II.

Piotr Ivanitsh Adujevin, meidän sankarimme sedän, lähetti vanhempi

veljensä, Aleksanderin isä samalla tavalla Pietariin kuin tämänkin

ja eli hän siellä mihinkään liikkumatta seitsemäntoista vuotta. Hän

ei ollut sukulaistensa kanssa kirjeenvaihdossa veljensä kuoleman

jälkeen, ja Anna Pavlowna ei tiennyt hänestä mitään siitä saakka,

kuin tämä oli myynyt pienenlaisen tilansa, joka ei ollut kaukana

hänen kotikylästään.

Pietarissa häntä pidettiin rikkaana miehenä, ehk'ei syyttäkään,

ja hän kantoi muutamaa nauhaa hännystakkinsa napinlävessä; asui

suurella kadulla, piti hyvän asunnon, kolme palvelijaa ja saman

verran hevosia. Hän ei ollut vanha, mutta semmoinen, jota kutsutaan

"mies paraassa ijässä" -- kolmenkymmenen viiden ja neljänkymmenen

vaiheilla. Muuten häntä ei miellyttänyt puhua ijästään, ei tyhjästä

itserakkaudesta, vaan jostain edeltäpäin harkitusta edusta, niinkuin

esim. olisi tahtonut antaa vakuuttaa henkensä korkeampaan hintaan

ainakin hänen tavassaan salata oikeata ikäänsä ei ollut turhamaista

vaatimusta miellyttää kaunista sukupuolta.

Hän oli pitkä, tasasuhtainen mies, isot, säännölliset piirteet

tummissa kasvoissa, tasainen, kaunis käynti ja pidätetyt, mutta

miellyttävät tavat. Semmoisia miehiä tavallisesti kutsutaan bel

homme'iksi.

Kasvoissa näkyi taito osata itseään hillitä, eikä antaa kasvojen olla

sielun peilinä. Hän oli sitä mieltä, ettei semmoinen ollut mukavata

hänelle itselleen eikä muillekaan. Ei hänen kasvojaan sentään

saattanut sanoa puisiksikaan, ei, ne olivat ainoastaan tyynet.

Välistä vaan voi niissä huomata väsymyksen jälkiä -- luultavasti

rasittavista toimista. Häntä pidettiin toimeliaana ja taitavana

ihmisenä. Hän puki itseään huolellisesti, melkein keikarimaisesti,

mutta ei liiaksi, ainoastaan aistilla; käytti erinomaisia

liinavaatteita, kädet olivat täyteläiset ja valkoiset, kynnet pitkät

ja läpikuultavat.

Eräänä aamuna kun hän oli herännyt ja soittanut kelloa, toi palvelija

teetä kantaessaan kolme kirjettä ja ilmoitti, että eräs nuori herra

oli käynyt, joka sanoi itseään kutsuttavan Aleksander Feodoritsh

Adujeviksi, mutta Piotr Ivanitshia kutsui sedäkseen, ja lupasi tulla

kahdennellatoista tunnilla.

Piotr Ivanitsh kuunteli tavallisuuden mukaan tämän ilmoituksen

rauhallisena teroitti ainoastaan hieman korviansa ja kohoitti

kulmakarvoja.

-- Hyvä, saat mennä, sanoi hän palvelijalle. Sitten otti hän yhden

kirjeen, aikoi auaista sen, mutta pysähtyi ja vaipui ajatuksiin.

-- Veljeni poika maanseudulta -- sepä odottamatonta! mutisi hän -- ja

minä kun toivoin että siellä päin minut ovat unhottaneet! Ei siitä

väliä, mitäpä hänen kanssaan rupean kursattelemaan! Eriän kyllä

hänestä...

Hän soitti taaskin.

-- Sano sille herralle, kun hän tulee, että noustuani matkustin

paikalla tehtaalle ja palajan vasta kolmen kuukauden päästä.

-- Hyvä, vastasi palvelija: -- mutta mitä käskette tekemään

tuomisilla?

-- Millä tuomisilla?

-- Eräs mies toi niitä: hän sanoi: rouva lähetti maatuomisia.

-- Tuomisia?

-- Niin: putinallisen mettä, säkillisen kuivattuja vattuja...

Piotr Ivanitsh kohotti hartioitaan.

-- Vielä kaksi pankkoa palttinaa ja hilloa...

-- Palttina on varmaankin hyvää...

-- Palttina on hyvää ja hillo sokerista.

-- Saat mennä, tulen kohta katsomaan.

Hän otti yhden kirjeen, aukasi sen ja tarkasti silmäillen yhtä sivua.

Se oli kuin isokirjaiminen slaavilainen aapinen: v kirjaimen sijassa

oli kaksi viivaa, joiden poikki oli vedetty ylhäällä ja alhaalla

viivoja, mutta k-kirjaimen sijassa yksinkertaisesti kaksi viivaa;

kirje oli kirjoitettu ilman kaikkia välimerkkejä.

K. K. Piotr Ivanitsh!

"Oltuanne teidän isä-vainajanne kanssa lyhyemmän ajan tuttava ja

ystävä, ja olen teitäkin huvittanut monasti lapsuuteni aikana

ja talossa maistelin leipää ja suolaa, siksi uskallan hartaasti

ja suosiollisesti toivoa ettette ole unhottaneet ukko-vanhusta,

Vasili Tihonitshia, me muistelemme teitä ja vanhempianne hyvällä ja

rukoilemme Jumalaa..."

-- Mitä loruja? Keltä tämä on -- sanoi Piotr Ivanitsh katsoen

allekirjoitusta. Vasili Sajeshalow! Sajeshalow -- vaikka tappakaa --

en muista. Mitä hän tahtoo minulta?

Hän jatkoi lukemista.

"Mutta minun nöyrin pyyntöni ja teitä vaivaamiseni on -- älkää

kieltäkö hyvä ystävä -- teidän siellä Pietarissa on toista, kun

täällä meidän, kaikki omaa ja kotoista. Sain niskoilleni kirotun

oikeus-jutun, joka jo kohta seitsemän vuotta on ollut poistamatta

painamassa: jos muistatte sitä pientä metsää, joka on parin virstan

päässä meidän kylästämme. Patala teki virheen ostokirjaan, mutta

minun vastustajani, Medvedew iski siihen kiinni: se on vääryyttä eikä

siitä mihinkään pääse. Medvedew on sama joka teidän tiluksillanne

kalasti aina luvatta; isä-vainajamme ajoi häntä pois ja häpäsi

häntä, aikoipa tuon omavaltaisuutta kannella kuvernöörillekin, mutta

hyväntahtoisuudesta, Jumala antakoon hänelle taivaan valtakunnan,

antoi anteeksi, vaan tuommoista ilkiötä ei pitäisi sääliä. Auttakaa

minua, Piotr Ivanitsh, asia on nyt Hallitsevassa Senatissa; en

tiedä missä osastossa ja kenellä, mutta kyllä ne teille paikalla

näyttävät. Käykää sihteerien ja senattorien luona, koettakaa saada

heidät minun puolelleni, sanokaa, että erehdyksestä, totisesta

ostokirjaan tulleesta erehdyksestä saan kärsiä: kyllä he teille

tekevät mitä hyvänsä. Siinä samalla hommatkaa minulle patenttikirja

kolmella arvonimellä, lähettäkää se minulle. Vielä, hyvä ystävä,

Piotr Ivanitsh, olisi minulla tärkeä asia: ottakaa sydämmestänne osaa

viattomalle ahdistetulle marttyrille ja auttakaa neuvoilla ja töillä.

Teillä on siellä lääninhallituksessa neuvosmies Droshow, kerrassaan

kultaa, mutta ei ihminen; kuolisi ennenkuin pettäisi omiaan;

kaupungissa en tiedä muuta kortteria kuin hänen luonaan, -- kun tulen

kaupunkiin, menen suoraan hänen luokseen, asun siellä viikottain --

Jumala varjelkoon -- en uskaltaisi ajatella pysähtyä toisten luo,

hän syöttää, juottaa, pastania pelataan päivällisestä pitkään yöhön,

saakka. Ja semmoista miestä ovat panetelleet ja nyt pakoittavat häntä

hakemaan virkaeroa. Käykää, rakas isä, kaikkien ylhäisten luona,

sanokaa heille millainen ihminen on Afanasi Ivanitsh: työtä tehdessä

-- niin se kerrassaan kiehuu hänen käsissään, sanokaa; että kanne

häntä vastaan on väärä, kuvernöörin sihteerin juonia -- kyllä ne

teitä kuuntelevat, ja kirjoittakaa minulle ensimmäisessä postissa.

Käykääpä myös entisen virkaveljeni Kastjakovin tykönä. Kuulin eräältä

tänne tulleelta ylioppilaalta, teidän pietarilaiseltanne varmaankin

tahdotte tietää -- että hän asuu Hiekoilla; kyllä lapset teille talon

näyttävät; kirjoittakaa samassa postissa, elääkö hän, onko hän terve,

mitä hän toimii ja muistakaa minua? Tutustukaa ja tulkaa ystäväksi

hänen kanssaan: hän on mainio ihminen -- sydän aina avoinna ja

semmoinen pilkkakirves. Lopetan kirjeeni vielä yhdellä pyynnöllä..."

Adujew lopetti lukemisen, repi kirjeen hitaasti neljään osaan

ja viskasi pöydän alle olevaan paperikoriin, oikasi itseään ja

haukotteli.

Hän otti toisen kirjeen ja alkoi sitäkin lukea puoliääneen.

"Rakas veljeni, kunnioitettava herra Piotr Ivanitsh!"

-- Mikä sisar tämä on! sanoi Adujew katsoen allekirjoitusta: -- Maria

Garbatowa... Hän käänsi päätään kattoon päin ja alkoi muistella

jotain...

-- Mitä peijakasta tämä on? Tuntuu tutulta... ah, hyvä -- olihan

veljeni nainut Garbatowin; tämä on sen sisar, tämä on se... ah!

muistan...

Hän rypisti kulmakarvojansa ja alkoi lukea.

"Vaikka kohtalo on meidät eroittanut, ehkä ainaiseksi ja

meidän välillämme on juopa; vuosia on kulunut..."

Hän jätti lukematta muutamia riviä.

"Tulen hautaan saakka muistamaan, kun me yhdessä kävelimme

meidän järven rannalla ja te menitte polvia myöten veteen,

henki ja terveys vaarassa, toitte minulle ison keltaisen kukan

kaislojen seasta, kuinka sen varresta juoksi jonkimmoinen neste,

joka likasi kätemme, te otitte hattuunne vettä, että saimme

pestä ne puhtaiksi; silloin nauroimme paljon siitä. Kuinka

onnellinen minä olin silloin. Se kukka on vielä nytkin tallessa

kirjan välissä..."

Adujew pysähtyi. Näkyi, ettei tämä asianhaara ensinkään miellyttänyt

häntä, pudistipa epäillen päätään.

"Onko se nauha vielä tallessa teillä (hän jatkoi lukemista)

jonka veitte piironkini laatikosta, huolimatta rukouksistani

ja huudoistani..."

Minäkö vein nauhan! sanoi hän ääneen, otsa tullen pilviseksi, Oltuaan

ääneti hyppäsi hän muutaman rivin ylitse ja luki.

"Minä olen vihkinyt itseni naimattomaan elämään ja tunnen itseni

hyvin onnelliseksi; ei kukaan kiellä muistelemasta niitä

onnellisia aikoja..."

-- Aha, vanha piika! ajatteli Piotr Ivanitsh. -- Ei ihme, että

keltaset kukat ovat mielessä! Mitä siellä on vielä?

"Oletteko nainut rakkahin veli, ja kenen? Kuka se herttainen

ystävä on, joka kaunistaa teidän elämänne tien sanokaa minulle

hänen nimensä; minä tulen rakastamaan häntä kuin omaa sisartani,

ja unelmissani yhdistän hänen kuvansa teidän kanssanne, rukoilen

edestänne. Jos ette ole naimisissa, niin sanokaa mistä syystä

ette ole, -- kirjoittakaa suoraan: teidän salaisuuksianne ei

kukaan lue, minä säilytän niitä povellani ja ihmiset voivat

riistää ne minulta ainoastaan oman sydämeni kanssa. Älkää

viivytelkö, kärsimättömyydellä odotan teidän selittämättömiä

riviä..."

"Ei, sinun rivisi ne ovat selittämättömiä!" ajatteli Piotr Ivanitsh.

"Minä en tiennyt (luki hän) että meidän rakkaan Saschenkan päähän

piti tulla katsomaan loistavaa pääkaupunkia -- onnellinen, hän

saa nähdä kauniita taloja ja makasiineja, saa nauttia loistoa ja

painaa rintaansa vasten jumaloidun sedän, -- mutta minä vuodatan

sillä välin kyyneleitä, muistellessani onnellista aikaa. Jos olisin

tiennyt hänen matkastaan, niin yöt ja päivät olisin teille ommellut

tyynyjä: araapialainen kahden koiran kanssa; ette usko kuinka

monasti olen itkenyt katsellessani sitä mallia: mikä voi olla

pyhempi ystävyyttä ja uskollisuutta? Nyt minua valtaa yksin tämä

ajatus; sille minä pyhitän päiväni, mutta minulla ei ole täällä

hyvää lankaa, ja sentähden pyydän nöyrimmästi teitä, rakkahin

veljeni lähettämään minulle, niin pian kuin mahollista,

parhaimmasta makasinista näiden mallien mukaan, jotka olen tähän

pistänyt, mitä parhaimpaa englantilaista lankaa. Mutta mitä minä?

Mikä kummallinen ajatus pysäytti kynäni! Kenties te olette

unhottaneet meidät, ja mitäpä te muistaisittekaan surkuteltavaa

marttyyriä, joka on maailmasta poistunut, ja vuodattaa kyyneleitä.

