-- Kumma kun ei yksinään tule? -- sanoi hän: -- ei Maria Karpovna,
ei Anton Ivanitsh eikä pappikaan? Johan päivällisjumalanpalveluksen
olisi pitänyt loppua! Kas tuolla näkyy joku tulevan! Taitaa olla
Anton Ivanitsh... niin se onkin; siinä hän tulee, kun hänestä
puhutaan.
Kuka ei tuntisi Anton Ivanitshia. Hän on se ikuinen juutalainen.
Hän on aina ollut olemassa ja joka paikassa jo muinaisinakin
aikoina, eikä ole koskaan loppunut olemasta. Hän on ollut läsnä
sekä kreikkalaisissa että roomalaisissa pidoissa, söi tietysti
juottovasikkaa, jonka onnellinen isä oli eksyneen poikansa tulon
johdosta teurastanut.
Meidän Venäjällä hän löytyy monessa muodossa. Se, josta nyt puhumme,
on tämän kaltainen: Hänellä on parikymmentä sielua pantattuna
ja uudelleen pantattua; hän asuu melkein mökissä tahi jossain
eriskummallisessa aitan tapaisessa -- sisäänkäytävä jostain takaa,
hirsien yli, vitsa-aidan vierestä; parikymmentä vuotta on hän yhä
luvannut, että ensi keväällä ryhtyy uuden talon rakentamiseen.
Taloutta ei hän pidä kotona ollenkaan. Sitä ihmistä ei löydy hänen
tuttavistaan, joka olisi hänen luonaan syönyt päivällistä, illallista
tahi juonut kupillisen teetä, vaan ei löydy myöskään sitä ihmistä,
jonka luona ei hän olisi tehnyt sitä viiteenkymmeneen kertaan
vuodessa. Ennen muinoin kävi Anton Ivanitsh puettuna leveissä
housuissa ja kasakinissa [takki, jota kasakat käyttävät. Suom.
muistutus.], mutta, nyt käytti hän arkipäivinä tavallisia housuja
ja takkia, mutta pyhinä hännystakkiakin, Jumala ties mitä mallia.
Näöltään hän on lihava, sentähden ettei hänellä ole huolia, murheita
eikä mielenliikutuksia, vaikka hän teeskentelee, että muka kaiken
ikänsä on elänyt muiden murheilla ja huolilla; onhan se tietty,
etteivät muiden murheet meitä kuiveta: mutta niinhän on tapana lausua
ihmisillä.
Oikeastaan ei kukaan tarvitse Anton Ivanitshia, mutta hänettä ei
tapahdu yksikään juhlallisuus: ei häitä eikä hautajaisia. Hän
on kaikissa kutsutuissa päivällisissä ja iltamissa, kaikissa
kotineuvottelemisissa; hänettä ei oteta askeltakaan. Ajattelevat
kenties, että hän on hyvinkin tarpeellinen, täyttää ehkä jonkun
tärkeän tehtävän, antaa jonkin hyvän neuvon, parantaa oikeuden asian,
-- vielä mitä! Tämänkaltaista tehtävää ei kukaan usko hänelle,
sillä hän ei osaa mitään, eikä tiedä mitään: ei oikeusjutuissa, ei
välittäjänä eikä sovittajana -- ei kerrassaan mitään.
Mutta sen sijaan annetaan hänen esim. viedä terveisiä semmoiselta
tämmöiselle, hän vie ehdottomasti ja jääpi samalla aamiaiselle, --
tahi antaa sen ja sen tietää, että tunnettu paperi on saatu, mutta
millainen, sitä hänelle ei virketa, -- eli viedä sinne mesi-pytyn
tahi kourallisen siemeniä, mutta ettei vaan kaataisi tahi pudottaisi,
-- muistuttaa, milloin on nimipäivät. Vielä käytetään Anton
Ivanitshia semmoisissa asioissa, joita ei voi palvelijalle uskoa.
