vastasyntyneillä, ja toimeenpahan sitä on tultu. -- Hyvä ja uuttera
työmies on rikkaampi kaikista rikkaista. Antaa vaan mennä yhdessä
kaupunkiin", Antti vakavasti vastasi yhä jyvähinkaloa ja niitä säkkejä
katsellen.
"No eipä sitä vastusta minusta, menköön vaan, kun se kerran sinusta
niin lienee", Katri vastasi ja meni sisään jättäen Antin vielä aitan
kynnykselle istua könöttämään. -- -- --
Kolmannen päivän puolisissa tulla jyryttelivät Elli ja Wille
kaupungista. Vielä viimeksi lähellä kotoa kiersivät he kätensä
toisiensa kaulalle ja tuikkasivat lämpimän suutelon, ja sitte meni
Wille omille rattailleen.
Tallin luo, jonne ajoivat, riensivät Antti ja Katri vastaan. Kyseltyä
kuulumisia ja jyväin hintoja, otti Antti rautavöisen matkavakan ja
läksi sitä viedä viipottamaan sisään. Elli juoksi jälessä jotta
töppöset vilkahtelivat, Wille ja Katri jäivät hirnahtelevia hevosia
päästämään.
"Mitästä siellä asiamiehellä sitte sanottiin. Eivät tainneet paperit
vielä joutua?" Antti kysyi nostellen otsakurttujansa ja istuen penkillä
matkavakan vieressä.
"Tulleet olivat, mutta myttyyn ovat hakemuksenne rusahtaneet -- kas
tuossa ovat", Elli vastasi ottaen papereita matkavakasta ja pistäen ne
Antin kouraan.
"Eipähän, se ei liene totta!" Antti vastasi vaaleten ja huulensa
alkoivat vapista sekä otsakurttunsa putosivat kulmille.
"Siitäpä tuon näette", Elli vastasi ottaen pienen sievän paperirasian
matkavakasta, ja Antin mentyä kamariin, avoi rasian, jossa punaisten
pumpulien joukosta kuulti tukeva ja kaunis kultasormus. Hän hymyili
itsekseen, sulki kannen ja pisti rasian taskuunsa.
Mutta Antin sydäntä tykytti niin voimakkaasti, jotta luuli sen rinnasta
pöydälle hyppäävän ja korvissa tuntui omituista suhinaa ja sihinää. Hän
istui pöytänsä viereen ja alkoi selailla sinikirjavilla karttamerkeillä
varustettuja papereita. Loppupuolella sattui hänen silmiinsä:
"_Päätös_:
Koska asiaan on ryhdytty kapinallisissa aikeissa, ei voida
suostua mainittujen -- -- -- talojen jakamiseen, eikä myöskään
antaa mitään lainoja sitä varten" -- -- --
Edemmäksi ei hän jaksanut lukea. Vihaa ja katkeruutta pulpahti mieli
kukkuralleen. Itsekseen hän mutisi:
"Nuo kirotut -- herrat -- niiden juonia -- voi minä onneton -- voi
onnettomia torppari-parkoja -- herrain juonia vaan! -- Kapinallisissa
aikeissako -- se on h--tin vale! Pelkästä lähimmäisen rakkaudesta,
isänmaan rakkaudesta olen uhrannut itseni -- 'Kapinallisissa
aikeissa' -- se on h--tin vale -- -- se on herrain - nylkisivät
alamaisraukat ja hotkisivat lihat suuhunsa kuin nälkäiset sudet, -- uuh
-- voi voi tätä maailmaa --"
Katri tuli kamariin.
"No kuinkas kävi niiden hakujen?" hän kysyi.
"Myttyyn meni -- myttyyn meni, voi voi sentään minua -- voi voi noita
kirottuja herroja, ne ovat kuin usutettuja metsän petoja, nälkäisiä
petoja -- niiden juonia vaan!" Antti sanoi, viskasi paperit pöydälle,
nousi kävellä koikkumaan hieroen tuskallisesti käsiänsä.
