_Viisas sana_: »Klumppuusta s’oon ihmise elämä,
mutta siinähä se aika kuluu».
Ystävääseni, jos sinä tahrot tulla rikkahaksi ja viisahaksi, niin minä
annan sulle hyvän neuvon: Lyä nenäs takkakivhen!
Ja jos et heti ensimmääsestä lyännistä viisastu, niin lyä toinen kerta
ja vähä lujempaa.
Jos ei sekää auta, niin tärähytä kolmas kerta niin kovaa ku ikänä
jaksat.
Enempää ei tarvitte.
Katto sitte, ystävääseni, kuinka meni. Halkesko takkakivi vai menikö
nenäs littuhu?
Jos takkakivi halkes, niin susta tuloo rikas miäs, sillä jos sulla
ystävääseni on sellaane nenä, jotta sillä halkoo ja hakkaa kiviä, eik’
ota kipiääkää, niin s’on erinomaane aset elämäntaistelus. Sillä tianaa
rahaa! Kruuti ja tinamyyti on ny tyyristä ja tuntipalkat korkiat.
Mutta jos sensijaha sun nenäs meni littuhu ja sä tykkäsit, jott’ otti
kipiää, niin susta tuloo erinomaase viisas miäs.
Sun pitää vai ahkerasti jatkaa harjootuksia ja takua nenääs takkakivhe.
Jota usiemmaasti ja kipiempää lyät, sitä viisahee susta tuloo.
Ja s’on sitte kova tosi!
Mutta kun on aikansa nenää takkakivhe takonu, nii sitä tuloo vähitellen
niin viisahaksi, jottei tarvitte ku silloo tällöö enää vähä knopahuttaa.
Niin on tehny kaikki viisahat miähet. Ja mä kans!
M’olin siihe aikha nuari lupaava ylioppilaskloppi ja makaalin talvet
Helsingis opintiällä. Lueskelin ahkerasti silloo tällöö, ja varsinki
silloo ku oli raha kaikki, muinaaspulkaarian ja tataarien kiältä
(ihmiset tiätää toristaa, jotta m’oon muitaki tyhmyyksiä elääsnäni
tehny), mutta kesät mä asustelin maalla faarin ja muarin tyänä.
Ja luin siäläki sitä siunattua pulkaariankiältä, kun ei mun kruppini oo
oikee koskaa tyäntekua kaivannu.
Ja hyvin se aika kuluu ja varsinki rahat. N’oli aina kaikki!
Muari pakkas krupajamha ja faari välistä kysyyki jotta:
— Mihkä sä poika oikee tuata rahaa paasaat? Eihän sulle piisaa
piikivekkää!
Ja kun mun ei passannu ruveta oikee nuukaha seliittelemähä, niin
mä tiätysti otin noukkahani ja menin yliskamarihi oikee vihoosnani
lukemaha sitä pulkaariankiältä. Ja kum m’olin kaks päivää lukenu, niin
mä keksiin konstin:
— Minä meen pankkihi ja otan laihnan! Sillähä sitä herrat rahapulasta
selviäävät!
Seliitin heti meininkini faarille ja muarille ja sanoon jotta:
— Nyt ei teirän enää trenkää mua auttaa. Kyllä mä pärjään ittekki.
M’otan laihnan pankista ja lujen ku hevoone.
— S’on oikeen poikani! — sanoo faari. — Tee se, niin saat elää. — Mistä
sä saat takausmiähet?
Faarin näytti vetävän vähä suonta suupiälestä ja muarinki meni suu
hymyhy.
