Samana iltana, kello kaksitoista, siihen aikaan kun Piotr Ivanitsh,
kynttilä ja kirja toissa kädessä, toisella kädellä pidellen
aamutakkinsa lievettä, astui toimitushuoneesta makuuhuoneeseen
levolle, ilmoitti kamaripalvelija hänelle, että Aleksander Fedoritsh
tahtoo häntä tavata.
Piotr Ivanitsh kohotti kulmakarvojaan, mietti hiukkasen ja sanoi
sitten tyyneesti.
-- Käske häntä toimitushuoneesen, minä tulen kohta.
-- Terve Aleksander, tervehti hän veljensä poikaa palattuansa
takaisin, pitkään aikaan emme ole toisiamme tavanneet. Välistä
päivälläkään ei sinua saa mitenkään nähdä, mutta nyt yhtäkkiä --
yöllä! Miksi tulet näin myöhään? Mutta mikä sinua vaivaa? Eihän
sinulla ole ihmismuotoakaan.
Aleksander istui sanaakaan sanomatta nojatuoliin suurimmalla
voimattomuudella. Piotr Ivanitsh tarkasti häntä uteliaisuudella.
Aleksander huokasi.
-- Oletko terve? kysyi Piotr Ivanitsh huolestuneena.
-- Olen, vastasi Aleksander heikolla äänellä, liikun, syön, juon,
kyllä minä olen terve.
-- Älä sinä laske leikkiä; neuvottelepas lääkärin kanssa.
-- Sitä ovat minua muutkin neuvoneet tekemään, mutta minua eivät
auta mitkään lääkärit eikä opodeldokit: minun sairauteni ei ole
fyysillinen...
-- Mikä sinun sitten on? Etköhän ole menettänyt pelissä tahi
pudottanut rahojasi? kysyi Piotr Ivanitsh elävästi.
-- Te ette mitenkään voi ajatella rahatonta surua! vastasi Aleksander
koetellen hymyillä.
-- Mikä suru se on, joka ei maksa kahta kopekkaa kuparia, niinkuin
välistä sinun surusi?
-- Semmoinen kuin nyt esimerkiksi. Tiedättekö minun oikean suruni?
-- Minkä surun? Kotonasi on kaikki hyvin; sen tiedän kirjeistä,
joilla sinun äitisi kestitsee minua joka kuukausi; virastossa ei
voi mitään hullumpaa olla, mitä on ollut; minkä pienempi virkamies
sen enemmän on työtä hänen niskoillaan: se on viho viimestä. Sanot
olevasi terve, rahoja et ole pelissä menettänyt etkä pudottanut... se
on kaikkein tärkeintä; muista asioista on helppo suoriutua; jälellä
on vaan tyhjää, -- varmaan rakkaus...
-- Niin, rakkaus; mutta tiedättekö, mitä on tapahtunut? Kun saatte
tietää, kenties, ette puhukaan niin välinpitämättömästi, vaan
kauhistutte...
-- Kerropas; en ole moneen aikaan kauhistunut, sanoi setä istahtuen.
Mutta sitäpaitse ei ole vaikea arvata: varmaankin ovat pettäneet.
Aleksander hypähti seisoalleen, tahtoi jotakin sanoa, mutta ei
virkkanut mitään, istui vaan uudestaan paikallensa.
-- Mitä, onko totta? Näetkös: sanoinhan minä jo sinulle, mutta sinä
vaan mätit omiasi: "ei, miten semmoinen olisi mahdollista".
-- Olisiko semmoista voinut aavistaa?... sanoi Aleksander, kaiken sen
perästä...
-- Sinun ei olisi pitänyt aavistaa, vaan arvata edeltä, se en tietää
-- tahi oikeammin -- toimia sen mukaan.
-- Te voitte noin tyyneesti puhua setä vaikka minä... sanoi
Aleksander.
-- Mitä se minua liikuttaa?
-- Minä unhotin; vaikka koko kaupunki palaisi tahi vajoaisi, on
teille yhdentekevä.
-- Nöyrin palvelijanne! Entäs tehdas?
-- Te laskette leikkiä, mutta minä kärsin leikistä, minun on raskas
olla, minä olen kuin sairas.
-- Oletko tosiaan rakkaudesta noin laihtunut? Mikä häpeä! Ei: sinä
olet ollut sairas ja nyt alat tulla terveeksi, onhan aikaakin! Ei
tämä ole leikin tekoa, puolitoista vuotta on kestänyt hulluus.
Jos olisi vielä vähän aikaa kestänyt, olisin ehkä minäkin uskonut
muuttumattomaan rakkauteen.
-- Setä! sanoi Aleksander, säälikää minua: nyt on sielussani
helvetti...
-- Niin! No mitä siitä?
Aleksander nosti nojatuolin pöydän luo, mutta setä alkoi siirtää
veljenpojan läheisyydestä mustepulloa, imupaperia y.m.
Setä ajatteli: "hän tuli yöllä, sielussaan on helvetti... varmaan
särkee taas jotakin".
-- Lohdutusta minä en Teiltä löydä, enkä vaadikaan, aloitti
Aleksander, minä pyydän Teidän apuanne, niinkuin sedältä, niinkuin
sukulaiselta... Minä olen Teidän mielestänne typerä -- eikö totta?
-- Niin, jos et olisi surkuteltava.
-- Onko Teidän siis sääli minua?
-- Onpa hyvinkin. Olenko minä sitten puu? Olet hyvä, järkevä nuori
mies, kunnollisesti kasvatettu, mutta joudut hukkaan, etkä edes
kopekastakaan -- ja miksi? hullutuksiesi tähden!
-- Osoittakaa, että minua säälitte.
-- Millä? Rahaa et sano tarvitsevasi...
-- Rahaa, rahaa! Oi, jos onnettomuuteni olisi rahan puutteesta, niin
siunaisin kohtaloani.
-- Älä puhu noin, huomautti setä vakavasti, sinä olet nuori -- sinä
kiroaisit, vaan et siunaisi kohtaloasi! Minä en liioin yhtä ja kahta
kertaa kironnut -- minäkään!
-- Kuulkaa minua loppuun kärsivällisesti...
-- Viivytkö kauan aikaa Aleksander? kysyi setä.
-- Kyllä, minä tarvitsisin Teidän huomiotanne, mitä sitten?
-- Niin näetkös: minä tahtoisin illallista. Min' aioin mennä maata
illallisetta, mutta nyt jos istumme kauemmin aikaa, niin syödään
illallista ja juodaan pullollinen viiniä ja sillä välin voit sinä
minulle kertoa.
-- Voitteko Te syödä illallista? kysyi Aleksander kummastuksella.
-- Kyllä, varsin hyvin voin; mutta etkö sinä aio?
-- Minä -- rupeaisin illallista syömään! Ette tekään nielaise
palaistakaan, kun kuulette että kysymys on elämästä ja kuolemasta.
-- Elämästä ja kuolemasta?... toisti setä. Se tietysti on hyvin
tärkeätä, mutta kuitenkin koetellaan, ehkä sentään nielaisemme.
Hän soitti.