"Herra hyvästi siunatkoon -- Antti kulta, oma rakas mieheni -- ihanhan
sinä kadotat järkesi -- heitä nyt pois -- vallan hyvästihän tässä
toimeen tulemme -- heitä nyt pois tuo -- sinä kadotat järkesi! --
Turvaa edes Jumalaan! -- 'Joka minun tyköni tulee, sitä en minä ulos
heitä', sanoo Wapahtaja."
"Mene sinä Jumalinesi -- minä en jaksa kärsiä --!" Antti tuikeasti
vastasi ja vihaisesti nakkasi kaulallansa hyväilevän Katrin uunin
loukkoon.
"Herra Jesus -- nythän sinä --!" Katri sydäntä särkevästi parahti kun
luuli päänsä halenneen ja kätensä katkenneen. Tunsi kuitenkin olevansa
entisellään, lukuun ottamatta peukalon paksuista kuolleen sarvea
otsassa. Itkun tillikka pääsi kun ajatteli miehensä tekoa, jota ei se
vielä koskaan ennen ollut tehnyt.
Mutta Antti nirskutteli hampaitaan ja kiroillen yhä herroja, syöksyi
hän tupaan, otti akkunan otsalta lakkinsa ja painoi sen syvälle
päähänsä, sivalsi kirveen käteensä oven yllä olevasta kirveshäkistä ja
kiireesti painui ulos ovesta. Meni suoraan puuvajaan juuri kuin tulta
sammuttamaan, sekä alkoi kiivaasti puita pilkkomaan, jotta lastut
sirpaleina pirskoilivat vasten vajan seiniä.
Samassa tuokiossa hän kuitenkin iski kirveensä vajan seinään ja
polttavalla kiireellä läksi astua jappasemaan viidakkoon päin
Karhulevon syrjä aholle vievää polkua pitkin, tietämättä toki minne
menisi.
Hänen korvansa soittivat ja suhisivat kuin kirkon urut.
Lepokiven luona seisoa töllötteli puolitusinaa herroja koirineen,
pyssyineen ja muine metsästystamineineen, Antti heitti heihin vihasta
palavan mulkoilevan katseen sivu vilkaistessaan.
Herrat pyrskähtivät makeaan ivalliseen nauruun; mutta samassa päättivät
he keskenään että sillä miehellä eivät liene kaikki kotona, koska se
niin tylsästi ja hajamielisesti heihin mulkoili sivu mennessään.
Lähetessään Karhulevon syrjä-ahoa oli Antti näkevinään jälleen joukon
ivallisia, herroja, jotka hänen luo tultuaan pyrähtivät lentoon,
nousivat puiden latvoihin ja sieltä pitkää nenää hänelle näyttäen
irvistelivät leuvat sojona.
Hän nirskautti hampaitaan, polki jalkaansa, jotta tanner humahti,
karjasi karkean kiroussanan ja uhkasi kukistaa heidät sieltä puiden
latvoista alas päin kiviä.
Mutta ne vain irvistelivät ja pitkää nenää näyttivät.
Antti poimi polulta kiviä ja alkoi kuumasti tähdätä näkemiään herroja
puiden latvoilla.
"Jaa, -- jaha -- vieläkös irvistelet, vieläkös irvistelet -- vai
kapinallisissa aikeissa -- vai -- vai kapinallisissa -- aikeissa --
tekeekö mielesi mielitteletkö nylkemään vielä meitä torppari raukkoja
-- ähäh -- ähäs -- ähäs, kutti kutti -- kas tuossa -- tuossa vielä yksi
-- kas niin, saitko jo -- -- jasoo, ventta ventta -- sinäkö Karhulan
kartanon ihmissyöjä, möhömaha -- pajatukki -- tuosta sinä saat; tuosta
-- kas kas -- sattuiko nenään -- tuossa vielä yksi -- sinut tapan ja
syön kuin koira kärpäsen -- mielitteletkö vielä torpparejasi syödä --
irvistäppäs vielä -- -- no tästä saat -- soh -- nyt makaat siinä puun
juurella pää kirottu herrassöötinki -- otan vielä korvistasi kiinni ja
lyön tuohon kiveen ettei jää luun suremata -- kas noin, kas --
ähäs -- --"
Antti oli raivossaan. Kiroillen ja siunaten hän kiviä pommitteli puiden
latvoihin. Erään kuusen juurelta otti kaksihaaraisen lahopuun ja alkoi
hampaitaan nirskutellen sitä rajusti kiveen hutkia. Ja kun lahon
sirpaleet viimeiseen saakka hänen kourastaan katosivat, silloin oli
Karhulan herrassöötinki hänen mielestään siinä pieninä lihan ja luun
murusina.