Sanovat: "Ei sovi Petrushkaa lähettää", sillä se kääntää koko asian.
Ei käyköön ennen Anton Ivanitsh. Tahi: Ei, sovi palvelijaa lähettää:
Semmoinen tahi tämmöinen voisi pahastua, parempi on lähettää Anton
Ivanitshin. Kylläpä kummastuttaisi kaikkia, jos häntä ei olisi
jossain päivällisillä tahi iltamassa!
-- Mutta missä on Anton Ivanitsh? kysyisi jokainen varmaan
kummastuksella. -- Mikä hänen on? Ja miksi ei häntä ole?
Päivällinen ei olisi päivällinen ilman häntä. Sitten lähetettäisiin
hänen luokseen joku kysymään, mikä hänen on, onkohan sairastunut,
tahi onko matkustanut jonnekin? Jos hän sattuisi olemaan sairas, niin
omaa sukulaistaan ei ilahutettaisi semmoisella osanotolla.
Anton Ivanitsh lähestyi Anna Pavlownan kättä.
-- Hyvää päivää, Anna Pavlowna hyvä, saan kunnian toivottaa onnea
uudelle...
-- Mille uudelle, Anton Ivanitsh? kysyi Anna Pavlowna, tarkastaen
itseään kiireestä kantapäihin.
-- Portin edessä on uusi silta! Varmaan ovat sen hiljan laittaneet?
Miksikähän laudat eivät hypi tullessaan pyörien alle? Katsoin ja
näin, uusi silta!
Tuttaviaan kohdatessaan, onnitteli hän. aina jollekin, oli se
sitten paaston aikaan, keväällä tahi syksyllä; jos suojan perästä
on pakkanen -- pakkasella, jos pakkasen perästä tulee suoja,
suoja-ilmalla.
Tällä kertaa ei ollut mitään tämän kalttaista, mutta hän keksi
sittenkin jotakin.
-- Teille lähettää terveisiä Aleksandra Wasiljewna, Matriona
Mihailowna, Piotr Sergeitsh, sanoi hän.
-- Kiitän nöyrimmästi, Anton Ivanitsh! Ovatko heidän lapsensa terveet?
-- Jumalan kiitos!
-- Minä tuon teille herran siunauksen: minun jälessäni tulee pappi.
Oletteko, rouvaseni, kuullut meidän Semen Arhipititshtia?
-- Mitä? kysyi Anna Pavlowna säikähtyen.
-- Hän on päättänyt päivänsä!
-- Mitä te sanotte! Milloin?
-- Eilen aamulla. Minulle annettiin tieto: illalla laukkasi poika
ilmoittamaan; minä läksin sinne, enkä maannut koko yönä. Kaikki ovat
kyynelissä: täytyi sekä lohduttaa että järjestää. Kaikkien kädet
olivat vielä voimattomat. Kyyneleitä vaan, kyyneleitä, -- minä olin
ainoa.
-- Herra, Herra Jumala! sanoi Anna Pavlowna päätään nykyttäen --
siinä on meidän elämämme! Kuinka se voi tapahtua? Laittoihan hän
terveisiä teidän kanssanne viime viikolla!
-- Niin hyvä ystävä! mutta hän on jo monta aikaa sairastanut, vanha
ukko: ihme että niinkin kauan on pystyssä pysynyt!
-- Mikä vanha! Hän oli ainoastaan vuotta vanhempi minun
miesvainajatani. Tulkoon hänelle taivaan valtakunta! sanoi Anna
Pavlowna, ristien silmiään. -- Säälittää minua Feodoria Petrowna
parka! Hän jäi lapset käsivarrelle. Se ei ole leikin tekoa: viisi
kappaletta ja melkein kaikki tyttäriä! Milloin hautajaiset ovat?
-- Huomenna.
-- Jokaisella näkyy olevan omat surunsa, Anton Ivanitsh; minä taas
poikaani saatan matkalle.