Mutta ei! En voi ajatella, että te olisitte hylkiö niinkuin kaikki

miehet ovat: ei, sydämeni sanoo minulle, että olette meitä kaikkia

kohtaan säilyttänyt entiset tunteet ylellisen ja loistavan

pääkaupungin keskellä. Tämä ajatus on kuin palsami kärsivälle

sydämelle. Suokaa anteeksi, en voi jatkaa enempää, käteni

vapisee..."

Hautaan saakka teidän Maria

Gorbatowa.

"P. S. Veikkoseni, olisiko teillä hyviä kirjoja? Lähettäkää,

jos ette itse tarvitse: muistelisin joka sivulla teitä ja

itkisin, tahi ottakaa puodista uusia, ell'eivät ole kovin

kalliita. Sanotaan herra Sakaskinin ja herra Marlinskin teoksia

erittäin hyviksi -- vaikka niitä, sitten näin minä sanomalehdissä

myöskin nimellä! Ennakkoluuloista, kirj. herra Pusin -- lähettäkää

se, -- minä en kärsi ennakkoluuloja."

Luettuaan alkoi Adujew lähettää tämän kirjeen samaa tietä, mutta

seisahtui.

-- Ei, ajatteli hän, säilytän sen: kyllä löytyy hajullisia

tämmöisille kirjeille; muutamat kokoelevat kokonaisia kokoelmia, --

kenties voin jollekulle lahjoittaa.

Hän viskasi kirjeen helmistä tehtyyn koriin, joka riippui seinällä,

otti sitten kolmannen kirjeen ja alkoi lukea:

Rakkahin lankoni, Piotr Ivanitsh!

Muistatteko miten seitsemäntoista vuotta takaperin laitoimme teitä

matkalle? Herra on suonut, että saan siunata kaukaiselle matkalle

omankin lapseni. Katselkaa, veikkoseni, häntä niin muistatte

vainajan, meidän rakkaan Feodor Ivanitshin. Sashenka on hänen elävä

kuvansa. Jumala yksin tietää mitä äidin sydän on kärsinyt häntä

laskiessaan vieraalle puolelle. Lähetän hänet, oman ystäväni, suoraan

teille: käskin ettei saa mihinkään muuanne pysähtyä kun teille...

Adujew pudisti taaskin päätään. -- Tyhmä akka! mutisi hän ja luki:

Hän olisi jäänyt ehkä kokemattomuudesta kestikievariin, mutta minä

tiedän miten se voisi pahoittaa oman sedän mieltä ja käskin siis

tulla suoraan teille. Kyllä on töillä iloa kohdatessanne toisianne.

Älkää jättäkö häntä, rakas lanko, antakaa hänelle neuvoja ja ottakaa

holhoukseenne; minä annan hänet käsistäni teidän käsiinne.

Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin.

"Olettehan siellä ainoa hänelle (luki hän taaskin). Seuratkaa

häntä silmillänne, älkää lellitelkö liiaksi, älkää taas

vaatikokaan liikaa, kyllä löytyy muita jotka vaativat, vieraat

kyllä vaativat, ei sitten ole ketään, joka pitäisi hyvänä paitsi

omainen; hän on itse hyvin ystävällinen: kun näette hänet, niin

ette väisty hänen luotaan. Sanokaa päällysimehelle, jota hän

tulee palvelemaan, että pitäisi hyvänä Sashenkaa ja ensimmäiseksi

kohtelisi häntä hellästi: hän on minulle hellä. Varokaa häntä

juomista ja korteista. Yöllä -- varmaan tulette yhdessä huoneessa

makaamaan -- on Sashenka tottunut makaamaan seljällään: siitä tuo

sydänkäpyni kovin oihkaa ja riehuu; herättäkää hänet hiljaa ja

ristikää häntä; se menee sitten paikalla ohitse, mutta kesällä

peittäkää hänen suutaan huivilla: unissaan aukasee hän sen ja nuo

kirotut kärpäset tunkeuvat sinne aamupuolella yötä. Älkää jättäkö

häntä rahanpuutteessakaan..."

Adujevin kasvot kävivät tuimiksi, mutta ne selkenivät pian kun luki

edelleen.

"Minä lähetän mitä on tarvis, nyt annoin hänelle käsiin tuhat

ruplaa. Kunpa hän vaan ei menettäisi niitä turhuuksiin ja kunpa

eivät viekottelijat niitä viekottelisi häneltä, onhan teillä

siellä pääkaupungissa paljon lurjuksia ja häpeämättömiä ihmisiä.

Ja nyt antakaa anteeksi, rakas lanko, -- olen kokonaan tullut

taitamattomaksi kirjoittamaan. Jään sydämestäni kunnioittamaan

teitä."

Kälynne

A. Adujeva.

"P. S. Lähetän tämän ohessa meidän maatuomisiamme -- vattuja

omasta puutarhastani, valkeata hunajaa -- puhdasta kuin kyynel,

-- Hollannin palttinaa kahdeksi tusinaksi paitoja ja kotitekoista

hilloa. Syökää ja pitäkää terveydeksenne, jos kuluvat -- lähetän

lisää. Pitäkää silmällä Evseitäkin: hän on hiljanen eikä juo,

mutta kenties pääkaupungissa saa huonoja tapoja, -- silloin voi

rangaistakin."

Piotr Ivanitsh pani kirjeen hitaasti pöydälle, otti vielä hitaammin

sikarin ja pyöritettyään sitä käsissään alkoi polttaa. Kauan

tuumiskeli hän sitä sutkausta, joksi hän sitä ajatuksissaan nimitti,

minkä käly oli hänelle tehnyt. Hän otti tarkkaan selkoa ajatuksissaan

mitä hänelle oli tehty ja sitä, mitä hänen itsensä oli tekeminen.

Tämmöisiä päätöksiä teki hän koko tapauksesta. Veljensä poikaa hän

ei laisinkaan tunne ja tietysti ei rakastakaan, sen vuoksi hänen

sydämensä ei ole velvoitettu minkäänlaisiin velvollisuuksiin, asia

oli järjellä ratkaistava ja kohtuullisuuden lailla. Hänen veljensä

oli nainut nauttiakseen avioelämää, -- minkätähden hän, Piotr

Ivanitsh, vaivaisi itseään huolilla veljensä pojasta, hän, joka ei

ole nauttinut avioelämän eduista? Ei minkääntähden.

Toiselta kannalta katsoen kuvautui näin: äiti oli lähettänyt pojan

suoraan hänen luokseen, hänelle huoleksi, tietämättä, tahtooko hän

ottaa vastaan tätä ristiä, tietämättä sitäkään, onko hän elossa ja

tilaisuudessa tekemään mitään veljensä pojalle. Luonnollisesti tämä

on kaikki tyhmää; mutta jos teko kerran on tehty ja veljenpoika on

Pietarissa, avutta, tuttavitta, vieläpä suosimus kirjettäkin, nuori,

kokemuksetta... onko hänellä oikeus jättää tämä oman onnensa nojalle,

heittää ihmistulvaan ilman ohjeita ja neuvoja ja jos tälle tapahtuisi

jotain onnettomuutta -- eikö hän saisi vastata omantuntonsa edessä?

Siinä samassa muisti Adujew kuinka häntä seitsemäntoista vuotta

takaperin, veli vainaja ja sama Anna Pavlowna valmistivat matkalle.

He tietysti eivät voineet tehdä hänelle mitään Pietarissa, hän

löysi itse tiensä... mutta hän muisti Anna Pavlownan kyyneleet

jäähyväishetkellä, hänen siunauksensa, aivan kuin äidin, hänen

hyväilynsä, hänen piirakkansa ja lopuksi hänen viimeiset sanansa:

"sitten kun Sashenka kasvaa isoksi -- silloin kolmevuotias lapsi, --

kenties, te veikkoseni hyväilette häntä..." Silloin Piotr Ivanitsh

nousi ja meni kiirein askelin eteiseen...

-- Vasili! sanoi hän: -- kun veljenipoika tulee, niin älä kiellä

häneltä. Mene ja tiedustele, onko täällä ylhäällä vuokrattu se

kamari, jota tarjottiin muutama aika sitten, jos se ei ole vuokrattu,

niin sano, että minä otan sen huostaani. Aha! nämät ovat tuomiset!

Mitä me niillä teemme? -- Taanoin näki meidän kauppias kun niitä

kannettiin ylös, hän kysyi: emmekö antaisi hänelle hunajaa?... Hän

sanoi: "minä maksan teille hyvän hinnan", lupasi ottaa vatutkin.

-- Hyvä! anna vaan hänelle. Mutta palttina, mihinkä se pannaan? ehkä

se kelpaa päällyksiksi?... Pistä palttina talteen, samoin hillokin --

sitä voi syödä: taitaa olla kunnollista.

Piotr Ivanitsh ennätti juuri asettua partaansa ajamaan, kun

Aleksander Feodoritsh ilmestyi. Hän tahtoi heittää itsensä sedän

kaulaan, mutta tämä puristi märällä kädellään hänen nuorta kättään ja

piti häntä vähän matkan päässä itsestään, juurikuin olisi tahtonut

katsella häntä, mutta enemmän taisi tuo olla sitä varten, että voisi

keskeyttää tämän puuskan ja rajoittaa käden puristukseen.

-- Äitisi kirjoitti totta, sanoi hän: sinä olet elävä velivainajani

kuva; olisin tuntenut sinut vaikka kadulla. Mutta sinä olet paremman

näköinen No, minä jatkan kursailematta partani ajamista, mutta sinä

saat istua tuohon -- vastapäätäni että näkisin sinua ja aloittakaamme

keskustelua.

Tämän jälkeen Piotr Ivanitsh alkoi tehdä työtään, niinkuin siellä

ei olisi ketään ollut, saipposi poskiaan, pullistaen kielellään

väliin toista ja väliin toista poskea. Aleksanderia hävetti tämä

vastaanotto, eikä hän tiennyt miten piti aloittaa keskustelua. Hän

luuli sedän kylmyyden tulleen siitä, kun hän ei tullut suoraan sedän

luo.

-- No, mitenkä äitisi voi? Onko hän terve? Luulen että hän on

vanhentunut? kysyi setä irvistellen kaikella tavalla peilin edessä.

-- Mamma on, Jumalan kiitos, terve ja lähettää teille terveisiä ja

täti Maria Pavlowna samoin, sanoi Aleksander Feodoritsh arasti, --

täti käski minun puolestaan syleillä teitä... Hän nousi ja lähestyi

setää suudellakseen häntä poskelle, tahi päähän, tahi olkapäähän,

tahi lopuksi mihin onnistuisi.

-- Pitäisi tätisi jo vuosiensa puolesta olla viisaamman, mutta hän,

näet on yhä samallainen hupakko kuin kaksikymmentä vuotta takaperin...

Onneton Aleksander astui takaperin paikalleen.

-- Saitteko setä kirjeen? -- sanoi Aleksander.

-- Kyllä, sain.

-- Vasili Tihonitsh Sajeshalow, alkoi Aleksander Feodoritsh, pyytää

teitä välttämättömästi menemään ja hommaamaan hänen asiaansa...

-- Niin, hän kirjoittaa minulle...

-- Eikö teillä vielä ole loppuneet tuommoiset aasit?

Aleksander ei tiennyt mitä hänen piti ajatella -- niin tekivät nämät

nimitykset hänet alakuloisiksi.

-- Suokaa anteeksi setä... alkoi hän melkein vavisten.

-- Mitä?

-- Suokaa anteeksi etten tullut suoraan teille, mutta jäin

dilisansi-konttoriin... Minä en tiennyt teidän asuntoanne...

-- Mitä anteeksi pyytämistä siinä on.? Siinä teit oikein hyvin.

Äitisi on, Jumala ties, mitä saanut päähänsä. Mitenkä sinä olisit

voinut tulla minun luokseni, tietämättä, voisiko pysähtyä tahi

ei? Niinkuin näet, asuntoni on nuoren miehen, yhdelle vaan: sali,

vierashuone, ruokasali, kabinetti ja vielä työkabinetti, vaate- ja

pukemahuone -- liikaa huonetta ei ole. Minä ahdistaisin sinua ja sinä

minua... Minä olen löytänyt täällä samassa talossa sinulle asunnon.

-- Ah setä! sanoi Aleksander: -- kuinka voin teitä kiittää tästä

huolenpidostanne?

-- Hän hyppäsi taaskin paikaltaan tarkoituksella osoittaa sanalla ja

teolla kiitollisuuttaan.

-- Hiljaa, hiljaa, älä koske! sanoi setä: -- partaveitset ovat

terävät, saat olla varoillasi ettet haavoita itseäsi ja minua.

Aleksander huomasi, ettei hän huolimatta kaikista ponnistuksista, saa

kertaakaan syleillä ja puristaa kuuna päivänä jumaloittua setää ja

jätti aikomuksensa toistaiseksi.

-- Huone on hyvin hauska, alkoi Piotr Ivanitsh: akkunat ovat hiukan

seinälle päin, mutta ethän sinä aina akkunan vieressä istu; jos

satut olemaan kotona, niin voit toimia jotain, akkunan vieressä

ei ole aikaa haukotella. Ei se ole kalliskaan -- neljäkymmentä

ruplaa kuukaudelta. Palvelijalle on etuhuone. Saat opetella alusta

alkaen elämään yksin ilman lapsenpiikaa; panna kokoon oman pienen

talouden, s.o. pitää kotona oma ruoka, teetä sanalla sanoen, oma

nurkka -- un chez soi, niinkuin ranskalaiset sanovat. Siellä voit

vapaasti ottaa vastaan ketä tahdot... Sitäpaitsi silloin kun minä

syön päivällistä kotona, niin pyydän nöyrimmästi, mutta toisina

päivinä -- täällä nuoret miehet tavallisesti syövät ravintolassa,

-- mutta minä neuvoisin sinua, että lähetät hakemaan päivällistä:

kotona on rauhallisempaa ja ei tarvitse peljätä yhtyvänsä Jumala ties

millaisten kanssa. Niinkö...?