— Jaa niin takausmiähet? — sanoon mä. —
Takausmiähiä tällääselle lupaavalle tiäremiähen aluulle, on koko mailma
täynnä! Täshä on rikkahia täloollisia ja hyviä tuttuja ja mukavia
miähiä koko pitäjes täynnä. No takausmiähistä ny ei puutett’oo, kun
vain on pankiis rahqja. — — —
Ei tartte muuta ku mennä taloohi ja sanua isännälle, vaikka tualle
Juha-isännälle, jotta:
— Tuata nuan m’oon täs vähä meinannu tehrä pikkuuse paperin pankkihi
ennenkö mä lopetan nua pulkaariankiälen tutkinnot ja lähren yliopiston
tipentillä tutkimuksia jatkamhan karakirkiisien maahan, että jos tuata
nuan te ny niinku pansia nimennä tähän mun paperihini. S’oon vaan
5.000 markkaa, ei se sen enempää. — Niin kiittää Juha-isäntä kun saa
vaivaasen pukinsorkkansa kriivatakki mun paperihini! — sanoon mä.
— Sopiipa koittaa. Miks’ei ny tuallaasta tiäremiähen planttua taattaasi
— tuumas faariki.
Kyllä mä vähä tykkäsin, jotta siinä faarin puhees kuulosti niinku
s’olis jotaki epäälly. En pääsny oikee kärryylle, jotta meinaskahan se
niinku sitä takausmiästen saantia vai epäälikhä se mun tiäteellistä
tulevaasuuttani.
— Saattaapas nährä! — sanoon mä. Ja s’oliki hyvin sanottu.
Ja niin mä lährin siitä paikasta paperit pläkkaris kylälle. En meinannu
muuta ku likimmääsis kranniis pyärähtää. Mutta Juha-isäntää ei rookannu
olla kotona ja Ylitaloon Matti-isäntä sattuu olhon kyröllä airanpanos.
Mä lährin sitte oikaashon vainion poikki Larvataloohi ja siäl’oli
isäntä kotona. No se haastoo heti kamarihi, käski emännän keittää
»maisterille» kaffia, vaikk’en mä maisteri ollukkaa, ja rupes kyselöhö
jotta mitä kuuluu.
— No eipä ny nii mitää erinomaasta — puhelin mä niinku pruukathan.
Me soviimma kovasti hyvin isännän kans ja mä alkasin sitte kautta
rantaan viämhä sitä asiaa siihe pulkaariankiälen opintoohi, jokka
mull’on viäläki kesken. Sanoon jo jotta:
— Pitääs täs tulvana kesänä lähtiä sinne karakirkiisien maaha
fonetiikkaa tutkimha ja siinä tarvitaas rahoja.
Sitte tuliki kaffit ja emännäll’oli kovasti suuria ja leveetä
»piaksumpohjia» prikalla.
Mä en oo ikänä nuasta peijakkahan präiskälehistä tykänny, johna telaa
suunsa ja saa leukaperänsä paisuksihin niitä mäihätes. Mutta mikäs
siinä auttoo? Ei passannu kiältääkkää, eikä s’olsi auttanukkaa.
Molempihi kuppiihi piti panna sulamaha ja ottaa »piaksumpohjan»
käthensä.
Onneksi lähti isäntä emännän perhän tuphan ja mun passas pistää korppu
plakkarihi. Olin sitte kovasti pyhiiskelöväni suuta, kun isäntä takaasi
tuli.
— Niin tuata — rupesin mä sitte taas uurestansa sitä asiaani. Jotta
tuata ajattelin, että tuata jos te tulsitte vähä takuumiäheksi — — —.
— Jaa tuata, jotta minäkö niinku tuata niinku takaamaha? — — — sanoo
isäntä ja rupes kovasti rykimhän.
Samas lenti kamarin ovi seljällensä jotta präikähti ja emäntä huuti
jotta:
— Voi herran jutina Juhannes kun paimen tuli kotia juasten jotta
lehm’on puronnu saviprunnihi!
Ja isäntä poukahti pysthy, hairas lakkinsa ja lähti ku ammuttu
juaksemha.
— Mihnä, mihnä? — hätäännyyn mäki. — Mihnä se saviprunni o?
— Voi voi tuata s’oon kahren virstan pääs larvas! Kerkiääkähä se
Juhannes sinne ennenkö se kualoo.