-- Kysy, sanoi hän sisääntulleelle kamaripalvelijalle, onko siellä
illallista, ja käske hakemaan pullollinen lafittia, sitä, jonka
puteleissa on vihreä etiketti.
Kamaripalvelija läksi pois.
-- Setä! Te ette ole semmoisella tuulella, että voisitte kuulla
murheellista sanomaa, sanoi Aleksander, ottaen hatun käteensä, --
minä tulen ennen huomenna...
-- Ei, ei, sanoi Piotr Ivanitsh innokkaasti, pidättäen veljensäpoikaa
kädestä, minä olen aina samallaisella tuulella. Huomenna ehkä tapaat
aamiaisella, tahi vielä pahemmin... työn ääressä. Lopetetaan ennen
kerrassaan. Illallinen ei pilaa asiaa. Minä kuulen ja käsitän vielä
paremmin. Näetkös nälkäiselle vatsalle, ei ole niin helppoa...
Illallinen tuotiin.
-- No, Aleksander aloitetaan... sanoi Piotr Ivanitsh.
-- En minä huoli syödä, setä! sanoi Aleksander kärsimättömänä ja
kohotti olkapäitään, katsellen, kuinka setä hommasi illallisen kanssa.
-- Juo edes lasillinen viiniä: viini ei ole huonoa!
Aleksander pudisti kieltävästi päätään.
-- Ota sitten sikari ja kerro, niin minä kuuntelen molemmin korvin,
sanoi Piotr Ivanitsh ja alkoi kiiruusti syödä.
-- Tunnetteko kreivi Novinskia? kysyi Aleksander oltuansa ääneti.
-- Kreivi Platonia?
-- Niin.
-- Oletteko ystävät?
-- Entäs sitten?
-- Toivotan onnea semmoiselle ystävälle - hän on konna.
Piotr Ivanitsh lopetti äkkiä pureskelemisen ja katsoi kummastuksella
veljensä poikaan.
-- Hei vaan! sanoi hän. Tunnetko sinä häntä?
-- Varsin hyvin.
-- Kuinka kauan aikaa?
-- Kuukautta kolme.
-- Mitenkä tuo on. Minä tunnen häntä viisi vuotta ja pidän häntä yhä
kelpo ihmisenä ja jos keltä kuulee, niin kaikki häntä -- kiittävät,
mutta sinä teet hänet niin mitättömäksi.
-- Kauanko aikaa sitten olette alkanut puolustella ihmisiä, setä?
Mutta ennen aikaan, niin...
-- Minä olen ennenkin puolustanut kelvollisia ihmisiä. Mutta kauanko
aikaa sitten sinä olet ruvennut niitä moittimaan, lakkasit niitä
kutsumasta enkeleiksi?
-- Silloinkun en vielä tuntenut, mutta nyt... oi ihmiset, ihmiset!
surkuteltava suku, joka ansaitsee naurua ja pilkkaa! Tunnustan, että
olen kokonaan syyllinen, kun en totellut, silloinkuin neuvoitte
olemaan kaikessa varoilla...
-- Neuvon nytkin; varoilla oleminen ei tee pahaa: jos huomaa, näkyy
että on konna -- et tule petetyksi, jos taasen on kunnon ihminen --
se on mieluisa havainto.
-- Näyttäkää minulle, missä on kunnon ihmisiä, sanoi Aleksander
halveksimalla.
-- Vaikkapa sinä ja minä -- millä tavalla emme olisi kunnon ihmisiä?
Kreivi, koska hänestä kerran läksi puhe, on myöskin kunnon ihminen.
Vähäkö niitäkö löytyy? Jokaisella on jotakin huonoa... eivät kaikki
ole heistä pahojakaan, eivätkä kaikki ole kunnottomia.
-- Kaikki, kaikki! sanoi Aleksander päättävästi.
-- Mutta sinä?
-- Minäkö? Minulla on särjetty, mutta halpamaisuudesta puhdas sydän,
sielu ruhjottu tuskalla, mutta sitä ei voi soimata valheesta,
teeskentelystä, petoksesta, ei minuun tartu...
-- No hyvä, katsotaan. Mitä kreivi on sinulle tehnyt?
-- Mitäkö on tehnyt? Hän on ryöstänyt minulta kaikki.
-- Puhu selvemmin. Sanalla kaikki voi ymmärtää Jumala ties mitä, ehkä
rahojakin: niiden ryöstöä hän ei tekisi...
-- Sen, mikä on minulle kallein kaiken maailman aarteista, sanoi
Aleksander.
-- Mitähän se olisi?
-- Kaikki -- onneni, elämäni.
-- Olethan elossa?
-- Valitettavasti -- olen. Mutta tämä elämä on julmempi sataa
kuolemaa.
-- Sano suoraan mitä on tapahtunut?
-- Hirmuista! huudahti Aleksander.
-- Jumalani! Jumalani!
-- Ah! Eiköhän ole voittanut sinulta kaunottaresi, tuon... kuinka
sen nimi olikaan? Niin! Hän on semmoiseen mestari: sinun on vaikea
kilpailla hänen kanssaan. Hän on aika riiviö! sanoi Piotr Ivanitsh,
pannen suuhunsa kalkkunapaistia palan.
-- Mestarisuutensa saa hän kalliisti maksaa! sanoi Aleksander
kiivastuen. Minä en anna perään taistelutta... Kuolema päättäköön,
kumpi meistä Nadinkan omistaa. Minä tapan tuon iljettävän naisten
hempun! Ei hänen pidä elää ja nauttia ryöstettyä aarretta... Minä
pyyhkäisen hänet maanpinnalta!...
Piotr Ivanitsh purskahti nauramaan.
-- Pikkukaupunkilaisuus esiintyy! sanoi hän. A propos kreivistä,
Aleksander. Eikö hän ole puhunut, onko hänelle ulkomaalta tuotua
posliinia? Hän tilasi keväällä: tahtoisin käydä katsomassa...
-- Eihän puhe ole posliinista, setä; kuulitteko mitä minä sanoin,
keskeytti Aleksander ankarasti.
-- Hm, hm! mutisi setä vakuuttamalla, pureskellen luuta.
-- Mitä Te sanotte?
-- En mitään. Minä kuuntelen mitä sinä sanot.
-- Kuunnelkaa vaikka edes kerran elämässänne tarkkaavaisuudella:
minä tulin neuvoa kysymään, tahdon rauhoittua, ratkaista miljoonan
tuskallisia kysymyksiä, jotka mieltäni kalvaavat... olen
hajamielinen... pois suunniltani, auttakaa minua...
-- Tässä olen, palvelukseksesi; sano vaan mitä tarvitset... olen
valmis rahallakin auttamaan... jos vaan ei ole turhuuksiin...
-- Turhuuksiin! ei, ei ole turhuuksiin, kun kenties muutaman tunnin
perästä en ole maailmassa tahi itse olen murhaaja... Te vaan
nauratte, syötte kylmänkiskoisesti illallista!
-- Pyydän nöyrimmästi! Itse olet varmaan syönyt illallista, mutta
toisen ei pitäisikään syömän.