-- Setä, minä olen sangen kiitollinen...

-- Mitä kiitollinen? Olethan minulle sukulainen? Minä olen täyttänyt

velvollisuuteni. No, nyt minä puen päälleni ja lähden; minulla on

sekä virka että tehdas...

-- Minä en tiennyt setä, että teillä on tehdas.

-- Lasi- ja posliinitehdas; sitäpaitsi en minä ole yksin: meitä on

kolme asiakumppania.

-- Käykö hyvin?

-- Kyllä, tavallisesti; enimmäkseen myydään sisimmäisissä lääneissä

markkinoilla. Viimeisenä parina vuotena -- vaikka missä. Jos vielä

vuotta viisi menee sillä tavoin, niin sitten... Yksi asiakumppani,

tosiaan, ei ole kovin luotettava -- juo yhä; mutta kyllä minä osaan

pitää häntä kourissani. No, hyvästi sitten! Mene nyt katselemaan

kaupunkia, syö jossain päivällistä, mutta tule illalla luokseni teetä

juomaan, minä olen silloin kotona, -- voimme sitten keskustella.

Vasili, hei! Näytä tälle herralle huone ja auta häntä asettamisessa.

"Vai tämmöistä sitä on Pietarissa... ajatteli Aleksander, istuen

uudessa asunnossaan: -- jos oma setä on tämmöinen, niin mitä sitten

muut?..."

Nuori Adujew astui edes takaisin huoneessa syvästi vaipuneena

ajatuksiin, mutta Evsei taas puheli itsekseen järjestäen kamaria.

"Mitä elämää tämä on, mutisi hän: -- Piotr Ivanitshilla lämmitetään

kyökkiä kerran kuukaudessa, palvelijatkin syövät muualla... Herra

Jumala, tämmöistä! ovatpa aika ihmisiä! Ei voi muuta sanoa, vielä

heitä kutsutaan Pietarilaisiksi! Meillä niin joka koira syö omasta

kupistaan".

Aleksander taisi tuumia Evsein tavalla, vaikk'ei virkkanut mitään.

Hän lähestyi akkunaa, näki ainoastaan savupiippuja, kattoja ja

mustia, likaisia tiilisien talojen kylkiä... vertasi tämän siihen

mitä näki pari viikkoa takaperin maatalonsa akkunasta. Hän meni

ulos -- hämmennys, kaikki juoksevat jonnekin, pitävät huolta

vaan itsestään, tuskin katsovat ohitsekulkeviin ja silloinkin

ehkä sen vuoksi ett'eivät töytäisi toisiinsa. Hän muisti oman

lääninkaupunkinsa, jossa jokaikisen vastaantulo oli tavallaan

hauskaa. Milloin tuli Ivan Ivanitsh ja meni Piotr Petrovitshille --

ja kaikki kaupungissa tiesivät mitä varten. Milloin Maxia Martinovna

tuli iltakirkosta, milloin Afanasi Savitsh meni kalastamaan. Tuolla

taas ratsastaa pää vaarassa santarmi kuvernööriltä tohtorille,

ja jokainen tietää, että hänen ylhäisyytensä puoliso synnyttää,

vaikka kaikenmoisien kummien ja mummojen mielestä ei pitäisi siitä

ennen aikoja tietää. Kaikki kyselevät: tytönkö vai pojan? Rouvat

laittelevat juhlamyssyjä. Tuolla tuli Matvei Matveitsh talosta, paksu

keppi kädessä, kello kuuden aikoina, jokainen tietää, että ilman

sitä hänen vatsansa ei sulata, että hän välttämättömästä seisattuu

vanhan neuvoksen akkunan alle, joka, niinkuin jokainen tietää, juo

tähän aikaan teetä. Jos kuka tulee vastaan, tervehdys ja pari sanaa,

ja senkin, jota ei tervehdi, tietää kuka se on, mihin ja mitä varten

menee ja sen silmissä taas on kirjoitettu: tiedän minäkin, kuka Te

olette, mihin ja mitä varten menette. Jos vihdoinkin tulee vastaan

tuntemattomia, jotka eivät vielä toisiaan ole nähneet, niin molempien

kasvot muuttuvat kysymysmerkeiksi, he seisattuvat, katsovat pari

kertaa taakseen, mutta tultuaan kotia kertovat uuden henkilön puvun

ja käymisen ja siitä lähtee sitten puheita ja arvoituksia, kuka se

oli, mistä ja mitä varten. Mutta täällä ihan työntävät katseellaan

pois tieltä, juurikuin kaikki olisivat keskenään vihollisia.

Alussa Aleksander katseli pikkukaupunkilais-uteliaisuudella

jokaista vastaantulevata ja jokaista kunnollisesti puettua ihmistä,

luullen heitä milloin ministeriksi tahi lähettiläiksi, milloin

kirjailijoiksi: "Eiköhän tuo ole se? ajatteli hän: -- eiköhön tämä

ole?" Mutta pian hän siihen kyllästyi -- ministerejä, lähettiläitä,

kirjailijoita tuli joka askeleella vastaan.

Hän katseli taloja -- hänen kävi vielä ikävämmäksi: hänessä herätti

kaihon kauhea paljous yksitoikkoisia kivirakennuksia, jotka, niinkuin

hirmuiset hautakammiot venyivät peräkkäin. Tuossa paikassa katu

loppuu, siinä varmaan on silmieni edessä paikka, jossa sopii omin

mielin oleksia, ajatteli hän tahi on siinä mäki, tahi vihreätä, tahi

hajaantunut aita, -- mutta ei, taaskin alkaa sama kivinen muuri

yhdennäköisiä taloja, neljine akkunarivineen. Tämäkin katu loppuu,

mutta sitä estää taas samallainen, siellä on sama järjestelmä

taloja. Jos katsahtaa oikealle, vasemmalle -- jokapaikassa on hänen

ympärillään kuin jättiläisjoukko: taloja, taloja ja yhä vaan taloja,

kiviä ja kiviä, aina vaan yhtä ja samaa... ei ole tilaa silmälle

katsella avaruutta, joka haaralta on suljettua -- näyttää kuin

ihmisten ajatukset ja tunteetkin olisivat suljetut.

Raskaat ovat pikkukaupunkilaisen ensimmäiset mielivaikutukset

Pietarissa. Hänen on outoa ja ikävää; ei kukaan häntä huomaa;

hän on täällä eksyksissä; eivät uutiset, ei vaihtelevaisuus, eikä

ihmisjoukkokaan häntä huvita. Hänen pikkukaupunkilais-itsekkäisyytensä

julistaa sodan kaikkea vastaan, mitä hän täällä näkee ja mitä ei ole

kotikaupungissa nähnyt. Hän alkaa mietiskellä ja siirtyy ajatuksissaan

omaan kaupunkiinsa. Mikä ihana näky! Yhdellä talolla on terävä

huippunen katto ja hapuli akasia-puisto. Katolla on lisärakennus,

kyyhkysten lakka. -- Kauppias Isumin on halukas niitä hätyyttämään:

sen vuoksi hän rakensi kyyhkyslakan katolle; illoin ja aamuin kolpakko

ja halatti päällä, keppi kädessä, jonka nenään on sidottu riepu,

seisoo hän katolla, viheltää ja huiskii kepillä. Toinen talo on

aivankuin lyhty: jonka neljällä haaralla on akkunoita, latuskainen

katto, talo on vanhanaikaista rakennusmallia; näyttää siltä; kuin

saisi olla varoillaan, ettei se hajoa tahi syty palamaan itsestään,

laudat olivat muuttuneet vaalean harmaiksi. Peloittava olisi asua

tuommoisessa talossa, mutta asuvatpa vaan. Isäntä tosin välistä katsoo

kallistunutta kattoa ja pudistaa päätään, sanoo: kestäneekö kevääsen

asti? Kenties! sanoo sitten ja asuu edelleen, peläten laskuaan,

mutta ei itseään. Sen vieressä rehentelee viehättävästi lääkärin

eriskummainen talo, puolipyöreänä ja kahdella "putkan" näköisellä

sivurakennuksella, jotka kokonaan ovat köynnöskasvien peitossa. Tämän

talon takainen puoli oli kadulle päin, siitä lähtee parinvirstan

pituinen aita, jonka takaa pilkistelevät punaposkiset omenat, poikien

kiusaajat. Kirkot ovat taloista melkosen matkan päässä. Niiden

ympärillä kasvaa tiheä heinä, ja siellä on hautakiviä. Oikeuden

istunto paikka -- jo päältäkin näkyy, että se on oikeuden

istuntopaikka: asiatta ei kukaan mene sen lähelle. Mutta täällä

pääkaupungissa niitä ei voikaan eroittaa tavallisista taloista, ja

vielä lisäksi, häpeä on sanoakin, on samassa talossa puoti. Kun siellä

kaupungissa kulkee pari, kolme katua, niin tuntee raittiin ilman,

alkavat aidat, niiden takana kasvitarhat ja lakeat toukopellot. Jos on

hiljaista, liikkumattomuutta, ikävää -- kaduilla ja ihmisissä sama

siunattu vaikutus! Kaikki elävät vapaasti, leveästi, ei kellään ole

ahdasta, kanat ja kukotkin käyvät vapaasti kaduilla, kilit ja lehmät

syövät heinää ja lapset laskevat paperileijoja.

Mutta täällä... mikä ikävyys. Pikkukaupungin asukas ikävöi oman

kaupungin aitaa; joka on vastapäätä hänen akkunoitaan, pölyisen ja

likaisen kadun tärisevää siltaa ja juomatavarain kaupan otsaketta.

Hänestä on vastenmielistä tunnustaa, että Iisakin kirkko on parempi

ja korkeampi kuin hänen kotikaupunkinsa kirkko, että aatelisseuran

sali on isompi kuin heidän. Semmoisia vertailuja tehdessään on hän

vihaisesti ääneti, mutta välistä uskaltaa sanoa, että semmoista

ja semmoista kangasta voi heilläkin saada, vieläpä parempaa ja

huokeampaakin ja tuommoisia meren harvinaisuuksia, isoja krapuja

ja näkinkenkiä, sekä kauniita kaloja eivät viitsisi katsellakaan,

ja kuka teitä muka pakoittaa ostamaan ulkolaisilta kankaita ja

mitättömiä kappaleita; ne nylkevät teitä, mutta te olette mielellänne

hölmöjä. Kyllähän sen sijaan tulee äkkiä iloiseksi, kun huomaa että

hänen kaupungissaan on parempaa mähnää, pääronia ja vehnäsiä. -- "Vai

tätä kutsutaan teillä pääroniksi?" sanoo hän. "Meillä palvelijatkaan

eivät söisi sitä!"... Vielä ikävämmältä tuntuu pikkukaupunkilaisesta,

kun hän menee jonnekin näihin isoihin taloihin viemään kirjettä

kaukaa, Hän luulee, että hänelle avataan syli, eivät tiedä miten

vastaan ottaa, mihin pannaan istumaan, miten herkutetaan; alkavat

taitavasti ottaa selkoa mikä on hänen lempiruokansa, kuinka

häntä hävettää nämät hyväilyt, kuinka hän lopulla heittää kaikki

seremoniat, suutelee isäntää ja emäntää, rupeaa heitä sinuttelemaan,

aivankuin olisivat olleet parikymmentä vuotta tuttavat: kaikki juovat

kirsikkaviiniä, kenties vielä vetävät äänissä virrenkin...

Mitä vielä! Häneen tuskin katsovat, rypistelevät, sanovat olevan

toimia; jos on mitä asiaa, niin määräävät sen ja sen tunnin, silloin

kun eivät syö päivällistä eivätkä illallista, mutta amiralin tuntia

eivät tiedäkään -- ei viinaa eikä haukattavaa. Isäntä peräytyy

syleilyksestä, katselee vierasta niin kummallisesti. Viereisessä

kamarissa helisyttävät lusikoita ja laseja: nytpä voisivat pyytää

syömään, mutta he koettavat hienoilla viittauksilla osoittaa ulos.

Kaikki on lukittu, joka paikassa on soittokelloja: eikös tämä ole

ihmeellistä? Ja semmoisia kylmiä ihmisiä, pelkääviä naamoja. Mutta

siellä meillä, astu sisään rohkeasti, jos ovat syöneet päivällistä,

niin vieraan seuraksi syövät uudestaan; teekyökki aamulla ja illalla

on aina pöydällä, mutta soittokelloja ei ole makasiinissakaan. Kaikki

syleilevät ja suutelevat, sekä vastaantulija että ohikulkija. Naapuri

on siellä -- kuin todellinen naapuri, elävät käsi kädessä, sielu

sielussa; sukulainen -- taasen kuin sukulainen: kuolee omansa edestä!

Aleksander tuli Amirali-torille ja jähmettyi. Tunnin hän seisoi

Vaskisen ratsastajan edessä, mutta ei karvas soimaus sydämessä

niinkuin Evgeni raukalla, vaan riemun ajatus. Hän katsahti Nevaa,

sitä ympäröiviä rakennuksia -- hänen silmänsä loistivat. Hän häpesi

yht'äkkiä haluaan täriseviin siltoihin, hakuteihin ja rikkinäisiin

aitoihin. Hänen tuli hauska ja kevyt olla. Tämä epäjärjestys,

ihmisjoukko -- kaikki sai hänen silmissään toisen merkityksen.