-- Mitäpä sille mahtaa, kaikki olemme ihmisiä! Kärsi, on sanottu
pyhässä raamatussa.
-- Älkää toki suuttuko, että teitä vaivaamme tulemaan tänne surua
kanssamme hälventämään; te rakastatte meitä kuin sukulainen.
-- Voi, hyvä ystävä, Anna Pavlowna, ketä minä rakastaisin kuin
sukulaista ellen teitä? Montakohan meillä teidän kalttaistanne
löytyy? Ette tiedä itsellenne arvoa antaa. Pääni on täynnä puuhaa:
oma rakennuksenikin pyörii päässäni. Koko eilisaamun mellastin
urakkamiehen kanssa, mutta emme kumminkaan sovi. Miksipä en lähtisi,
mietiskelin? Mitä hän, ajattelin, voisi siellä yksin minutta toimia.
Hän ei ole enää nuori ihminen, päänsä voisi sekasin mennä. -- Jumala
antakoon teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kun ette meitä unhoita.
Tosiaan en tunne kohta itsiäni: semmoinen tyhjyys on päässä, en näe
mitään! Kurkku on kyyneleistä kuivanut. Pyydän teitä haukkaamaan:
varmaan olette väsynyt ja ehkä nälässäkin. --
-- Kiitän nöyrimmästi! Totta puhuakseni otin ohimennen pienen
kulauksen Sergei Petrovitshin luona ja sieppasin palasen päälle. No,
mutta eihän tuokaan häiritse. Kun pappi tulee, antaa hänen siunata!
Tuolla hän on jo porteilla.
Pappi tuli. Tulipa Maria Karpownakin lihavan, punaposkisen tyttärensä
kanssa, jolla oli hymy huulilla ja itkusta punaiset silmä. Sofian
silmät ja koko kasvojen juonne sanoivat selvästi: minä tulen
yksinkertaisesti rakastamaan, ilman juonia, hoidan miestäni kuin
lapsenpiika, tottelen häntä kaikessa enkä ole koskaan olevinani häntä
viisaampi; miten voisikaan olla miestään viisaampi? Se on synti!
Hoidan ahkerasti talouttani, ompelen; synnytän hänelle puolen tusinaa
lapsia, imetän niitä, hoidan, puen ja ompelen heille itse. Poskien
lihavuus ja terveys sekä rintojen täyteläisyys vakuuttivat kyllä
lupauksen lapsista. Kyyneleet silmissä ja surullinen hymy vaikuttivat
ettei muotonsa tällä hetkellä ollut proosallinen.
Kaikkein ensiksi pidettiin jumalanpalvelus, jonka ohessa Anton
Ivanitsh kutsui palvelijat, sytytti kynttilät, otti papilta kirjan
vastaan, kun tuo oli lakannut lukemasta ja antoi sen lukkarille,
sitten täytti hän pullon siunatulla vedellä, pisti sen taskuun ja
sanoi: se on Agafia Nikitishnalle. Istuttiin pöydän ääreen. Paitsi
Anton Ivanitshia ja pappia, ei kukaan, tavan mukaan, koskenut
mihinkään, sen sijaan teki Anton Ivanitsh täyden kumman tälle homeron
kalttaiselle aamiaiselle. Anna Pavlowna itki yhä ja pyyhki salavihkaa
kyyneleitään.
-- Älkää viitsikö enää, hyvä ystävä, Anna Pavlowna vuodattaa
enemmän kyyneleitä! sanoi Anton Ivanitsh teeskennellyllä harmilla,
täytettyään ryypyn kirsikkaviinillä. -- Laitatteko häntä sotaan,
vai mitä? -- Sitten juotuaan ryypyn puoleksi, alkoi hän maiskuttaa
huuliaan.
-- Sepä vasta kirsikkaviiniä! Semmoinen lemu kuin siitä läksi!
Tällaista, hyvä ystävä, ei löydä koko kuvernöörin läänissä, sanoi
hän, osoittaen suurinta tyytyväisyyttä.
