan, hän säpsähti, kääntyi -- eikä
peräytynyt jalosti harmistuneena, eikä huudahtanut! -- Hänellä ei
ollut voimaa teeskennellä ja peräytyä: rakkauden lumous pani järjen
vaikenemaan ja kun Aleksander kosketti huulillaan hänen huuliansa,
vastasi hän suuteloon, vaikka heikosti, tuskin tuntuvasti.
"Sopimatonta!" sanoisivat ankarat äidit: -- "yksin puutarhassa,
ilman äitiä, suutelee nuorta miestä!" Mitä sille mahtaa, jos on
sopimatonta, mutta hän vastasi suuteloon.
"Oi kuinka ihminen voi olla onnellinen!" sanoi Aleksander itsekseen
ja kurotti taaskin huulensa hänen huulilleen ja viipyi sillä tavoin
muutaman hetkisen.
Nadinka seisoi kalpeana, liikkumattomana, silmäripsissä loistivat
kyyneleet, rinta hengitti kovaa, keskeytyen väliin.
-- Niinkuin uni! kuiskasi Aleksander.
Nadinka säpsähti yht'äkkiä, unohduksen hetki oli kulunut...
-- Mitä tämä on? Te olette unhottunut! sanoi hän äkkiä ja syöksi
muutaman askeleen päähän hänestä. -- Minä sanon mammalle!
Aleksander putosi pilvistä.
-- Nadeshda Aleksandrowna, älkää kukistako minun autuuttani
soimauksella, alkoi hän. Älkää olko toisten kaltainen.
Nadinka katsahti häneen, eikä aikaakaan, niin hän purskahti
raikkaasen ja iloiseen nauruun, lähestyi taaskin häntä, seisoi
taaskin aidan vieressä ja nojasi luottavaisuudella kättään ja päätään
Aleksanderin olkapäätä vasten.
-- Te siis rakastatte minua suuresti? kysyi hän ja pyyhkäsi kyyneleen
pois, joka oli poskelle vierähtänyt.
Aleksander teki olkapäillään selittämättömän liikkeen, kasvonsa
näyttivät "läpi typeriltä" olisi Piotr Ivanitsh sanonut. Ehkä se
olikin totta, mutta sen sijaan oli niissä typerissä kasvoissa niin
paljon onnea.
He katselivat, samoin kuin äskenkin, äänettöminä vettä, ikäänkuin
heidän välillänsä ei olisi mitään tapahtunut. He pelkäsivät
ainoastaan katsoa toisiinsa; vihdoinkin he katsoivat, myhähtivät ja
kääntyivät taas pois.
-- Löytyyköhän maailmassa tosiaan surua? sanoi Nadinka oltuaan ääneti.
-- Sanotaan olevan... vastasi Adujew ajatuksissaan. -- Mutta minä en
usko...
-- Mitä surua voisi olla?
-- Setä sanoo -- köyhyyttä.
-- Köyhyyttä! Eivätkö köyhät tunne samaa, mitä me nyt tässä tunnemme?
Silloin he eivät voi olla köyhiä.
-- Setä sanoo, ett'ei heillä ole aikaa semmoiseen -- että pitää syödä
ja juoda...
-- Hyi! Syödä! Teidän setänne ei puhu totta. Ilman sitäkin voi olla
onnellinen: minä en syönyt tänään päivällistä, mutta olen niin
onnellinen.
Aleksander nauroi.
-- Niin, minä antaisin tästä hetkestä kaikki, kaikki köyhille! jatkoi
Nadinka. Antaa vaan tulla köyhiä. Ah! Miksi en minä voi lohduttaa ja
saattaa iloiseksi kaikkia jollain tavalla?
-- Enkeli! Enkeli! lausui Aleksander juhlallisesti, puristaen hänen
kättänsä.
-- Oi kuinka te puristatte kovasti! keskeytti hänet Nadinka,
rypistäen kulmakarvojaan ja vetäen pois kätensä.
Mutta Aleksander sieppasi uudestaan käden ja alkoi sitä tulisesti
suudella.
-- Kuinka minä alan rukoilla, jatkoi Nadinka, rukoilla tänään,
huomenna ja aina tämän illan tähden! Kuinka minä olen onnellinen!
Entäs Te?
Äkkiä hän vaipui ajatuksiinsa; silmissä välähti levottomuus.
-- Tiedättekö mitä? sanoi hän. Sanotaan, että mikä kerran on
tapahtunut, se ei koskaan toista kertaa tapahdu! Luultavasti tämäkään
hetki ei toistamiseen tapahdu?
-- Oh, ei, vastasi Aleksander. Se ei ole totta! Kyllä se uudistuu!
Tulee parempia hetkiä; niin, minä tunnen sen!...
Nadinka nyykytti epäillen päätään. Aleksanderkin muisti sedän neuvoja
ja lopetti yht'äkkiä.
