Kului vähän yli kaksi vuotta. Kuka olisi voinut tuntea meidän
pikkukaupunkilaistamme tästä hienotapaisesta, komeapukuisesta
nuoresta miehestä? Hän oli suuresti muuttunut ja miehistynyt.
Nuorukaisen kasvopiirteiden pehmeys, ihon läpikuultavaisuus ja
hienous, parran alku leuassa -- kaikki oli kadonnut. Ei ollut
jälellä arkaa ujoutta, suloista kömpelyyttä liikkeissä, kasvojen
piirteet olivat kehittyneet ja muodostivat niiden muodon, mutta
muoto teki luonteen. Liljat ja ruusut olivat kadonneet, juurikuin
päivänpaahtamina, ja parran alku muuttunut pienenlaiseksi
poskiparraksi. Keveä ja häilyvä käyminen oli muuttunut tasaiseksi ja
vakavaksi astunnaksi. Puheääneen oli lisääntynyt muutamia matalia
ääniä. Maalattavana olevasta kuvasta oli syntynyt valmistunut
muotokuva. Nuorukainen oli muuttunut mieheksi. Silmissä loisti
itseluottamus ja uskallus -- ei semmoinen uskallus, joka katsoo
kaikkea väkivaltaisesti, joka viittauksillaan ja silmäyksillään
sanoo vastaan jo ohikulkijalle: "katso, ole varoillasi, älä satuta,
äläkä polje jalalle, muuten -- ymmärräthän? kyllä suoriumme pian
keskenämme." Ei, -- se uskaliaisuus, josta minä puhun, ei sysää
luotaan, vaan vetää luokseen. Se tunnetaan hyvyyden ja menestyksen
pyrinnöistä, ja niiden vastuksien poistamisen halusta... Entistä
ihastusta Aleksanderin kasvoissa sekoitti keveä ajatusten väritys,
ensimmäisenä todistuksena siitä, että Aleksanderin sydämmeen oli
päässyt epäluulo, -- kenties ainoa seuraus sedän opetuksesta ja
elämän tutkistelemisesta, hän kun tuomitsi kaikki, mitä Aleksanderin
silmissä ja sydämessä liiteli. Aleksander oli saanut viimeinkin
malttia, s.o. hän osasi käyttäytyä säädyllisesti ihmisiä kohtaan.
Hän ei heittäynyt jokaisen kaulaan, erittäinkin sen jälkeen, kun se
mies, jolla oli taipumusta sydämmen vuodatuksiin, huolimatta sedän
varoituksista, voitti häneltä pelissä pari kertaa, mutta taas se
mies, jolla oli luja luonne ja rautainen tahto viekotteli häneltä
melkoisia summia velaksi. Muut ihmiset ja tapaukset auttoivat
lisäksi. Eräässä paikassa hän huomasi, kuinka ne salavihkaa
nauroivat hänen poikamaiselle ihastukselleen ja nimittivät häntä
romantilliseksi hourailijaksi. Toisessa paikassa -- tuskin käänsivät
huomiotaan häneen, siksi ettei hänestä ollut kenellekään _ni
chaud ni froid_. Hän ei pitänyt päivällisiä, ei ajopeliä, eikä
pelannut korkealla poengilla. Ennen Aleksanderin sydäntä kivisti
ja viilsi nämät pistokset hänen ruusunpunaisissa haaveiluissaan
todellisuudesta. Hänen päähänsä ei pistänyt kysyä itseltään: mitä
suuremmoista minä olen tehnyt, millä olen muiden joukosta erinnyt?
Missä minun asiani ovat ja mistä syystä muiden pitäisi minua huomata?
Mutta sillä välin hänen itserakkautensa kärsi.
Sitten hän irtautui vähitellen siitä ajatuksesta, että elämässä aina
näkyy ruusuja, vaan että löytyy okaitakin, jotka välistä pistelevät,
minua tosin ainoastaan keveästi, vaan ei niinkuin setä kertoilee.
Ja niin hän alkoi oppia itseään hillitsemään, mielenpuuskat ja
liikutukset eivät tulleet niin usein esille ja hän puhui harvemmin
outoa kieltä, ainakin vieraiden läsnä ollessa.
Mutta vieläkin, eikä suinkaan vähäksi suruksi Piotr Ivanitshille,
oli hän kaukana sedän kylmistä periaatteista kaikessa siinä,
joka liikuttaa ja mullistaa ihmisten sielua. Sydämen kaikkien
salaisuuksien ja arvoituksien selville tuomisesta hän ei tahtonut
kuullakaan.
Piotr Ivanitsh antaa hänelle aamupäivällä tavallisen läksyn:
Aleksander kuuntelee, hämmästyy tahi vaipuu syviin ajatuksiin,
mutta kun sattuu sitten jonnekin iltamaan menemään, niin takaisin
tultuaan on hän toinen ihminen; päivää kolme käy hän kuin hulluna
-- ja sedän teoriat ovat mennet kaikki hitoille. Tanssiparin lumous
ja ilma, musiikin helinä, paljastetut olkapäät, tuliset katseet,
ruusunpunaisien huulien hymy, eivät antaneet hänen nukkua koko
pitkinä öinä. Välistä näkee hän edessään vyötäisen, jota hän oli
käsillään kosketellut välistä ikävöivän pitkän katseen, joka hänelle
heitettiin poislähteissä, milloin tulisen hengityksen, josta hän oli
vähällä sulaa välisin aikana, tahi keskustelee puoliääneen akkunan
vieressä, masurkan jyrytessä, silloin kuin katseet säteilivät ja
kieli puhui Jumala ties mitä. Hänen sydämmensä löi; ja hän syleili
suonenvedon tapaisella vavistuksella tyynyä ja kääntelihe kauan
kyljeltä toiselle.
Missä on rakkaus? Oi minä janoon rakkautta! sanoi hän: -- tuleekohan
se pian? Milloin tulevat ne ihmeelliset hetket, ne suolaiset
kärsimykset, onnen vavistus, kyyneleet... j.n.e.
Toisena päivänä tuli hän sedän luo.
-- Millainen iltama, setä, oli eilen Saraiskilla, sanoi hän, vaipuen
illan muistelmiin.
-- Oliko hyvä?
-- Ihmeellisen!
-- Oliko kunnollinen illallinen?
-- En minä syönyt illallista.
-- Kuinka niin? Sinun ijälläsi ei syödä illallista, kun voi. Huomaan
jo melkein liiaksikin, että sinä et leikillä totu täkäläiseen
järjestykseen. Oliko siellä kaikki kelvollisesti? Puvut, valo...
-- Oli.
-- Ja kunnollisia ihmisiä?
-- Oi, niin erittäin kunnollisia. Millaisia silmiä, olkapäitä!
-- Olkapäitä? Kellä?
-- Niinhän te kysyitte?
-- Ketä?
-- No, neitosia.
-- En, minä en heitä kysellyt; mutta yhden tekevää -- oliko paljon
sieviä?
-- Oi hyvin paljon... mutta sääli, että kaikki ovat yhdenlaisia.
Mitä yksi sanoo -- samaa toistaa toinenkin, kuin ulkoapäin opittua
läksyä. Oli yksi... joka oi ollut ihan kokonaan toisten kaltainen...
ei niissä löydy nimeksikään itsenäisyyttä, eikä tahdon lujuutta.
Liikkeet, katseet, kaikki ovat samanlaista: ei saa kuulla itsestään
syntynyttä ajatusta, ei tunteen väläystä... kaikkia on peittänyt ja
koristanut sama kiilloitus. Ei mikään taida kutsua niitä ulos. Ovatko
ne kaiken ikänsä suljetut, eivätkö ne koskaan tule ilmi kenenkään
edessä? Painaako kureliivi tosiaan ikuisesti rakkauden huokaukset ja
särjetyn sydämen valituksen? eikö se tosiaan anna sijaa tunteelle?
