Oottako kuullu siitä nälkäsilmä suutarista puhuttavan?
Mä en pahaa pruukaa ihmisistä puhua, mutta tua suutaripakana teki
sellaasen kölöntyän vanhallen akallen, jott’ei tuallaast’oo ennen nähty
ei kuultu.
Kun senkin pikipeukalo ryäväs leskiakan kryytimaasta ruakamullan ja
vei oman klasinsa ala. Ei jääny sen vanhan lesken maaha ku kuarittuja
mulkkerokiviä, alunasavia ja hiataa.
Eikä se vanha leski voinu muuta ku itkiä suutarin häjyyttä.
Ja niin on asiat, jotta sillä suutarill’ on kirjootettu laki
pualellansa, joka sanoo, jotta tämä ittensä elättävä suutari saa
kraapia kaiken ruakamullan köyhän leskiakan ainuasta pärinämaasta, jos
vain tahtoo ja ilkiää, kun kerran maa on suutarin oma.
Ja tämä suutari tahtoo ja ilikes.
— Knääkähtäkhön vanha ämmä siihe paikkahan! — Mitä se mua huiskuttaa,
hampahitoon akka! — ajatteli se syntinen suutari, joka kans meinaa
taivahasen päästä.
Ja veti ja kärräs lesken ruakamullan omallen maallensa.
Mutta vääryys ei vesoo.
Ihmisten tuli surku sitä leskiä. Taloonisännät ja krannit toivat
omasta maastansa monta kuarmaa parasta laia ruakamultaa sen lesken
paljahasehen kryytimaahan. Toivat sontaaki ja hyvää sontaa toivakki. Ja
pikkulapset kans auttoovat sitä vanhaa hyvää mummua. Ne toivat heti ku
löytivät tiältä ja kujilta valmista lantaa tikuulla sille mummalle ja
ahkerasti ittekki kulkivat auttamas mummaa lannoottamha pärnämaata.
Ja mumma kiitteli ja sanoo jotta:
— On niitä viälä hyviäki ihmisiä!
Ja lasten oli niin hyvä olla, jott’ei n’olsi muuta ku aina vai
lannoottanehet mumman maata.
Ja mumman maa tuli niin hyvähän voimahan ja menestyy niin kovasti
hyvin, jotta se sai kauhian paljo pärinöötä.
Mutta sen häjyn nälkäsilmäsuutarin maa oli kun noiruttu. Vaikka se
penkoo ja möyrästi pärnämaatansa pyhinäki ja oppipoijan piti paljahin
käsin lannoottaa maata, niin ei sittekkää kasvanu muuta ku pilliääsiä
ja karriaasia.
Maa piti kuivaa koko kesän. Pärnänvarret olivat rutuusia ja huanoja. Ja
sitte tuli nilviääsiä ja karvamatoja, jokka söivät pärnänlehret ylähä.
Ja oli kun koko luamakuntaki olis ollu sitä häjyä suutaria vastahan,
kun s’oli niin häjy sille mummalle.
Oikeen s’oli kamalaa kattuakki kun saret tuli. Aina tuli sellaanen
ukonpysty, jotta suutarin maahan ei puronnu nokkuakaa, mutta mumman
maan kasteli.
Ja kylän kissikki kulkivat yän aikhan pahanteos sen suutarin maalla.
Ne juaksivat matalana maantiän poikki ja airanviärtä suutarin
pärnämaahan. Siälä ne kuapii ja kraapii ja pengasti niinkun häjylääset,
n’otta siämenperunat oli aina ylähällä kun suutari huamaatti.
Ja suutari manas ja pärmänttäs niinku vain suutari saattaa ja taitaa.
Eikä saanu yhtää pärinää syksyllä maastansa. Kyllä suutari ny katuu
katkerasti pahuuttansa, mutta omiansa sillen, mitäs oli niin häjy.