-- Minä en ole kahteen vuorokauteen tiennyt, mitä syöminen on.
-- Oho, tosiaankin, tässä on sitten jotain kovin tärkeätä
kysymyksessä?
-- Sanokaa minulle yksi sana: osoitatteko minulle suurimman
palveluksen?
-- Minkä?
-- Suostutteko olemaan todistajani?...
-- Kotletit ovat aivan kylmät! huomautti Piotr Ivanitsh
tyytymättömänä, työntäen pois luotaan vadin.
-- Te nauratte setä?
-- Ajattele itse, miten voisin kuunnella totisena semmoista joutavaa:
kutsut minua varamiekkailijaksi!
-- Mitä Te sanotte!
-- Tietysti sitä, etten tule.
-- Hyvä; kyllä löytyy joku toinen, vieras, joka ottaa osaa minun
katkeraan loukkaukseeni. Ottakaa Te vaan vaivaksenne puhua kreivin
kanssa, tiedustella ehdoista...
-- En voi: minun kieleni ei käänny ehdottamaan semmoista hulluutta.
-- Hyvästi sitten, sanoin Aleksander ottaen hattunsa.
-- Mitä! Joko sinä lähdet? Etkö huoli viiniä?...
Aleksander oli mennyt oven luo, mutta oven luona istui hän tuolille
kovin murheisena.
-- Kenen luo pitää mennä, keltä hakea osanottoa?... sanoi hän
hiljakseen.
-- Kuule, Aleksander! aloitti Piotr Ivanitsh, pyyhkien pöytäliinalla
suutaan ja työntäen nojatuolia lähemmäksi veljen poikaa! Näen, että
sinun kanssasi pitää puhua todella, eikä leikillä. Puhutaan siis.
Sinä tulit minulta hakemaan apua: minä autan sinua, mutta toisella
tavalla;; kuin sinä luulet ja sillä ehdolla että -- tottelet. Älä
kutsu ketään varamiekkailijaksi: siitä ei tule mitään hyötyä.
Turhasta tehdään historia, se leviää ympäri, sinua pilkataan tahi
vielä pahempi, siitä voi tulla pahennusta. Ei kukaan tule, mutta jos
viimeinkin löytyisi semmoinen hullu, niin kaikki olisi sittenkin
turhaa: kreivi ei tule taistelemaan, minä tunnen hänet.
-- Eikö tule! Sitten hänessä ei ole pisaraakaan kunniantuntoa!
huomautti Aleksander häijysti. En olisi luullut hänen olevan siihen
määrään halvan!
-- Hän ei ole halpa, vaan järkevä.
-- Teidän mielestänne minä vaan olen typerä?
-- E... et, olet rakastunut, sanoi Piotr Ivanitsh venyttäen.
-- Jos Te, setä, aiotte selittää minulle kaksintaistelun
järjettömyyden ikäänkuin varoilla olemiseksi, niin sanon edeltäpäin
-- turha, vaiva: minä pysyn päätöksessäni.
-- Ei: se on jo aikoja sitten näytetty toteen, että tappeleminen on
-- ylipäänsä hulluutta; mutta tappelevat nuo kuitenkin; vähäkö aasia
löytyy? Ei niille saa järkeä kalloon, Minä tahdon näyttää toteen,
että juuri sinun ei pitäisi tapella.
-- Olen utelias kuulemaan miten voitte vakuuttaa minulle.
-- Kuule siis minua. Sanos minulle, kenelle sinä oikeastaan olet
vihoissasi, kreivillekö vai tuolle... mikä hänen nimensä on...
Anjutako?
-- Kreiviä en kärsi, tyttöä halveksin, sanoi Aleksander.
-- Aloittakaamme kreivistä. Olkoon vaikka niin, että hän suostuu
sinun vaatimukseesi, olkoon niinkin, että sinä löydät jonkun hullun
todistajaksi -- niin mitä siitä lähtee? Kreivi tappaa sinut kuin
kärpäsen, mutta jälestäpäin rupeavat kaikki sinulle nauramaan; siis
hyvä kosto! Mutta ethän sinä tätä tahtoisi, sinähän tahtoisit tappaa
kreivin.
-- Sitä ei tiedetä, kuka kenen tappaa, sanoi Aleksander.
-- Ihan varmaan tappaa hän sinut. Ethän sinä taida osata ensinkään
ampua, mutta sääntöjen mukaan on ensimmäinen laukaus -- kreivin.
-- Siinä päättää Jumalan tuomio.
-- No, valta on sinun -- kyllä se päättää kreivin hyödyksi. Sanotaan,
että kreivi viidentoista askeleen päästä niin vaan satuttaa, mutta
sinun menee kuin kiusalla ohitse! Olkoon niinkin, että Jumalan tuomio
antaa semmoisen kömpelyyden ja vääryyden tapahtua: sinä saisit hänet
jotenkin satunnaisesti tapetuksi. -- Parempiko se olisi? Luulisitko
sillä saavasi palaamaan kaunottaresi rakkauden? Et, hän ei voisi
sinua kärsiä, ja sitten annettaisi sinut vielä sotamieheksi. Mutta
tärkein on se, että toisena päivänä alkaisit epätoivossa repiä
tukkaasi ja kylmenisit paikalla rakastetullesi...
Aleksander kohotti halveksien olkapäitään.
-- Te keskustelette hyvin sujuvasti setä, virkkoi hän, sanokaa mitä
minun pitäisi tehdä tilassani?
-- Ei mitään! Jättää asia sillensä: se on jo pilattu.
-- Jättää onni hänen käteensä, antaa hänen tulla ylpeäksi
omistajaksi... oh! Voisiko mikään uhkaus saada minut asettumaan?
Te ette tiedä minun kärsimyksiäni! Te ette ole koskaan rakastunut,
ja aiotte Teidän kylmällä moralillanne hämmentää minut... Teidän
suonissanne virtaa maitoa, eikä verta...
-- Jo riittää loruja Aleksander! Vähäkö maailmassa löytyy semmoisia
kuin sinun -- Mariasi tai Sofiasi, vai mikä se olikaan?
-- Häntä kutsutaan Nadinkaksi.
-- Nadinkako? Mutta kuka on Sofia?
-- Sofia... hän on maalla, sanoi Aleksander vastenmielisesti.
-- Näetkös, jatkoi setä, siellä on Sofia, täällä on Nadinka, mutta
kolmannessa paikassa vielä Maria. Sydän on kuin syvä kaivo: siitä ei
löydä pian pohjaa. Se rakastaa vanhuuteen saakka...
-- Ei, sydän rakastaa kerran vaan.