-- Miehen läheisyydessä kaikki tulee ilmi. Jos alkaisi sinun
tavallasi ajatella ääneen, niin moni taitaisi kaiken ikänsä pysyä
vanhanapiikana. Kyllä löytyy semmoisia narreja, jotka ennen aikoja
antavat ilmi sen mitä pitäisi peittää ja tukehduttaa, mutta senpä
vuoksi jälestäpäin tulee kyyneliä ja vaan kyyneliä: se ei ole oikein
laskettu.
-- Täytyykö siinäkin laskea, setä?
-- Kuinkas muuten, kaikessa täytyy, rakkahani, laskea; mutta häntä,
joka ei laske nimitetään venäjänkielellä narriksi. Lyhyesti ja
selvästi.
-- Täytyy pidättää rinnassaan jalon tunteen puuska!...
-- Oh, kyllä tiedän ettet sinä pidätä, sinä olet valmis kadulla,
teatterissa heittämään itsesi ystävän kaulaan ja itkemään.
-- Mitä väliä sillä on? Sanoisivat ainoastaan, että tuo ihminen on
kovasti tunteellinen, niin, sillä on taipumusta kaikkeen hyvään ja
jaloon eikä ole taipuisa --
-- Eikä ole taipuisa laskemaan s.o. ajattelemaan. Onpahan mahtava
henkilö -- joka on kovasti tunteellinen ja hirmuisesti himoinen!
Vähänkö senlaatuisia luonteita on olemassa! Hurmautuneena ihminen
on kaikkein vähemmin ihmisen näköinen, siinä ei ole siis mitään
kehuttavaa. Pitää kysyä osaako hän hallita tunteitaan; jos osaa, niin
silloin hän on ihminen...
-- Teidän käsityksenne mukaan tunteitakin voi hallita kuin höyryä,
huomautti Aleksander: -- milloin laskea vähäisen, milloin yht'äkkiä
pysäyttää, aukaista läppää, tahi panna kiinni...
-- Sitä läppää ei ole luonto tyhjän vuoksi antanut ihmiselle -- se on
ymmärrys, sinä et sitä aina omista -- ikävä kyllä ja olet kumminkin
kelpo nuori mies!
-- Ei setä, teitä on ikävä kuunnella. Saattakaa minut ennemmin tuon
matkustavan rouvan tuttavuuteen...
-- Minkä? Ljubetskoinko? Oliko hän siellä eilen?
-- Oli, hän puhui kauan aikaa minun kanssani Teistä, kyseli omaa
asiaansa.
-- Ah, niin! Sattui sopimaan... Setä otti taskustaan paperin.
-- Vie tämä paperi hänelle ja sano, että vasta eilen sain sen ja
sittenkin antoivat väkisin virkahuoneesta; selitä hänelle asia
tarkkaan: kuulithan mitä me puhuimme virkamiehen kanssa?
-- Kyllä, kyllä tiedän; kyllä minä selitän. Aleksander sieppasi
molemmin käsin paperin ja pisti sen taskuunsa. Piotr Ivanitsh katsoi
häneen.
-- Mikä sinun päähäsi pisti tutustua hänen kanssaan? Ei hän ole
hauskan näköinen: nenän vieressä on käsnä.
-- Käsnäkö? En minä muista. Kuinka te sen huomasitte, setä?
-- Nenän vieressä olisi käsnä, eikä sitä huomaisi! Miksi mielesi
tekee hänen luokseen?
-- Hän on niin hyvä ja kunnioitettava...
-- Kuinka sinä et huomannut käsnää nenän vieressä, mutta tiedät
jo että hän on hyvä ja kunnioitettava? Se on merkillistä. Mutta
maltapas... onhan hänellä tytär -- pieni mustanverevä. Aha! nyt en
ihmettele. Siis sentähden et huomannutkaan käsnää nenän vieressä.
Molemmat purskahtivat nauruun.
-- Mutta minä ihmettelen, setä, sanoi Aleksander, että te huomasitte
ennen käsnän nenän vieressä kuin tyttären.
-- Anna paperi takaisin. Sinä varmaankin päästät siellä ulos kaiken
tunteen ja unhotat kokonaan panna läpän kiinni, saat joutavaa toimeen
ja piru ties mitä selität...
-- En, setä, en saa. Tehkää mitä tahdotte, mutta paperia en anna,
minä menen paikalla...
Ja hän katosi kamarista.
Työ tähän saakka oli mennyt menojansa. Virkatoimessa huomasivat
Aleksanderin ky'yn ja antoivat hänelle kelpo paikan. Ivan Ivanitsh
alkoi tuoda kunnioituksella nuuskarasian hänelle, hän aavisti,
että Aleksander, niinkuin moni muukin, palveltuaan vuotta vaille
viikon, saa hänet kiinni, istuu hänen niskalleen, pyörähtää osaston
päälliköksi, mutta sitten, kun kaikki hyvin käy, varatirehtööriksi,
samalla tavalla kuin tuokin, tai tirehtööriksi niinkuin tämä,
mutta molemmat ovat hänen johdollaan alkaneet palveluksensa. "Vaan
minä saan tehdä heidän sijassaan työtä!" lisäsi hän. Sanomalehden
toimituspaikassa tuli hän myöskin tärkeäksi henkilöksi. Hän valikoi,
käänsi, korjaili toisten kirjoituksia ja kirjoitteli itsekin
kaikenlaisia tietopuolisia havaintoja maataloudesta. Oman mielensä
mukaan oli hänellä rahoja enemmän kuin tarvitsi, mutta sedän mielestä
ei ollut kylliksi. Vaan ei hän aina työskennellyt rahan tähden. Hän
ei luopunut siitä virvoittavasta ajatuksesta, toisesta korkeammasta
kutsumuksesta. Hänen nuoria voimiaan riitti kaikkeen. Hän varasti
unelta ja viralta aikaa, kirjoitti runoja, novelleja, historiallisia
kuvauksia ja elämä-kertomuksia. Setä ei enää liistaroinut väliseinää
hänen kyhäyksillään, vaan luki niitä ääneti, sitten vihelteli ja
sanoi: "Niin! Tämä on entistä parempi." Muutamia palstoja tuli
vieraalla nimellä. Aleksander kuunteli ilosta vavisten ystäväin
kiitollista arvostelua, joita hänellä oli virastossa, ravintoloissa,
sekä erityisissä taloissa. Rakkauden jälkeen paras unelmansa alkoi
toteutua. Tulevaisuus lupasi hänelle paljon loistoa ja kunniaa;
näytti kuin häntä ei odottaisi tavallinen osa, kun yht'äkkiä...
Muutamia kuukausia kului. Aleksanderia ei näkynyt melkein missään,
juuri kuin hän olisi kadonnut. Sedän luona hän kävi harvemmin.
Tämä arveli töitten olevan esteenä. Kerran sanomalehden toimittaja
kohdatessaan Piotr Ivanitshia, valitti, että Aleksander viivyttelee
palstoja. Setä lupasi ensitilaisuudessa ottaa selkoa veljensä
pojasta. Tilaisuus ilmestyi kolmen päivän perästä. Aleksander juoksi
sedän luo kuin hulluna. Hänen käymisessään ja liikkeessään voi
huomata iloisen hätiköimisen.
-- Hyvää päivää, setä, olen niin iloinen Teitä nähdessäni! sanoi hän
ja tahtoi syleillä setää, mutta tämä ennättikin mennä pöydän, taakse.
-- Hyvää päivää Aleksander! Miksi sinua ei ole niin kaukaan aikaan
näkynyt?
-- Olen... ollut niin kiinnitetty työhön; olen kirjoittanut otteen
saksalaisesta talouden...