Toivehet välähtelivät taaskin, joita surulliset vaikutukset

hetkiseksi olivat painaneet; uusi elämä aukasi hänelle sylinsä ja

viittasi jonnekin tietämättömään. Hänen sydämmensä löi kovasti. Hän

haaveksi suuremmoista tehtävätä, korkeita ponnistuksia ja astuskeli

hyvin arvokkaasti pitkin Newskiä, lukien itseään suuren maailman

kansalaiseksi... Näissä haaveiluissaan hän palasi kotia.

Illalla kello 11 lähetti setä häntä kutsumaan teetä juomaan.

-- Minä tulin juuri teatterista, sanoi setä ollen pitkällään sohvalla.

-- Kuinka ikävä, ettette tänään sanonut minulle, setä: minä olisin

tullut teidän kanssanne.

-- Minä istuin nojatuolissa. Mihin sinä olisit istunut, vai minun

polvilleni? sanoi Piotr Ivanitsh: -- mene huomenna yksin.

-- Ihmisjoukossa on yksin ikävä olla, setä; ei voi kenenkään kanssa

jakaa mielivaikutuksiaan...

-- Ei tarvitsekaan! täytyy osata tuntea ja ajatella, sanalla sanoen,

elää yksin; ajan kanssa sitä tarvitaan. Ja vielä, sinun pitää pukea

itsesi teatteriin ihmismäisesti.

Aleksander katsoi pukuaan ja ihmetteli sedän sanoja. -- Kuinka minä

en olisi ihmismäisesti puettu? ajatteli hän. Sininen takki ja siniset

housut...

-- On minulla, setäseni paljon vaatteita: -- Königstein on tehnyt;

hän neuloo meidän kuvernöörillekin.

-- Puutetta ei ole, mutta kumminkaan ei kelpaa; vien sinut näinä

päivinä oman räätälini luo; mutta tämä on joutavaa. On tärkeämpääkin

puhumista. Sano mitä varten sinä olet tänne tullut?

-- Minä tulin... elämään.

-- Elämään? s.o., jos sinä tällä ymmärrät syömistä, juomista ja

makaamista, niin ei olisi maksanut vaivaa matkustaa niin pitkälle:

sinun ei onnistukaan syödä eikä maata täällä, niin hyvin kuin siellä,

kotonasi; mutta jos tarkoitit jotakin muuta, niin selitä...

-- Nauttia elämästä, tahdoin sanoa, lisäsi Aleksander, kokonaan

punastuen: -- olen kyllästynyt maaelämään -- aina yhtä ja samaa...

-- Aha! Vai niin! Sinä varmaan vuokraat kauniin huonekerran

Newskillä, ostat vaunut, kokoot suuren joukon tuttavuuksia

ympärillesi, pidät vastaanottopäiviä?

-- Mutta se käy kovin kalliiksi, huomautti Aleksander lapsellisesti.

-- Äitisi kirjoitti, että hän antoi sinulle tuhat ruplaa: se on

vähän, sanoi Piotr Ivanitsh. -- Ei kauan aikaa sitten tuli eräs minun

tuttavani maalta tänne, hän oli myöskin kyllästynyt maaelämään; hän

tahtoo nauttia elämästä, hän toi viisikymmentä tuhatta ja tulee joka

vuosi saamaan yhtä paljon. Hän varmaan tulee nauttimaan elämästä

Pietarissa, mutta sinä -- et! Et sinä ole sitä varten tullut.

-- Teidän sanojenne mukaan setä, kuuluu, etten muka tiedä itsekään

mitä varten olen tullut.

-- Melkein niin: se on paremmin sanottu: siinä on totuutta; mutta ei

siinäkään ole kyllä. Etkö sinä, kun tänne itseäsi varustelit, tehnyt

itsellesi kysymystä: miksi minä matkustan? Se ei olisi ollut liikaa.

-- Ennenkuin tein itselleni tämän kysymyksen, oli minulla jo valmis

vastaus! vastasi Aleksander ylpeästi.

-- Miksi et puhu sitten? no, mitä varten?

-- Minua veti joku voittamaton voima, jano jaloon työhön; minussa

kiehui halu valaisemaan ja toteuttamaan...

Piotr Ivanitsh kohotti itseään hieman sohvalta, otti sikarin suustaan

ja teroitti korvansa.

-- Toteuttamaan ne toiveet, jotka ovat kekoutuneet yhteen...

-- Etköhän sinä runoile? kysyi yht'äkkiä Piotr Ivanitsh.

-- Kuinka niin?

-- Sinä puhut sillä tavoin...

-- Onko se paha?

-- Ei, -- ehkä on kuinkakin hyvä, mutta outoa se on.

-- Meille puhui sillä tavalla estetiikan professori, ja häntä

pidettiin kaikkein kaunopuheliaimpana professorina, sanoi hämmästynyt

Aleksander.

-- Mistä hän niin puhui?

-- Asiastaan.

-- Vai niin!

-- Mitenkä, setä, minun pitäisi puhua?

-- Yksinkertaisemmin, niinkuin muutkin, eikä niinkuin estetiikan

professori. Sitä paitsi, ei tätä voi heti selvittää; saat myöhemmin

itse nähdä. Sinä taidat tahtoa sanoa, niin paljon kuin vielä voin

muistaa yliopiston luentoja ja kääntää sinun sanojasi, että sinä

tulit tänne tekemään "karjeria", koittamaan onnea -- niinkö?

-- Oikein, setä, karjeri...

-- Ja onnea, lisäsi Piotr Ivanitsh, mitä karjeri olisi onnetta?

Ajatus on hyvä -- mutta turhaan sinä olet tullut.

-- Kuinka niin? Toivon, ettette puhu omasta kokemuksestanne näin?

sanoi Aleksander, katsoen ympärilleen.

-- Oikein huomautettu. Oikein, minä olen hyvinvoipa ja asiani eivät

ole huonot. Mutta niin paljon kuin huomaan, niin sinun ja minun

välillä on -- suuri eroitus.

-- Minä en uskalla itseäni mitenkään verrata teihin...

-- Ei asia ole siinä; sinä voit kenties olla kymmenen kertaa

viisaampi ja parempi minua... mutta sinun luonteesi ei taida olla

semmoinen, että se mukautuisi uuteen järjestykseen; mutta sikäläisten

järjestys -- oi, oi! Sinua, näetkös, on äitisi hemmoitellut ja

lellitellyt, miten sinä voisit kestää kaikkea, mitä minä olen

kestänyt? Sinä varmaan olet haaveksija, mutta täällä ei ole aikaa

haaveksia; kutka tänne tulevat, tulevat työtä tekemään.

-- Kenties minäkin voin jotain tehdä, jos ette jätä minua

neuvoittanne ja kokemuksistanne...

-- Minä pelkään -- neuvoa. Minä en voi mennä takaamaan sinun

maalaisluonnettasi: jos sattuisi hullusti menemään -- syyttäisit

minua; mutta mielipiteeni sanon kyllä -- ole hyvä ja kuule -- en

kiellä, tottele tahi ole tottelematta, tee kuin tahdot. Mutta ei!

minä en toivo myötäkäymistä. Teillä siellä on erilainen käsitys

elämästä: miten voit sen muuttaa? Te olette sekautuneet siellä

rakkauteen, ystävyyteen, elämän suloisuuksiin ja onneen; luulette

että elämä onkin ainoastaan siinä: ah ja oh! itkette, nyyhkitte ja

rakastelette, mutta työtä ette tee... miten voin vieroittaa sinut

kaikesta tästä? -- Se on vaikeata!

-- Minä koettelen, setä, mukautua ajan mukaan. Tänään jo, kun

katselin noita suunnattoman suuria rakennuksia, laivoja, jotka

ovat tuoneet meille kaukaisien maiden tuotteita, ajattelin

nykyajan ihmiskunnan edistymistä, minä käsitin tämän viisaasti --

työskentelevän joukon liikunnon, ja olen valmis siihen liittymään...

Piotr Ivanitsh nosti Aleksanderin puhuessa tuntuvasti kulmakarvojaan

ja katsoi tarkasti veljensä poikaan. Tämä pysähtyi.

-- Asia näyttää olevan yksinkertainen, sanoi setä: -- mutta he

saavat Jumala ties mitä päähänsä... viisaasti työskentelevän joukon

liikunnan... Tosiaan, parempi olisi sinun ollut jäädä sinne. Olisit

elämäsi-ijän elänyt kunniassa: olisit siellä viisain kaikista,

olisit saanut kantaa kirjailijan ja kaunopuhujan nimen, uskoisit

ikuiseen muuttumattomaan ystävyyteen ja rakkauteen, sukulaisiin,

onneen, naisit ja huomaamatta eläisit vanhaksi ja voisit tosiaan

olla tavallasi onnellinen: mutta täkäläisellä tavalla et voi tulla

onnelliseksi: täällä pitää kaikki tämmöiset käsitykset kääntää ylös

alasin.

-- Kuinka setä, ovatko ystävyys ja rikkaus -- nämä pyhät ja korkeat

tunteet niin ilman tarkoitusta vaan pudonneet alas taivaasta maan

lokaan...

-- Mitä? Aleksander oli ääneti.

"Rakkaus ja ystävyys lokaan putoisivat!" Mitenkä sinä voit täällä

tuolla tavoin puhua?

-- Eivätkö ne ole täällä samat kuin siellä? tahdoin sanoa?

-- On täälläkin rakkautta ja ystävyyttä -- missäpähän ei tuota hyvää

löytyisi? Mutta ei semmoista kuin teillä on siellä; aikaa voittain

saat itse nähdä... Ennen kaikkea unhota nuo pyhät ja taivaalliset

tunteet, ja katso asiaa yksinkertaisemmin niinkuin se on. Se tosiaan

on parempi ja siten sinä opit puhumaankin yksinkertaisemmin. Sitä

paitsi, eihän tämä ole minun asiani. Sinä olet tullut tänne, eihän

takasin sovi kääntyä: jos et löydä, mitä olet hakenut, niin syytä

itseäsi: Minä huomautan sinua siitä, mikä on hyvää minun mielestäni

ja mikä on pahaa, mutta sitten, tee kuin itse tahdot... Koetellaan,

ehkä onnistuu, ehkä sinusta voi jotain tehdä! Niin! äitisi pyysi

minun antamaan sinulle rahaa... Tiedätkös mitä minä sanon sinulle:

älä pyydä minulta niitä: se sekoittaa aina hyvän sovun kunnollisten

ihmisten kesken. Mutta älä luule, että minä sinulta kieltäisin: ei,

jos niin sattuu, että muuta keinoa ei löydy, etkä voi muuta tehdä,

käänny minun puoleeni... Parempi on toki aina ottaa sedällä kuin

vieraalta, ainakin saat ilman korkoja. Ettet tarvitsisi tulla siihen

pakoitetuksi, niin hankin sinulle pian paikan, että voit ansaita

rahaa. No, hyvästi nyt näkemään asti! Pistäy tänne aamupäivällä, niin

voimme neuvotella, mitenkä ja kuinka alamme. Aleksander Feodoritsh

alkoi lähteä kotia.

-- Kuule, ehkä tahdot syödä illallista? huusi Piotr Ivanitsh hänen

jälkeensä.

-- Niin setä... kyllä minä taitaisin.

-- Minulla ei ole mitään.

Aleksander oli ääneti. "Mitä varten sitten tämä velvoitettu

kutsumus?" ajatteli hän.

Kotona ei minulle ruokaa keitetä, mutta ravintolat ovat nyt suljetut,

jatkoi setä. -- Siinä on sinulle läksy ensimmäiseen tilaisuuteen

-- opi tottumaan. Teillä noustaan ylös ja käydään maata auringon

kanssa, syödään ja juodaan silloin kuin luonto vaatii, jos on kylmä

niin panevat korvalappujen kanssa varustetun hatun päähän, eivätkä

välitä mistään; kun on valoisa -- niin on päivä, jos on pimeä -- niin

on yö. Silmäsi menevät jo umpeen, mutta minä istun vielä työhön:

kuukauden lopuksi täytyy tehdä laskut. Te hengitätte siellä ympäri

vuoden raitista ilmaa, mutta täällä maksaa sekin nautinto rahaa --

ja niin on kaiken kanssa! Täydelliset antipodit! Täällä ei syödä

illallistakaan, ei omilla varoilla, eikä muitten varoillakaan. Se

on sinulle melkein hyödyksi, sitten et oihka etkä heittele itseäsi

yöllä, ristimässä minulla ei ole aikaa sinua käydä.

-- Siihen voi helposti tottua, setä...

-- Hyvä, jos niin on. Teillä on kaikki vielä entisellään. Saako tulla

yöllä vieraisille jos paikalla laitetaan illallinen?

-- Mitä pahaa siinä on, setä, toivon ettei tätä tapaa soimata.

Venäläisten hyvä puoli...

-- Älähän nyt! Mikä hyvä puoli siinä on? Ikävissään ovat ihmiset

joka hylkiön tulosta iloiset: pyydän nöyrimmästi, syökää niin paljon

kuin vaan tahdotte, mutta huvittakaa vaan meitä laiskuudessamme,

auta meitä kuluttamaan aikaa, ja anna meidän katsella sinua: onhan

edes jotakin uutta; ruokaa me emme sääli: se ei maksa meille täällä

kerrassaan mitään. Ilettävä hyvä puoli!

Aleksander meni sitten nukkumaan ja koetteli arvata, millainen setä

on. Hän muisteli koko keskustelun; paljoa ei käsittänyt, ja toista

taas ei oikein uskonut. "En puhu hyvin!" ajatteli hän. "Rakkaus ja

ystävyys eivät ole ikuisia. Eiköhän setä pilkkaa minua? Onko täällä

tosiaan semmoinen järjestys? Mikä minussa sitten miellytti niin

Sofiaa ellei puhumiseni lahja? Ja eikö hänen rakkautensa tosiaan ole

ikuinen?... Ja eikö täällä todella syödä illallista?"

