I.

Kerran kesällä, Gratshahin kylässä, köyhänpuolisen tilanomistaja Anna

Pavlovna Adujevin luona nousivat kaikki emännästä alkaen kahlekoiraan

Barbosiin asti päivän valetessa.

Ainoastaan Anna Pavlovnan ainoa poika Aleksander Fioderitsh makasi,

niinkuin kahdenkymmenen vuotisen nuorukaisen tulee maata, sankarin

unessa; mutta talossa kaikki vaan hyörivät ja pyörivät. Palvelusväki

kävi kumminkin varpaisillaan ja puhui kuiskaten, etteivät olisi

herättäneet nuorta herraa. Jos joku hiukankin kolautti tahi

puhui kovaa, niin Anna Pavlovna ilmestyi paikalla kuin ärsytetty

emätiikeri, rankasi varomatonta aika ripityksellä, loukkaavalla

haukkumanimellä, sattuipa välistä, että vihansa ja voimiensa mukaan

töykkäykselläkin.

Kyökissä laitteli ruokaa kolme käsiparia aivan kuin kymmenelle

hengelle, vaikka koko herrasväen perheessä oli kaikkiaan vaan

Anna Pavlovna ja Aleksander Fioderitsh. Liiterissä pyyhittiin ja

voideltiin ajopeliä. Kaikki toimivat ja tekivät pää hiessä työtä.

Barbos yksinään vaan ei toiminut mitään, mutta sekin otti tavallansa

osaa yleiseen hyörinään. Silloin kun sen ohitse kulki lakeija, kuski,

tahi tyttö sipsutti, huiski se hännällään ja haisteli tarkasti ohitse

kulkevata. Siltä kumminkin näytti, kuin se olisi silmineen kysynyt:

tokkohan minulle vihdoinkaan sanovat, mikä kumman hyörintä meillä on

tänään?

Hyörintää oli senvuoksi, kun Anna Pavlovna laski poikansa Pietariin

palvelukseen, tahi, kuten hän sanoi, ihmisiä katsomaan ja itseään

näyttämään. Häntä kuolettava päivä! Senvuoksi hän onkin niin

murheissaan ja liikutettu. Useasti, kesken puuhia, aukasee hän suunsa

käskeäkseen jotain ja pysähtyy yht'äkkiä kesken sanaa, ääni pettää

hänet, hän kääntyy syrjään, pyyhkii jos ehtii kyyneleen, jos ei ehdi,

niin pudottaa sen matkalaukulle, johon hän itse pakkasi Sashinkalleen

liinavaatteita. Kyyneleet kiehuivat aikoja sitten hänen sydämmessään;

ne nousivat kulkkuun, painoivat rintaa ja olivat valmiit valumaan

kolmena virtana; näytti niinkuin hän olisi säästänyt niitä

jäähyväishetkeksi, päästäen niitä silloin tällöin pisaran kerrassaan.

Ei ainoastaan hän itkenyt erohetkeä. Sashinkan kamaripalvelija

Evsei, suri myöskin kovasti. Hän valmistelihe lähtemään herran

kanssa Pietariin, jätti kaikista lämpimimmän nurkan talosta, uunin

päällyksen Agrafenan kamarista, ensimmäisen ministerin Anna Pavlownan

talouden hoidossa ja -- mikä oli vielä kaikesta tärkein Evseista,

rouvan ensimmäisen emännöitsijän.

Uunin päällyksen takana oli ainoastaan tilaa asettaa sinne pari

tuolia ja pöytä, jolla valmistettiin teetä, kahvia ja haukattavaa.

Evsei sijoittuu myös uunin takanakin ja Agrafenan sydämeen. Toisella

tuolilla istui Agrafena itse.

Historia Agrafenasta ja Evseista oli talossa jo vanha taru. Hänestä,

niinkuin kaikesta muustakin maailmassa puhuttiin ja parjattiin

molempia, ja sitten, niinkuin kaikesta muustakin taukosivat. Itse

rouva oli tottunut näkemään heitä yhdessä ja he olivat onnellisina

kokonaista kymmenen vuotta. Kuinkahan moni voi elämästään laskea

kymmenen onnellista vuotta! Siksipä tulikin tuo häviöhetki! Hyvästi

lämmin nurkka, hyvästi Agrafena Ivanowna, hyvästi turakka-peli,

kahvit, viina ja kirsikkaviini -- hyvästi kaikki!

Evsei istui äänetönnä ja huokaili syvästi. Agrafena puuhaili,

kulmakarvat rypistettyinä, taloutta. Hänen surunsa tuli myös

tavallansa ilmi. Samana päivänä kaasi hän harmissaan teen, sen

sijaan kun olisi pitänyt antaa tavallisuuden mukaan rouvalle

ensimmäisen kupillisen väkevätä teetä, viskasi hän sen ulos: "Ei

kenenkään tarvitse saada sitä", ja vahvana otti hän torat vastaan.

Kahvi hänellä kiehui liiaksi, kerma paloi, ja kupit putoilivat

hänen käsistään. Hän ei pannut tarjotinta pöydälle, vaan heitti

rämähytti; ei aukaissut kaappia eikä ovea, vaan paiskoi niitä.