-- Vai niin! Mitä toimittaja sitten valehtelee? Hän sanoi minulle
toissa päivänä, ettet sinä mitään tee -- aika toimittaja! Kyllä minä
hänet opetan, kun ensikerran kohtaan...
-- Ei, älkää virkkako hänelle mitään, keskeytti Aleksander: -- minä
en ole hänelle vielä lähettänyt työtäni, sen vuoksi hän niin sanoi...
-- Mutta mikä sinun on? Sinulla on niin juhlalliset kasvot! Oletko
nimitetty asessoriksi, vai oletko saanut ristin?
-- Aleksander pudisti päätään.
-- No, rahaa sitten?
-- En.
-- Mitä sinä katselet sitten semmoisella sotapäällikön katseella?
Kun et, niin älä sitten hämmennä minua, istu ennemmin ja kirjoita
Moskovaan, kauppias Dubasoville, että lähettäisi pian loppurahat. Lue
hänen kirjeensä: missä se on? Tuossa.
Molemmat olivat ääneti ja alkoivat kirjoitta.
-- Olen lopettanut! sanoi Aleksander muutaman minutin kuluttua.
-- Pian valmistui: oivallinen mies! Näytäpäs tänne. Mitä tämä on?
Sinä kirjoitat minulle. K. Herra Ivanitsh! Hänen nimensä on Timofei
Nikonitsh. Kuinka 520 ruplaa! 5200! Mikä sinua vaivaa, Aleksander?
Piotr Ivanitsh pani pois kynän ja katsoi veljensä poikaa. Tämä
punastui.
-- Ettekö huomaa mitään kasvoissani? kysyi hän.
-- Jotain typerää... Annapas olla. Oletko rakastunut? kysyi Piotr
Ivanitsh. Aleksander oli ääneti.
-- Niinkö, vai mitä? arvasinko?
Aleksander nyökäytti riemun hymyllä ja säteilevällä katseella
myöntävästi päätään.
Oikein arvattu! Miten en heti arvannut? Vai sentähden olet tullut
laiskaksi, ja sentähden sinua ei näe missään. Saraiskinit ja
Skatshinit kuiskaavat minulle: missä ja missä Aleksander Feodoritsh
on? Mutta hänpä on -- seitsemännessä taivaassa.
Piotr Ivanitsh alkoi jälleen kirjoittaa.
Nadinka Ljubetskiin! sanoi Aleksander.
-- Minä en kysynyt, vastasi setä: -- olkoon kenen tallansa -- niin se
on kaikki hulluutta. Mihin Ljubetskiin? Siihenkö, jolla on käsnä?
-- Hyi! setä! keskeytti Aleksander harmistuneena: -- mikä käsnä?
-- Ihan nenän vierensä. Etkö vieläkään ole tarkastanut?
-- Aina te sekoitatte. Äidillä taitaa olla käsnä nenän vieressä.
-- No, yhdentekevä.
-- Yhdentekevä! Nadinka! hän on enkeli? Ettekö tosiaankaan ole häntä
huomannut? Nähdä kerran -- eikä huomata.
-- Mitä hänessä on niin merkillistä? Mitä, hänessä pitäisi huomata?
Sanoithan ettei hänellä ole käsnää?...
-- Saittepa nyt tuon käsnän? Älkää tehkö syntiä setä: voiko sanoa
että hän on meidän seuraelämän teeskenneltyjen nivelnukkien näköinen?
Tarkastakaa hänen kasvojansa: mikä hiljainen, syvä miete niissä
piilee. Tämä ei ole ainoastaan tunteellinen, vaan järkevä tyttö...
syvä luonne...
Setä alkoi tärisyttää kynäänsä pitkin paperia, mutta Aleksander,
jatkoi:
Te ette, kuule hänen puheessaan ilkeitä, tavallisia lauseita. Mikä
selkeä järki välähtelee hänen mielipiteissään! Mikä tuli tunteissa!
Kuinka hän ymmärtää elämän syvästi. Te myrkytätte katsantokannallanne
sen, mutta Nadinka sovittaa minut sen kanssa.
Aleksander vaikeni hetkiseksi ja vaipui kokonaan uneksimaan Nadjaa.
Sitten alkoi hän taas.
-- Kun hän aukasee silmänsä, huomaatte paikalla, minkä tulisen ja
hellän sydämen tulkitsijana ne ovat! Mutta ääni, ääni! Mikä sointu,
mikä hurma siinä on! Kun vaan tämä ääni kajahtaa tunnustuksessa...
ei löydy korkeampaa autuutta maan päällä! Setä! kuinka elämä on niin
ihana; kuinka onnellinen minä olen.
-- Hänen silmiinsä nousivat kyyneleet, hän heittäysi yhdellä
harppauksella ja syleili setää.
-- Aleksander, huudahti Piotr Ivanitsh, hypättyään ylös istualtaan:
-- pane läppä pian kiinni, -- kaiken höyryn päästit pois! Sinä
olet hullu! Katso mitä olet tehnyt! Yhdessä sekunnissa täsmälleen
kaksi tyhmyyttä! sait tukkani epäjärjestykseen ja tiputit kirjeen
päälle mustetta. Luulin jo, että olit kokonaan luopunut tavoistasi.
Kaukaan aikaan en ole sinua tuommoisena nähnyt, Katso, katso Herran
tähden, itseäsi peilistä! Voiko löytyä tyhmempää naamaa? Mutta et ole
kumminkaan tyhmä!
-- Ha, ha, ha! Setä, minä olen onnellinen.
-- Kyllä sen huomaa!
-- Eikö totta? Minun katseessani välkkyy ylpeys. Minä katselen
alas tulvaan, niinkuin ainoastaan voi katsoa sankari, runoilija ja
rakastunut, joka on saanut onnellisen vastarakkauden...
-- Ja niinkuin hullut rakastajat, tahi vielä pahemmin... No, mutta
mitä minä teen nyt kirjeellä?
-- Antakaa, minä raaputan pois -- ei sitä huomaakaan, sanoi
Aleksander. Hän heittäysi pöydän luo ja alkoi yhtä suonenvedon
tapaisesti raaputtaa, puhdistaa, hieroa ja hieroi kirjeesen reijän.
Hieromisesta pöytä heilahti ja satutti kirjahyllyä. Kirjahyllyn
päällä oli italialaisesta alabasterista Sofokleen tahi Aiskylon
rintakuva. Kunnioitettava tragiko heilahti ensi täristyksestä pari
kolme kertaa epävakaisella jalanteella edestakaisin, sitten pudota
tärähti alas kirjahyllyltä ja särkyi muruisiksi.
-- Kolmas tyhmyys, Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, nostaen murusia:
-- mutta tämä maksaa viisikymmentä ruplaa.
-- Minä maksan setä! oh, minä maksan, mutta älkää toruko minun
tunteenpuuskaani: se on puhdas ja jalo: minä olen onnellinen,
onnellinen! Jumalani! kuinka elämä on ihanaa.
Setä rypisti kulmakarvojaan ja pudisti päätään.
-- Milloin sinä viisastut, Aleksander? Jumala ties' mitä puhut?
Sillä välin katseli hän surullisesti särjettyä rintakuvaa.
-- Maksan, sanoi hän: -- maksan. Se olisi neljäs tyhmyys. Huomaan,
että mielesi tekee kertoa onnestasi. No, eihän tässä muu auta. Jos on
määrätty, että setien pitää ottaa osaa veljensä poikien tyhmyyksiin,
niin olkoon menneeksi, annan sinulle neljännestunnin aikaa; istu
hiljaa ja kerro, äläkä tee viidettä tyhmyyttä, kerro sitten uuden
tyhmyyden perästä saat mennä: minulla ei ole aikaa. No... sinä olet
onnellinen... Niin, mitäs siitä? Kerro nyt pian.
Vaikkapa niinkin olisi, setä, eivät nämät asiat ole niinkään
kerrottavissa, huomautti Aleksander sievällä hymyllä.