Hän käänteli itseään vielä kauan sängyssään: pää, täynnä rauhattomia

ajatuksia, ja tyhjä vatsa eivät antaneet hänen nukkua.

Kului pari viikkoa.

Piotr Ivanitsh tuli päivä päivältä tyytyväisemmäksi veljensä poikaan.

-- Pojalla on malttia, puhui hän eräälle asiakumppanilleen tehtaalla:

sitä en suinkaan olisi voinut odottaa maalaiselta pojalta. Hän ei

riipu aina kintuilla, ei tule kutsumatta luokseni; ja kun huomaa

olevansa liikaa, menee paikalla pois; eikä pyydä rahaa, hän on

rauhallinen nuori mies. On hänellä eriskummallisuuksiakin... tahtoo

suudella, puhuu kuin seminaarilainen... no, mutta kyllä hän siitä

luopuu; onhan sekin hyvä, ettei hän istuutunut niskoilleni.

-- Onko hänellä varoja? kysyi asiakumppani.

-- Ei; joku satanen sielu.

-- Mitä siitä! Jos on taipumusta, niin hän menestyy täällä... ettehän

tekään paljosta alkanut, mutta nyt, Jumalan kiitos...

-- Ei! hänestä ei ole mihinkään! ei hän saa mitään toimeen!

Tuommoinen turhanpäiväinen ihastus ei kelpaa minnekään, ei hän totu

täkäläiseen järjestykseen; missä hän voisi menestyä! Turhaan hän

tuli... mutta se on hänen oma asiansa.

Aleksander piti velvollisuutenaan rakastaa setäänsä, mutta ei voinut

mitenkään tottua hänen luonteesensa ja mielipiteisiinsä.

Setä taitaa olla hyvä ihminen, kirjoitti hän eräänä aamuna

Paspelowille: sangen viisas, mutta hän on erittäin proosallinen

ihminen, ijankaikkisesti asioissaan ja laskuissaan. Hänen henkensä

on aivan kuin maahan kiinnitetty, eikä koskaan kohoa puhtaasen, maan

loasta puhdistettuun ihmisen henkisen tutkistelemisen maailmaan.

Hänellä on taivas eroittamattomasti maahan sidottu, me emme taida

sielujen puolesta sointua. Tullessani tänne, ajattelin minä, että

hän, niinkuin setä ainakin, antaa minulle sijan sydämessään,

lämmittää minua täällä kylmässä tulvassa tulisilla ystävyyden

syleilyillä; ystävyys, tiedäthän, on toinen luoja! Mutta hän ei ole

muuta kuin yksi tämän tulvan esittäjistä. Ajattelin jakaa aikani

hänen kanssaan, etten eroaisi hänestä hetkeksikään, mutta mitä olen

kohdannut? -- Kylmiä neuvoja, joita hän sanoo järjellisiksi; olkoot

ennen järjettömiä, kunpa vaan olisivat täynnä lämpöistä osanottoa.

Hän on ylpeä eikä ylpeäkään, kaikkien todellisten sydämen vuodatusten

vihollinen. Me emme syö päivällistä emmekä illallista, emmekä käy

missään yhdessä. Tultuaan kotia ei hän koskaan sano missä on ollut

ja mitä hän on tehnyt, eikä myös koskaan sano, mihin menee ja mitä

varten, ketä tuttavia hänellä on, miellyttääkö häntä mikä tahi ei,

miten hän viettää aikaansa. Ei hän ole koskaan erittäin vihainen,

ei ystävällinen, ei suruinen, eikä iloinen. Hänen sydämellensä

ovat rakkauden ja ystävyyden puuskat ja ihanteelliset pyrinnöt

kaikki vieraita. Välistä kun rupean puhumaan, puhun kuin innostunut

prohveetta, melkein kuin meidän suuri unohtumaton Ivan Semenitsh,

silloin kun aina vapisimme ihastuneina hänen tulisista silmäyksistään

ja sanoistaan, mutta setä? Hän kuuntelee, olkapäät kohotettuina,

katsoo eriskummallisesti, tahi nauraa omalla tavallaan, semmoisella

naurulla, joka saa vereni jähmettymään -- ja silloin hyvästi minun

innostukseni! Välistä minä näen hänessä aivan kuin Pushkinin pahan

hengen... Hän ei usko rakkautta olevan j.n.e., sanoo ettei ole onnea

ja ettei sitä kukaan ole luvannut, että löytyy vaan elämä, joka

jakautuu hyvään, pahaan, hauskuuteen, menestykseen, terveyteen,

rauhaan, sitten ikävyyksiin, vastoinkäymiseen, rauhattomuuteen,

tautiin j.n.e., että kaikkea tätä täytyy katsella jokapäiväisesti,

eikä koota päähänsä turhamaisia -- mitä lajia? Turhamaisia -- kysymys

siitä, miksi olemme luodut, mihin me pyrimme, -- että tämä ei ole

meidän huolemme, ja ett'emme sitten näe mitä nokkamme edessä on

emmekä tee työtämme... ainoastaan työstä saa kuulla! Hänestä ei voi

huomata onko hän nautinnon tahi proosallisen työn vaikutusvoiman

alla! Laskujensa vieressä sekä teatterissa on hän samankaltainen; hän

ei tunne valtaavia vaikutuksia eikä taida rakastaa mitään kauneutta;

se on vierasta hänen sielulleen; minä luulen ettei hän ole lukenut

Pushkiniakaan...

Piotr Ivanitsh ilmestyi odottamatta veljensä pojan kamariin ja tapasi

hänet kirjeen ääressä.

-- Minä tulin katsomaan, miten olet täällä asettunut, sanoi setä --

ja tulen puhumaan asiasta.

Aleksander hyppäsi ylös ja peitti jotain vikkelästi kädellään.

-- Piiloita, piiloita salaisuutesi, sanoi Piotr Ivanitsh: -- minä

käännän pois itseni. No, oletko peittänyt? Mutta sieltä putosi

jotain? Mitä tämä on?

-- Se ei ole, setä, mitään... alkoi Aleksander, mutta hämmästyi ja

oli ääneti.

-- Taitaa olla hiuksia! Toden perästä ei mitään oikeastaan, kun näin

kerran yhden, niin näytä sekin, mitä piiloitit käteesi.

Aleksander, niinkuin koulupoika, joka saadaan kiinni, aukasi vastoin

tahtoansa kätensä ja näytti sormuksen.

-- Mitä tämä on? Mistä? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Nämät ovat, setä, aineellisia merkkejä... aineettomissa

suhteissa...

-- Mitä? Mitä? Annapas tänne nuo merkit.

-- Ne ovat pantteja...

-- Varmaan olet maalta tuonut?

-- Sofialta sain, setä, muistoksi... jäähyväishetkellä...

-- Oikein arvattu. Ja näitä olet kulettanut tuhannen viidensadan

virstan takaa?

Setä pudisti päätään.

-- Ennen olisit tuonut vielä säkillisen kuivattuja vattuja: ne olisi

voinut myydä puotiin, mutta nämät pantit...

Hän katseli vuorotellen hiuksia ja sormusta, hiuksia hän haisteli ja

sormusta punnitsi kädessään. Sitten hän otti pöydältä paperi palasen,

kääri siihen molemmat merkit, puristi ne kovaan kääryyn ja -- yks

kaks nakkasi akkunasta ulos.

-- Setä! huusi Aleksander rajusti ja tempasi häntä kädestä kiinni,

mutta myöhään: käärö lensi naapurin katon kulman poikki ja putosi

kanavaan parkkilaivan reunalle, jossa oli tiilejä, sieltä vierähti

alas ja putosi sitten veteen.

Aleksander oli ääneti ja katsoi katkerasti soimaavalla katseella

setää.

-- Setä! toisti hän.

-- Mitä?

-- Kuinka voisin nimittää tekoanne.

-- Heittämiseksi akkunasta kanavaan aineettomia merkkejä ja muuta

joutavaa ja turhamaisuutta, jota ei tarvitse pitää huoneessa...

-- Turhamaisuutta, tämäkö turhamaisuutta?

-- Mitä sinä luulit? -- Puolet sinun sydämestäsi... Minä tulin

asialle hänen luokseen, mutta mitäpäs hän tekee -- istuu ja

mietiskelee joutavaa!

-- Häiritseekö se asiaa, setä?

-- Paljon. Aika kuluu, mutta sinä et ole tähän saakka sanaakaan

sanonut aikomuksistasi: tahdotko palvella, oletko valinnut muun

toimen -- et sanaakaan! Ja kaikki tämä tulee siitä, että sinulla on

Sofia ja merkit mielessä. Kas, tuossa taidat hänelle kirjettäkin

kirjoittaa? Niinkö?

-- Niin...minä alotin...

-- Oletko äidillesi kirjoittanut?

-- En vielä, minä aioin kirjoittaa huomenna.

-- Miksikä huomenna? Äidille huomenna, ja Sofialle, joka sinun

kuukauden päästä pitää unhottaa, tänään...

-- Sofianko? Voisiko hänet unhottaa?

-- Täytyy. Jos en olisi heittänyt ulos sinun panttejasi, niin

olisit ehkä muistanut häntä liian kuukauden. Minä tein sinulle

kahdenkertaisen palveluksen. Muutaman vuoden päästä nämät pantit

olisivat muistuttaneet sinulle hullutusta, josta olisit punastunut.

-- Punastunut semmoisesta puhtaasta, pyhästä muistosta? Se merkitsee,

ettei saa tunnustaa runollisuutta...

-- Mikä runollisuus hulluudessa on? Sinun tätisi kirjeessä

esimerkiksi on runollisuutta! keltainen kukkanen, järvi, joku

salaisuus... Kun aloin lukea -- niin minun tuli niin paha olla, etten

voi sanoa! Vähältä etten punastunut, enkä minä lakannut punastumasta!

-- Tämä on hirmuista, hirmuista, setä! Varmaan ette ole koskaan

rakastanut?

-- En voinut kärsiä merkkejä.

-- Tämä on jonkinmoinen puinen elämä! sanoi Aleksander kovalla

mielen liikutuksella: -- jähmetystä mutta ei elämää! Jähmettyä ilman

innostusta, ilman kyyneleitä, ilman eloa, ilman rakkautta...

-- Ja ilman hiuksia! lisäsi setä.

-- Setä, kuinka te voitte noin kylmästi pilkata sitä, joka on parasta

maan päällä? Se on rikos... Rakkautta...pyhiä tunteita!...

-- Kyllä tunnen tuon pyhän rakkauden: sinun ijälläsi kun nähdään

kihara, kenkä, sukkanauha, liikutetaan kättä -- niin pitkin ruumista

juoksee tuo pyhä, ylevä rakkaus, ja annapas sille vielä valtaa, niin

tuota... Valitettavasti sinun rakkautesi on vielä tulevaisuudessa;

siitä et mene mihinkään pakoon, mutta työ menee sinulta, jos et rupea

sitä tekemään.

-- Mutta eikö rakkaus ole myös velvollisuus?

-- Ei; se on hauska ajanvietto, mutta sen valtaan ei saa liiaksi

antautua, muuten tulee juoruja. Sen vuoksi minä pelkään sinun

tähtesi. -- Setä pudisti päätään.

-- Minä olen melkein löytänyt sinulle paikan. Tahdothan sinä

palvella? sanoi setä.

-- Ah, setä, minä olen niin iloinen! Aleksander suuteli äkkiä setää

poskelle.

-- Löysitpä kerran tilaisuuden! sanoi setä pyyhkien poskeaan. --

Kuinkas minäkään en ollut varoillani... No, kuule sitten. Sano, mitä

osaat ja mihin tunnet itsesi olevan sopivan?

-- Minä tunnen jumaluusoppia, kaupungin-, rikos-, varsinaiset- ja

kansanoikeudet, osaan diplomatiaa, poliitillista talouden hoitoa,

filosofiaa, estetiikkaa, muinaistiedettä...

-- Malta, malta! Mutta osaatko kunnollisesti kirjoittaa venäjän

kieltä? Se on tällä kertaa kaikkein tarpeellisinta.

-- Mikä kysymys, setä, osaanko kirjoittaa venäjän kieltä! sanoi

Aleksander ja juoksi piirongin luo, josta hän alkoi vetää esille

kaikenlaisia papereita, mutta setä otti sillä välin pöydältä jonkun

kirjeen ja alkoi sitä lukea.

Aleksander tuli paperien kanssa pöydän luo ja näki, että setä luki

kirjettä. Paperit putosivat hänen käsistään.

-- Mitä te luette, setä? sanoi hän peljästyneenä.

-- Tuossa oli kirje, ystävälle luultavasti. Suo anteeksi -- minä

tahdoin nähdä, miten sinä osaat kirjoittaa.

-- Ja te luitte sen?

-- Niin melkein, -- pari riviä jäi ainoastaan -- lopetan ihan

paikalla; mitä siitä; eihän tässä ole salaisuuksia, muussa

tapauksessa ei se olisikaan tässä vetelehtinyt, niin vaan...

-- Mitä te nyt ajattelette minusta, setä?...

-- Ajattelen, että sinä kirjoitat kunnollisesti, virheettömästi ja

sujuvasti.

-- Varmaan ette ole lukenut mitä tuossa on kirjoitettu! kysyi

Aleksander vilkkaasti.

-- Ei, kyllä taisin lukea, sanoi Piotr Ivanitsh katsoen molempia

sivuja: -- alussa kuvaat Pietaria, mielen vaikutuksia ja sitten minua.

-- Herra Jumala! huudahti Aleksander ja peitti molemmin käsin

kasvonsa.

-- Mitä sinä? Mikä sinua vaivaa?

-- Te puhutte tätä niin rauhallisesti? Ettekö ole minulle vihainen ja

halveksi minua?