Hän ei itkenyt, vaan oli vihainen kaikesta ja kaikille. Tämä oli

sitäpaitsi ylimalkaan pääpiirteenä hänen luonteessaan. Hän ei ollut

koskaan tyytyväinen; ei mikään ollut hänen mielensä mukaan; aina hän

nurisi ja kanteli. Mutta tällä päättävällä hetkellä paljastui hänen

luonteensa kaikkine ominaisuuksineen. Kaikista enemmän näytti hän

olevan vihanen Evseille.

Agrafena Ivanowna!... sanoi Evsei surkuteltavalla äänellä ja

lempeästi, joka ei oikein sopinut hänen pitkälle tukevalle

ruumiilleen.

-- No mitä sinä tässä istut, lörppäsuu? -- vastasi hän, aivankuin

Evsei olisi siinä ensimmäistä kertaa istunut. -- Laske minua: minun

täytyy saada pyyheliinan.

-- Ah, Agrafena Ivanowna! toisti hän laiskasti huoaten ja nousten

tuolilta ja samassa laskeutuen taaskin istumaan, kun Agrafena oli

ottanut pyyheliinan.

-- Siinä vaan nyyhkii! Mokomasta nokkaviisaasta on pääsemättömässä!

Jumalani, mikä rangaistus! Eikä hänestä pääse!

Helinällä pudotti hän lusikan huuhtomavatiin.

-- Agrafena! kuului yht'äkkiä toisesta kamarista: Luulen sinun

tulleen hulluksi! Etkö tiedä, että Sashenko makaa. Tappeletko

lemmittysi kanssa jäähyväisiksi, vai mitä?

-- Sinun mielestäsi ei saisi liikahtaa, istua vaan kuin kuollut!

suhisi Agrafena käärmeen tavalla, pyyhkien kuppia molemmin käsin,

juurikuin hän olisi aikonut särkeä sen palaisiksi.

-- Hyvästi, hyvästi! sanoi Evsei hirmuisella huokauksella: -- tämä on

viimeinen päivä Agrafena Ivanowna.

-- Jumalan kiitos! viekööt pirut teidät täältä: tilavampi on sitten.

Laske tuossa nyt, ei ole astumasijaa: niin levitti tuossa jalkansa!

Evsei kosketti häntä olkapäästä -- silloin kun Agrafena oli vastannut

hänelle. Hän huokasi jälleen, mutta paikasta ei liikahtanut; turhaa

olisi ollutkin liikahtaa: Agrafena ei kumminkaan sitä tahtonut. Evsei

tiesi sen eikä ollut milläänkään.

-- Kukahan minun paikallani istunee? -- sanoi hän yhä huoaten.

-- Haltia! -- vastasi Agrafena änkyttäen.

-- Suokoon Jumala! kun vaan Proshko ei istuisi. Mutta kuka teidän

kanssanne nyt pelaa turakkaa?

-- No, vaikkapa Proshkokin, mitähän vaaraa siinä olisi? huomautti

Agrafena pistävästi.

Evsei nousi.

-- Älkää peljätkö, Proshkon kanssa Jumal' avita, älkää peljätkö!

sanoi hän rauhattomasti ja melkein vihaisesti.

-- Kuka minua voisi kieltää? sinäkö, vai mitä, mokomakin hyvä

esimerkki?

-- Hyvä ystävä, Agrafena Ivanowna, alkoi hän rukoilevalla äänellä;

ottaen häntä -- vyötäisten ympäri, sanoisin minä, jos hänellä olisi

ollut vähintäkään tunnusmerkkiä vyötäisiin.

Mutta Agrafena vastasi syleilyyn töykkäyksellä rintaa vasten. -- Hyvä

ystävä, Agrafena Ivanowna, jatkoi hän: -- tokkohan Proshko rakastaisi

teitä, niinkuin minä olen rakastanut? Katsokaa millainen häpeämätöin

ihminen hän on: ei anna yhdellekään naiselle rauhaa. Mutta minä!

a--ah! Te olette minusta kuin simruuti silmieni edessä! Jos ei

herrasväen tahto tulisi kysymykseen, niin... ah!...

Sitä sanoessa pörähti hän itkemään ja viittasi kädellään. --

Agrafenakaan ei voinut pidättää itseään: hänen surunsa puhkesi

kyynelinä ilmi.

-- Mutta jätätkö sinä minut rauhaan kirottu? sanoi hän itkien: --

Mitä tuossa hupakko mökötät! Välittäisinkö minä Proshkosta! etkö näe

itsekin, ettei häneltä kuule kunnollista sanaa? muuta ei osaakaan

kuin käsiään hätistellä.

-- Hätyyttääkö hän teitäkin? Sitä hylkiötä. Te tietysti ette virka

mitään! Minäpä häntä. --

-- Koettakoon vaan, niin saa nähdä! Eikö palvelijoiden joukossa ole

muitakin naisia kuin minä? Proshkon kanssako viitsisin! kaikkiapa

vielä luulet! Hänen vieressään kuvattaa istuakin -- suurin sika

sioista! Häntä saa pitää yhä silmällä, ettei vaan löisi toista

ihmistä tahi sieppaisi käsistä jotain herrasväen omaa -- niin ettei

sitä huomaakaan.

-- Agrafena Ivanowna, jos kumminkin niin tapahtuisi -- onhan kiusaaja

voimakas -- niin pankaa ennen Grishko tänne istumaan: hän on

kumminkin hyvätahtoinen, hiljainen työmies, eikä irvihammas.