Tekoaan tylsästi katsellen hän sitte tyytyväisenä istui kivelle keveät
kätensä kupeillaan. Mutta tyytyväisyytensä yhtäkkiä muuttui pelon
sekaiseksi kiukuksi.
Eteensä ilmestyi pitkäkoipinen ja jättiläisvartaloinen nimismies, ja
hirmuisesti kilkkavat kahleet käsivarsillaan.
"Ö-höm -- tuossa se peto nyt on -- ö-höm -- kahleet -- tänne, kahleet,
ö-höm -- ja mies linnaan!" hän jyreästi puhui. Tarttui Antin
niskakaulukseen ja veti suoraksi kuin tapetun koiran tantereelle.
Silloin vanginkuljettaja lukitsi kahleet Antin jalkoihin, vaikka tämä
puri nimismiestä käsiin kuin susi lampaan koipeen ja potki kiviä ja
turpeita vanginkuljettajaa päin naamaa että pölisi. Vielä lisäksi näki
hän ympärillään joukon irvisteleviä pitkänokkaisia herroja sarvet
päässä, jotka usuttelivat nimismiestä ja vanginkuljettajaa vaan häntä
kahlehtimaan ja viemään linnaan, sekä nauraa virnistelivät hänen
rukouksilleen ja anteeksi pyynnölleen.
Tervajukka oli tavallisella työllään Karhulevon syrjäaholla. Siinä
itsepintaisia tervaskantoja pilkkoillessaan hän kuuli lähellä ankaraa
raivokasta melua, kirouksia, voivotuksia, pitittelemisiä ja rukouksia
sekä anteeksi pyyntöjä.
Hän heitti työnsä, nakkasi päänsä kallelleen vasemmalle, purasi
tupakkaa ja läksi astumaan ääntä kohti, jotta puukenkänsä kiviin
keikkasivat.
Muutamien reheväin kuusipensaiden välistä hän jo parinkymmenen sylen
päähän näki miehen maassa selällään poikki polun ja ankarasti huitovan
käsillään ja potkivan, jotta turpeita ja pieniä kiviä ilmaan pyrynään
pölisi.
Luo tultuaan hän hämmästyi, ettei ollut kyetä mitä tekisi.
Vaalean siniset, melkein kuolleen verellä olivat Antin kasvot, suu
hirveässä väänteessä ja hampaat ilkeästi nirskahtelivat.
"No auta hyvä Jumala -- -- mikä sua vaivaa Antti? -- Olethan ihan
hulluna --!" Jukka sanoi tarttuen Anttia käteen, sekä lisäsi, "nousehan
veli hyvä pois siitä! Eihän tässä mitään hätää -- kuule Antti, nousehan
pois!"
Antti harrasi lujasti molemmin kourin Jukan käteen kuin hukkuva oljen
korteen, sanoi: "Auta, auta -- ne vievät minut onnettoman linnaan --
voi, voi ne vievät minun linnaan --."
"Olehan nyt hulluttelematta ja nouse ylös, ei tässä ketään linnaan
viejiä näy", Jukka sanoi ja irvissä ikenin veti Antin pystyyn.
