Ja kyllä siälä Simpsiön mäjellä sitte sorittihi!
Siäll’oli sellaane oikee harjootustappelu, jotta pyssyt ja
kuulatruiskut vai paukkuu.
Ja mä ja muut akat flikkojen kans kontiimma sille suurelle kalliolle.
Kun olimma vähä huakassehet ja ottanhet passelit istumaplassit, nii mä
huikkasin niille vaasalaasille jotta:
— Lekoo, ny saatte ruveta poijat tappelho ja pläsittäkää kovasti
toisianna. Kyllä me kattelemma päältä.
— Menkää pois siältä kalliolta. Sen kautta tuloo vihoolline —
huurettihi meille heti vasthan, vaikka m’olimma ostanhet kahren markan
istumaplassin.
— No tänne ei tuu itte vanha-Erkkikää! S’oon poijat niatua se!
Ei trenkää peljätä teiränkää! Me annamma niin kiviä ja kantoja
vastanaamaa, ett’onki ketarat pystys vihoolliselta jos tuloo —
trossasimma me akkasakki kalliolta.
— Yleesö ei saa sekaantua sotatoimhin! — —
— Vai ei saa! Kun isämmaa on vaaras, niin jo vain saaki! Viimmeesehe
piaksunpaulahan me puallustamma tätä mäkiä!
Siin’ oli tulla tappelu meirän ja sotaväen kans, mutta ku niill’ oli
kaks kuulapruuttaaki, niin me peräännyymmä hyväs järjestykses.
Mutta kyllä m’olimma paaruksis ja sanoomma jotta:
— Orottakaa senkin rumaasen-kuvaaset, kylläs kans viälä näjettä.
Ja pian näkiväkki!
Saivat niin selkähänsä vihoolliselta, että taitaa viäläki porottaa. Ja
hävisivät kans tappelus.
Mutta jos m’olsimma saanu päämmä pitää, niin ei rumaasen viäkhön
olsikkaa vihoolline tullu!
Ja kyllä lapualaaset onki kamaloota sotamiähiä, niinku se vaasalaaste
päällikkö sanooki jotta:
— Ku ei ne kuale tappamallakaa!
Kun vaasalaaste kuulatruisku oli ollu kiven takana ja siältä s’oli muka
tappanu kaikki lapualaaset.
Eikä ne pöllööt tiännehet mistää!
Mutta s’oli oikee ku se Filuppulan-Erkki sai samas rytäkäs kerranki
oikee selkähänsä.
Sit’oli siinä tappelun tuhinas kaks piäntä vaasalaasta poikaa päntänny
oikee tullen mennen.
S’oli se Erkki tullu puskaan välis pyssy olaalla kans puskuttaan kun
tavarajuna suaraa niiren poikaan ethen.
Mutta appa rakas isä sentähre ku ne poikaaset saivat sen kynsihinsä ja
ottivat oikee käveltäväksensä! Ne lenti ku ampiaaset sen niskahan.
— Kaara, kaara sä toisesta jalaasta, mä täyttään sitä vattahan — huuti
toinen poika.
Ja niin Erkki kellahti jotta mossahti.
Kohta hyppäs toinen poika sen vattan päälle ja toinen rinnalle. Ja se,
jok’ oli rinnuksis, se pläsitti sitä niin tihiää, niin tihiää, ettei
Erkki saanu ku vähä haukatuksi ilmaa välis.
— Lyä lyä Eemu! — hoki toine.
— Tappaa sen pitää, kun on kerran sota! — kiljuu toine.
Aivan oli Erkki oikohonsa huutanu ja rukoollu, jottei tapetaasi.
Sinne pääsi sitte lopuuksi akkoja hätähän ja pyytämällä saivat Erkin
pois poikaan käsistä.
Jonsei niitä akkoja totisesti olsi tullu apuhu, niin kuka tiätää,
kuinka sen Erkin siin’ olis oikeen käynykkää.
Mutta mitäs kans trenkää sotahan lähtiä! Pitääs jo niin suuren miähen
tiätää sen verran eres, että soras voii käyrä pahemminki kun saara
kakaroolta selkähänsä.
Niin oli Erkki kuranssattu ja pehmoone sen peseen jälkhen, jotta
limunaatikuskin kärryys oli pyytäny kotia päästä.