-- Ja sinä toistat mitä olet muilta kuullut. Sydän rakastaa niin
kauan, kunnes ei ole kadottanut kaikkea voimaansa. Se elää omaa
elämäänsä niinkuin kaikki ihmisessä, sillä on nuoruutensa ja
vanhuutensa. Jos ei yksi rakkaus onnistu, niin se menee tainnoksiin
ja on ääneti toiseen rakkauteen asti; jos toisessa taas hämmennetään,
eroitetaan ja -- taipumus rakastamiseen jää käyttämättömäksi
kolmanteen, neljänteen asti, siksi kunnes sydän panee viimeinkin
kaikki voimansa yhteen onnelliseen kohtaukseen, jossa ei mikään
hämmennä, mutta sitten vähitellen ja hitaasti kylmenee. Toisille
onnistuu rakkaus ensimmäisellä kerralla, siitä ovat he ruvenneet
huutamaan, että voi rakastaa ainoastaan kerran. Niin kauan kuin
ihminen ei ole vanha, vaan nuori...
-- Aina Te, setä, puhutte nuoruudesta, luultavasti aineellisesta
rakkaudesta...
-- Siksi puhun nuoruudesta, kun vanhuuden rakkaus on hairahdus,
muodottomuus. Mikä on aineellinen rakkaus? Semmoista rakkautta ei
löydy, taikka se ei ole rakkautta, aivan kuin ei se ole myöskään
puhdasta ihanteellista rakkautta. Rakkauteen ottaa yhtä paljon osaa
niin sielu kuin ruumiskin; päinvastaisessa tapauksessa se ei ole
täydellinen; me emme ole henkiä emmekä luontokappaleita. Itsehän
sanoit "suonissanne virtaa maitoa, eikä verta".
-- No, näetkös: toiselta puolelta ota verta Siioniisi -- se on
aineellista, toiselta puolelta -- itserakkautta, tottumusta
-- se on henkistä, siinä on sinulle rakkaus! Mutta mihin minä
jäinkään? Niin! Sotamieheksi: sitäpaitsi kaunottaresi ei päästä
sinua tämän histooriasi perästä silmiensä eteen. Sinä pahentaisit
tyhjänpäiväisesti sekä häntä että itseäsi, -- huomaatko nyt? Toivon,
että olemme toiselta kannalta jo lopullisesti selvittäneet tämän
kysymyksen. Nyt...
Piotr Ivanitsh kaasi itselleen viiniä ja joi.
-- Mokoma tolvana, sanoi hän, toi esille kylmää lafittia.
Aleksander oli ääneti, pää alas vaipuneena.
-- Sano nyt, jatkoi setä, lämmittäen viinilasia molemmilla käsillään,
miksi sinä tahdoit pyyhkäistä kreivin maanpinnalta?
-- Sanoinhan minä sen jo. Eikö hän ole turmellut minun onneani?...
Hän syöksi kuin villieläin...
-- Lammaslaumaan! keskeytti setä.
-- Ryösti kaikki, jatkoi Aleksander.
-- Hän ei ole ryöstänyt, vaan tuli ja otti. Pitikö hänen ottaa
selkoa, oliko kaunottaresi vapaa tahi ei? Minä en ymmärrä tuota
hullutusta, jota, totta puhuen, suurin osa rakastajista tekevät
maailman luomisesta asti: ovat äkeissään kilpakosijoilleen. Onko
mitään järjettömämpää kuin -- pyyhkäistä maanpinnalta! Mistä syystä?
Siitä syystä, että hän miellyttää! Niinkuin hän olisi syyllinen
siihen, ja niinkuin asiat muodostuisivat paremmiksi siitä, että häntä
rankaisemme. Mutta sinun... mikä hän onkaan? Katinka vai mikä hän
on, onko hän vastustanut kreiviä? Onko hän koettanut mitenkään paeta
vaaraa? Hän on itse antautunut, lakannut sinua rakastamasta. Ei ole
siis mitään tapeltavaa -- et kumminkaan saa sillä entistä takaisin!
-- Mutta päätöksessäsi pysyminen -- on itsepäisyyttä! Vaatia
vaimolta uskollisuutta -- siinä on vielä järkeä siihen on liitetty
velvollisuus; siitä riippuu usein perheen pääasiallinen menestys; ei
sitäkään voi vaatia, ettei hän... vaatia voi ainoastaan, ettei hän...
tuota... Etköhän itsekin antanut häntä kreiville molemmin käsin?
Oletko häntä kieltänyt?
-- Nythän minä tahdonkin kieltää, sanoi Aleksander, hypähtäen
paikaltaan, mutta Te pidättelette minun jaloa aikomustani...
-- Kieltää seiväs kädessä! keskeytti setä. Me emme ole Kirkisien
aroilla. Sivistyneessä maailmassa löytyy muita aseita. Siksipä olisi
tarvinnut ryhtyä ajoissa ja toisin keinoin taisteluun kreivin kanssa
toisella tavalla, sinun kaunottaresi nähden.
Aleksander katseli setää käsittämättömänä.
-- Millaiseen kaksintaisteluun? kysyi hän.
-- Minä sanon heti. Mitenkä olet tähän saakka menetellyt?
Aleksander kertoi monien vääntelemisien, pehmennyksien,
kiertelemisien ja keikistelemisien perästä koko asian juoksun.
-- Näetkös? Itse olet kaikkeen syyllinen, sanoi Pjotr Ivanitsh,
kulmakarvat rypistettyinä, kuultuaan jutun. Miten paljon olet
tyhmyyksiä tehnyt! Ah Aleksander, kova onni on sinut tänne tuonut! Ei
olisi tämän tähden maksanut tulla! Sinä olisit voinut tehdä kaiken
tämän sielläkin, kotonasi, järvellä tätisi kanssa! Kuinka saattaakaan
tehdä tuommoisia lapsellisuuksia, tuhmuuksia... tulla hurjaksi?
Hyi! Kuka nykyaikana tekee niin? Mitä jos sinun... mikähän onkaan?
Juliasi... kertoo kreiville? Mutta ei, sitä ei tarvitse pelätä,
Jumalan kiitos. Hän on varmaan niin järkevä, että hän on sanonut
vastaukseksi kreivin kysymykseen teidän välistänne...
-- Mitä on hän sanonut? kysyi Aleksander kiiruusti.
-- Että hän on sinua peijannut, että sinä olit rakastunut, että sinä
olet vastenmielinen, olet häntä kyllästyttänyt... niinkuin he aina
tekevät...
-- Te arvelette, että hän... niin vaan... sanoi? kysyi Aleksander
kalveten.
-- Kaikitta epäilyksittä. Kuvitteletko sinä tosiaan, että hän
kertoisi, kuinka te kokoilitte yhdessä siellä puutarhassa keltasia
kukkasia? Mikä yksinkertaisuus!
-- Entäs kaksintaistelu kreivin kanssa? kysyi Aleksander
kärsimättömänä.