-- En! Mistä syystä rupeisin riehumaan?

-- Sanokaa vielä kerran, rauhottakaa minua.

-- En, en, en!

-- Minä en usko; näyttäkää toteen, setä...

-- Millä tahdot?

-- Syleilkää minua.

-- Suo anteeksi, en voi.

-- Miksi ette?

-- Siksi, ettei siinä teossa ole järkeä eikä ymmärrystä, tahi, sanoen

sinun professorisi sanoilla, halu ei kehoita minua siihen; jos sinä

olisit nainen -- olisi eri asia: silloin sitä tehdään ajatuksetta,

muusta kehoituksesta.

-- Tunne, setä, pyrkii ulos, tahtoo puheta ja innostua...

Minulla ei pyri eikä tahdo, ja jos pyrkisikin, niin minä pidättäisin

-- neuvon sinua tekemään samaa.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että jälestäpäin, kun tarkastat lähemmin sitä ihmistä, jota

olet syleillyt, et tarvitsisi punastua syleilyksestäsi.

-- Eikö tapahdu semmoista, setä, että työnnetään luotaan ihminen ja

jälestäpäin kadutaan sitä.

-- Tapahtuu; sen vuoksi minä en koskaan työnnäkään luotani.

-- Ettekö minuakaan työnnä käytökseni tähden, ettekö kutsu minua

pöllöksi?

-- Sinun mielestäsi jokainen, joka kirjoittaa loruja, on pöllö. Siinä

tapauksessa niitä karttuisi lukematoin paljous.

-- Mutta lukea itsestään tuommoisia katkeria totuuksia -- ja keltä?

Omalta veljensä pojalta!

-- Sinä luulet kirjoittaneesi totuuden?...

-- Oi, setä!... tietysti minä olen erehtynyt...minä korjaan...antakaa

anteeksi...

-- Tahdotko, niin minä sanelen sinulle totuuden?

-- Olkaa niin hyvä.

-- Istu ja kirjoita.

Aleksander otti arkin paperia ja kynän, mutta Piotr Ivanitsh katahtsi

kirjeesen, jonka oli lukenut, ja saneli:

"Rakkahin ystävä!"

-- Kirjoititko?

-- Kirjoitin.

"Pietaria ja mielen vaikutuksiani en rupea sinulle kuvaamaan:"

"En rupea kuvaamaan", sanoi Aleksander kirjoitettuaan.

"Pietari on aikoja sitten kuvattu, mutta mitä ei ole kuvattu,

sitä täytyy itse nähdä; minun mielenvaikutukseni eivät kelpaa

sinulle. Turhaa on tyhjän vuoksi kuluttaa aikaa ja paperia.

Parempi on kuin kuvaan setäni, sillä se liikuttaa minua

persoonallisesti."

-- "Setä", sanoi Aleksander.

-- No, tuossa sinä kirjoitat, että minä olen sangen hyvä ja viisas --

kenties se on totta, kenties ei; otetaan siis ennen keskikohtaisesti.

Kirjoita!

"Setäni ei ole tyhmä eikä paha, toivoo minulle hyvää..."

-- Setä! minä voin arvon antaa ja kunnioittaa... sanoi Aleksander ja

ojentui häntä suutelemaan.

"Vaikka hän ei riipu kaulassani", jatkot Piotr Ivanitsh

sanelemista. Aleksander, joka ei ollut vielä ehtinyt ojentua

hänen luokseen, istui nopeasti paikalleen. "Toivoo minulle hyvää,

sillä hänellä ei ole syytä eikä halua toivoa pahaa, koska äitini,

joka ennen muinoin oli hänelle tehnyt hyvää, on puolestani

pyytänyt. Hän sanoo, ettei hän rakasta minua -- ja se on vallan

luonnollista: kahdessa viikossa ei voi rakastaa, enkä minäkään

häntä vielä rakasta vaikka vakuutan päinvastoin."

-- Kuinka tätä voi? sanoi Aleksander.

-- Kirjoita, kirjoita!

"Mutta me alamme tottua toinen toiseemme. Hän sanoo, että voi

tulla toimeen kokonaan ilman rakkautta. Hän ei istu kanssani

sylitysten aamusta iltaan, sentähden ettei sitä lainkaan tarvitse

tehdä, eikä hänellä ole aikaakaan."

-- "Todellisten sydämen vuodatusten vihollinen" -- sen voipi jättää:

se on hyvä. -- Kirjoititko?

-- Kirjoitin.

-- Mitä täällä vielä on? Proosallinen henki, paha henki... kirjoita!

Sillä välin kuin Aleksander kirjoitti, otti Piotr Ivanitsh pöydältä

jonkin paperin, kiersi sen kääröön, otti tulta ja sytytti sillä

sikarin, mutta paperin hän viskasi laattialle ja tallasi sen.

"Setäni ei ole paha henki, eikä enkeli, vaan semmoinen ihminen

kuin kaikki muutkin", -- saneli hän, -- "mutta ei ole kokonaan

sinun ja minun kaltaiseni. Hän ajattelee ja tuntee maallisesti,

hän olettaa, että kun kerran elämme maan päällä, niin ei pidä

siitä lentää taivaasen, jossa meitä ei vielä kaivata, mutta

askaroida ihmisten töitä, joka on meidän kutsumuksemme. Siksi hän

pakoittaa minua maalliseen työhön, ja muun muassa elämään,

sellaiseen kuin elämä on, mutta ei sellaiseen kuin me tahtoisimme.

Hän uskoo hyvään ja huonoon, kauniiseen ja ilkeään. Hän uskoo myös

rakkauteen ja ystävyyteen, mutta ei ajattele, että ne ovat

pudonneet taivaasta lokaan, vaan olettaa, että ne ovat luodut

ihmisten kanssa ja ihmisiä varten, että niitä pitää sillä tavoin

ymmärtääkin ja ylipäänsä katsella asiata tarkkaan, niiden oikealta

kannalta, mutta ei kiitää, Jumala ties mihin. Rehellisten ihmisten

kesken pitää hän mahdollisena mieltymystä, joka useimmista

yhteiskunnissa ja tavoissa muuttuu ystävyydeksi. Mutta hän olettaa

myöskin, että erillään ollessa tottumus kadottaa voimansa ja

ihmiset unhottavat toinen toisensa ja ettei se ole olenkaan rikos.

Sen johdosta vakuuttaa hän minulle, että minä unhotan sinut,

ja sinä minut. Tämä kuuluu minusta ja varmaan sinustakin

kummalliselta, mutta hän neuvoo tottumaan tähän ajatukseen, jonka

vuoksi emme joudu molemmat pöllöjen lukuun. Rakkaudesta on hänellä

sama mielipide, mutta vähäisillä värin muutoksilla: hän ei usko

muuttumattomaan ijankaikkiseen rakkauteen, samoin kuin hän ei usko

haltioihin -- eikä opeta meitäkään uskomaan. Sitä paitsi neuvoo

hän minua ajattelemaan sitä niin vähän kuin mahdollista, ja minä

taas neuvon sinua. Se, sanoo hän, tulee itsestään -- kutsumatta;

sanoo ettei elämä ole ainoastaan siitä että sillä, niinkuin

kaikella muullakin, on aikansa, mutta koko elinaikansa ruveta yhtä

ainoaa rakkautta ajattelemaan -- on typerää. Ne, jotka sitä

hakevat, eivätkä voi hetkeäkään olla ilman sitä -- elävät

sydämellä, ja vielä pahemmallakin, päänsä nojalla. Setä rakastaa

tehdä työtä, jota neuvoo minullekin, ja minä taas sinulle: -- me

kuulumme yhteiskuntaan, joka meitä tarvitsee. Työskennellessään

hän ei unhota itseäänkään; työ tekee rahaa, mutta raha on

mukavuutta, jota hän hyvin rakastaa. Sen ohessa on hänellä kenties

tarkoituksensa, jonka johdosta minä varmaan en tule hänen

perillisekseen. Setä ei ajattele aina virkaansa ja tehdasta, hän

osaa ulkoapäin Pushkinia"...

-- Tekö setä? sanoi hämmästynyt Aleksander.

-- Niin, saat joskus kuulla. Kirjoita!

"Hän lukee kahdella kielellä kaikki mitä vaan tulee arvokasta,

inhimillisen tiedon kaikilta aloilta, rakastaa taidetta, hänellä

on kaunis kokoelma kuvia Hollannin koulusta -- se on hänen

mielikkinsä -- käy usein teatterissa, mutta hän ei hätiköitse,

eikä ryntää, ei oihka eikä voihka, sillä hän ajattelee sen olevan

lapsellista; pitää hän itseään toki pidättää, eikä kiusata ketään

mielen vaikutuksillaan, koska ei kukaan niitä tarvitse. Hän ei

puhu myös kummallisella kielellä, ja neuvoo, että minäkin

karttaisin sitä. Minä taas neuvon sinua. Hyvästi, kirjoita minulle

harvemmin ja älä kuluta turhan vuoksi aikaasi. Ystäväsi se ja se.

No, kuukausi ja päivän määrä."

-- Kuinka voin lähettää tämmöisen kirjeen? sanoi Aleksander.

"Kirjoita harvemmin" -- kirjoita ihmiselle, joka tuli varta vasten

sadan kuudenkymmenen virstan päästä sanomaan viimeiset jäähyväiset.

"Neuvon häntä, toista ja kolmatta"...

Ei hän ole tyhmempi minua: hän pääsi ulos toisena kokelaana.

-- Ei vaaraa mitään, lähetä sittenkin; kenties hän tulee

viisaammaksi: tämä saattaa hänet kaikellaisiin uusiin ajatuksiin.

Vaikka jo lopetittekin oppimääränne, niin nyt koulunne vasta alkaakin.

-- Minulla ei ole uskallusta, setä...

-- Minä en ole koskaan sekaantunut vieraisiin asioihin, mutta sinä

pyysit itse tekemään jotain sinulle; minä koetan saattaa sinut

oikealle tielle ja keventää ensimmäisen askeleen, mutta sinä olet

itsepäinen; no, tee kuin tahdot; minä sanoin vaan omat mielipiteeni,

en minä pakoita; en minä ole sinun hoitajattaresi.

-- Suokaa anteeksi, setä: minä olen valmis tottelemaan, sanoi

Aleksander ja pani paikalla kirjeen kiinni.

Pantuaan yhden kirjeen kiinni, alkoi hän hakea toista, joka oli

Sofialle. Hän katsoi pöydältä - ei ole, pöydän alta -- ei myöskään

ole, laatikossa se ei ole ollutkaan.

-- Haetko mitä? sanoi setä.

-- Minä haen toista kirjettä, joka oli Sofialle. Setä alkoi myös

etsiä.

-- Missä se on? puhui Piotr Ivanitsh -- en minä tosiaankaan heittänyt

sitä akkunasta ulos...

-- Setä! Mitä te olette tehnyt?

Olettehan sillä sytyttänyt sikarin! sanoi Aleksander surullisesti ja

nosti ylös palaneet kirjeen jäännökset.

-- Onko mahdollista? huudahti setä. Mitenkä minä niin tein, enkä

huomannut? Kenties poltin kalleuden... Mutta tiedätkös mitä? Se on

toiselta puolelta hyväkin...

-- Ah, setä, Jumal' avita se ei ole miltään puolelta hyvä...

huomautti Aleksander epätoivoisena.

-- Tosiaan, se on hyvä: tähän postiin sinä et ennätä hänelle

kirjoittaa, mutta tulevaan varmaan muutat mielesi ja kiinnyt

palvelukseesi! sinulla ei tule olemaan semmoiseen aikaa, sillä tavoin

teet yhden tyhmyyden vähemmän.

-- Mitä hän ajattelee minusta?

-- Mitä tahtoo. Minä luulen, että se on hänellekin hyödyllistä. Ethän

sinä häntä nai? Hän ajattelee, että sinä olet hänet unhottanut,

unhottaa itse sinut, ja punastuu vähemmän tulevan sulhasensa edessä,

vakuuttaessaan sille, ettei hän ole koskaan rakastanut ketään, paitsi

sitä.

-- Setä, te olette kummallinen ihminen! Teillä ei ole olemassa

pysyväisyyttä, ei lupausten pyhyyttä. Elämä on niin hyvä, niin täynnä

suloutta, hempeyttä: se on kuin tyyni, kaunis järvi...

-- Jossa kasvaa keltaisia kukkia, niinkö? katkasi setä.

-- Kuin järvi, jatkoi Aleksander: -- se on täynnä jotain

salaperäistä, houkuttelevaa, se peittää itseensä niin paljon...

-- Mutta, rakkahani.

-- Miksi te, setä, ammennatte mutaa, miksi hajotatte ja hävitätte

kaikki ilot, toiveet, hyvyydet... katsotte kaikkea niin mustalta

puolelta?

-- Minä katson oikealta puolelta -- ja neuvon sinulle samaa: et

tule hupsujen joukossa olemaan. Sinun käsityksesi mukaan on elämä

hyvä maalla, jossa sitä ei tiedetä -- siellä ei elä ihmisiä, vaan

enkelejä: Sojeshalov'isi esimerkiksi on -- pyhä ihminen, tätisi --

kohoitettu, tunteellinen sielu, Sofia, luulen, samallainen hupsu

kuin tätisi, ja vielä...

-- Lopettakaa, setä! sanoi raivostunut Aleksander.

-- Ja vielä semmoiset haaveksijat, kuin sinä: -- nostavat nenänsä

pitkin ilmaa, eiköhän jossain haise muuttumattomalle ystävyydelle ja

rakkaudelle. Satannetta kertaa sanon: turhaan olet tullut...

-- Hän rupeaa vakuuttamaan sulhasta, ettei ole muita rakastanut!

puhui Aleksander melkein itsekseen.

