Siälä ny elämä nousi. Yks suuri lihava kauppamiähen frouva istuu
pakaasillansa peilin eres ja huuti ja hosuu jotta katto kohooli:
— Hävytön! Kuinka te uskallatte? Pois, pois. Poliisi!
Hra Plumpäri peljästyy niin, jotta se’ei pääsny hyvähän aikhan
kääntymhänkää. Kattua tollotti vaa kun ainaki pöllöö. Rupes sitte
änkyttämhän jotta:
— Eikö täs asukkaa neiti Hoo? — Anteeksi frouva, mä luulin — — —
Mutta s’oli turha mitää luulla. Se frouva hyppäs pysthyn, kääntöö
hra Plumpärin ympärinsä ja tärähytti nii hra Plumpäriä mittimuutia
vastapäätä, jotta hra Plumpäri lenti porstuahan noukallensa ja ovi
kiinni. Onni oli jottei se pottu menny rikki. Kyllä se jo kotia mennes
ajatteli kaikellaasia siitä Lillistäki.
Ja sitte taas soittuu telefooni, eikä hra Plumpäri meinannu enää
viittiä mennä vastaamhankaa. Mutta meni kumminkin.
— Haloo, onko se hra Plumpäri?
— En tiärä — sanoo hra Plumpäri.
— Aprillia syä silliä jua vettä päälle hi hi hi — — —
Hra Plumpäri pani torven pois ja sanoo, jotta ihmiset on tullehet kovin
päässilmääsiksi.