-- Kuule sitten: sinun ei olisi pitänyt olla törkeä, välttää häntä
ja tehdä hänelle virnailuja, vaan päinvastoin, vastata hänen
kohteliaisuuteensa kaksin, kolmin, kymmenin kerroin mutta tuota,
mikä hän nyt onkaan? Nadinkaa -- taisin osata -- ei olisi pitänyt
ärsyttää soimauksilla, olla kärsivällinen hänen oikuilleen, näyttää
siltä ettet muka huomaa mitään, ettei sinulla ole ajatustakaan
petoksesta, niinkuin mahdottomasta asiasta. Ei olisi pitänyt antaa
heidän tulla niin hyviksi ystäviksi, vaan hajoittaa taidolla,
aivankuin huomaamatta, heidän kohtauksensa silmästä silmään, olla
jokapaikassa heidän kanssaan, ratsastaakin heidän kanssaan, mutta
sillä välin kaikessa hiljaisuudessa kutsua taisteluun hänen nähdensä
kilpakosijaa, varustautua siihen ja ponnistaa kaikki järjen voimat,
valmistaa ensimmäisen patterin teräväjärkisyydestä, viekkaudesta ja
sitten sitä... repiä ja voittaa kilpakosijan heikot puolet, aivankuin
tahtomatta, tarkoituksetta, hyväsydämmisesti, vieläpä vastoin tahtoa,
säälillä, ja vähitellen riistää koristukset hänen yltään, jolla
nuori mies kiemailee kaunottaren edessä. Olisi pitänyt huomata, mikä
hänessä kaikkein enin lumoaa ja sokaisee, ja sitten taitavasti ryhtyä
niiden paikkojen selittämiseen, selittää ne yksinkertaisesti, esittää
ne oikeassa muodossaan, näyttää, että uusi sankari... on sitä ja
sitä... että hän on pannut ylleen vaan juhla-puvun... Mutta tehdä
kaiken tämän kylmäkiskoisesti, kärsivällisyydellä, taidolla -- siinä
on oikea kaksintaistelu nykyisellä vuosisadalla! Vaan mistä sinä sen
tietäisit.
-- Sen ohessa Piotr Ivanitsh joi lasillisen ja kaasi paikalla jälleen
viiniä.
-- Iljettävät viekkaudet! Tarttua kavaluuteen omistaakseen naisen
sydäntä!... huomautti Aleksander inholla.
-- Mutta tarttua seipääsen: onko se muka parempi? Viekkaudella voi
pitää puolellaan jonkin ystävyyden, mutta väkivallalla en sitä
luule voitavan. Halun poistaa kilpakosijan, sen minä käsitän: siinä
toimitaan sen vuoksi, että säilytettäisi itselleen rakastettu nainen,
estettäisi ja poistettaisi vaara -- se on hyvin luonnollista! Mutta
lyödä häntä sentähden, että hän on voittanut rakkauden puolelleen --
se on aivan sama kuin koskettaa itseään ja sitten lyödä sitä paikkaa,
jota on koskettanut niinkuin lapset tekevät. Tee niinkuin tahdot,
mutta kreivi on syytön! Sinä, niinkuin huomaan, et käsitä sydämmen
salaisuuksia; siksi sinun rakkauden seikkasi ja novellisi ovat niin
huonoja.
-- Rakkauden seikat! sanoi Aleksander pudistaen halveksien päätään:
Onko viekkaudella voitettu rakkaus viehättävä ja kestävä?
-- En tiedä lieneekö se viehättävä, se on miten jokainen tahtoo
ja minun mielestäni ihan yhdentekevää. Minulla ylipäänsä ei ole
korkeita ajatuksia rakkaudesta -- sen sinä tiedät; minusta vaikk'ei
sitä olisi olemassakaan... mutta millä kestävyyttä on, -- on sillä
merkitystäkin. Sydämmeen ei voi suoraa päätä vaikuttaa. Se on
kummallinen leke: kun ei tiedä, mitä kieltä koskettaa, niin se alkaa
soittaa, Jumala ties mitä. Voita rakkaus millä tahdot, mutta pidätä
sitä järjellä. Viekkaus on yksi järjen puoli; iljettävää siinä ei
ele mitään. Ei tarvitse nöyristää kilpakosijaa ja ottaa avukseen
panettelemista: sillä yllyttää kaunottaren itseänsä vastaan...;
pitää ainoastaan puistella kosijasta se kiilto, jolla hän sokaisee
kaunottaresi silmät, tehdä hänet tytön silmissä tavalliseksi
jokapäiväiseksi ihmiseksi, vaan ei sankariksi. Minä luulen, että on
anteeksi annettava, jos omaisuuttaan varjelee hienolla viekkaudella;
sitä ei halveksita sota-asioissakaan. Sinä nyt tahdoit naida: hyvä
aviomies olisit ollut, jos olisit hennosti vaimoasi kohdellut, mutta
kilpakosijalle näyttänyt seivästä -- niin kylläpä... Piotr Ivanitsh
osoitti kädellään otsaa.
-- Sinun Varinkasi on kahtakymmentä prosenttia viisaampi sinua, sillä
hän esitti odottamaan vuoden.
-- Voisinko minä viekotella jos osaisinkin? Siihen tarvitaan
rakkautta toisella tavalla kuin minä rakastan. Toiset teeskentelevät
tunnin verran kylmyyttä, eivät tule moneen päivään -- se siis
vaikuttaa... Mutta voisinko minä teeskennellä, laskea leikkiä, kun
häntä nähdessäni hengitykseni lakkasi ja polvet letkuivat allani,
kun minä olin kaikkea valmis kärsimään, kun vaan sain häntä nähdä...
Ei! Puhukaa mitä tahansa, mutta minua hurmaa enemmän -- rakastaa
kaikilla sielun voimilla, vaikkapa kärsiäkin, kuin olla rakastettu
rakastamatta, tahi rakastamalla jotenkin puolinaisesti, ajanvietoksi
vastenmielisen suunnitelman mukaan, leikitellä naisen kanssa, kuin
kamarikoiran, mutta sitten työntää pois luotaan...
Piotr Ivanitsh pudisti olkapäitään.
-- No, kärsi sitten kun on makeata, sanoi hän. Oi pikkukaupunki! Oi,
Aasia! Idässä sinun pitäisi elää: siellä sanotaan naisille, ketä
heidän pitää rakastaa, ja jos eivät tottele, niin heidät upotetaan.
Ei, täällä, jatkoi hän melkein kuin itsekseen, jos tahtoo olla
onnellinen vaimon kanssa, se on, ei sinun tavallasi, niinkuin hullut,
mutta järkevästi, pitää olla paljon välipuheita... pitää ajatellun
suunnitelmaa, metodin mukaan muodostaa tytöstä nainen, jos tahdot,
että hän käsittäisi kutsumuksensa. Pitää vetää magillinen viiva,
ei kovin ahtaasti hänen ympärilleen, ettei hän huomaisi rajoja
eikä astuisi niiden ylitse, viekkaasti omistaa ei ainoastaan hänen
sydämmensä -- mitä se on! -- se on vaan liukas, epäkäytännöllinen
omaisuus, mutta myös hänen järkensä, tahtonsa; asettaa hänen
aistinsa, luontonsa oman mielenmukaiseksi.
-- Se on, tehdä häntä nukeksi, tahi äänettömäksi miehen orjaksi!
keskeytti Aleksander.