— Juhannesko?
— Ei ku se lehmä!
Mä juaksin peräklasista kattomhan isännän perhän ja kyllä se mennä
pyhkääsi n’ottei olsi luullukkaa sellaasta kyyttiä pääsevän, kun jalaat
viuhtoo ku vyhrinpuut ja tukka aiva oikoosna.
— No jos se tuata vauhtia painaa koko matkan, niin eikhän kerkiäkki
— vakuuttelin mä emännällen ja koitin lohruttaa ku sitä niin kovasti
itketti.
— Viipyykhän se kauan siälä? — kysyyn mä sitte taas emännältä, kun mä
muistin sen asiani.
— Ei suinkha se siältä ainakaa ennen iltaa kotia kerkiä — arveli emäntä.
Kyllä mun pisti vihakseni kun tuan lehmän ny justhin pitiki prunnihi
purota, muttei mun passannu ruveta iltaa orottamhan. Ja kun siin’oli
Esa-Heikkilääne, jonka kans m’oon hyvä tuttu, justhin krannina, niin mä
lährin sen tyä.
Siäl’oli isäntä kotona ja sama trahteeri ku Larvatalooski, mutta
emännälle mä sanoon jotta:
— M’oon ny justhin juanu kaffia tuala Larvataloos ja vatt’on niin
kovasti täynnä, jotta mä en ny paa sulamaha vaikka mikä olis, ee-en.
— Näm’on justhi tuatu Ekki-pakarista jotta n’oon kovast tuarehia ja
hyviä — hoki emäntä. Eikä siinä auttanu laupiahat silimäkkää.
Emäntä tukkii ja tukkii niin kauhian suutta »piaksumpohjaa» jotta oikee
mua raisteli. Vaikka m’olsin kuinka sanonu ja pannu vasthan, niin se
aina vaa jotta:
— No kyllä sitä ny yhren nisunpalan kastaa pitää! Eikä se paljas kaffi
oo mitään hörppiä.
Ja kun min’en ottanu, niin — se pani sen kauhian korpun mun kuppini
päälle!
Kyllä m’olsin tärkiää präiskänny sen »piaksumpohjan» seinähän ja
hyppiny tasapökkää, muttei passannu, ei passannu.
Asialla kun olin.
Mä kastoon, purin ja niälin ku sahajauhoja, mutta lopuuksi sain
pistetyksi pualiskan plakkarihini.
Sitte mä seliitin isännälle niitä pulkaariankiälen opinnoota ja sitä
tipenttiä, että tuata niinku takaamaha — — —.
— Jahah vai takaamaha — innostuu isäntä. S’oon oikee, jotta meistä
taloonpoikaasistaki ihmisistä tuloo oikee tiäremiähiä ja herroja, eikä
vaa aina herrasväjen mukuloosta.
— No min’oon ajatellu sitä samaa, jotta oikee filosofiian tohturiksi mä
meinaasin ja sitä pulkaarian kiältä — — — rupesin mä.
— No s’oon oikee! Ja minä tuun sua takaamaha vaikka kuinka paljo — — —
— Mitäh? — kysyy emäntä kamarin ovelta.
— No tämä maisteri pyytää mua sitä vähä takaamaha — seliitti isäntä.
— Takaamaha? — kysyy emäntä uurestansa ja kattoo mua ku viarasta sikaa
pärinämaas.
— Niin kattokaas emäntä, minä ny suaritan pulkaariankiälen tutkinnot ja
— — —
— No ei ikänä, sanon mä! — kiljaasi emäntä.
— Kuinka niin? — hämmästyyn mä. — No se ny on aivan vissi, jotta mä
pulkaariankiälen tutkintoni suoritan!
— Viis mä sun pulkaarin tutkamista! — karjaasi emäntä. — Mutta meirän
isänt’ ei saakkaa mennä ketää takaamaha, sanon mä ja s’oon tyly tosi se.
