Oottako kuulla, mihnä sialunpiinas vaasalaaset fiinit frouvat ja
fröökynät nyt ovat?
N’oon itkenehet kolome voorokautta oikohonsa ja voihkinhet ja painanhet
syrämmen paikkaa molemmilla käsillä.
Pannehet silmät kiinni, huisuuttanhet koko kruppia ja höpissehet jotta:
— Pentiks, Pentiks!
N’oon ny kaikki fiinit frouvat ja fröökynät ja tyttökoululaasekki
onnettomasti rakastunehia. Ei maista niille ruaka, ei lystää nisu.
Ja me kaupungin komjimmakki kavaljeerit saamma turhaan vaksata
nääveliämmä.
Ei tartu, ei tehua, koikkarootti ja pokkurootti täs ny kuinka päi
tahansa.
Ja kyll’on tähän asti kelvannu!
Tämän kaiken sai ny aikhan yks silunaamaane juutalaaspoika, Jörjen
Pentiks, oikee läpikliipattu ja päältäpuleerattu mailmankoijari.
Tuli tänne Vaasahanki, junkkari, konserttia antamhan. Seisoo lavalla ja
heitteli sellaasia suloosia silmäyksiä vaasalaaste akkakasahan, jotta
näiltä meni heti pää sekaasinsa.