-- Minä jo valmistin sinua, mutta sinä, huomaan, tahdot kuitenkin
aloittaa tavallisella alku-soitolla. Se merkitsee, että kertomus
jatkuu koko tunnin; minulla ei ole aikaa; posti ei odota. Maltas,
minä kerron ennen itse.
-- Te? Sepä olisi hauskaa?
-- No, kuuntele sitten, se on sangen hauskaa. Sinä kohtasit eilen
kaunotartasi yksin...
-- Mistä te sen tiedätte? sanoi Aleksander tulistuneena: --
lähetättekö minua nuuskimaan.
-- Kuinkas muuten, minä pidän palkattuja nuuskijoita sinua varten.
Mistä sait semmoista päähäsi, että minä niin paljon pidän huolta
sinusta? Mitä se minua liikuttaa?
-- Näitä sanoja seurasi jäinen katse.
-- Mistä te sitte tiedätte? kysyi Aleksander, lähestyen setää.
-- Istu, istu, Jumalan tähden, älä lähesty pöytää, särjet taas
jotain. Kasvoissasi on kaikki kirjoitettu, minä luen täältä. Teillä
oli tunnustus keskenänne, sanoi hän.
-- Aleksander punastui ja oli ääneti. Näkyi että setä osasi pilkkuun.
-- Te olitte molemmat, niinkuin tapana on, hyvin typerät, sanoi Piotr
Ivanitsh.
Veljenpoika teki tuskallisen liikkeen.
Asia alkoi tyhjästä, kun olitte jääneet kahden kesken, jostain
mallista, jatkoi setä: -- sinä kysyit kenelle hän ompelee? Hän
vastasi: "mammalle tahi tädille" tahi jotain muuta senkaltaista,
mutta itse te vapisitte kuin vilutaudissa...
-- Ettepä arvannutkaan, setä: ei mistään mallista; me olimme
puutarhassa... sanoi Aleksander vahingossa ja vaikeni.
-- No, kukkasestako, vai mistä, sanoi Piotr Ivanitsh: -- kenties
vielä keltaisesta, yhdentekevä; mikä vaan sattuu silmiin, että
voi alkaa keskustelun: ilman sanat eivät tule kielelle. Sinä
kysyit, miellyttääkö häntä kukkanen; hän vastasi kyllä. -- Miksi
se miellyttää? "Niin vaan" vastasi hän, ja molemmat olitte ääneti,
sentähden, että molemmat tahtoivat sanoa vallan toista, ja puheesta
vaan ei tahtonut tulla mitään! Sitte katsoitte toinen toiseenne,
hymyilitte ja punastuitte.
-- Ah, setä, setä, johan te nyt!... puhui Aleksander, ollen kovin
hämillään.
-- Sitten, jatkoi parantumaton, setä aloit sinä kautta rantain puhua,
että edessäsi aukeni uusi maailma. Hän katsahti yht'äkkiä sinuun,
ikään kuin olisi kuunnellut odottamatonta uutista; sinä varmaan
jouduit pois suunniltasi, sitten sanoit jälleen niin, että tuskin
kuului jotta nyt vasta sinä tulit tuntemaan elämän arvon, että sinä
ennenkin olit nähnyt hänet... mikä hänen nimensä on? Maria, vai mikä?
-- Nadinka.
-- Olet nähnyt hänet aivan kuin unessa, aavistit että häntä kohtaat,
että myötätuntoisuus vei teidät yhteen ja että sinä nyt omistat
hänelle yksin kaikki runot sekä suorasanaiset... Ajattelen, että kai
kädet tekivät työtä! Varmaan kaasit tahi särit jotain.
-- Setä! te varmaan olitte meitä kuuntelemassa! huusi Aleksander
joutuen pois suunniltaan.
-- Niin, minä istuin siellä pensaan takana. Eihän minulla olekaan
muuta tekemistä, kuin juosta sinun jäljessäsi ja kuunnella kaikkia
loruja.
-- Mistä te sen sitte tiedätte? kysyi Aleksander käsittämättömänä.
-- Vaikeako tuo on? Aatamista ja Eevasta alkaen on kaikilla sama
histooria, ainoastaan vaan pienillä muutoksilla. Kun tulee tuntemaan
kysymyksessä olevien henkilöitten luonteet, voipi tietää muutokset.
Se kummastuttaa sinua, mutta olet kuitenkin kirjailija olevinasi?
Nyt alat hyppiä ja laukata päivää kolme kuin hullu, pyrit riippumaan
jokaisen kaulaan -- mutta, Jumalan tähden, älä toki minun. Neuvoisin
panemaan itsesi täksi ajaksi lukon taakse kamariisi, laskemaan siellä
ulos kaiken tämän höyryn ja tekemään kaikki tekoset Evsein kanssa,
ettei kukaan näkisi. Sitten vähän mietiskelet ja koetat saada toista,
esimerkiksi suuteloa.
-- Nadjan suuteloa! Oi mikä suuri, mikä taivaallinen palkinto! sanoi
Aleksander melkein ulvoen.
-- Taivaallinen!
-- Mikäs muu -- aineellinenko, maallinenko, teidän käsityksenne
mukaan?
-- Epäilemättä, sähkön vaikutusta; rakastuneet -- ovat kuin kaksi
Leydenin pulloa, jotka molemmat ovat kovin sähköllä täytetyt;
suuteloilla sähkö pääsee pois, ja kun on kokonaan päässyt pois --
hyvästi rakkaus, ja sitten seuraa kylmeneminen...
-- Setä!
-- Niin kyllä! Miten sinä arvelet?
-- Mikä katsantotapa! mitkä käsitteet!
-- Niin, minä unhotin: sitten sinulla vielä näyttäytyvät "aineelliset
merkit." Taaskin tuot jos jonkin joutavata, alat niitä ajatella ja
katsella, mutta työ sysätään syrjään.
Aleksander kopeloi taskuaan. Mitä, joko siellä on? Alat tehdä kaikkea
samaa, mitä maailman luomisesta ihmiset ovat tehneet.
-- Varmaan samaa mitä tekin, setä, olette tehnyt?
-- Niin, mutta vielä tyhmemmin.
-- Tyhmemmin! Etteköhän kutsu sitä tyhmyydeksi, että minä aion
rakastaa syvemmin ja kovemmin kuin te, enkä aio pilkata tunnetta,
enkä leikkiä sillä kylmästi, niinkuin te... enkä repiä pyhien
salaisuuksien verhoa...
-- Sinä tulet rakastamaan niinkuin kaikki muut, et syvemmin etkä
kovemmin; tulet repimään salaisuuksien verhon... sinä tulet vaan
uskomaan ikuiseen ja muuttumattomaan rakkauteen, ja sitä ainoastaan
ajattelemaan, sepä se juuri onkin tyhmää: itse valmistat itsellesi
surua enemmän kuin sitä pitäisi olla.
-- Oi, se on kauheata, kauheata, setä, mitä te puhutte! Kuinka monta
kertaa olen tehnyt itselleni lupauksen salata teiltä mitä minun
sydämmessäni tapahtuu.
-- Miksi et salannut? Tulit vaan häiritsemään minua...
-- Olettehan ainoa omaiseni, setä: kenelle jakaisin tämän tunteiden
kyllyyden? Mutta te syöksette armotta leikkausveitsenne kaikkein
salaisimpiin sydämmeni mutkiin.
-- En minä tee sitä omaksi huvikseni: olethan itse pyytänyt minun
neuvojani. Kuinka monesta hulluudesta olenkaan sinua varjellut!...
-- Ei, setä, antaa minun olla ainaisesti tyhmän teidän silmissänne,
mutta minä en voi elää semmoisilla käsitteillä elämästä ja ihmisistä.
Se koskee kipeästi, se on ikävää! Sitten en minä tarvitse koko
elämää, en tahdo sitä niillä ehdoilla -- kuuletteko? en tahdo!