-- Löysipä vielä jotain! sanoi Agrafena hänelle: -- mitä sinä minua

jokaiselle tarjoat, olenko minä mikä... Mene tuosta tiehesi! Paljon

löytyy teitä velikultia, johon tässä rupeisin jokaisen kaulassa

riippumaan: enpä ole sitä laatua. Sinun kanssasi ainoastaan,

mokomankin pahanhengen, on kiusaaja syntieni tähden minut kietonut,

sitäkin kadun... löysipä toki jotain!

-- Jumala teitä palkitkoon hyvyydestänne! Niin kuin raskas taakka

putosi hartioiltani! huudahti Evsei.

-- Onpahan nyt iloissaan! rääkäsi Agrafena kuin peto: -- onpahan toki

iloittavaa -- iloitse nyt!

Hänen huulensa kävivät vaaleiksi vihasta. Molemmat olivat ääneti.

-- Agrafena Ivanowna! sanoi Evsei vähän ajan perästä.

-- No, mitä vielä?

-- Olenhan aivan unhottanut: aamusta lähtien ei ole suussani ollut

edes kaste-pisaraakaan.

-- Sitähän sinä vaan --.

-- Murheesta, hyvä ystävä. Hän otti kaapin alahyllyltä, sokeritopan

takaa juomalasillisen viinaa ja kaksi hirmuista leipäpalaa kinkun

kanssa. Kaikki tämä oli hänelle huolellisella kädellä varustettu. Hän

työnsi Evseille kaiken tämän, sillä tavalla, ettei edes koirillekaan

niin työnnetä. Toinen palanen putosi maahan.

-- Se, tukehdu! Toivon että... no hiljempaa, älä maiskuta suutasi,

että kuuluu ympäri koko taloa.

Hän kääntyi toisaalle päin ikäänkuin halveksimalla, mutta Evsei

alkoi verkalleen syödä ja katseli kulmiensa alta Agrafenaa ja peitti

toisella kädellään suutaan.

Sillä välin näkyi portista postimies, joka ajoi kolmella hevosella.

Aisa-hevosen kaulan ylitse oli heitetty vemmel. Kello, joka oli

satulaan kiinni sidottu, väänteli väkinäisesti ja humisevalla äänellä

kieltään sidotun juopuneen tavalla, joka on arestiin pantu. Postimies

sitoi hevoset liiteriin katoksen alle, heitti lakin päästään, otti

sen sisältä likaisen pyyheliinan ja pyyhki hien kasvoiltansa.

Nähtyään hänet ikkunasta, kalpeni Anna Pavlowna. Hänen jalkansa

notkistuivat, kätensä putosivat hervottomina, vaikka hän oli tätä

odottanutkin. Tultuansa jälleen entiselleen, kutsui hän Agrafenaa.

-- Mene hiljakseen varpaisillasi ja katso, makaako Sashenka -- sanoi

hän. Tuo kyyhkyseni nukkuu yli ajan ehkä viimeisenä päivänäkin:

sitten en voisi katsella häntä kyllikseni. Tahi ei, osaisitko sinä!

sinä astut vielä sisään kuin lehmä. Menen ennemmin itse...

Ja hän meni.

"Sinä et ole muka lehmä!" nurisi Agrafena, kääntyen omalle

puolellensa. "Kappas vaan, vai lehmä! Montako tämmöistä lehmää

sinulla lienee?"

Anna Pavlownaa vastaan tuli itse Aleksander Fedoritsh, vaaleaverinen,

kukoistuksen ijällä, täydessä terveydessä ja voimassa oleva nuori

mies. Hän tervehti iloisesti äitiään, mutta nähtyänsä yht'äkkiä

matkalaukun ja nyytit, hämmästyi hän ja meni ääneti ikkunan luo

ja alkoi piirtää sormellaan ikkunaruutuun. Hetken kuluttua puhui

hän jälleen yhtä huolettomasti äitinsä kanssa, jopa ilolla katseli

matkavarustuksia.

-- Kuinka sinä, ystäväiseni, makasit niin kauan, sanoi Anna Pavlowna:

-- oikein kasvosi ovat turvonneet? Annapas minä pyyhin silmiäsi ja

poskiasi ruusuvedellä.

-- Ei, mammaseni, ei tarvitse.

-- Mitä sinä tahdot suurukseksi: teetäkö vai kahviako ensin? Käskin

pannulla paistaa hakattua lihaa happamen kerman kanssa -- mitä sinä

tahdot?

-- Yhdentekevä, mammaseni.

Anna Pavlowna sijoitteli vieläkin liinavaatteita, pysähtyi sitten ja

katsoi suruisena poikaansa.

-- Sascha!... sanoi hän vähän ajan päästä.

-- Mitä tahdotte, mammaseni?

Hän venytteli vastausta juurikuin jotakin peljäten.

-- Ystäväiseni, mihin sinä matkustat ja minkätähden? kysyi hän

vihdoinkin hiljaisella äänellä.

-- Kuinka mihin, mammaseni? Pietariin sentähden... sentähden...

että...

-- Kuules, Sascha, sanoi hän mielenliikutuksessaan, pantuansa kätensä

hänen olkapäällensä, luultavasti sillä tarkoituksella, että koettaa

viimeistä keinoaan: -- ei ole vielä myöhäistä: mietipäs, jää tänne: --

-- Jäädä! Miten sitä voisi! Ovathan... liinavaatteetkin pakatut,

sanoi poika, kun ei tiennyt keksiä muuta.