-- Tämä on kol... kolmen vuotista, virkkoi Anna Pavlowna nyyhkien:
tänään aukasin... pullon... teitä varten.
-- Hyi, Anna Pavlowna, ilettää katsella teitä, alkoi taaskin Anton
Ivanitsh: -- ei ole ketään, joka teille antaisi ruoskaa, tarvitsisi
oikein löylyttää.
-- Ajatelkaa, Anton Ivanitsh, ainoa poika on minulla ja sekin häviää
silmistäni, kun kuolen, niin ei ole kuka hautaan panisi.
-- Entäs mitä varten me olemme olemassa? Olenko minä teille vieras,
vai mitä? Mikä kiire teillä on kuolemaan? Saammepa nähdä, niin
menette vielä naimisiin! Saisin häissänne hyppiä! Lopettakaa jo itkut!
-- En voi, Anton Ivanitsh, tosiaan en voi; en tiedä itsekään niistä
kyyneliä keräytyy.
-- Tämmöistä poikaa ruveta lukon takana pitämään! Antakaa hänelle
vapautensa, niin hän kohottaa siipensä, tekee teille semmoisia
ihmeitä: kokoo itselleen arvonimiä.
-- Teidän huulet ovat luotu vaan mettä juomaan! Miksi otitte niin
vähän piirakkaa? Ottakaa vielä.
-- Otan kyllä: kun tämän palan ensin lopetan.
-- Teidän maljanne, Aleksander Fedoritsh! Onnellista matkaa! Palatkaa
pian takaisin ja naikaa: Miksi te, Sofia Wasiljewna, punastuitte?
-- En minä... minä muuten...
-- Oh, niitä nuoria! -- Teidän kanssanne he, he, he! ei tunne surua
Anton Ivanitsh, sanoi Anna Pavlowna: -- niin osaatte huvittaa: --
antakoon Jumala teille terveyttä! Juokaa toki vielä kirsikkaviiniä!
-- Juon, hyvä ystävä, juon, miksi en jäähyväisillä joisi!
Aamiainen päättyi. Kyytimies oli aikoja sitten valjastanut
kuormarattaat. Ne tuotiin portaiden eteen. Palvelijat juoksivat
toinen toisensa perässä. Yksi kantoi matkalaukkua, toinen -- nyyttiä,
kolmas -- säkkiä ja menivät jälleen jotain uutta hakemaan. Niinkuin
kärpäset makeiden rohtojen ympäri, täyttivät palvelijat rattaat;
jokainen pyrki sinne käsineen.
-- Noin olisi mukavampi panna matkalaukku -- puhui yksi: -- mutta
tuohon vasu ruokatavaroiden kanssa.
-- Mihinkäs, hän panee jalkansa? vastasi toinen: -- antaa matkalaukun
olla ennen pitkin, vasun voi panna sivulle.
-- Mutta silloin vierii polsteri alas, jos matkalaukku pannaan
pitkin: parempi poikki. Mitä muuta? Ovatko saappaat sälytetyt?
-- En tiedä. Kuka sälytti?
-- Minä en sälyttänyt. Menepäs ja katso -- eiköhän siellä ylhäällä
ole.
-- Mene itse.
-- Entäs sinä? Näethän ettei minulla ole aikaa!
-- Kas tuossa on vielä, älkää unohtako tätä! huusi tyttö, työntäen
päiden sivutse kättänsä, jossa oli myttynen.
-- Anna tänne!
-- Pistäkää nämä jollain tavalla myös matkalaukkuun; äsken nämä
unhotettiin, sanoi toinen, nousten jalkaraudalle ja antaen harjaa ja
kampaa.
-- Mihin sen nyt pistän? huusi hänelle lakeija: -- mene tiehesi!
Näethän, että matkalaukku on jo alimmaisena!