-- Miksi? Laita niin, ettei hän muuttaisi missään naisen luonnetta ja
arvoa. Anna hänelle vapaus toimia omassa piirissään, mutta seuratkoon
sinun läpitsenäkevä järkesi kaikki hänen liikkeensä, huokauksensa,
tekonsa, niin että joka hetken mielenliikutusta, oikkua, tunteen
ituista kohtaisi miehen päältäpäin nähden välinpitämätön, mutta
kuitenkin huolellinen silmä. Pidä jokapäiväinen tutkimus kaiketta
hirmuvallatta... taidokkaasti, ettei hän huomaa, ja kuljeta häntä
toivotulla tiellä... Oi, siihen tarvitaan viisas ja kova koulu ja se
koulu on viisas ja mies kokenut -- siinä se temppu on.
Hän yski jotenkin kovasti ja tyhjensi kerrassaan lasin.
-- Silloin, jatkoi hän. mies saattaa maata rauhassa vaikk'ei vaimoa
olisikaan vieressä tahi istua huolettomasti toimitushuoneessa, kun
hän makaa...
-- Aha! tuossa on se merkillinen avio-onnen salaisuus! huomautti
Aleksander, valheella juottaa itseensä kiinni naisen järki, sydän ja
tahto -- hauskuttaa itseään ja ylpeillä sillä... se on muka onni!
Mutta jos hän sattuisi huomaamaan?
-- Miksikä ylpeillä? lisäsi setä. Sitä ei tarvitse tehdä!
-- Katsoen siltä kannalta, setä, jatkoi Aleksander, että te istutte
huolettomasti toimitushuoneessa, kun täti on levolla, minä arvaan, se
mies on. -- Ts! ts!... ole vaiti, sanoi setä huiskien kädellään. Hyvä
että vaimoni makaa, muutoin... tuota...
Sillä välin alkoi toimitushuoneen ovi vähitellen mennä auki, mutta ei
sieltä tullut ketään.
-- Mutta vaimon, sanoi naisen ääni etehisestä, ei pidä näyttää,
että hän ymmärtää miehensä suurta koulua, vaan perustaa pienen oman
koulun, mutta ei lörpötellä siitä viinipullon ääressä...
Molemmat Adujewit syöksivät ovelle, mutta eteisessä kuului nopeat
askeleet ja leningin suhina -- ja kaikki vaikeni.
Setä ja veljenpoika katsoivat toinen toiseensa.
-- Kuinka kävi, setä? kysyi veljenpoika vaitiolon jälkeen.
-- Kuinka! ei mitenkään! sanoi Piotr Ivanitsh, kulmakarvat
rypistettyinä, en kehunut oikeaan aikaan: Siitä saat oppia
Aleksander, mutta parempi on jos et nai, tahi ota sitten typerä
vaimo: sinä et tule toimeen viisaan naisen kanssa: tarvitsee liian
viisasta koulua.
Hän vaipui ajatuksiinsa, löi sitten kädellään otsaansa.
-- Kuinka en tullut ajattelemaan sitä, että hän tiesi sinun
myöhäisestä tulostasi? sanoi hän harmilla; ettei nainen nuku,
kun kamarin takana kahden miehen välillä on salaisuus, että
hän välttämättömästi lähettää kamarineitsyen tahi tulee itse
kuuntelemaan... mitenkä en ajatellut sitä! Kuinka typerää! Sinä ja
tuo kirottu lafittilasi olette syylliset! Rupesin lörpöttelemään!
Tuommoinen läksy kaksikymmenvuotiselta naiselta...
-- Te pelkäätte, setä!
-- Mitä minä pelkäisin? En laisinkaan! Jos minä tein virheen --
ei siltä tarvitse kadottaa kylmäverisyyttä, täytyy osata pujottaa
itsensä pois pulasta.
Hän vaipui taasen ajatuksiinsa.
-- Hän kehui, alkoi Piotr Ivanitsh sitten, millainen koulu hänellä
on! Hänellä ei voi olla koulua; hän on vielä liian nuori! Hän vaan
ilman sanoi... harmista! Nyt hän huomasi tuon magillisen piirin
ympärillään, nyt hän alkaa viekastella... oi, kyllä minä tunnen
naisen luonteen! No ollaan varoillamme.
Hän hymyili ylpeästi ja iloisesti; rypyt menivät sileiksi otsassa.
-- Nyt täytyy johtaa asia toisin tavoin, entinen metodi ei kelpaa
hitoillekaan. Nyt täytyy...
Hänelle johtui yht'äkkiä jotakin mieleen ja hän vaikeni sekä katsoi
ovelle arasti.
-- Mutta kaikki on edessä, jatkoi hän; vaan nyt ryhdymme asiaan,
Aleksander. Mistä me puhuimme? Niin! Sinä taisit aikoa tappaa tuon...
mikä hänen nimensä on?
-- Minä halveksin häntä liian syvästi, sanoi Aleksander raskaasti
huoaten.
-- Näetkös nyt? Sinä olet jo puoleksi terve.
Mutta onko tuo totta? Sinä taidat olla vielä äkeissäsi. Mutta
sitäpaitsi, halveksi, halveksi vaan: se on kaikkein parasta sinun
tilassasi. Minä aioin sanoa yhtä ja toista... mutta en nyt sano...
-- Ah, sanokaa, sanokaa Herran tähden! sanoi Aleksander, minulla
ei ole nyt kipinän vertaakaan ymmärrystä. Minä kärsin, menehdyn...
antakaa minulle kylmää järkeänne. Sanokaa kaikki mikä voisi huojentaa
ja rauhoittaa kipeätä sydäntäni...
-- Niin, sanoa sinulle -- sinä kenties menet jälleen sinne...
-- Mikä ajatus! Sen jälkeen...
-- Menevät takaisin, eikä ainoastaan tämmöisen perästä, vaan...
Sanotko kunniasanalla -- ettet mene?
-- Vannon, jos tahdotte.
-- Ei, kunniasanalla ainoastaan: se on luotettavampi.
-- Kunniasanallani.
-- No, näetkös: me päätimme, että kreivi ei ole syyllinen...
-- Olkoon niin; mitä sitten?
-- No, mutta miten hän olisi syyllinen, tuo... mikä hän onkaan?
-- Mitenkä Nadinka on syyllinen -- sanoi Aleksander kummastuksella --
hän ei olisi muka syyllinen.
-- Ei olekaan! No, sano miten? Ei häntä tarvitse mistään halveksia.
-- Ei mistään! Ei setä, tämä on jo liikaa! Olkoonpa niin, että
kreivi... se käy päinsä -- ... hän ei tiennyt... ja sittenkin! Mutta
hän? Kuka sitten on tämän perästä syyllinen? Minäkö?
-- Melkein niin, mutta oikeastaan ei kukaan. Sano, miksi sinä häntä
halveksit?
-- Hänen halvan käytöksensä tähden!
-- Missä se halpa käytös on?
-- Maksaa kiittämättömyydellä, suurta, ääretöntä rakkautta...
-- Mitä siitä pitäisi kiittää? Rakastitko sinä häntä hyvitykseksi?
Tahdoitko tehdä palveluksen, vai mitä? Siinä tapauksessa olisit ennen
rakastanut äitiäsi.
Aleksander katsoi häneen, eikä tiennyt mitä hänen piti sanoman.