-- Kuulen; mitä minä voin tehdä? Enhän minä voi lopettaa sinulta
elämää.
-- Niin, puhui Aleksander, -- huolimatta teidän ennustuksistanne,
tulen minä onnelliseksi, rakastamaan ikuisesti ja ainoastaan kerran
vaan.
-- Oh, ei! Minä aavistan, että säret paljon vielä yhtä ja toista
minulta. Se nyt ei olisi vielä mitään: rakkaus menee rakkautena;
ei sinua kukaan kiellä; ei ole meidän vallassa johtaa, ettei kovin
antaisi itseään rakkaudelle etenkin sinun ijälläsi, mutta kuitenkaan
ei siihen määrään että heittää työn; rakkaus rakkautena, vaan työ
työnä...
-- Kirjoitanhan minä otteita saksalaisesta...
-- Ole nyt jo, et sinä kirjoita mitään otteita, antaut vaan lemmen
hurmaukselle, mutta sanomalehden toimittaja antaa sinulle eron...
-- Antakoon vaan! Minä en häntä tarvitse. Voinko minä ajatella nyt
tuota ilettävää hyötyä, kun...
-- Ilettävää hyötyä! Ilettävää! Rakenna ennen kalliolle mökki, syö
leipää, juo vettä ja laula:
Sun kanssas köyhä mökki
Muuttuupi Edeniksi!...
mutta silloin kun sinulta loppuu "ilettävä metalli", niin älä pyydä
minulta -- minä en anna...
-- En minä ole tainnut usein teitä vaivata.
-- Tähän saakka et ole, Jumalan kiitos, mutta voisi tapahtua, kun
työn heität; rakkaus vaatii myöskin rahaa: siinä tulee liikaa
ylellisyyttä ja muita kulunkeja.
Oh, sitä kahdenkymmenen vuotisen rakkautta! Se nyt vasta on
ilettävää, niin ilettävää, ett'ei kelpaa minnekään!
-- Millainen sitten kelpaa? Neljänkymmenen vuotisen?
Minä en tiedä, millainen neljänkymmenen vuotisen rakkaus on, minä
olen kolmekymmentäyhdeksän...
-- Millainen teidän on?
-- Ehkä sellainen kuin minun on.
-- Se tahtoo sanoa, ei minkäänlainen.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Niinkuin te muka voisitte rakastaa?
Miksi en? Enkö minä ole ihminen, vai olenko minä kahdeksankymmenen
vuotias? Jos minä rakastan, niin rakastan järkevästi, muistan
itseäni, en lyö, enkä kaada mitään kumoon.
-- Järkevä rakkaus? Hyvä on se rakkaus, joka muistaa itseään!
huomautti ivallisesti Aleksander: -- joka ei hetkeksikään unhotu...
Villitty luontokappale, keskeytti Piotr Ivanitsh, ei muista, vaan
jolla on järki, sen täytyy muistaa, päinvastaisessa tapauksessa se ei
ole rakkautta...
-- Mitä sitten?
-- Riettautta, niinkuin sinä sanot.
-- Te... rakastatte! sanoi Aleksander, epäillen katsoen setää: -- ha,
ha, ha!
Piotr Ivanitsh puhui silmillään.
-- Ketä, setä? kysyi Aleksander.
-- Tahtoisitko tietää!
-- Tahtoisin. Morsiantani.
Mo... morsianta? sai Aleksander tuskin sanotuksi, hyppäsi paikaltaan
ja lähestyi setää.
Etemmäksi, etemmäksi, Aleksander, pane läppä kiinni! sanoi Piotr
Ivanitsh, nähtyään kuinka veljen pojan silmät suurenivat, ja hän
nosti pian eteensä kaikellaisia pieniä esineitä, rintakuvia, muita
kuvia, kellon ja mustepullon.
Varmaan te aiotte naida? kysyi Aleksander yhtä hämmästyneenä.
-- Varmaan.
-- Ja te olette noin rauhallinen? Kirjoitatte Moskovaan kirjeitä,
puhutte sivuasioista, käytte tehtaalla ja keskustelette noin helvetin
kylmästi rakkaudesta?
-- Helvetin kylmästi -- se on jotain uutta. Helvetissä, sanotaan, on
kuuma. Mitä sinä minua niin kummasti katselet?
-- Te -- aiotte naida?
-- Mitä siinä on ihmeellistä? kysyi Piotr Ivanitsh, pannen pois kynän.
-- Kuinka, mitä? aiotte naida, eikä sanoa minulle!
-- Suo anteeksi, minä unhotin kysyä sinulta lupaa.
-- Ei minulta tarvitse lupaa kysyä, setä, mutta pitäisihän minun
saada tietää. Oma setäni aikoo naida, ja minä en tiedä mitään,
minulle ei ole sanottukaan!
-- No, sanoinhan minä.
-- Sanoitte, kun sattui puheeksi tulemaan.
-- Minä koetan kaikkea mahdollisuuden mukaan tehdä satunnaisesti.
-- Mutta, että minulle ensimmäiseksi jakanut ilonne: tiedätte kyllä,
kuinka minä teitä rakastan kuinka ja'an...
-- Minä ylimalkaan kartan jakamista, ja naimisessa etenkin.
-- Tiedättekö mitä, setä? sanoi Aleksander elävästi: -- kenties...
minä en voi salata teiltä... Minä en ole semmoinen, sanon kaikki
ulos...
-- Oh, Aleksander, minulla ei ole aikaa; jos se on uusi histooria,
niin eikö sopisi huomenna?
-- Minä tahdoin vaan sanoa, että kenties minäkin olen lähellä sitä
onnea...
-- Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh, hieman teroittaen korviaan. -- Tuohan
tekee uteliaaksi...
-- Aha! Uteliaaksiko? Niinpä minäkin kiusaan teitä! En sano.
Piotr Ivanitsh otti välinpitämättömästi käärön, pani kirjeen sinne ja
alkoi panna kiinni.
-- Ehkä minäkin nain! sanoi Aleksander sedän korvaan.
-- Piotr Ivanitsh ei ennättänyt asiata kuulla, kun jo katsoi hyvin
totisesti Aleksanderiin.
-- Pane läppä kiinni, Aleksander! sanoi hän.
-- Laskekaa vaan leikkiä, laskekaa vaan, setä, mutta minä puhun
totta. Minä pyydän mammaltani naimislupaa.
-- Sinä menet naimisiin?
-- Entäs sitten?
-- Sinun ijälläsi?
-- Minä olen kolmen kolmatta vuoden vanha.
-- Onpa toki aika! Tällä ijällä naivat ainoastaan talonpojat, kun
heille onkin työntekijää tarvis taloon.
-- No, jos minä olen rakastunut tyttöön ja on tilaisuus naida, niin
teidän mielenne mukaan ei pitäisi...
-- Minä en neuvo naimaan sitä naista, johon olet rakastunut.
-- Kuinka setä? Se on jotain uutta; en ole sitä koskaan ennen kuullut.
-- Löytyy paljon, jota et ole kuullut!
-- Minä olen ajatellut, ett'ei pitäisi löytyä avioliittoa rakkaudetta.
-- Avioliitto olkoon avioliittona, mutta rakkaus rakkautena, sanoi
Piotr Ivanitsh.
-- Miten pitäisi naida... hyödynkö tähden?
-- Asianhaaroja varteen ottaen, mutta ei hyödyn tähden. Mutta
asianhaarojen varteen ottaminen ei saa olla ainoastaan rahoissa. Mies
on niin luotu, että hänen täytyy elää naisen seurassa; sitten sinä
alat laskea miten pitäisi naida, alat hakea, valita naisista...
-- Hakea, valita! sanoi Aleksander kummastuksella.
-- Niin, valita. Siksipä minä en neuvo naimaan silloin kun rakastut.