-- Liinavaatteetko pakatut! Vaan katsos... tuossa... tuossa... ovatko

ne pakatut:

Kolmella kerralla otti hän ne matkalaukusta.

-- Mitä ihmeitä, mammaseni. Olen valmistaunut matkalle ja yht'äkkiä!

Mitä sanoisivat...

Ja hän tuli suruiseksi.

-- En minä kiellä niin paljon oman itseni tähden kuin sinun tähtesi.

Minkätähden sinä matkustat? Onneako hakemaan? Onko sinun täällä paha

olla? Luuletko ett'ei äiti pitkin päiviä ajattele miten voisi täyttää

kaikkia oikkujasi? Tietysti sinä olet nyt siinä ijässä, jolloin

äidin hyvitykset eivät yksin tuota sinulle onnea; ja enhän minä sitä

vaadikaan. Katsohan ympärillesi: kaikki katselevat sinua silmiin.

Entäs Maria Wasiljewnan tytär, Sanjushka? Mitä... punastuitko? Kuinka

tuo kyyhkyinen -- antakoon Jumala hänelle terveyttä -- rakastaa

sinua. Kuulepas, kolmeen yöhön ei hän ole maannut!

-- No, mammaseni, mitä te puhutte! hän muutoin...

-- Niin, niin, juurikuin minä en näkisi... Ah niin! etten unhottaisi:

hän otti sinun nenäliinojasi päärmätäkseen.

-- "Minä tahdon itse, itse" -- sanoi hän -- "en anna kenellekään

muille ompelenpa vielä nimetkin niihin". Näetkös mitä sinulla on

muuta tarvis? Jää tänne!

Poika kuunteli ääneti pää alaspäin ja leikitteli aamutakkinsa

tupsulla.

-- Mitä sinä löydät Pietarista? jatkoi hän. Luuletko että eläminen

siellä on yhtä hyvää kuin täällä? Ei ystäväiseni! Jumala ties mitä

saat nähdä ja koittaa kylmää, nälkää ja puutetta -- kaikkea saat

kärsiä, Ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa paljon, mutta hyviä ei löydä

heti. Se arvo, mikä sinulla on maalla, on kaupungissakin -- arvo

on aina sama arvo. Kun et saa nähdä Pietarin elämää, niin sinusta

näyttää, täällä eläessäsi, että olet ensimmäinen maailmassa; ja niin

on kaikessa, armaani! Sinä olet sivistynyt, sukkela ja hyvä. Ja minä

vanhus saisin iloita katsellessani sinua. Kun naisit, niin Jumala

antaisi sinulle lapsia, minä hoitaisin heitä -- ja sinä eläisit

suruitta, huolitta, ja eläisit elinaikasi rauhallisesti ja hiljaa,

etkä tarvitsisi kadehtia ketään; siellä sinun ei tulekaan ehkä hyvä

olla, kenties vielä muistat sanojani... Jää tänne, Saschenka -- mitä?

Saschenka rykäsi ja huokasi, mutta ei virkkanut sanaakaan.

-- Katsopas tänne, jatkoi äiti auaisten balkongin oven: -- eikö sinun

ole sääli jättää nurkkaasi? Balkongilta löyhähti kamariin raitis

ilma. Talosta levisi matkan päähän puutarha, jossa kasvoi vanhoja

lehmuksia, tiheitä orjantappuroita, tuoreita ja tuuheita syreenejä.

Puitten välissä loistivat kukat, joka haaralle luikertelivat tiet;

etempänä järvi, tyyni kuin kuvastin hiljakseen rantojansa kostutteli;

toiselta puolen aamuauringon kultaisten säteiden valamana -- toiselta

tummansininen kuin taivas joka siinä kuvastui ja sen pinnassa

hieman värähteli. Siellä näkyi kaikenvärisiä ruispeltoja pyöreän

amfiteatterin muotoisena ja liittyivät viheriäiseen metsään.

Anna Pavlowna, peitettyään kasvonsa toisella kädellään auringon

paisteelta, osoitteli toisella joka esinettä.

-- Katsopahan, sanoi hän: -- miten kauniisti Jumala puki peltomme.

Noista pelloista saamme pelkkiä rukiita 500 tynnyriä; entäs tuolla

on vehnää ja tattaria; tattari ei ole samanlainen kuin viime vuonna:

taitaa tulla siitä huono sato. Entäs metsä, kuinka se on kasvanut!

Ajattelepas vaan miten suuri on Jumalan laupeus! Puita myömme omasta

osastamme tuhanteen ruplaan. Ja metsän otukset sitten! Ja kaikki tämä

on sinun, rakas poikani; minä olen ainoastaan sinun isännöitsijäsi.

Katsopas järveä: mikä loisto! Todella taivaallista! Miten kalat

siinä kutevat, ostamme ainoastaan sampia, mutta kiiskiä, ahvenia,

ruutanoita kiehumalla kiehuu: riittää itsellemme sekä työväellemme.

Tuolla ovat lehmäsi ja hevosesi laitumella. Täällä sinä olet yksinäsi

kaikelle herra, mutta siellä, ehkä jokainen lähettelee sinua sinne

tänne. Ja sinä tahdot paeta tätä onnea, etkä tiedä vielä mihin,

ehkäpä helvettiä... antakoon Herra anteeksi... Jää tänne!

Poika oli vaan ääneti.

-- Etkö sinä kuuntele, sanoi hän. -- Mitä sinä näin tarkasti katselet?