-- Sinä mätät vaan omiasi!

-- Ei, minä olen vakuutettu, että hän antaa suoraan, jalolla

avomielisyydellä hänelle minun kirjeeni ja...

-- Ja merkit, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Niin ja meidän välimme pantit... ja sanoo: -- tuo, tuo on

ensimmäiseksi herättänyt väräjämään sydämeni kielet; tuon nimen

aikana ne soittivat ensikerran...

Sedän kulmakarvat alkoivat kohota ja silmät tulla suuremmiksi.

Aleksander oli ääneti.

-- Miksi lopetit soittamisen kielilläsi? No, kultaseni, kyllä Sofiasi

todella on typerä, jos hän tekisi semmoisen kepposen; toivon, että

hänellä on äiti, tahi joku muu, joka häntä voi estää?

-- Setä, te voitte sanoa typeryydeksi tämän pyhimmän sielun

puhkeamisen, tämän jalon sydämen vuodatuksen! Mitä minua pitää ruveta

teistä ajatteleman?

-- Mitä näet viisaimmaksi. Hän saattaisi sulhasensa luulemaan

Jumala ties mitä; kenties häät menisivät myttyyn. Ja minkätähden?

Sentähden, että he ovat yhdessä poimineet keltaisia kukkia... Ei,

sillä tavoin työt eivät tule tehdyiksi. Sinä voit siis kirjoittaa

venättä -- huomenna mennään piirikuntaan: minä olen jo puolestani

puhunut entiselle virkaveljelleni, sen osaston päällikölle; hän sanoi

olevan paikan; aikaa ei ole turhaan kuluttaminen... Minkä kimpun olet

vetänyt esille.

-- Ne ovat yliopistossa tehtyjä muistoon panoja. Sallikaa minun lukea

muutama sivu Ivan Semenitshin luennosta Kreikalaisesta taiteesta...

Hän alkoi nopeasti käännellä sivuja.

-- Oh, tee se armo minulle, että vapautat siitä! sanoi Piotr Ivanitsh

rypistäen kulmakarvojaan. -- Mutta mitä tämä on?

-- Ne ovat ainekirjoituksia. Minä tahtoisin näyttää ne päällikölleni;

täällä on erittäin yksi ehdotus, jonka olen uudestaan muodostanut...

-- Aha! Yksi niistä ehdotuksista, jotka tuhat vuotta sitten ovat

täytetyt, tahi joita ei laisinkaan saa, eikä tarvitse täyttää.

-- Mitä te sanotte, setä! Tämä ehdotus oli esitetty eräälle

kuuluisalle henkilölle, sivistyksen harrastajalle; tämän tähden hän

kutsui minua kerran päivälliselle rehtorin kanssa. Tuossa on toisen

ehdotuksen alku.

-- Syö minun luonani kaksi kertaa päivällistä, mutta älä vaan

kirjoita loppuun toista ehdotusta.

-- Miksi en?

-- Siksi vaan, ettet sinä taitaisi nyt kirjoittaa mitään kelvollista,

mutta aika kuluu hukkaan.

-- Kuinka! Kuunneltuani luennoita?...

-- Ajan pitkään ne ovat sinulle hyödyksi, mutta nyt katsele, lue, opi

ja tee mitä käsketään.

-- Mistä päällikkö saa tietää taipumuksiani?

-- Silmänräpäyksessä saa hän tietää: hän on mestari ottamaan selkoa.

Millaisen paikan sinä tahtoisit?

-- Minä en tiedä, setä, millaisen...

-- On ministerien paikkoja, sanoi Piotr Ivanitsh: -- niiden

apulaisien, tirehtöörien, vara tirehtöörien, osaston päällikköjen,

pöydän päällikköjen, niiden apulaisten erilaisia virkamiehiä, vähäkö

niitä löytyy?

Aleksander alkoi miettiä. Hän hämmästyi eikä tiennyt, mitä hän

vallitsisi.

-- Ehkä olisi näin alussa hyvä olla ensin pöytäpäällikkönä? sanoi hän.

-- Kyllä olisi hyvä! toisti Piotr Ivanitsh.

-- Minä tutustuisin toimeen, setä, sitten ehkä parin kuukauden päästä

tulisin osaston päälliköksi... Setä teroitti korvaansa.

-- Tietysti, tietysti! sanoi hän, -- sitten kolmen kuukauden päästä

tirehtööriksi, ja sitten vuoden päästä ministeriksi. Niinkö?

Aleksander punastui ja oli vaiti.

-- Osaston päällikkö varmaan sanoi teille, millainen paikka on

avoinna? kysyi hän sitten.

-- Ei, vastasi setä, -- Hän ei ole sanonut, luotetaan vaan häneen;

näethän että itse olemme pulassa valikoimisen johdosta, hän tietää

kyllä määrätä. Älä sinä puhu hänelle mitään pulastasi valikoimisessa,

äläkä ehdoituksistakaan; kenties sattuisi pahastumaan ettemme usko

asiaamme hänen huostaansa ja peljästyttäisi järjestelmällään: hän on

tuuliaispää. Minä ehdottaisin sinulle ett'et puhuisi täkäläisille

kaunottarille aineellisista merkeistä, ne eivät sitä ymmärtäisi.

Miten ne ymmärtäisivätkään! Se on liian ylevätä heistä: minäkään

tosin tuskin ymmärsin, mutta he nauraisivat.

Sillä aikaa kuin setä puhui, väänteli Aleksander kädessään jotain

kääröä.

-- Mitä sinulla on vielä siinä?

Aleksander oli kärsivällisyydellä odottanut tätä kysymystä.

-- Siinä on... aikoja sitten tahdoin teille näyttää... runoja: teitä

kerran huvitti...

-- Enpäs minä muista; ei ole tainnut minua huvittaa...

-- Nähkääs, setä, minä luulen että palveleminen on kuiva toimi,

johon sielu ei ota osaa. Mutta sielu janoaa lausumaan ajatuksiaan,

jakaa lähimmäisen kanssa tunteiden ja ajatusten kyllyyden, jotka sen

täyttävät...

-- No, mitä sitten? kysyi setä maltittomasti.

Minä tunnen luomisen kutsumuksen...

-- Se on, että sinä tahdot paitsi virkaasi työskennellä vielä muuta

-- niinkö se on ymmärrettävä vai miten? Sehän on sangen kiitettävää.

No mitä sitten? Kirjallisuuttako?

-- Niin, setä, minä tahdoin pyytää teitä, olisiko teillä tilaisuutta

sijoittaa yhtä ja toista...

-- Oletko varma, että sinulla on kykyä? Ilman sitä tulet olemaan

alhainen työmies taiteen alalla -- mitä hyvää siinä olisi? Jos on

kykyä -- on asia toinen: silloin voi työskennellä; voit paljon hyvää

matkaan saattaa ja sen ohessa on se omaisuutta -- maksaa kyllä sinun

pari sataa sieluasi.

-- Punnitsetteko senkin rahalla?

-- Niin, millä käsket? Mitä enemmän sinusta pitävät, sen enemmän

maksavat rahaa.

-- Mutta kunnia, kunnia? Siinä on laulajan todellinen palkinto...

-- Hän on jo väsynyt hoitamaan laulajoita: liian paljon löytyy

pyrkijöitä. Se oli muinoin, kunnia kävi kuin nainen jokaisen perässä,

mutta nyt huomaatko? Aivan kuin sitä ei olisi olemassa tahi se olisi

piiloutunut -- niin! Löytyy kuuluisuus, mutta kunniaa ei kuulu,

tahi se on sitten keksinyt taidon ilmestyä toisessa muodossa: se

joka parhain kirjoittaa, saa enimmän rahaa, joka huonommin -- elä

vihastu. Sen tähden nykyaikaan kunnollinen kirjoittaja elää myös

kunnollisesti, häntä ei palele eikä hän kuole ylisillä, vaikka hänen

jälessään ei juosta eikä häntä osoiteta sormella kuin mitä narria;

ovat käsittäneet että runoilija ei ole epäjumala, vaan ihminen:

katselee, kävelee, ajattelee ja tekee tyhmyyksiä kuin muutkin: mitä

siinä olisi sitten katseltavaa?

-- Kuin toiset -- mitä te sanotte setä! Kuinka saatatte niin puhua.

Runoilija on merkitty eri sinetillä: hänessä piilee korkeamman voiman

läheisyys...

-- Juurikuin muutamissa -- suuritieteilijöissä, kellosepissä ja

meikäläisissä tehtailijoissa. Newton, Guttenberg, Watt olivat myöskin

lahjoitetut korkeammalla voimalla, samoin kuin Shakespeare, Dante

y.m. Koettele saada, niinkuin minä, jollain keinolla meidän Parkalan

savi semmoiseksi, että siitä muodostuisi parempaa posliinia kuin

Saksan ja Serbian posliini on. Mitä luulet eikö siinä tarvitsisi

korkeamman voiman läheisyyttä?

-- Te sekoitatte taidetta käsityöhön, setä.

-- Jumala varjelkoon! Taide on erikseen, käsityö on erikseen, mutta

luominen voi olla toisessa sekä toisessa yhtä varmaan kuin voi olla

olemattakin. Jos sitä ei ole, niin käsityöläistä kutsutaan pelkäksi

käsityöläiseksi, eikä luojaksi, runoilijakaan ei ole runoilija ilman

luomisen henkeä, vaan kirjoittaja...

-- Eikö yliopistossa selitetty teille siitä? Mitä teille siellä

opetettiin?

Setää harmitti itseään, että oli niin pitkälle mennyt sen

selvittämisessä, jota piti yhteistajuisena totena.

"Tämä on todellisten tunteiden vuodattamisen näköistä" ajatteli hän.

-- Näytä, mitä sinulla on siellä? kysyi hän. -- Runoja!

Setä otti käärön ja alkoi lukea ensimmäistä sivua.

"Mistä joskus murhe ja kaiho

Kuin pilvi äkist' ilmaantuu

Ja syömmeen ristiriitaisehen..."

-- Annapas tulta, Aleksander.

Hän sytytti sikarin ja jatkoi:

"Toiveiden paikkaan sijoittuu?

Sieluhun miksi rankkasäänä

Niin raskas uni lankeaa

Ja lailla oudon onnettuuden

Se äkkiä sen tummentaa..."

-- Yhtä ja samaa on kerrottu ensimmäisessä neljässä värsyssä: siitä

tuli vettä, huomautti Piotr Ivanitsh.

Hän luki:

"Miks -- ken arvannevi sen --

Kylmiä nousee kyyneleitä

Kalvenneelle poskellen..."

-- Mitenkäs tämä on? Otsaan tunkeutuu hiki, mutta ei kyyneliä -- sitä

en ole nähnyt.

"Ja mikä silloin kohtaa meitä?

Taivaiden rauha kankainen

Hetkell' on sillä hirmuinen..."

-- Kauheaa, hirmustuttavaa, -- yhtä ja samaa.

"Taivasta katson: siellä kuu..."

-- Välttämättömästi kuu: ilman sitä en voi mitenkään tulla toimeen.

Jos sinulla on siinä unelma ja neito -- niin olet hukassa: silloin

jätän sinut.

"Taivasta katson: siellä kuu

Ääneti öiden valaisee,

Ja miettii, salat satavuoden

Hirmuiset itseensä hautailee."

-- Tuo ei ole hullummasta! Annapas vielä tulla... sikari on sammunut.

"Välkkäin tähdet eetterissä

Valon-vaihdoksissa väräjää

Ja kuni suostuin keskenänsä

Äänettömyyden säilyttää.

Niin maass' aina vaara pauhaa,

Ja paha meille ennustaapi,

Mi outona vaan keinuaapi,

Ett' on pettäväistä rauha;

Ja nimetön se ikäv'... on..."

-- Mihin jäinkään? -- Min, tuohon!

"Haihtuu se ja kiitää poijes

Ja tuulenpuuskanlainen on,

Mi jäljet peittää tukkohon

Eläinten aro-aavikkoilla."

Setä haukotteli ja jatkoi:

-- No, ei ole hyvä eläimiä siihen sekoittaa! Miksikä tässä on merkki?

Ahaa! Tuo oli surusta, mutta nyt tulee ilosta...

Hän alkoi nopeasti lukea, melkein itsekseen:

"Joskus paha henki meihin,

Kun asumahan majoittuupi

Silloin ihastus kuin säde

Sieluun väkisten tunkeutuupi...

Ja suloisesti rinta lyö..."

-- Ei ole hyvästi eikä huonosti! sanoi hän lopetettuaan. -- Mutta

ovathan muut aloittaneet huonoimminkin; koettele, kirjoita,

harjoittele, jos on halua, kenties kyky ilmestyy; sitten on eri asia.

Aleksander kävi murheelliseksi. Hän ei odottanut laisinkaan semmoista

arvostelua. Häntä lohdutti vähän se, että hän piti setäänsä kylmänä

ihmisenä, melkein sieluttomana.

-- Tuossa on käännös Schilleristä, sanoi hän.

-- Jo riittää; minä näen. Vai osaat sinä kieliä?

-- Minä osaan ranskan-, saksan-, ja vähän englannin-kieltä.

-- Toivotan onnea, olisit aikoja sitten sanonut: sinusta voi

paljon tehdä. Taannoin puhuit minulle politillisesta ekonomiasta,

filosofiasta, muinaistieteestä ja Jumala ties mistä vielä, mutta

tärkeämmästä et sanaakaan -- kainostelemisesi ei ollut paikallaan.

Minä löydän sinulle paikalla kirjallisuustointakin.

-- Tosiaanko, setä? Te sidotte minut kiitollisuuden velkaan! --

Sallikaa minun teitä syleillä.

-- Odota ensin, kunnes löydän.