Haihtuuhan rakkaus -- se on ilettävä totuus.
-- Se on kaikkein raakamaisin vale ja parjaus.
-- Nyt sinulle ei voi vakuuttaa; saat itse nähdä ajan pitkään, paina
nyt vaan mieleesi sanani: rakkaus haihtuu, toistan minä, ja sitten,
se nainen, joka on ollut sinusta täydellisyyden ihanne, näyttää
kenties hyvin epätäydelliseltä, mutta asiaa ei voi sitten auttaa.
Rakkaus, verhoaa ne ominaisuuksien puutteet, joita pitää vaimolla
olla. Sitten kun sinä valitessasi ajattelet kylmäkiskoisesti, onko
sillä naisella ne ja ne ominaisuudet, joita tahtoisin vaimossani
nähdä: siinä on tärkein laskeminen. Jos löydät sellaisen naisen,
niin hän miellyttää sinua ehdottomasti aina, sillä hän vastaa sinun
toiveesi. Siitä lähtee sitten hänen ja sinun välillesi lähempi
yhteys, joka sitten muodostaa...
-- Rakkaudenko? kysäsi Aleksander.
-- Niin... tahi tottumuksen.
-- Mennä naimisiin ihastumatta, ilman rakkauden runollisuutta,
intohimotta, ajatella sitten, kuinka ja mitä varten!!
-- Sinä menisit naimisiin ajattelematta, kysymättä itseltäsi: mitä
varten? Aivan samalla tapaa kuin tulit tänne, et kysynyt itseltäsi
mitä varten.
-- Te siis naitte hyödyn vuoksi? kysyi Aleksander.
-- Ottaen asianhaarat varteen, huomautti Piotr Ivanitsh.
-- Se on samaa.
-- Ei olekaan, hyödyn vuoksi naiminen merkitsee, naida rahojen tähden
-- se olisi halpamaista; naida asianhaaroja varteen ottamatta -- se
olisi hulluutta... mutta sinun ei pitäisi vielä laisinkaan naida.
-- Milloin sitten? Sittenkö kun tulen vanhaksi? Mitä varten minä
seuraisin kunnottomien esimerkkiä?
-- Niiden joukossa myös minunko? Kiitos!
-- En minä puhu teistä, vaan kaikista ylipäänsä. Välistä kun sattuu
kuulemaan häitä vietettävän, niin lähtee niitä sitten katsomaan ja
mitä saa nähdä? Kaunis hento olento, melkein lapsen, joka vaan on
odottanut lumoavaa lemmen kosketusta, kehittyäkseen loistavaksi
kukaksi, yht'äkkiä temmataan nukeista, hoitajattaresta, lasten
leikistä, tanssista ja Jumalan kiitos, jospa olisi vaan näistä;
usein ei katsota sydämmeenkään, joka kenties ei ole enää hänen
omaisuutensa. Hänet puetaan harsoon ja pitsiin, koristellaan kukilla
ja huolimatta hänen kyynelistään ja kalpeudestaan viedään hänet kuin
uhri -- kenen viereen? Vanhan miehen viereen, useimmiten ruman, joka
on menettänyt nuoruuden loisteen. Tämä heittää häneen loukkaavia
himollisia katseita, tahi tarkastelee häntä kylmästi kiireestä
kantapäähän ja taitaa itse ajatella: "hyvä olet, mutta päässäsi on
varmaan tyhmyyksiä: rakkautta ja ruusuja, -- kyllä minä poistan tämän
itsepäisyyden, nämät -- tyhmyydet! Minun luonani saa huokaileminen
ja haaveksiminen jäädä, mutta käytä itseäsi sopivasti", tahi vielä
pahempaa -- ajattelee tytön omaisuutta. Kaikkein nuorin mies voipi
olla kolmekymmentä vuotta. Useimmiten on hänellä kaljupää, tosin
kyllä on hänellä risti tahi tähti rinnassa. Sitten tytölle sanotaan:
"kas tuolle ovat määrätyt kaikki nuoruutesi rikkaudet, ensimmäinen
sydämmesi lyönti ja tunnustus, katseet, lauseet, neitsyelliset
hyväilyt ja koko elämäsi." Mutta ympäri ahdistavat tulvana ne, jotka
nuoruuden ja kauneuden puolesta olisivat sopivat hänen parikseen ja
joiden pitäisi seista morsiamen vieressä. He nielevät katseillaan
uhriraukan juurikuin sanoisivat: "sitten kun mekin kulutamme
nuoruuden, terveyden ja tulemme kaljupäiksi, niin mekin naimme ja
saamme samallaisen loistavan kukan"... Hirmuista!...
-- Tuo on outoa ja pahaa Aleksander! Kaksi vuotta olet jo
kirjoittanut -- sanoi Piotr Ivanitsh -- lannasta, perunoista,
ja muista totisista aineista, joissa kirjoitustapa on vakavaa,
ahdistettua, mutta sittenkin puhut vielä kummallisesti. Älä Jumalan
tähden antaudu hurmaukselle, tahi, kun tämä hulluus sinut valtaa,
niin ole edes ääneti, anna sen mennä ohitse, et sano kumminkaan, etkä
tee mitään järjellistä: siitä tulee vaan välttämättömästä jotain
mieletöntä.
-- Eikö hurmaus synnytä runoilijan ajatusta?
-- Minä en tiedä miten se syntynee, vaan tiedän että se tulee
valmiina päästä; kun se kehittyy ajatuksissa, silloin se ainoastaan
on hyvä. No, mutta sinun mielesi mukaan -- alkoi uudelleen Piotr
Ivanitsh oltuaan ääneti -- kenelle sitten pitäisi antaa nämät kauniit
olennot?
-- Niille, joita he rakastavat ja jotka eivät ole vielä kadottaneet
nuoruuden, kauneuden loistetta, joiden sekä päässä että sydämmessä
-- joka paikassa huomaa elämän läheisyyden, niin ettei silmissä ole
sammunut loiste, eikä poskilta ole mennyt puna, eivätkä kadonneet
raittiit terveyden merkit; sille, joka voimakkaalla kädellä
taluttaisi elämän tiellä kaunista ystävätärtään, ja toisi hänelle
lahjaksi täyden sydämmen rakkautta, joka voisi ymmärtää ja jakaa
hänen tunteensa, silloin kuin luonnon lait...
-- Jo. riittää! Se on semmoisille velikullille kuin sinä olet. Jos me
asuisimme keskellä peltoja ja synkkiä metsiä -- niin silloin, muuten
tämmöisen velikullan vaimon, kuin sinun -- tulee paljon kestää!
Ensimmäisenä vuonna tulee mielettömäksi, sitten menee katselemaan
kulissien taakse, tahi antaa vaimolleen sisäpiian kilpailijaksi,
sentähden, että luonnon lait, joista sinä puhut, vaativat
vaihtelevaisuutta, uutta -- mainio järjestys! Mutta sittenkuin
vaimo huomaa miehensä tekoja, rakastuu hän yht'äkkiä kypäreihin,
paraateihin ja naamiohuveihin, tekee sinulle semmoisen... ilman
varoja on vielä vaikeampi: ei ole syömistä, sanoo. Piotr Ivanitsh
irvisti happamesti.
-- Minä olen nainut, sanoo mies, jatkoi hän. Minulla on jo kolme
lasta, auttakaa, en voi elättää, olen köyhä... Köyhä! mikä ilkeys!
Ei, minä toivon, ettet sinä joudu toiseen, etkä toiseen luokkaan.
-- Minä joudun onnellisten miesten luokkaan, setä, mutta Nadinka
-- onnellisten vaimojen. Minä en tahdo naida, niinkuin suurin osa
naipi: ovat sepittäneet saman virren: "nuoruus on mennyt, yksinäisyys
ikävystyttää, niin pitää mennä naimaan!" Minä en ole semmoinen.
