Oottako kuullu viäläkö sielä Höpönassunloukolla sen Jaskan kaalimaas on
piperöösiä?
Luulis, että n’oon jo kuallehet, kun on tullu kylmät ilmat ja melkeen
pakkaaset, että Jaskaki pääsis niitä vahtaamasta.
Sill’oliki koko kesä täysi tyä siälä kryytimaas pitää järjestystä
piperööste, sontiaaste, hyttyyste, kärpääste, kurkooste ja kaikellaaste
kovakuariaaste kans.
Se Jaska kun on sellaane kaalinkasvattaja ja kirjanoppinu, jotta on
tehny ittellensä sylenpituuset puuhohtimekki, jolla se pyyrysteli
piperöösiä kaalimaasnansa, jottei ne pääsisi munimaha Jaskan
kumpahankaa kaalinkupuhu.
Niitä kaalinkupuja kun on kaks. Yks Jaskan omaa kupua ja toine Jaskan
kullan kupua varte.
Ja Jaska kun oli jostaki kirjasta lukenu, jotta jos piperööne munii
kaalinkupuhu ja sen kaalin syää ihmine, niin syntyy piperöösiä sen
ihmisen vattas.
Ja vattasta ne nousoo päähän!
Ja te tiärättä, jotta ku ihmisellä pörrää pääs piperöösiä, niin s’oon
sitte kamalaa — —
Ja sitä varte se Jaska kulki varpaallansa niskat kryhys ja ne
jumalattomat puuhohtimet krököllä kaiken kesää kryytimaasnansa silmä
kovana vaanimas piperöösiä, jottei ne vai pääsisi munimaha.
Ei keriinny heinäntekoho, ei leikkoolle.
Kerraasti ku pastori oli menos Liipantönkälle ristiääshin, niin sen
hevoone pirätti ku tikkuhu Jaskan kryytimaan kobralla, heristeli
korviansa ja floosas.
Pastoriki rupes kattomhan, jotta mikä sen hevoosen tuli, niin se näki,
kun Jaska hiipii ma talana ku kissi häntä pitkällä pitkin airan viärtä
ja yhtäkkiää tryyköötti pikkuusen piperöösen niskahan.
Lyärä mojahutti puuhohtimilla jotta tomahti ja ähkääsi jotta:
— Ähäh! Eppäs päässy rumaane munimaha!
Ja silloo se kans tapahtuu se imes, josta Jaska itte on niin monta
kertaa puhunu, jotta kulkaa Pileamin aasi kääntöä päätä ja rupes
puhumaha.
Pileamin aasi oli täs tapaukses tiätysti se pastorin vanha pruuni
salvia.
Se kattoo ensin kauan aikaa sen Jaskan touhuja. Ja vasta sitte se
kääntöö päätä ja sanoo jotta:
— Herra, hänen pääsnänsä on jo piperöösiä.