-- Sinun ei olisi pitänyt paljastaa hänelle kaikkia tunteitasi:
nainen kylmenee, kun mies sanoo kaikki... Sinun olisi pitänyt
tulla tuntemaan hänen luonteensa ja toimia sen mukaan, vaan ei
maata kun koiranpentu jalkojen juuressa. Mitenkä ei ottaisi selkoa
kumppanistaan, jonka kanssa on tekemisessä, olkoon missä asiassa
tahansa? Sinä olisit silloin huomannut, ettei häneltä voi enempää
odottaakaan. Hän on näytellyt romaninsa loppuun sinun kanssasi,
näyttelee sen yhdellä lailla kreivinkin kanssa, ja ehkä vielä
jonkun muun... enempää häneltä ei voi vaatiakaan: korkeammalle ja
kauemmaksi hän ei pääse! Hänen luonteensa ei ole semmoinen; mutta
sinä kuvittelit Jumala ties' mitä...
-- Mutta miksi hän rakastui toiseen? keskeytti Aleksander
surullisesta.
-- Siinäkö syy on: sepä viisas kysymys! Voi sinua villitty! Miksi
sinä rakastuit häneen? No, lakkaa pian rakastamasta!
-- Riippuuko se minusta?
-- Riippuiko se hänestä, että hän kreiviin rakastui? Olethan itse
sanonut, ettei pidä tunteitaan pidättää, mutta kun tuli itsestään
kysymys, niin miksi hän rakastui? Miksi se kuoli, tahi tämä tuli
hulluksi? -- Miten semmoisiin kysymyksiin voi vastata? Täytyyhän
rakkauden joskus loppua: se ei voi ikuisesti jatkua.
-- Mutta voi! Minä tunnen itsessäni sen sielun voiman: minä
rakastaisin ikuisella rakkaudella...
-- Kyllä kai! Mutta kun sinua rakastettaisi kovemmin... niin tuota...
pötkisit pakoon! Kaikki on niin, kyllä minä tunnen!
-- Olkoon niin, että hänen rakkautensa olisi loppunut, sanoi
Aleksander. Mutta miksi se loppui niin?
-- Eikö se ole yhdentekevää? Rakastettiinhan sinua, nautithan -- nyt
se jo riittää.
-- Hän antautui toiselle! puhui Aleksander, tullen kalpeaksi.
-- Sinä varmaan olisit tahtonut, että hän olisi salavihkaa rakastanut
toista, mutta olisi vakuuttanut sinulle rakkautta? No, päätä itse,
mitä hänen piti tekemän, onko syyllinen?
-- Oh, minä kostan hänelle! sanoi Aleksander.
Sinä olet kiittämätön, jatkoi Piotr Ivanitsh, se on rumaa. Tehköön
nainen mitä hyvänsä sinulle, pettäköön, kylmetköön, käyttäytyköön
kanssasi niinkuin runoissa sanotaan kavalasti, -- syytä siitä
luontoa, vaivu ehkä tämän tapauksen johdosta fllosofillisiin
ajatuksiin, toru maailmaa, elämää, mitä vaan tahdot, mutta älä
koskaan vahingollisia hankkeita nosta naishenkilöä kohtaan sanalla
äläkä teolla. Ase naista vastaan on -- kärsivällisyys, viimein
kaikkein hirmuisin -- unohdus! Kelpo ihmiselle on tämä vaan
luvallista. Mutta, että puolitoista vuotta sitten riipuit ilosta
jokaisen kaulaan, et tiennyt mihin joutua onnesta! Puolitoista vuotta
lakkaamattomia hauskuuksia! Niinkuin tahdot -- mutta sinä olet
kiittämätön.
-- Ah setä! Rakkautta pyhempää minulla ei ollut mitään maan päällä:
sitä ilman ei ole elämä elämistä.
-- Ah! keskeytti Piotr Ivanitsh harmistuneena. Iljettää kuulla
tuommoisia loruja!
-- Minä olisin jumaloinut Nadinkaa, jatkoi Aleksander, en olisi
kadehtinut mitään onnea maailmassa; Nadinkan kanssa olin uneksinut
viettää koko elämäni -- entäs nyt? Missä tuo jalo, suuri rakkaus on,
josta minä uneksin? Se on pelattu loppuun tyhmänä, pikku ilveilynä,
sisältävänä huokauksia, kuvaelmia, mustasukkaisuutta, valhetta,
teeskentelyä -- Jumalani! Jumalani!
-- Minkätähden sinä kuvittelit semmoista, jota ei ole olemassa?
Enkö minä ole sinulle sanonut että tähän saakka olet tahtonut elää
semmoista elämää, jota ei ole? Sinun mielestäsi ihmisellä on siinä
kyllin tehtävätä, että hän on rakastajana, miehenä ja isänä...
muusta kaikesta et tahdo mitään tietää. Sen kaiken yllä on ihminen
kansalainen, hänellä on joku kutsumus, toimi -- olkoon hän sitten
kirjailija, hoviherra, sotamies, virkamies, tehtailija... Mutta sinun
mielestäsi peittää kaiken tämän rakkaus ja ystävyys... mikä Arkadia!
Olet lukenut romaneja, kuunnellut tätiäsi siellä korvessa ja tulit
niillä käsitteillä tänne. Keksit toki jotakin -- jalon intohimon.
-- Niin, jalon!
-- Ole tuossa, pyydän nöyrimmästi! Löytyykö jaloja intohimoja?
-- Kuinka niin?
-- Niinpä vaan. Eikö intohimolla tarkoiteta sitä, että tunne,
myötätuntoisuus, mieltymys, tahi muu semmoinen -- on noussut siihen
määrään, että järki kieltäytyy toimimasta? Mitä jaloa siinä sitten
on? En minä ymmärrä; yksi hulluus vaan -- se ei ole ihmisellistä.
Minkätähden sinä ainoastaan katselet kunniamerkin toisia puolta? Minä
tarkoitan rakkautta -- katso toistakin niin huomaat, ettei rakkaus
ole mikään hulluin kapine. Muistele niitä onnen hetkiäkin: silloin
suhisit korvani lukkoon.
-- Oh, älkää muistuttako, älkää muistuttako! sanoi Aleksander
viitaten kädellään. Teidän on helppo siten puhua, kun olette varma
rakastamastanne naisesta; tahtoisin nähdä, mitä Te tekisitte minun
sijassani.
-- Mitäkö tekisin?... Matkustaisin haihduttamaan... tehtaalle. Etkö
tahdo huomenna tulla?
-- Ei, me emme koskaan sovi Teidän kanssanne lausui Aleksander
surullisesti. Teidän katsantotapanne elämästä ei minua rauhoita, vaan
työntää minut siitä pois. Minun on ikävä, sieluni löyhähtelee kylmää.
Tähän asti suojeli rakkaus minua kylmällä; sitä, ei ole enää ja --
sydämmessä on kaiho; minua hirvittää, minun on ikävä...
-- Ryhdy työhön.
-- Se on kaikki totta: Te ja Teidän kalttaisenne voivat ajatella
niin. Te olette luonteeltanne kylmä... Teidän sielunne ei ole
taipuisa mielenliikutuksiin...