-- Rouva käski; mitäs se minua liikuttaa, vaikkapa heittäisitte
maantielle, tuommoiset pirut!
-- Anna tänne sitten kiiruusti; nämät voi syrjästä pistää taskuun.
Aisahevonen nosteli ja pudisteli vähän väliä päätään. Silloin
antoi aisakello itsestään joka kerta kimakan äänen, joka muistutti
erohetkeä, sivuhevoset seisovat ajatuksissaan; päät alaspäin, aivan
kuin ymmärtäen edessä olevan matkan suloisuudet, silloin tällöin
huiskuttivat häntiään, tahi hamuilivat aisahevosen alahuulta Vihdoin
tuli päättävä hetki. Vielä kerran rukoiltiin.
-- Istukaa, istukaa kaikki! komensi Anton Ivanitsh: -- olkaa hyvä ja
istukaa, Aleksander Feodoritsh! ja sinä Evsei istu. Istu nyt vaan,
istu! -- Itse hän tuskin istahti yhdellä sivulla hetkiseksi tuolille.
-- No, nyt Jumalan haltuun!
Silloinpa Anna Pavlowna alkoi ulvoa ja hyppäsi Aleksanderin kaulaan.
-- Hyvästi, hyvästi ystäväni! kuului kesken ruikutusta. Näenkö sinua
enää koskaan?
Enempää ei voinut eroittaa. Samassa alkoi kuulua toisen kellon ääni:
pihalle lensi kolmen hevosen vetämät kärryt. Kärryistä hyppäsi alas
joku nuori mies, kokonaan pölyssä, juoksi kamariin ja heittäysi
Aleksanderin kaulaan.
-- Pospelow! -- -- -- Adujew... huusivat molemmat yht'aikaa,
puristaen toinen toistaan sylissään.
-- Mistä te tulette, kuinka?
-- Kotoa, varta vasten ajoin vuorokausia, sanomaan sinulle
jäähyväisiä.
-- Ystävä, ystävä! todellinen ystävä! sanoi Adujew kyyneleet silmissä.
-- Sadan kuudenkymmenen virstan päästä tulla sanomaan jäähyväisiä!
Oi, löytyy maailmassa ystävyyttä! Eikö totta, ikuisesti, sanoi
Aleksander ja puristi tulisesti ystävänsä kättä ja heitti itsensä
häntä vasten.
-- Hautaan saakka! vastasi toinen puristaen vielä kovemmin kättä ja
heittäen itsensä Aleksanderia vasten.
-- Kirjoita minulle!
-- Kyllä, kyllä, kirjoita sinäkin.
Anna Pavlowna ei osannut kylliksi hyväillä Pospelowia. Lähtö tuli
pitkitetyksi puolella tunnilla. Vihdoinkin tuli lähtö. Kaikki
läksivät jalkaisin lehtoon asti. Sillä välin kun Sofia ja Aleksander
kulkivat pimeän porstuan läpi, heittäysivät he toistensa syliin.
-- Sascha! Sascha kulta! -- -- Senitsha -- -- kuiskasivat he ja sanat
kuolivat suuteloon.
-- Unhotatteko minut siellä? sanoi Sofia kyyneleissä.
-- Oi, kuinka vähän te minua tunnette! Minä palaan, uskokaa, eikä
toinen koskaan -- --
-- Ottakaa tämä pian: siinä on minun hiukseni ja sormus.
Aleksander piiloitti huolellisesti molemmat taskuunsa. Edellä kulki
Anna Pavlowna poikansa ja Pospelowin kanssa, sitten Maria Karpowna
tyttärensä kanssa, ja lopuksi pappi Anton Ivanowitshin kanssa. Vähän
matkan päässä kulki kuorma. Kyytimies voi töin tuskin pidättää
hevosiaan. Palvelijat ympäröivät portilla Evseitä.
-- Hyvästi, Evsei Ivanitsh! hyvästi kyyhkyseni, älä unhoita meitä!
kuului joka haaralta.