Nuori mies osoitti ääneti ja ajatuksissaan kädellään kauas. Anna

Pavlowna katsahti ja kasvonsa muuttuivat. Tuolla peltojen välissä

luikerteli tie kuin käärme ja katosi metsään, siihen luvattuun

maahan, Pietariin. Anna Pavlowna oli muutaman minuutin ääneti,

tointuakseen.

-- Vai niin, sanoi hän vihdoin alakuloisesti. No, ystäväiseni,

Jumalan haltuun! Matkusta, jos sinua niin vetää täältä pois: minä en

pidätä! Et ainakaan voi sanoa, että äitisi masentaa nuoruuttasi ja

elämääsi.

Äiti raukka! Siinä on sinulle palkinto kaikesta rakkaudestasi!

Sitäköhän sinä odotit? Siinäpä se juuri onkin, ett'eivät äidit

odota palkintoa. Äiti rakastaa rajattomasti ja ilman eroitusta. Jos

olette suuret, kuuluisat, kauniit, ylpeät, jos nimenne kaikuu suusta

suuhun, työnne kuuluu ympäri maailmaa -- niin vanhuksen pää tutisee

ilosta, hän itkee, nauraa ja rukoilee kauan ja tulisesti. Mutta

poika suuremmaksi osaksi ei ajattele edes jakaa kunniaansa äitinsä

kanssa. Jos olette henkisessä ja järjellisessä suhteessa köyhiä,

jos luonto on jättänyt teidät vaillinaiseksi, jos sairaus rasittaa

teidän sydäntänne tahi ruumistanne, ja vielä viimeksi, jos ihmiset

työntävät teitä luotansa, eikä teille löydy sijaa heidän keskessä --

sitä enemmän on sijaa äidin sydämmessä. Hän painaa kovemmin rintaansa

vastaan rumaa, raajarikkoista sikiötänsä ja rukoilee sen puolesta

kauemmin ja tulisemmin.

Kuinka Aleksanderia voi sanoa tunnottomaksi sentähden, että hän oli

päättänyt erota? Hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Elämä oli

kapalosta saakka hymyillyt hänelle, äiti hemmoitteli ja pilasi häntä

hellyydellään, niinkuin tavallisesti pilataan ainoata lasta; hoitaja

lauloi yhä hänen kätkyensä luona, että hän saa aina käydä kullassa

eikä nähdä surua, professorit sanoivat hänen pääsevän kauas -- ja

jälleen kotia palatessaan hymyili naapurin tytär hänelle. Näytti

siltä kuin talon kissa, Wasjka, olisi ollut hänelle ystävällisempi

talossa kuin kenellekään muille.

Surua, kyyneleitä ja onnettomuutta tunsi hän ainoastaan aavistuksen

kautta niinkuin tunnetaan jotain ruttoa, joka ei ole vielä levinnyt

ympäri, vaan piilee jossain kaukana kansan keskellä. Tulevaisuus

kuvastui hänelle taivaan kaaren väreissä. Joku viittasi häntä kauas,

mutta mikä, sitä hän ei oikeastaan tiennyt. Siellä välähtelivät

viettelevät haamut, mutta hän ei voinut eroittaa niitä; kuului

sekavia säveliä -- milloin kunnian ääni, milloin rakkauden: kaikki

tämä saattoi hänet onnesta vapisemaan.

Kotoinen maailma tuli hänelle kohta ahtaaksi. Luonto, äidin hyväilyt,

hoitajan ja koko palvelusväen kunnioitus häntä kohtaan, pehmeä

vuode, namuset, Wasjkan naukuminen -- kaikki nämät hyvyydet, joita

niin kalliiksi arvostellaan elämän iltaan kallistuessa, vaihtoi hän

iloisesti epävarmaa viehätystä ja salaperäisyyttä täynnä olevaan

viettelykseen. Sofian lempikin, tuo vieno ja ruusunpunainen lempi,

ei voinut pidättää häntä. Mitä oli tämä lempi hänelle? Hän haaveksi

semmoisesta äärettömästä intohimoisesta rakkaudesta, jolla ei löydy

rajaa missään ja kasvaa nopein askelin. Hän lempi Sofiaa vähäisellä

rakkaudella odottaessaan suurta. Hän haaveksi myös siitä hyödystä,

jota hän tuottaisi isänmaalleen. Hän oli ahkera ja oppi paljon

kaikkea. Hänen todistuksessansa oli, että hän taitaa tusinan verran

kaikenmoisia tieteitä ja puolen tusinan verran vanhoja ja nykyisiä

kieliä. Enemmän kaikkea hän haaveksi kirjailijan kunniasta. Hänen

runonsa kummastuttivat hänen tovereitaan. Monta polkua aukeni hänen

eteensä, toinen tuntui toistaan paremmalta. Hän ei tiennyt mille

antautua. Ainoastaan suora tie peittyi häneltä; jos hän olisi sen

huomannut, niin kenties ei hän olisikaan matkustanut.

Kuinka hän olisi voinut jäädä? Äiti tahtoi -- se oli aivan toinen ja

luonnollinen asia. Kaikki tunteet olivat kuolleet hänen sydämmessään,

paitsi yksi, -- rakkaus poikaansa, ja se kouristi palavasti tätä

viimeistä esinettä. Jos poikaa ei olisi ollut, niin mitä hänellä

olisi ollut tehtävätä? Hän olisi ollut valmis vaikka kuolemaan.