-- Kuvitteletko sinä, että sinulla on voimallinen sielu? Eilen olit
ilosta seitsemännessä taivaassa, mutta kun on vähän sitä lajia...
niin et osaa kantaa surua.
-- Höyryä, höyryä! sanoi Aleksander heikosti, tuskin puolustaen
itseään. Te ajattelette, tunnette ja puhutte aivan kuin höyryvaunut
kulkisivat rautatiekiskoilla: tasaisesti, sujuvasti, rauhallisesti.
-- Toivon, ettei se ole hullumpaa: parempi kuin vieriä radalta
putoo kuoppaan, niinkuin sinä nyt, eikä voi enää nousta jaloille.
Höyry, höyry! Mutta höyry, näetkös, tekee ihmisille kunniaa. Siinä
keksinnössä on alku, joka tekee meistä ihmisen; surusta osaa
luontokappalekin kuolla. On ollut esimerkkejä, että koirat ovat
kuolleet isäntiensä haudoille tahi läkähtyneet ilosta kun pitkän eron
perästä ovat isännän tavanneet. Mikä kunnia siinä on? Mutta sinä
luulit olevasi erilainen olento, korkeampaa laatua, eriskummallinen
ihminen...
Piotr Ivanitsh katsahti veljensä poikaan ja pysähtyi yht'äkkiä.
-- Mitä? Luulen että sinä itket? kysyi hän ja kasvonsa pimenivät, se
on, hän punastui.
Aleksander oli ääneti. Viimeiset todistukset laimistivat hänen
kokonaan. Ei ollut mitään sanottavaa vastaan, mutta hän oli
vallitsevan tunteensa vaikutuksen alla. Hän muisti kadonnutta
onneaan, sitä, jota nyt toinen... Kyyneleet juoksivat karpaloina
pitkin poskia.
-- Ai, ai, ai! Häpeä! sanoi Piotr Ivanitsh. Sinä vielä miehestä käyt!
Älä Herran tähden itke minun näkyvissäni!
-- Setä! Muistelkaa nuoruutenne vuosia, sanoi Aleksander nyyhkien --
voitteko Tekään kantaa rauhallisesti ja välinpitämättömästi kaikkein
karvaamman loukkauksen, jonka ainoastaan kohtalo ihmiselle lähettää?
Elää puolitoista vuotta semmoista täydellistä elämää ja äkkiä ei ole
jälellä mitään! Tyhjyyttä vaan... Tämän sydämmellisyyden perästä
kavaluutta, umpimielisyyttä, kylmyyttä -- minua kohtaan. Jumalani!
Löytyneekö suurempaa kärsimystä. Helppoa on toisesta sanoa "hänet
petettiin", mutta itse kokea? Kuinka Nadinka on muuttunut! Kuinka hän
on ruvennut pukeutumaan kreivin tähden! Välistä kun menin heille,
niin hän kalpeni, tuskin saattoi puhuakaan... valehteli... oh, ei...
Kyyneleet rupesivat nyt kovemmin tulvimaan.
-- Jos minulle olisi jäänyt se lohdutus, jatkoi hän, että minä olisin
asianhaarain tähden hänet kadottanut, jos häntä olisi pakoitettu...
vaikkapa olisi kuollutkin... silloinkin olisi ollut helpompi
kantaa... mutta ei, ei... toinen hänet on vienyt! Tämä on kauheata,
sitä ei voi kantaa! Eikä minulla ole keinoja riistää hänet rosvolta:
Te olette tehneet minut aseettomaksi... mitä minun pitää tehdä?
Neuvokaa minua! Minua ahdistaa, minuun koskee... oi ikävätä, oi
kärsimystä! Minä kuolen...minä ammun itseni...
Hän nojasi kyynäspäillään pöytää vasten, peitti päänsä käsillään ja
itki kovasti ääneen.
Piotr Ivanitsh vaipui ajatuksiinsa. Hän kulki pari kertaa kamarin
yli, seisattui sitten Aleksanderin kohdalle ja raapi päätään, eikä
tiennyt; mitä hänen piti sanoa.
-- Juo viiniä, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh niin hellästi kuin
hän suinkin voi, kenties se on -- sitä...
Aleksander ei virkkanut mitään, hänen hartiansa ja päänsä kohosivat
suonenvedon tapaisesti; hän itki yhä. Piotr Ivanitshin otsa meni
ryppyyn, hän viittasi kädellään ja meni pois kamarista.
-- Mitä minun pitää tehdä Aleksanderin kanssa? sanoi hän vaimolleen.
-- Hän rupesi siellä luonani ulvomaan ja ajoi minut pois; minä olen
ihan kiusautunut hänen kanssaan.
-- Ja sinä jätit hänet niin vaan? kysyi tämä. -- Voi raukkaa! Päästä,
minä menen hänen luokseen.
-- Et sinä saa mitään toimeen: hänellä on senlainen luonne. Hän on
tullut ihan tätiinsä: se on yhtä herkkäitkuinen. Minä koetin häntä
kylläkin vakuuttaa.
-- Vakuutitko ainoastaan?
-- Niin, ja sain vakuutetuksi: hän on yhtä mieltä minun kanssani.
-- Oh, en minä sitä epäilekään: sinä olet sangen älykäs ja... viekas!
-- Jumalan kiitos että on niin: siinä taitaa olla kaikki mitä
tarvitaan.
-- Taitaa olla, mutta hän itkee.
-- Minä en ole syyllinen, tein luullakseni kaikki lohduttaakseni
häntä.
-- Mitä sinä olet tehnyt?
-- Vähäkö tein? Puhuin täyden tunnin... oikein kurkkuni kuivi... koko
rakkauden teorian levitin aivankuin kämmenelle, tarjosin rahaa...
illallista... viinillä koetin...
-- Mutta hän vaan itkee?
-- Niin ulvoo että oikein! Lopulla rupesi vielä kovemmin vonkumaan.
-- Ihmeellistä! Päästä minua: minä koetan, keksi sinä sillä välillä
tuo uusi metoodisi...
-- Mitä, mitä?
Mutta hän luikahti kuin varjo kamarista.
Aleksander istui yhä pää käden nojassa. Joku kosketti hänen
olkapäätään. Hän kohotti päätään: hänen edessään seisoi nuori, kaunis
nainen, aamutakki yllä ja à la Finoise-myssy päässä.
-- Ma tante! sanoi Aleksander.
Nainen istui hänen viereensä, katsoi häntä tarkasti, niinkuin
ainoastaan välistä naiset voivat katsoa, sitten pyyhki hän hiljaa
nenäliinalla hänen silmänsä ja suuteli otsaa, mutta Aleksander
kosketti huulillaan hänen kättään. He keskustelivat kauan.
Tunnin kuluttua Aleksander läksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutta
hymy huulilla ja nukkui ensikertaa rauhallisesti monen unettoman
yön perästä. Nainen meni itkusilmin takaisin makuukamariin. Piotr
Ivanitsh kuorsasi jo aikoja sitten.