-- Tahtoisitteko näyttää muutamia kyhäelmistäni tulevalle

päällikölleni. Antaisi hänen ymmärtää?...

-- En, ei ole tarvis; jos tarvitsee, niin voit itse näyttää,

mutta kenties ei tarvitsekaan. Lahjoitapas minulle ehdotuksesi ja

kyhäelmäsi?

-- Lahjoittaako? -- Olkaa niin hyvä setä, sanoi Aleksander, jota tämä

pyyntö miellytti. -- Jos tahdotte, niin minä teen teille lukujen

sisällöstä luettelon kronologillisessa järjestyksessä?

Ei tarvitse... Kiitoksia lahjasta. Evsei! Vie nämät paperit Vasilille.

-- Miksi Vasilille? Hän voi viedä toimitushuoneesen.

-- Hän pyysi minulta paperia liistaroidakseen jotain...

-- Kuinka, setä?... huusi Aleksander kauhistuksissaan ja tempasi

kimpun takaisin.

-- Lahjoitithan sinä sen minulle.

Mitä se sinuun koskee, mihin minä sinun lahjasi käytän?...

-- Te ette säästä mitään... ei mitään! -- vaikeroi hän epätoivoisena,

painaen molemmin käsin papereja rintaansa vastaan.

-- Aleksander, tottele minua, sanoi setä, tempaisten häneltä paperit:

et tarvitse perästä punastua, vieläpä sanot minulle kiitoksia.

Aleksander päästi paperit kädestään.

-- Tuossa on, vie Evsei, sanoi Piotr Ivanitsh. -- No, nyt sinun

kamarissasi on puhdasta ja hyvää: turhuuksia ei löydy; sinusta

tulee itsestäsi riippumaan, täytätkö huoneesi rojulla tahi jollain

käytettävällä. Mennään tehtaalle kävelemään, hengittämään raitista

ilmaa ja katsomaan miten ne tekevät työtä.

Aamulla Piotr Ivanitsh toi veljensä pojan departementtiin; ja sillä

välin kun hän puheli itse ystävänsä -- osaston päällikön kanssa --

tutustui Aleksander tämän hänelle uuden maailman kanssa. Hän haaveksi

yhä vielä ehdotuksista ja särki päätään sillä, että millainen

keisarillinen kysymys annetaan hänen ratkaistavakseen ja seisoi sillä

aikaa katsoa tirkistellen.

-- "Aivan kuin sedän tehdas!" päätti hän viimein "Kun siellä yksi

mestari ottaa palan ainetta, heittää se koneesen, kiertää yks, kas,

kolme kertaa, -- niin näkee, että siitä syntyy kukkura, pitkulainen

umpio tahi puoliympyrä; sitten antaa sen toiselle, se kuivaa sitä

tuulessa, kolmas kultaa, neljäs koristelee, ja siitä muodostuu

kuppi, vaassi tahi lautanen. Täällä samoin: tulee ulkopuolinen

anoja, antaa puoli köyristyneenä, surkealla hymyllä paperin --

mestari ottaa sen ja tuskin koskettaa kynällä, antaa toiselle,

se taas heittää tuhansien toisien paperien joukkoon -- mutta se

ei häviä: kun se on merkitty numerolla ja päivämäärällä, niin se

kulkee turmelematta kaksien kymmensien käsien läpi, hedelmöiden jo

tuottaen itselleen toisia samallaisia. Kolmas ottaa sen ja menee

kaapista jotakin hakemaan, katsahtaa kirjaan tahi muuhun paperiin,

sanoo muutamia loitsusanoja neljännelle -- ja se alkaa tärisyttää

kynää. Täristettyään antaa hän synnyttäjän uuden sikiönsä kanssa

viidennelle, -- se tärisyttää taas vuorostaan ja syntyy vielä

hedelmä, viides koristaa sen ja antaa etemmäksi, ja niin paperi

kulkee eteenpäin -- eikä katoa koskaan: sen muodostajat saattavat

kuolla, mutta se on olemassa kokonaisia vuosisatoja, kirjoituskone

tekee vakavasti, pysähtymättä ja väsymättä työtä, juurikuin oi olisi

ihmisiä olemassa, -- ainoastaan pyörät ja vieterit...

"Missä on järki, joka elähyttää ja kuljettaa tätä paperitehdasta?"

ajatteli Aleksander: "kirjoissako se lienee, itse paperissa vai näiden

ihmisten päissä?"

Ja niitä kasvoja sitten, joita hän täällä näki: tuntuu kuin kadulla

semmoisia ei kohtaisikaan ja etteivät käy ulkona: Jumalan valossa:

näyttää kuin olisivat siellä syntyneet ja kasvaneet, juurtuneet

paikkoihinsa kiinni ja siellä kuolevatkin. Adujew katsoi tarkkaan

osakunnan päällikköä: hän oli kuin Jupiter pilvenhaltija; kun hän

aukasee suunsa -- niin Merkuri juoksee vaskilevy rinnalla; jos hän

ojentaa kätensä, jossa on paperi -- niin kymmenen kättä ojentuu sitä

vastaan ottamaan.

-- Ivan Ivanitsh! sanoi hän.

Ivan Ivanitsh hyppäsi pöydän äärestä, juoksi Jupiterin luo ja seisoi

tämän edessä kuin lehti heinän edessä. Aleksanderia peloitti, eikä

tiennyt itsekään miksi.

-- Antakaa nuuskaa.

Tämä toi nöyrästi molemmin käsin auaistun nuuskarasian.

-- Koettakaa häntä! sanoi päällikkö osoittaen Adujewia.

-- Vai tämä siis minua rupeaa koettelemaan, ajatteli Adujew, katsoen

Iran Ivanitshin keltaista personaa ja sen kuluneita käsivarsia. "Onko

mahdollista että tämäkin ihminen ratkaisee keisarillisia asioita?"

-- Onko teillä hyvä käsi? kysyi Ivan Ivanitsh.

-- Käsi?

-- Niin käsiala. Koettakaa kirjoittaa tämä paperi puhtaaksi,

Aleksander ihmetteli tätä käskyä, mutta täytti sen kumminkin. Ivan

Ivanitsh rypisti kulmakarvojaan, katsottuaan hänen työtänsä.

-- Hän kirjoittaa huonosti, sanoi setä osaston päällikölle. Tämä

katsoi. -- Niin, huonosti: hän ei osaa puhtaaksi kirjoittaa. No,

kirjoittakoon aluksi vapautuslippuja, mutta sitten, kun vähän

tottuu, niin opettakaa häntä toimittamaan papereja: hän on oppinut

yliopistossa.

Pian Adujewista tuli yksi koneen resoreista. Hän kirjoitti,

kirjoitti, kirjoitti ilman loppua ja ihmetteli että aamuttain voi

tehdä jotain muutakin; mutta kun muisti ehdotuksiaan, niin puna nousi

kasvoille.

"Setä", ajatteli hän, "yhdessä olet sinä jo oikeassa, säälimättä

oikeassa; onko mahdollista että kaikessa käy niin? Olenko tosiaankin

erehtynyt innokkaissa ajatuksissani, lämpimässä uskossa ystävyyteen,

rakkauteen... ihmisiin... omaan itseeni?... Mitä elämä sitten on?"

Hän kumartui paperin yli ja tärisytti kovemmin kynäänsä, mutta

itsellään hänellä loistivat kyyneleet silmäripsien alla.

-- Sinulle kerrassaan onni hymyillee, sanoi Piotr Ivanitsh

veljensä pojalle. -- Minä palvelin alussa koko vuoden palkatta,

mutta sinä sait paikalla vanhempien palkan; se on 750 ruplaa,

vaan lahjapalkinnon kanssa tulee 1000 ruplaa. Kaunis summa ensi

alussa! Osaston päällikkö kiittää sinua; mutta sanoo sinun olevan

hajamielisen: milloin jätät välimerkit pois, milloin unhotat

kirjoittaa paperin sisällön. Ole niin hyvä, jätä tuo tapa: tärkein

asia on -- käännä huomiosi siihen, mikä on edessäsi, mutta älä kiidä

tuonne.

Setä osoitti kädellään ylös. Siitä saakka tuli hän vielä

ystävällisemmäksi veljensä pojalle.

-- Mikä oivallinen ihminen minun pöytäpäällikköni on, setä, sanoi

Aleksander kerran.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Me olemme lähenneet toisiamme.

Mikä korkea sielu, mitkä puhtaat, jalot ajatusten suunnat! Hänen

apulaisensa kanssa olen myöskin tutustunut: sillä ihmisellä näyttää

olevan luja tahto ja rautainen luonne...

-- Sinä siis olet ehtinyt tutustua niiden kanssa?

-- Niin, kuinkas muuten!...

-- Eiköhän päällikkö ole kutsunut sinua luokseen torstaisin?

-- On, kovasti on kutsunut joka torstai. Hän taitaa tuntea suuresti

myötätuntoisuutta minua kohtaan...

-- Mutta onko apulainen pyytänyt sinulta rahaa velaksi?

-- Kyllä setä, hyvin vähän... minä annoin hänelle 25 ruplaa, mikä

sattui mukanani olemaan; hän pyysi vielä 50.

-- Oletko jo ehtinyt antaa! Perhana! sanoi setä harmistuneena: --

minä olen tähän osaksi syyllinen, kun en sinua varoittanut; luulin

toki ettet olisi siihen määrään yksinkertainen, että kaksiviikkosen

tuttavuuden perästä menisit antamaan rahaa lainaksi. Ei sille mitään

mahda, pannaan synti puoleksi: kaksitoista ja puoli ruplaa on minun

takanani.

-- Kuinka, setä, antaahan hän takaisin?

-- Pidä taskuasi kiinni! Kyllä minä tunnen hänet: hänen takanaan on

minulta 100 ruplaa häviössä siltä ajalta, kuin siellä palvelin. Hän

ottaa kaikilta. Nyt jos hän pyytää, niin sano hänelle, että minä

käsken hänen muistamaan minun velkaani -- kyllä hän sitten eroaa!

Pöytäpäällikön luona älä käy.

-- Miksi en, setä?

-- Hän on kortinlyöjä! Panee sinun kahden samallaisen vekkulin väliin

kuin hän on itse, ne taas rupeavat yksistä puolin ja paljastavat

sinut, että jäät kopekatta.

-- Kortinlyöjä! sanoi Aleksander hämmästyneenä: -- onko se

mahdollista? Tuntuu, kuin hän olisi niin taipuisa sydämmen

vuodatuksiin...

-- Sano hänelle muun muassa, kun tulee puheeksi, että minä olen

ottanut sinulta kaikki rahat säilytettäväkseni, niin saat nähdä,

onko hän sitten taipuisa sydämmen vuodatuksiin ja kutsuuko sinua

milloinkaan torstaisin luokseen.

Aleksander vaipui ajatuksiin. Setä pudisti päätään.

-- Sinäpä arvelit, että siellä istuu sinun vieressäsi enkelejä!

Sydämmen vuodatuksia, erinäinen myötätuntoisuus! Luonnollisesti

tulisi ensin ajatella: elivätköhän nuo liene roistoja, jotka ovat

vieressäni? Turhaan olet tullut! sanoi hän: -- Todella turhaan!

Kerran kun Aleksander oli juuri herännyt, antoi Evsei hänelle ison

käärön ja kirjelapun sedältä.

"Vihdoinkin saat tuossa kirjallisuustointakin", kirjoitti setä

lapussa. "Eilen tapasin tuttavan sanomalehden toimittajan; hän lähetti

sinulle koetteeksi työtä."

Aleksanderin kädet vapisivat ilosta, kun hän aukasi käärön. Siellä

oli saksalainen käsikirjoitus.

"Mitä tämä on -- suorasanaista?" sanoi hän. "Mutta mistä aineesta?"

Hän luki ylhäältä lyijykynällä kirjoituksen:

Kirjoitus "lannasta", maantaloudellista osastoa varten. Pyydetään

pian kääntämään.

Kauan istui hän ajatuksissaan, sitten otti hitaasti, huoaten kynän

ja alkoi kääntää. Kahden päivän kuluttua oli kirjoitus valmis ja

lähetetty.

-- Oivallisesti, oivallisesti! sanoi hänelle muutaman päivän perästä

Piotr Ivanitsh! -- Toimittaja on sangen tyytyväinen, mutta sanoo

ettei kirjoitustapa ole kyllin vakavaa; no, mutta eihän ensimmäisestä

kerrasta voi niin paljon vaatiakaan. Hän tahtoo tutustua sinun

kanssasi: Mene hänen luokseen huomeniltana kello 7; hän on

valmistanut sinulle vielä yhden kirjoituksen.

-- Taasko samasta aineesta?

-- Ei jostain muusta; kyllä hän sanoi minulle, mutta minä olen

unhottanut... ah, niin! Perunasiirapista. Aleksander, sinä varmaan

synnyit paita päällä. Lopuksi alan toivoa, että sinusta tulee

kumminkin jotain: ehk'en pian sanonkaan sinulle, mitä varten olet

tullut. Ei ole vielä kuukautta kulunut, mutta joka haaralta sinulle

hyvyyttä virtaa. Sieltä saat 1000 ruplaa, toimittaja lupasi 100

ruplaa kuukaudelta neljästä paino arkista: se on jo 2200 ruplaa!

Ei! Minä aloin toisin tavoin, sanoi hän hieman kohotettuaan

kulmakarvojaan. -- Kirjoita äidillesi, että sinä olet sillä ja sillä

tavoin turvattu. Minä vastaan hänelle myöskin, kirjoitan, että minä

hänen hyvyydestään itseäni kohtaan olen tehnyt sinulle mitä olen

voinut.

-- Mamma tulee olemaan teille... oikein kiitollinen, setä, ja minä

myöskin... sanoi Aleksander huoaten, mutta ei heittäytynyt enää

syleilemään.