Aikoja sitten on todistettu, ettei naisen sydän voi elää rakkaudetta.

Aleksander oli hemmoitettu, mutta ei kuitenkaan perin pohjin pilattu

kotielämällä, Luonto oli tehnyt hänet semmoiseksi että äidin

rakkaus ja niiden kumartaminen, jotka häntä ympäröitsivät, vaikutti

ainoastaan hänen hyviin puoliinsa, kehitti hänessä esimerkiksi

ennenaikaisia sydämmen taipumuksia, teki hänet meikein kaikkeen liian

luottavaiseksi. Ehkä se sama herätti hänessä itserakkauden; mutta

itserakkaus onpi vaan ainoastaan muoto; kaikki riippuu tietysti

aineesta, jota siihen valetaan.

Paljon enemmän vahinkoa oli hänellä siitä, ettei hänen äitinsä

kaiken rakkautensa ohessa antanut täyttä käsitystä elämästä, eikä

valmistanut häntä siihen taisteluun, joka odotti häntä ja odottaa

jokaista tulevaisuudessa. Mutta siihen oli tarvis taiteellinen käsi,

terävä ymmärrys ja iso varasto kokemusta, jota ei olisi rajoittanut

maaelämän ahdas horisontti. Olisi pitänyt rakastaa häntä melkein

vähemmin, eikä ajatella häntä joka ainoa minutti, ja poistaa häneltä

kaikkinainen huoli ja paha mieli, eikä itkeä hänen sijassaan hänen

lapsuutensa aikana, vaan antaa hänen itsensä tuntea rajuilman

lähenemistä ja omin voimin vastustaa ja ajatella kohtaloansa --

sanalla sanoen antaa tietää, että hän on mies. Mistä Anna Pavlowna

olisi kaikkea tätä ymmärtänyt ja etenkin voinut täyttää? Lukija on

nähnyt millainen hän on. Ettekö tahtoisi vielä nähdä?

Hän oli unhottanut jo pojan itsekkäisyyden. Aleksander Feodoritsh

tapasi hänet uudelleen liina- ja muita vaatteita sälyttämässä.

Puuhissaan ja matkaan kokoamisessaan unhotti hän melkein koko surunsa.

Näes, Saschenka, katso nyt tarkasti, mihin minä mitäkin panen, sanoi

hän.

-- Aivan alhaalla, laukun pohjalla on lakanoita tusina. Katsopas,

onko, oikein kirjoitettu?

-- On, mamma hyvä!

-- Kaikissa on sinun nimesi, näetkös -- A. A. Kaikki on Sanjushka tuo

kyyhky, tehnyt! Häneltä ei kohtakaan olisi tullut valmista. Mitäs

nyt? Niin, tyynyjen päällykset. Yks, kaks, kolme, neljä -- oikein

tässä on tusina. Tuossa on paitoja -- kolme tusinaa -- sitä unehtuu

oikein katselemaan, se on hollannin kangasta; itse kävin Wasili

Wasiljitshin luona tehtaalla; hän valitsi kaikkein paraimpia kolme

pakkaa. Tarkasta, armaani, joka kerta, kun saat vaatteet pesijältä;

etenkin uudet. Siellä näkee vähän tällaisia paitoja; ehkä vielä

vaihtaisivat; niitä on sellaisia hylkiöitä, jotka eivät Jumalaa

pelkää. Sukkia on kaksikymmentäkaksi paria. Tiedätkö, mitä olen

arvellut? Minä panen rahalompakkosi yhteen sukkaan. Sinä et niitä

tarvitse Pietariin saakka, niin, Jumala varjelkoon! Jos tapahtuisi,

että hakisivat rahoja, niin siinä tapauksessa eivät löytäisikään.

Sinne minä panen myös kirjeet sedällesi: kylläpä hän mahtanee tulla

iloiseksi! Onhan tästä jo seitsemäntoista vuotta, kun viimeksi

vaihdoimme sanaa keskenämme, se ei ole leikkiä! Tuossa on huivit,

tuossa on nenäliinat. Sonjalle jäi vielä puolitusinaa. Älä hävitä,

sydänkäpyni, nenäliinoja: ne ovat erinomaista puolibatista, jota

Mihejewiltä otin kaksi ja neljännesruplaa tusinalta. No, siinä on

kaikki liinavaatteet. Nyt päällysvaatteisin... Missä on Evsei? Miksi

hän ei katso Evsei!

Evsei astui laiskasti kamariin.

-- Mitä Te tahdotte? kysyi vielä laiskemmasti.

-- Mitäkö Te tahdotte? sanoi Adujewa äkäisesti. -- Minkätähden et

katso kuinka minä sälytän? Siellä, jos matkalla pitäisi mitä ottaa,

niin käännät nurin niskoin kaikki. Ei voi vaan erota rakastetustaan

-- mokomakin aarre! Päivä on pitkä, ehdit vielä! Tällä tavoinko

sinä siellä aiot herraa hoitaa? Muistakin! Katso: tässä on nyt

hyvä hännystakki -- näetkös nyt, mihin sen panen? Saschenka säästä

sitä: älä käytä joka päivä, verka maksoi 16 ruplaa kyynärä. Kun

menet parempiin kesteihin, niin pane päällesi, mutta älä istu

paikalla miten vaan sattuu, niinkuin tätisi, aivan kuin kiusalla,

hän ei istu tyhjälle tuolille tahi sohvalle, vaan koettelee aina

istua siihen, missä on hattu tai jotain muuta; yhtenä päivänä hän

istui hillalautaselle -- semmoista häpeää hän tekee. Jos menet taas

huonompiin ihmisiin, niin pane tämä hännystakki päällesi. Tässä ovat

liivit -- yks, kaks, kolme, neljä. Kaksi paria housuja. Oh! Vaatteita

riittää kolmeksi vuodeksi. Uh! Kuinka väsyin'! Onkos tuo ihme? Koko

aamun olen hyörinyt. Mene, Evsei. Saschenka, puhutaan jostain muusta.

