Ooitako kuultu mikä kuhina ny käy Vaasan frouvaan ja naimaikääste
nuarten neitojen kesken?
Samallaane kiirus ja kuahu kuuluu olvan ruattalaastenki fiinien
frouvaan ja mampsellien joukos.
Kaikki ne ny vääntelöövät käsiänsä ukkokultiensa eres ja päivittelöövät
jotta:
— Tykkääks sä ny, että mun passaa tulla täs silkkiklänningis, joka
mull’on ollu jo kaks kertaa päälläni? Ei, ei, min’en saisi silmiäni
auki, kun toiset frouvat viisaavat sormella ja supajaavat toisillensa,
jotta aina tualla Liljeluntin frouvall’ on samat vanhat tapeetit
yllänsä. — Kalle, ymmärräthän sä, että se on mahrotoonta? — Katto nyt,
tälläästä pusuria ei löyrä enää minkään mailman muutisurnaalista. Ja
tällä mun pitääs mennä?!
Tätä juttua on piisannu eri huusholliis viikon päivät.
Miäs on ny viimmee huakaasnu ja luapunu lompakostansa. Ja juttu on
loppunu.
Läksy on ollu sama joka paikas. Se vain erua, jotta ku toises paikas on
venskattu, niin toises on finskattu.
Sitte t’ootta vissihi pannu merkille samoon ku minäki, jotta kaupungin
frouvat ja fröökynät ovat koko menhen ja tämän viikon huiskinehet
pualtahyssyä pitkin katuja piänet knyyryt kainalos ja ollehet
hualestunehen näköösiä.
Ja oottakos te sitä kuullu, jotta kaikki kaupunpungin naiskräätärit
troklaavat, kursiivat, parsiivat, pruuvaavat, prässäävät ja tryykäävät,
jotta käry nousoo? Neuloovat ja tikkaavat että katketa. — Sinkerin
polkemisesta on ainakin kahen ompelijan kintut ruvennehet narisemhan.
Ja rohroskaupoos puariflikkaan muutoonki hoikat sääret aivan notkuuvat
ku puuteria ja punamultaa ostethan vain kilokaupalla.
Hyvänhajun yrtit, parfyymit, otekoloonit, saksansaipuat, kultakräämit,
koivusalvat ja palsamit, mintut, mirhamit, hajuheinät, krassit ja
aventelinkukat, kaikki, kaikki mikä joltaki haisoo, kaikk’ on menny ku
kuumille kiville, paitti keltamulta, sinkvitti, kimrööki, liinöljy,
pulituuri ja tärpätti ja purutupakki, jot’on Sampos viäläki.
Ja kun n’oon sen uuren kläningin saanehet, ittensä minkannehet,
silmäkulmihinsa öljyä nokahuttanehet ja puuteritupsulla hehkuansa
vaimentanhet, heittäävät ne viimmeesen hyväälevän silmäyksen
ystävällisehe peilihi, ja katto, oi miäs: hän on hurmaava!
Sinä tunnet suloosen autuuren väristyksen krupissas ja pistoksen rintas
kobralla, tarkemmin sanoen lompakossas.
Hän on kun tähti loistava!
Tämä kirkas tähti, joka meitä kitupiikkiä ja mörökölliä johtaa täälä
alhossa, lähtöo liikkeelle ja me Joosepit ja Jaakopit seuraamma häntä
kaupungintalolle — _helppotajuusehe_ konserttiin!