Hyvästi veikkoset, hyvästi, älkää muistelko minua pahalla.
-- Hyvästi, Evsei; hyvästi sydänkäpyseni! sanoi äiti, syleillen häntä:
-- Tuossa on sinulle jumalan kuva; se on minun siunaukseni. Muista
uskoasi, Evsei, älä mene väärään uskoon, siinä tapauksessa minä
kiroon sinut! Älä juo, äläkä varasta; palvele herraasi totisesti ja
uskollisesti. Hyvästi, hyvästi!...
Hän peitti kasvonsa esiliinalla ja poistui.
-- Hyvästi, äiti! mutisi Evsei pitkäveteisesti. Hänen luokseen
heittäysi kaksitoista vuotias tyttö.
-- Sano jäähyväiset sisarellesi! sanoi eräs eukko.
-- Sinunkin pitää olla jokapaikassa! sanoi Evsei, suudellen tyttöä.
-- No hyvästi, hyvästi! Mene nyt tupaan paljassäärinen!
Erikseen toisista, viimeisenä seisoi Agrafena. Hänen kasvonsa
kävivät viheliäisiksi. -- Hyvästi Agrafena Ivanowna! sanoi hitaasti,
kohottaen ääntänsä Evsei ja ojensi hänelle kätensä, Agrafena antoi
itseään syleillä, mutta ei vastannut syleilyyn; hänen kasvonsa
vääntyivät ainoastaan.
-- Tuossa on sinulle! sanoi hän vedettyään esivaatteensa alta ja
pistettyään Evseille jotakin sisältävän säkin. -- Varmaankin sinä
pietarilaisten kanssa alat seurustella! lisäsi Agrafena ja katsoi
häneen kierosti. Tämä katse osoitti sekä surua että mustasukkaisuutta.
-- Minäkö seurustelisin, minä? alkoi Evsei. -- Herra hakatkoon minut
palasiksi tällä paikalla ja silmäni päästä haljetkoon! Maan alle saan
vajota, jos minä siellä jotain sellaista...
-- Hyvä, hyvä! mutisi Agrafena epäillen: -- mutta itse -- uh! -- Olin
vähällä unhottaa! sanoi Evsei ja veti esille taskustaan likaisen
korttipakan. -- Tuossa, Agrafena Ivanowna, teille muistoksi; ettehän
täällä niitä mistään saa.
Agrafena ojensi kättään.
Lahjoita minulle, Evsei Ivanitsh! huusi Proshka joukosta.
-- Sinulleko! Ennen minä poltan, kuin sinulle lahjoittaisin! Hän
pisti kortit taskuunsa.
-- Anna toki minulle, sinä pöllö! sanoi Agrafena.
-- En anna Agrafena Ivanowna, tehkää mitä tahdotte, en anna, te
rupeaisitte hänen kanssaan korttia lyömään. Hyvästi!
Hän viittasi, taakseen katsomatta kädellään ja meni laiskasti kuorman
perässä, jonka hän luultavasti olisi kantanut selässään Aleksanderin
kyytimiehen kanssa hevosineen päivineen.
-- Kirottu! sanoi Agrafena, katsoen hänen jälkeensä ja pyyhkien
huivin nurkalla tippuvia kyyneleitä.
Lehdon luona seisattuivat. Sillä välin kun Anna Pavlowna itki ääneen
ja otti jäähyväisiä pojaltaan, pudisti Anton Ivanitsh yhtä hevosta
kaulasta, otti sitä sen jälkeen kiinni sieraimista ja täristi
molemmalta puolta. Hevonen ei ollut siitä ollenkaan tyytyväinen,
sillä se irvisti hampaitaan ja korskui.
-- Vedä tiukemmalle aisahevosen satulavyötä, sanoi hän kyytimiehelle:
-- etkö näe, että satula on vinossa.
Kyytimies katsahti satulaan ja kun näki että satula oli paikallaan,
ei liikahtanut kuskin istuimelta, korjasi vaan piiskalla vähän
mäkivöitä.