Kun vieraat saapuvat, niin sitten ei ole ajattelemistakaan.

Hän istui sohvalle ja pani poikansa istumaan vierellensä.

-- No Sascha, sanoi hän oltuansa ääneti vähäisen aikaa: -- nyt sinä

matkustat vieraasen paikkaan.

-- Kuinka Pietari olisi "vieras" paikka, mitä sanotte mammaseni!

-- Maltas, maltas -- kuuntele, mitä tahdon sanoa! Jumala yksin

tietää, mikä voipi sinua siellä kohdata, mitä kaikkea saat nähdä,

hyvää sekä huonoa. Luotan, että Hän, taivaan isä, vahvistaa sinua;

ja sinä ystäväni, älä unhota Häntä koskaan, muista että uskotta ei

ole pelastusta missään eikä mistään. Siellä kun saavutat suuret

arvonimet ja tulet kuuluisaksi -- emmehän ole huonompia kuin

muutkaan: isäsi oli aatelismies, majuri -- nöyristyi kuitenkin

Herran Jumalan eteen: rukoile onnessa ja onnettomuudessa, vaan älä

tee niinkuin sananlaskussa sanotaan: "jos ei ukkonen jyrise niin

talonpoika ei risti silmiään". Muutamat esim. niin kauan kuin on

myötäinen tuuli, eivät katsahdakaan kirkkoon, vaan kun onnettomuus

kohtaa, -- niin silloin menee panemaan ruplan maksavia kynttilöitä

Jumalan kuvien eteen, ja jakaa kerjäläisille: se on suuri synti.

Koska sattui puheeksi kerjäläisistä, niin älä menetä niille turhaan

rahaa, älä anna paljoa kerrassaan. Ei niitä maksa lellitellä, ne

eivät vähästä hämmästy. Juovat rahat ja nauravat sinulle seljän

takana. Minä tiedän, sinulla on hellä sydän: sinä annat ehkä rinnan

kerrassaan. Ei, niin ei tarvitse tehdä; Jumala kyllä auttaa.

Rupeatko käymään Herran temppelissä? Aiotko käydä joka sunnuntai

aamupuolipäivä-kirkossa? Hän? huokasi! -- --

Aleksander oli ääneti: hän muisti, että yliopistossa ollessaan ja

asuessaan lääninkaupungissa, hän ei käynyt kovinkaan hartaasti

kirkossa; vaan maalla miellytti hän ainoastaan äitiänsä käymällä

hänen kanssaan puolipäiväsaarnaa kuuntelemassa. Häntä hävetti

vihelteleminen. Sentähden oli hän ääneti. Äiti ymmärsi hänen

vaitiolonsa ja huokasi taaskin.

-- No, minä en tahdo sinua pakoittaa, jatkoi hän: -- sinä olet

nuori ihminen, kuinka sinä voisitkaan käydä yhtä ahkerasti Herran

temppelissä kuin me vanhat? Ehkä virkasikin estäisi sinua, tahi jos

satut istumaan myöhään jossakin hyvissä ihmisissä, niin nukut kauan.

Jumala armahtaa sinun nuoruuttasi. Älä sure, sinulla on äiti. Hän ei

makaa myöhään. Niin kauan kuin minussa on vielä veripisara jälellä,

niin kauan kunnes kyyneleet eivät ole silmistäni kuivuneet ja Jumala

armahtaa syntiäni, niin ryömimällä menen; jos voimat eivät riittäisi

kirkon kynnykselle asti, annan viimeisen huokaukseni tulla, viimeisen

kyyneleeni itken sinun tähtesi, ystäväni. Rukoilen sinulle terveyttä,

arvonimiä, kunniaristejä ja kaikkea tavallista ja maallista hyvää.

Voisikohan Hän, laupias isä, olla ottamatta korviinsa köyhän ämmän

rukousta? Itse en minä tarvitse mitään; ottakoon Hän minulta kaikki:

terveyden, elämän, antakoon minun tulla sokeaksi, -- kunhan vaan sinä

saisit kaikkea iloa, kaikkea onnea ja hyvää.

Hän ei saanut loppuun puhutuksi, kyyneleet tippuivat hänen

silmistään. Aleksander hyppäsi paikastaan.

-- Mamma hyvä, sanoi hän. No istu, istu! vastasi hän pyyhkien

hätäisesti kyyneleitään -- minulle jäi vielä paljon puhumista. Mitä

minä tahdoinkaan sanoa? Nyt sen unhotin ja... Näetkös tuota nykyistä

muistiani... niin! seuraa paastoja, ystäväni: se on suuri asia!