— No mutta emäntä, mitä te ny — — — koitin mä.
— Älä ny viitti ruveta täs — — — koitti isäntäki.
— Tuki suus! Ei sull’oo täs taloos mitää rooraamista — huuti emäntä. —
Tyhjänä s’oot taloohi tullu, muistakkos sen?
Ja oli tryykätä isännän pönskähä kiinni.
— No mutta, olkaa ny, älkää ny, mun tähre tappeloho alaakko hyvät
ihmiset — pyytelin minä oikee vesissilmin.
Siitä nousi sellaane melu ja metakka, jotta mä klapsaasin yhres välis
ovesta pihalle.
Jäin portahille seisomhan ja ajatteloho, jotta mitä herrannähköhö tästä
oikee tuloo, kun n’oon nuan hulluuna. Tuvasta kuuluu viälä hyvän aikaa
emännän meluamine, mutta sitte tuli hiljaasta.
Mä kuulin isännän kuiskuttavan emännälle jotta:
— Jokhan se meni?
M’olin ku puulla päähä lyäty. En käsittäny yhtää mitää. Ja kun lährin
kävelhön, niin uuniklasista luurasivat perähäni, eiväkkä enää yhtää
riirellehet.
— Kamaloota ihmisiä! — sanoon ittekseni. Ja mitäs m’olsin voinu muuta
sanuakkaa?
Siit’oli hyvän matkaa Pömpelihin, johna mull’on vähä niinku sukulaasia,
vanhaa haisua, mithän o.
Ja siälä mä en pääsny oikee reirhu alkuhunkaa ku Pömpelin Antti-faari
sanoo heti jotta:
— Kyllä s’oon turhaa kuule sun siitä sen enempää puhua — — —.
— No kirjoottakaa sitte tuaho nimennä — ilostuun mä. — On se veri vettä
vetelämpi niinku sanothan.
— Ooksä hullu?
— Mäkö hullu? — kysyyn mä. Kuinka niin voitta luulla? Mä kun oon kohta
viisaustiätheen ja filosofiian maisteri?
Suaraan sanoen, Pömpelin Antti-faari oli niin epäkohtelijas ja puhuu
niin kamalasti ja loukkaavasti, jotta jos en m’olsi heti poistunu, niin
m’olsin pian menettäny ittekunniootuksen ja luottamuksen itteheni.
Niin kamaloota se musta puhuu ja mun pulkaariankiälen opinnoostani.
Mä kuljin sitte viälä mones paikas. Olin siinä Isoos-Kaapooski, jok’on
pitäjän rikkahin taloo, ja joh’on rahaa ku tuahta n’otta alimmaaset
arkun pohjalla mätänöö.
Ja siälä mä ny vasta imhen kuulin!
Sellaasen, jottei sitä tiärä koko pitäjäs kukaa muu ku mä. Ajatelkaa,
kuulkaa, kun se Isoo-Kaappoo on köyhä ku kirkonrotta!
Koko pitäjes luuloo ja pitää sitä oikee upporikkahana, oikiana
rahapiruna — eikä sill’oo äijäparaalla puupenniä! Puhuras on ku nualtu
lusikka.
— Herrenjee! — Vai ootta te niin köyhä? — pääsi multa poikaparaalta,
kun se oikee seliitti köyhyyttänsä. Oikee se itki.
— Kuinka t’ootta niin köyhä, kun teill’on 7 hevoosta ja se vanha salvia
kahreksas, neljättäkymmentä lehmää kytkyellä ja näin suuri taloo?
— Velkana kaikki, velkana kaikki — hoki Isoo-Kaappoo. Jos ihmiset
tiätääsivät mun velkani, niin ei rikkahaksi Kaapooksi haukutaasi. —
Kuka tiätää, vaikka vaivaastaloohi kualis —.
Kyllä mun tuli surko sitä rikasta Kaappoja. Mä sanoonki jotta:
— Kumma ku t’ett’oo jo kuallu?