-- Nyt on aika. Jumala on kanssanne! sanoi Anton Ivanitsh: riittää
jo Anna Pavlowna, älkää kiusatko itseänne enempää! Mutta te
Aleksander Feodoritsh; teidän täytyy joutua päivällä Shishkoviin.
Hyvästi, hyvästi, antakoon Jumala teille onnea, arvonimiä, ristejä,
kaikellaista hyvää kaikkea omaisuutta ja rikkautta!!! No, Jumalan
haltuun; anna hevosten mennä ja katso, että ajat hiljempaa vierteen
kohdalla! lisäsi hän, puhuen kyytimiehelle.
Aleksander istui, silmät itkusta punaisina rattaille, mutta Evsei
lähestyi rouvaa, kumarsi hänelle jalkoihin asti ja suuteli hänen
kättänsä. Rouva antoi hänelle viiden ruplan setelin.
-- Katso Evsei ja muista: jos palvelet hyvin, niin naitan sinut
Agrafenalle, jos et, niin -- --.
Hän ei voinut jatkaa puhettaan. Evsei kiipesi kuskilaudalle.
Kyytimies, joka oli ikävystynyt pitkällisestä odottamisesta, tuli
nähtävästi vireäksi; hän painoi hattuaan, asettausi mukavammin
ja nosti ohjaksia; hevoset alkoivat hiljakseen juosta. Hän lyödä
lämäytti väliin toista, väliin toista sivuhevosta, ne alkoivat
laukata, ponnistivat tietä pitkin metsän taakse.
Saatto-joukko jäi ääneti ja liikkumatta seisomaan tomupilvessä,
siksi kunnes rattaat katosivat näkyvistä. Anton Ivanitsh tointui
ensimmäiseksi.
-- No -- nyt kotiinsa jokainen! sanoi hän.
Aleksander katsoi rattaista niin kauvan kuin voi taakseen, sitten
kaatui hän tyynylle, kasvot alaspäin.
Älkää jättäkö minua onnetonta, Anton Ivanitsh! sanoi Anna Pavlowna!
-- syökää päivällistä täällä!
-- Kyllä, hyvä ystävä, minä olen valmis: kenties syön illallistakin.
Niin voisitte olla yötäkin.
-- Mutta miten: huomenna ovat hautajaiset!
-- Ah, se on totta! Minä en teitä kiusaa! Sanokaa minulta terveisiä
Feodoria Petrownalle, että sydämmestäni olen pahoillani hänen
surustaan ja että olisin itse tullut häntä tervehtimään, mutta Jumala
lähetti minullekin surun -- saatoin poikaani.
-- Sanon, kyllä sanon, en unhota!
-- Sascha kyyhkyseni! kuiskasi Anna Pavlowna, katsoen taakseen. --
Häntä ei ole enää, katosi näkyvistäni!
Hän istui koko päivän ääneti, ei syönyt päivällistä, eikä illallista.
Mutta sen sijaan puhui, söi päivällistä sekä illallista Anton
Ivanitsh.
-- Missä asti hän lienee minun kyyhkyseni? sanoi Anna Pavlowna
ainoastaan silloin tällöin.
-- Kyllä hänen pitäisi olla jo Neplujevassa, Ei, mitä minä
valehtelen? Ei hän vielä ole Neplujevassa, mutta alkaa lähestyä,
siellä hän juo teetä, vastasi Anton Ivanitsh.
-- Ei, hän ei juo koskaan tähän aikaan. Sillä tavoin matkusti Anna
Pavlowna ajatuksissaan hänen kanssaan. Sitten kun, hänen laskunsa
mukaan, pojan piti jo olla Pietarissa, niin rukoili hän väliin ja
povasi korteilla väliin, tahi puheli pojastaan Maria Karpownan kanssa.
Mutta poika?
Hänet kohtaamme Pietarissa.