Keskiviikkoina ja perjantaina -- Jumala antaa sitten anteeksi! Mutta

suuressa paastossa -- Herra varjelkoon! Näetkös Michail Michailitshia

pidetään järkevänä miehenä, mutta mitä hänessä on! Olkoonpa suuri

paasto tahi muu aika, -- aina hän vaan syö lihaa. Oikein hiukset

nousevat päässä pystyyn. Hän kyllä auttaa köyhiä, mutta luuletko

hänen apunsa olevan Jumalalle kelvollisen? Kerran hän antoi eräälle

vanhukselle vaskirahan, tämä otti sen, mutta itse hän kääntyi ja

sylkäsi. Kaikki kumartavat häntä silmien edessä ja puhuvat Jumala

ties mitä, mutta selän takana ristivät silmiään ja muistelevat häntä

kuin pahaa henkeä.

Aleksander kuunteli hiukan kärsimättömänä ja katsahteli silloin

tällöin akkunasta, kaukaista tietä. Äiti vaikeni hetkiseksi.

-- Ja ennen kaikkea, varjele terveyttäsi, jatkoi hän. -- Jos

sattuisit sairastumaan, josta Herra varjelkoon! -- vaarallisesti,

niin kirjoita, minä kokoon kaikki voimani ja tulen luoksesi. Kuka

siellä hoitaisi sinua? Ehkä vielä tyhjentäisivät kaikki sairaalta.

Älä käy yöllä ulkona; petollisia ihmisiä pakene! Säästä rahoja...

oh, säästä niitä onnettomuuden päiviksi. Käytä niitä järjellisesti.

Niistä kirotuista lähtee kaikki hyvä ja paha. Älä tuhlaa, älä anna

tulla turhia kulunkeja. Sinä tulet saamaan täsmälleen kaksituhatta ja

viisisataa ruplaa minulta vuodessa. Kaksituhatta viisisataa ruplaa,

se ei ole pikkuinen summa! Älä rupea ylellisyyttä harrastamaan, äläkä

muutakaan semmoista, vaan älä kiellä itseltäsi sitä, mikä ei ole

kohtuuden rajojen ulkopuolelta; jos mielesi tekee keskustella -- älä

ole saita. -- Viinalle älä antaudu -- oh, se on ihmisen ensimmäinen

vihollinen! Vielä (tässä puhui hän matalammalla äänellä) varo naisia!

Kyllä minä heidät tunnen. Löytyy niitä semmoisia hävyttömiä, että

itse hyppäävät kaulaan, kun huomaavat tuollaisen...

Rakkaudella katsahti hän poikaansa. -- -- Jo riittää, mammaseni. Minä

olisin jo syönyt aamiaista, sanoi hän melkein harmistuneena.

-- Paikalla, paikalla... vielä yksi sana. Naineita naisia älä

himoa, kiiruhti hän sanomaan loppuun, se on suuri synti! "Ei sinun

pidä himoitseman lähimmäisesi emäntää", on sanottu käskyssä. Ehkä

siellä jonkinlainen saa sinut jo häihin asti viekotelluksi -- Jumala

varjelkoon -- en voi semmoista ajatellakaan. Kyllä ne ovat valmiit

vetämään ansaansa, kun näkevät olevan rahoja ja muuten miellyttävän.

Jos sentään päällysmiehesi tahi jonkun kuuluisan ja rikkaan ylimyksen

mieli sinuun palaisi ja hän tahtoisi antaa sinulle tyttärensä, niin

sitten sopii, mutta kirjoita minulle; tulen vaikka millä tavalla

katsomaan etteivät pistäisi sinulle vaikka millaista saadakseen

sitä käsistään pois; vanhanpiian tahi muun kelvottoman. Tämmöistä

halukkaasti jokainen itselleen viettelee. No, jos itse rakastuisit

ja sattuisi hyvä tyttö -- niin -- tässä hän puhui vielä hiljemmin...

Sofian voi sysätä syrjäänkin. (Ämmä oli rakkaudesta poikaansa valmis

ajattelemaan väärinkin.) Tosiaankin mitä Maria Karnovna on saanut

päähänsä. Et sinä ole hänen tyttärelleen pari. Maatyttö! Sinut vielä

toisellaisetkin mielellään omistaisivat.

-- Sofianko! Ei mamma, minä en häntä koskaan unhota! sanoi Aleksander.

-- No, no, rauhoitu, ystäväiseni, rauhoitu, minä sanoin vaan suotta.

Palvele ensin, tule takaisin, niin sitten mitä Jumala antaa; eiväthän

morsiamet karkaa! Jos et unhota, niin tuota... Jos, taas...

Hän aikoi sanoa jotain, vaan ei tahtonut uskaltaa, kumartui sitten

hänen korvaansa ja kysyi hiljaan:

Mutta etkö unhota... äitiäsi?

-- Kas kuinka pitkälle pääsitte puheellanne, katkasi poika, --

käskekää pian tuomaan esille mitä teillä on syötävätä; mannaruokaako,

vai mitä? Unhottaa teidät! Kuinka tuommoista voitte ajatella? Jumala

minua rankaisee...

-- Taukoa, taukoa, Sascha, puhui hän kiiruusti -- miksi sinä huudat,

oman pääsi päälle rangaistusta! Älä, älä! Olkoon miten tahansa,

vaikkapa tapahtuisikin semmoinen synti, anna minun yksin kärsiä.

Sinä olet nuori, elämäsi vasta alkaa, sinä saat ystäviä, kun nait --

nuori vaimo täyttää kyllä äitisi sijan, kaikki. -- Ei, Jumala sinua

siunatkoon, niinkuin minä sinua siunaan.