-- Hourailet, rakkahani!
-- Mistä te sen tiedätte?
-- Siitä, että sinä olet samanlainen ihminen kuin muutkin, ja toisia
olen aikoja sitten tuntenut. No, sano minulle mitä varten sinä aiot
naida?
-- Kuinka, mitä varten! Nadinka on minun vaimoni! huudahti
Aleksander, peittäen kasvonsa käsillään.
-- No, kuinka kävi? Näetkös -- et itsekään tiedä. -- Oh! henki on
pakahtua yhdestä ajatuksesta.
Te ette tiedä, setä, kuinka minä häntä rakastan! Minä rakastan niin,
ettei kukaan ole vielä rakastanut: kaikilla sieluni voimilla --
hänelle kaikki...
-- Ennen saisit, Aleksander, torua minua, tahi olkoon menneeksi,
syleillä minua, kuin yhä toistaa tuota typerintä lausetta! Mitenkä
kielesi kääntyykään sanomaan "niin ettei kukaan ole vielä rakastanut!"
Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
-- Mitä, eikö se voi olla mahdollista?
-- Sitäpaitsi, kun katselen tarkemmin rakkauttasi, niin luulen
melkein mahdolliseksi: typerimmin ei voi rakastaa!
-- Mutta Nadinka, sanoo, että meidän pitää odottaa vuoden päivät,
että me olemme vielä niin nuoret, meidän täytyy koetella itseämme...
koko vuosi...ja sitten.
-- Vuosi! Vai niin! Olisit aikoja sitten sanonut! keskeytti Piotr
Ivanitsh. Hänkö sen ehdotti? Sepä vasta järkevää! Miten vanha hän on?
-- Kahdeksantoista vuotta.
-- Sinä olet kaksikymmentäkolme: no veikkoseni, hän on
kaksikymmentäkolme kertaa viisaampi sinua. Hän, niinkuin näen,
ymmärtää asian: hän leikittelee, koketeeraa sinun edessäsi, kuluttaa
aikansa hauskasti, mutta sitten... löytää noiden tyttöriepujen
joukossa rikki viisaitakin. No, sinä et siis nai. Minä luulin sinun
tahtovan jotenkin kiireesti pyöräyttää kaikessa hiljaisuudessa. Sinun
ijälläsi tämmöiset hulluudet tapahtuvat niin pian, ettei ennätä
estääkään; mutta vasta vuoden päästä! Siihen asti päästyä ennättää
hän pistää sinut pussiin...
-- Hän -- pistää pussiin, koketeeraa! tyttöriepu! Hän, Nadinka? Hyi,
setä! Kenen kanssa olette elämänne ajan elänyt, kenen kanssa ollut
tekemisessä, ketä rakastanut, jos teillä on noin mustat epäluulot?...
-- Elänyt ihmisten kanssa, rakastanut vaimoa.
-- Hänkö pettäisi! Tämä enkeli, itse rehellisyys, nainen, jonka
Jumala on tainnut luoda ensimmäiseksi kaikessa puhtaudessa ja
loistossa...
-- Hän on kuitenkin nainen, ja luultavasti pettää.
-- Tämän jälkeen sanotte, että minäkin petän.
-- Aikaa voittaen -- niin sinäkin.
-- Minä! Ne joita te tunnette, niistä voitte päättää, mitä tahdotte,
mutta minusta -- eikö teidän ole synti epäillä niin halpamaista? Mikä
minä olen sitten teidän silmissänne?
-- Ihminen.
-- Eivät kaikki ole samallaiset. Tietäkää se, etten minä leikilläni
ole antanut hänelle totista lupausta rakastaa häntä elinaikani! olen
valmis valallani sen vannomaan... --
-- Tiedän, tiedän! Rehellinen ihminen ei epäile valansa
todellisuutta, silloin kuin hän vannoo naiselle; sitten hän pettää
kuitenkin tahi kylmenee, eikä itsekään käsitä kuinka. Tämä tapahtuu
tarkoituksetta, eikä siinä ole mitään halpamaista, eikä siitä
tarvitse ketään syyttää: luonto ei ole antanut myöten ikuisesti
rakastaa. Ne, jotka uskovat ikuiseen, ja muuttumattomaan rakkauteen,
tekevät samoin kuin ne, jotka eivät usko, mutta edelliset eivät vaan
huomaa tahi eivät tahdo sitä myöntää; me olemme muka korkeammat
semmoisesta, me emme ole ihmisiä, vaan enkelejä -- hulluutta!
Löytyyhän rakastettuja ja aviopuolisoja, jotka ikuisesti rakastavat
toinen toisiaan ja elävät koko elämänsä?...
-- Ikuisesti! Se, joka rakastaa pari viikkoa, sitä kutsutaan
tuulihatuksi, mutta se, joka rakastaa pari, kolme vuotta, --
ikuisesti! Tarkasta oikein, miten rakkaus on luotu, niin näet
itse, ettei se ole ikuinen! Tämän tunteen elävyys, tulisuus ja
kuumeentapaisuus ei salli sen pysyä kestävänä. Rakastetut ja
aviopuolisot elävät kaiken ikänsä yhdessä -- se on totta! Mutta
rakastavatko he toisiaan kaiken elinaikansa, niinkuin heitä
aina yhdistäisi alkuperäinen rakkaus, niinkuin he muka aina
hakisivat toisiaan, eivätkä voisi katsella toisiaan kylliksi?
Mihin ovat joutuneet kaikki turhan tarkat mielennouteet, ainainen
tarkkaavaisuus, jano olla yhdessä, kyyneleet, ihastukset --
kaikki nämät hulluudet? Miesten kylmyys ja kömpelyys on tullut
sananparreksi: "Heidän rakkautensa muuttuu ystävyydeksi!" sanovat
kaikki arvokkaasti: niin sepä ei olekaan rakkautta! Ystävyydeksi!
Mutta mitä ystävyyttä tämä on? Miestä ja vaimoa sitovat yhteiset
mielihalut, asianhaarat, sama kohtalo -- siksi he elävät yhdessä;
jos ei tätä löydy, niin eroavat, rakastavat toisia,-- muutamat
enemmän, toiset vähemmän: tätä kutsutaan uskottomuudeksi... Mutta
ne, jotka pysyvät yhdessä, elävät tottumuksesta, joka, sanon sinulle
korvaan, on vahvempi kaikkea rakkautta: sitä ei turhan vuoksi
kutsuta toiseksi luonteeksi. Muutoin ihmiset eivät koko elinaikanaan
lopettaisi suruaan rakkaan henkilön eroamisen tahi kuoleman johdosta,
mutta näkyvätpäs he tulevan lohdutetuiksi. Ovat alkaneet mäkättää:
ikuisesti, ikuisesti!... eivät ota selkoa, mutta huutavat vaan.
-- Kuinka, te setä, ette pelkää itsenne puolesta? Varmaan teidänkin
morsiamenne...suokaa anteeksi... pistää teidät pussiin?...
-- En usko.
-- Mikä itserakkaus!
-- Ei se ole itserakkautta, vaan asianhaarojen varteen ottamista.
-- Taaskin varteen ottamista!
-- No, miettimistä, jos niin tahdot.
Mutta jos hän rakastuisi johonkuhun toiseen?
-- Ei pidä päästää niin pitkälle; Jos semmoinen synti tapahtuisi,
niin voisen taidokkaasti saada kylmenemään.
-- Niinkuin sitä muka voisi? Onko se Teidän vallassanne?...
-- On kyllä.
-- Sillä tavoin tekisivät kaikki petetyt miehet, sanoi Aleksander,
jos vaan löytyisi keino...