— Sanos muuta! Sitä mäki oon ajatellu, jotta kuinka kauan mua täälä
piinathan — — —
Ja vaikk’ei mun olsi kuinkaa passannu, niin aina m’oon pruukannu
köyhille ja vaivaasille jotaki antaa. Olsin antanu Isoolle-Kaapoollekki
vaikka koko markan, muttei mull’ ollu. Ei ollu ku yks ainua Fennian
paperossi looran pohjas. Mun teki kovasti ittekki miäli, mutta tarittin
kumminki sitä. Se otti sen ja pyyti mua viälä kraapaasta siihe
valkiaki, mutta itte se kyllä veteli. Kovasti se kiitteli ja kehahteli
jotta:
— Kylläpäs sinä poltat fiiniä paperossia.
Niin liikutettu m’olin, jotta aiva pakkas veret munki silmihi.
Ja ennenkö mä iltäyästä kotia kerkesin, niin m’olin travannu syämätä
koko pitäjähän päästä päähä, eikä yhtäkää takausmiähen nimiä ollu
paperihini tullu.
Mä tein sen merkillisen havaannon, että jos ei lehm’ ollu puronnu
prunnihin, niin oli taloos häjy emäntä ja hyvä isäntä, elikkä oli
isäntä jo maksanu niin paljo takauksia, jotta s’oli päättäny ennen
hirttää ittensä elävältä ku enää ketää rikasta ja luatettavaa miästä
elikkä lupaavaa tiäremiästä, pappia eli puuställiä taata. N’oon
kuulemma kaikki samallaasia. Yks hyvä tuttava lupas vissisti tulla
takaamaha, mutta vasta tulvana vuanna, ku se ensin näköö, joutuuko se
maksamha yhren toisen takauksen.
Ja ne, joonka ei ollu näin hullusti asiat, mutta muutoon hyväs
toimhentulos ja jota ihmiset pitivät rikkahina — niin ajatelkaa!
Kun oikee keskusteltihin ja värteerattihin niiren raha-asiat, niin
n’oli kaikki köyhempiä ja kovemmas rahantarpehes kun mä, joka kuljin
vain takausmiähiä kyselemäs!
Niillä ny oli niin kiriät ja surkiat raha-asiat n’otta aiva mua
pyärrytti ja peljätti, kuinka niiren käyrähänkää.
Mä sanoonki joillekki jotta:
— Parasta ny on isännät ku te heti teettä laihnan pankkihi ja mä tuun
teitä takaamaha.
Harvas vain oli sellaasia rehellisiä sivistymättömiä ihmisiä, oikeeta
moukkia, jokka sanoovat suaraa, jotta mä muka en ikänä velkaani
maksaasi!
Mä tulin kotia vähä totisen näköösenä.
— No mitäs kuuluu poikani opintomatkalta? — kysyy faari. — Löikkö
pahoon nenäs takkakivhen?
— Voi rakas faari ja muari. Löin! Löin joka taloos n’otta silmis sätii!
— ja itku pillahti.
— Sepä hyvä! — ihastuu faari. — Keitäs muari ny poijalle kaffit. S’oon
kovasti viisastunu.
— Mutta mistä mä saan rahaa lopettaakseni ne pulkaariankiälen opinnot,
ku kukaa ei tuu takaamahan?
— No älä sure poikani — sanoo faari. — Mulla ja muarill’ on arkun
pohjalla viälä kärpännahkoja. Saat ne!
— Mutta mistäs mä saan takausmiähet? —
— Takaa itte! Sehän on kaikista vissiintä. Ittehän hyvä miäs ittensä
takaa.
Mä kirjootin faarille velkakirjan ja merkittin itteni molemmiksi
takausmiähiksi. Ja rahat nousi ku konttuurista! — — —
Jokos uskot sanan päälle, jotta lyä nenäs takkakivhen?
Siitä viisastuu!