"Ei", puhui hän itsekseen: "ei, se ei ole mahdollista! Setä ei
tunne semmoista onnea, siksi hän on ankara ja epäilee ihmisiä.
Raukka! Minua säälittää hänen kylmä, vanhentunut sydämmensä: se ei
ole tiennyt mitään rakkauden hurmasta, senvuoksi hän ajaa sappea
elämään. Jumala antaa hänelle anteeksi. Jos hän näkisi minun onneni,
hän oi nostaisi käsiään sitä vastaan, eikä loukkaisi saastaisella
epäilyksellään. Hän säälittää minua..."
-- Ei, Nadinka, ei, me tulemme onnellisiksi! jatkoi hän ääneen. --
Katso ympärillesi, eikö täällä iloitse kaikki, katsoen rakkauttamme?
Jumala itse siunaa sitä. Kuinka iloisesti kuljemme läpi elämän käsi
kädessä! Miten voimme olla ylpeät, suuret rakkaudessamme!
-- Ah, lakatkaa, lakatkaa ennustelemasta! keskeytti Nadinka. Ette
kuitenkaan voi oikein arvata: minua alkaa kauhistuttaa, kun Te
puhutte noin. Nytkin on minun ikävä...
-- Mikä peloittaa? Eikö tosiaankaan voi omaa itseään uskoa?
-- Ei voi, ei voi! sanoi hän päätään nyykyttäen. Aleksander katsoi
häneen ja rupesi ajattelemaan.
-- Miksi ei? Mikä, aloitti hän sitten, voisi hajoittaa meidän onnen
maailmamme? Ketä me liikutamme? Me olemme aina yksin, poistumme
toisista; mitä he meitä liikuttavat? Ja mitä me liikuttaisimme heitä?
Meitä eivät muistakaan, unhottavat, ja silloin meitä ei häiritse
surun ja onnettomuuden huhut, aivankuin nyt täällä puutarhassa ei
mikään ääni häiritse tätä juhlallista hiljaisuutta...
-- Nadinka, Aleksander Feodoritsh, kajahti äkkiä portailta, missä te
olette?
-- Kuuletteko! sanoi Nadinka ennustajan äänellä. Tuo on sallimuksen
viittaus: tämä hetki ei uudistu enää -- minä aavistan sen...
Hän tempasi Aleksanderia kädestä, puristi sitä, katsoi häneen niin
kummallisesti, surullisesti ja syöksi äkkiä pimeään käytävään.
Aleksander jäi yksin vaipuneena ajatuksiin.
-- Aleksander Feodorits! kajahti taaskin portailta, -- viilipytty on
aikoja sitten ollut pöydällä.
Hän kohotti olkapäitään ja meni huoneesen.
-- Sanomattoman onnen hetken perästä -- yht'äkkiä viilipyttyä!!!
sanoi hän Nadinkalle. -- Onko todella kaikki niin elämässä?
-- Kunpa vaan ai olisi hullummin, vastasi tämä iloisesti. -- Mutta
viilipytty on erittäin maukasta, etenkin sille, joka ei ole syönyt
päivällistä.
Onni elähdytti häntä. Posket hohtivat, silmät paloivat tavattomalla
tulella. Kuinka hän emännöitsi huolellisesti, kuinka iloisesti
puheli! Ei ollut varjoakaan jäljellä hetken välähtämästä surusta: ilo
nieli hänet kokonaan.
Aamurusko täytti jo puoli taivasta kun Adujew istui veneesen.
Soutajat odottaen taanoista palkintoa sylkivät kämmeniinsä ja
alkoivat äskeisen tavan mukaan liikkua paikoillaan, kaikin voimin
työskennellen airoillaan.
-- Soutakaa hiljempaa! sanoi Aleksander. Minä annan vielä puoli
ruplaa juomarahaa.
He katsoivat häneen ja sitten toinen toisiinsa. Toinen kaaputti
rintaansa, toinen selkäänsä, ja tuskin liikuttivat airojaan, tuskin
koskettivat veden pintaa. Vene kulki kuin joutsen.
"Setä tahtoo vakuuttaa minulle, että onni on vaan kummitus, ett'ei
voi uskoa poikkeuksetta mihinkään, että elämä on... hän on ilkeä!
Miksi hän tahtoi niin kovasti pettää minut? Ei, elämä on sellainen,
mimmoiseksi minä olen sen kuvitellut, semmoisen sen täytyy olla,
semmoinen se on ja semmoisena se pysyy. Muuten ei olisikaan elämää!"
Raitis aamutuuli puhalsi hieman pohjosesta. Aleksander vavahti
vähäisen sekä tuulesta että muistoista, sitten hän haukotteli ja,
käärittyään itsensä kaapuun, vaipui hän taaskin unelmiin.