-- Eivät kaikki miehet ole samanlaisia, ystäväni: toiset ovat sangen
välinpitämättömät vaimojansa kohtaan, eivät käännä huomiotaan siihen,
mitä heidän ympärillään tapahtuu, eivätkä tahdo huomata; toiset
tahtoisivat huomata itserakkaudesta, mutta ovat kunnottomia: eivät
osaa ryhtyä käsin toimeen.
-- Mitenkä te teette?
-- Se on minun salaisuuteni; ei sinun päähäsi saisi sitä kuitenkaan:
sinä olet kuumeessa...
-- Minä olen onnellinen ja kiitän Jumalaa; mitä taas tulevaisuudessa
tulee, siitä en tahdo tietää.
-- Ensimmäinen osa lauseesta oli niin järjellinen, että
rakastumattoman olisi sopinut se sanoa: se osoitti taitoa osata
nauttia hetkestä; mutta toinen puoli, suo anteeksi, ei kelpaa
mihinkään. "En tahdo tietää mitä tulevaisuudessa tulee", s.o.
en tahdo ajatella mitä oli eilen ja mitä on tänään; en rupea
käsittelemään, ajattelemaan itseäni siihen, en ole siitä varoillani,
antaa mennä minne tuuli puhaltaa! Hyvänen aika, mistä tämä on kotosin?
-- Kuinka pitäisi teidän mielestänne tehdä? Kun autuuden hetki tulee,
niin pitää ottaa suurennuslasi ja ruveta tarkastamaan.
-- Ei, vähennyslasi, ettei ilosta tulisi yht'äkkiä järjettömäksi,
eikä hyppäisi jokaiselle kaulaan.
-- Tahi kun tulee surun hetki, jatkoi Aleksander, niin pitää katsella
teidän vähennyslasiinne?
Ei, surua katsotaan suurennuslasista: sitten on helpompi kantaa, kun
huvittelee mielipahan kahta vertaa suuremmaksi kuin se todella on.
-- Minkätähden -- jatkoi Aleksander harmistuneena -- rupeaisin alussa
murhaamaan kaiken ilon kylmällä mietiskelemisellä, ennenkuin siitä
olen nauttinut, ajattelemaan: hän minut pettää ja jättää? Minkä
tähden rupean ennen aikoja vaivaamaan itseäni surulla, kun sitä ei
ole vielä tullut?
-- Sentähden, kun se tulee, keskeytti setä, niin ajattelisit --
surukin haihtuu, niinkuin haihtui silloin se ja se minulta, siltä ja
siltä. Toivon, ettei se ole hullumpaa ja maksaapa kääntää huomiota
siihen; sitten et tarvitse vaivatakaan itseäsi kun tarkastat kaikkien
puolien muuttuvaisuutta elämässä; tulet olemaan kylmäkiskoinen ja
rauhallinen, niin rauhallinen kuin ihminen saattaa olla.
-- Vai siinä on teidän rauhallisuutenne salaisuus! sanoi Aleksander
ajatuksissaan.
Piotr Ivanitsh oli ääneti ja kirjoitti.
-- Mikä elämä tämä olisi! alkoi Aleksander. Ei unhoittua
hetkeksikään, aina vaan ajatella, ajatella... ei, minä tunnen
ettei se niin voi olla! Minä tahdon elää ilman teidän kylmää
tutkistelemistanne, ajattelematta, odottaako minua tulevaisuudessa
onnettomuus, vaara, tahi ei -- yhdentekevää!... Miksi minä rupean
ennen aikojani ajattelemaan ja myrkyttämään...
-- Sanoinhan minä miksi, mutta hän panee vaan omiaan! Älä pakoita
minua tekemään sinun kustannuksellasi jotain loukkaavata vertailua.
Siksi, että kun näet vaaran, vastoinkäymisen tahi onnettomuuden
uhkaavan, niin on helpompi taistella sen kanssa -- ja kantaa se: et
tule hulluksi, etkä kuole; tahi kun tulee ilo, niin älä ala hyppiä
ja kaataa rintakuvia -- käykö jo selville? Hänelle puhutaan: tuossa
on alku, arvaa sen mukaan itse loppu, mutta hän ummistaa silmänsä,
pudistaa päätänsä, kuin mitä peljättiä näkisi, elää niinkuin
lapsi. Sinun käsityksesi mukaan, elä vaan päivä päivältä miten
sattuu, istu mökkisi kynnyksellä, mittaile elämäsi päivällisillä,
tanssiaisilla, rakkaudella ja muuttumattomalla ystävyydellä. Kyllä
kaikki haluavat kultaista elämää! Johan minä sanoin sinulle, että
sinun käsityksilläsi on hyvä elää maalla, vaimon ja puolentusinan
suuruisen lapsiliudan kanssa, mutta täällä täytyy tehdä työtä; senpä
vuoksi pitää aina ajatella ja muistaa, mitä teit eilen, mitä teet
tänään, että tietäisit mitä huomenna on tekeminen, s.o. lakkaamatta
tarkastaa itseään ja tehtäviään, Siten pääsee jonkin asian perille;
vaan tuolla tavoin... Mutta ei sinun kanssasi maksa puhua: sinä olet
nyt houreissasi. Ai! Kohta on tunti kulunut. Ei sanaakaan enää.
Aleksander; mene pois... minä en tahdo kuulla enempää; tule huomenna
päivälliselle luokseni, muutamia muita tulee myös --
-- Kenties ystäviänne?
-- Niin... Konew, Smirnow, Feodorow -- sinä tunnet heidät, ja sitten
vielä joku...
-- Konew, Smirnow, Feodorow! Ne ovat samoja ihmisiä, joiden kanssa
olette asioissa.
-- No, niin! kaikki tarpeellisia ihmisiä.
-- Vai ne ovat teidän ystäviänne? Tosiaan, en ole huomannut, että
olisitte ottanut ketään vastaan kovin lämpimästi.
-- Johan olen sinulle sanonut, että minä kutsun niitä ystäviksi,
joita kohtaan useimmin, jotka tuottavat minulle hyötyä tahi
hauskuutta. Hyvänen aika! Mitä varten minä ilmaiseksi rupeaisin
syöttämään?
-- Minä luulin, että otatte, ennen häitä jäähyväiset todellisilta
ystäviltä, joita sydämmestänne rakastatte, joiden kanssa maljan
ääressä muistelette viimeisen kerran hauskaa nuoruuden aikaa ja ehkä
erohetkellä puristatte heitä kovasti sydäntänne vastaan.
-- Sinun viidessä sanassasi on kaikkea, mitä elämässä ei ole eikä
tarvitse olla. Millä riemulla tätisi heittäytyisi sinulle kaulaan!
Tosiaan, siinä olisi todelliset ystävät, kun löytyy ainoastaan
ystävät, ja malja, silloin kun juodaan pikareista tahi laseista, ja
syleilyjä eronhetkellä, kun ei ole eronhetkeä. Oh, Aleksander.
-- Eikö teidän ole ikävä erota, taikka edes harvemmin tavata näitä
ystäviä? sanoi Aleksander.
-- Ei! En ole koskaan lähestynyt heitä siihen määrään, että olisi
ikävä, ja neuvoisin että sinäkin tekisit niin.
-- Mutta kenties he eivät ole sellaisia: kenties heidän on ikävä
kadottaa Teissä hyvän kumppalin, seuralaisen?
-- Se ei ole minun asiani, vaan heidän. Monta kertaa minäkin olen
kadottanut semmoisia tovereita, mutta en ole vaan kuollut siitä.
Niin, -- sinä siis tulet huomenna?
-- Huomenna, setä, minä olen...
-- Mitä?
-- Kutsuttu maalle.
-- Varmaan Ljubetskille?
-- Niin.
-- Vai niin! No, tee kuin tahdot. Muista työtäsi, Aleksander! Minä
sanon toimittajalle, miten vietät aikasi...
-- Ah, setä, kuinka semmoista saattaa tehdä! Minä lopetan
välttämättömästä otteet saksalaisesta taloudesta.