Oottako kuullu jotta me elämmä eristyksen ja parannuksen aikaa?
Kaikilla aloolla. Mutta varsinki mitä tuloo pontikkateollisuuren
järkiperääsehen monipualistuttamisehen ja hyväksikäyttöhön.
Tähän asti on luultu, jotta viinankeittokamppehilla värkäthän vain
viinaa. Mutta ny onki tehty uusi mullistava keksintö.
Traispäkis asustaa yks viisas miäs, jonka nimi on Lennartti. Ja se se
on tämän keksinnön hiljaasis tuherruksisnansa tehny.
Kun poliisit tulivat Lennartin värstaahi, jot’ei viälä oo ehritty
kaupparekisterihinkää merkitä ja näkivät Lennartin masiinan, niin ne
sanoo jotta:
— Aha ja ähä! Viinankeittovehkehet!
Mutta Lennartti sanoo jotta:
— Hui hai! Eikä mikää viinapränni! S’oon juustomasiina eli tehras!
— Ihahahaa — höristeli poliisi kamalasti. — Vai juustomasiina! Ja
mitäs tämä konjakkifäripurkki on? Eikös tätä panna pontikkapottuhun ja
huiskuteta?
— Eeei toki! — sanoo Lennartti. — Herra konstaapeli on tyhmä eli
teknillisesti huanosti sivistytty. — Tätä korjankeltaasta färiä
pannahan juustohon, että tuloo kaunihempaa. Ja sitte syärähä eikä
yhtää ryypätä. Ny on herra konstaapeli kialtolaki Suames, eikä saa
ottaa ruakaryyppyäkää, eikö konstaapeli sitä tiärä. Mutta juustua saa
prykätä, vääntää ja färjätä vaikka kuinka paljo.
— Viinapränni täm’on — jankkas poliisi.
— Eikä oo, kun juustomasiina, uutta laia, vaikk’ ei oo viälä patenttia
— intti Lennartti.
Niin silloon aukes ovi ja tupahan tuli yks miäs, joll’oli takin alla
tyhjä viinapottu.
Se oli niin peljästyny kun s’olis puronnu surenritahan. Kattoo vooroon
konstaapelia, vooroon Lennarttia.
— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi ja Lennartti iski silimää jotta
sätii ja huitoo takanapualin kun tuulimylly.
Poliisi äkkäs sen, kattoo Lennarttia kun kahrella tinaknapilla jotta:
— Mitä sä Lennartti oikee huiroot siälä?
— Kovasti kärpääsiä täälä — kiros Lennartti.
— Mitäs olis asiaa? — kysyy poliisi paremman kerran ja oikeen kirpiää
siltä pottumiäheltä.
— Tuata, tuata, mä meinasin tuata —
— Mitä tuata!
— Tulik sä hakhon _juustua_! — pääsi Lennartilta.
— Joo juustua! Juustua tuata — rupes se miäski hokemaha.
— Juustua pottuhu? — kiljaasi poliisi. — Vai oikeen potulla juustua!!!
— Ei kun — — tuata nuan — —
— Mitäs tuata nuan?
Lennartti hyppii jo aivan yhrellä jalaalla ja heristeli nyrkiillänsä
että:
— Sanos sanos, vaa peijakas, niin kyllä mä sun — —.
— Mitä varte sä tänne tulit? — kiljuu poliisi ja hairas sitä miästä
krakihi. — Sanokko?!!
Kauan se kiamurteli jotaki keksiäksensä ja lopuksi hätääntyy sanomahan
jotta:
— Partaa ajohon! — Että tämä Lennartti ajaas mun partani — pääsi
lopuksi siltä miäheltä. — Joo, partaa ajohon mä vain tulin, kun ei oo
partaveittiä — —
— Oikeen potun kans!? Mitäs potulla? JuUstuako sitte pottuhun?
— Ei tuata.
— Mitäs tuata? Partakarvakko pottuhun?
— Niin tuata herra konstaapeli — — oli hänen viimmeene sanansa ennenku
lährettihin.
Mutta kyllä sitte kans menthin eri vinkiää!