"Kas kas -- jo menivät -- eivätpä uskaltaneetkaan -- niin menivät ettei
näy jälkiäkään", Antti puheli noustuaan, yhä pitäen Jukan tervaisesta
kädestä sekä vilkuillen hajamielisesti ja tylsästi väliin Jukkaan ja
väliin joka taholle.
"Eikä tässä mitään ole ollutkaan -- ihanhan olet, nyt sekauksissasi,
Antti veliseni --" Jukka yhä edelleen lohdutteli.
"Hm-hmh -- vai sekauksissani, vai sekauksissani --" Antti vastasi yhä
nirskuttaen hampaitaan ja rengasmaisesti katsoen Jukkaa silmiin.
"Oikein olet hirveän näköinen, mikä sulle nyt on tullut kun tuollainen
olet? Heitä nyt jo sikseen, ja lähtään pois kotiin", Jukka edelleen
hänelle puheli.
"Hm -- hirveän näköinen --", Antti vastasi katkonaisesti jamaten, ja
tyyneesti läksi Jukan jälessä kotiinsa päin kyhnyttelemään.
Siinä mennessä Jukka vielä uteli Antilta, mikä hänelle oli tullut ja
mikä häntä rasitti, mutta niin luotua sanaa ei enää lähtenyt Antin
huulilta. Hän vaan synkästi tuijotti jalkoihinsa ja väliin ylös puiden
latvoihin.
Mitään kipua ei Antti nyt tuntenut.
Tuossa sitä jo näkyi Lehtiviidan punanen asuinhuoneus.
Roppe, koiran pentu, peuhasi kartanolla Mirrin kanssa. Mirri makasi
selkiselällään ja kun Roppe yritti, purasemaan, sai se Mirriltä pehmeän
korvakierukan, jotta heti putkahti taapäin, ja laskeutuen matalaksi
etukäpälilleen tehdäkseen uuden rynnäkön.
Mutta kun Roppe huomasi Jukan ja Antin tulon kartanolle, pölähti se
isäntänsä luo, hyppäsi pystyyn ja nuolla liputteli hänen sivuillaan
suorana riippuvia käsiään.
Antti ei sitä huomannut lainkaan, joten polkasi koiran takajalalle;
se katketa rusahti ja surkean valitushuudon päästi Roppe kiikkuen
isäntänsä jälessä eteiselle, johon jäi.
Sisään tultua heitti Antti lakkinsa ja istui sanan virkahtamatta
penkille nojautuen kumaraan lattian rakoihin.
"Herra Jumala, mikä sille miehelle nyt on tullut -- mikä sinua vaivaa
Antti? Kuule nyt minua -- mikä sinua vaivaa?" Katri hätäillen puheli.
Meni Antin luo ja kyykistyi katsomaan häntä silmiin.
Antti suoristi itsensä, katsoi tylsästi rengasmaisilla silmillään
Katria ja vaatetta hänen otsalleen vyötettynä, sekä nirskautti
hampaitaan. Mutta sanaakaan ei hievahtanut.
"Huh -- onhan se niin kauhean näköinen", Katri lisäsi ja viskasi
Jukkaan kysyvän katseen.
Jukka kertoi asian miten tiesi, ja sanoi sitte Antille, että: "Käyhän
nyt nukkumaan, veli hyvä; olethan sairas. Tule nyt nukkumaan omaan
kamariisi!" sekä otti häntä kädestä. Antti totteli heti, antoi Jukan
kiltisti opastaa häntä kamariin, mutta mennessään nirskautti taas
hampaitaan ja väänti suutaan.
Jukka vei hänet vuoteen luo, sanoi: "kas niin, kallistuhan vaan siihen
ja nuku niin sitte virkenet."
Antti laskeusi siihen heti, käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi
kuorsata.
"Voi armias Jumala kuitenkin -- mikä tässä nyt hyvittää kun tuo mies
tuommoiseksi tuli", Katri sanoi istuen penkille kädet helmoilla ja
pusertaen kyyneleitä silmistään.
Elli tuli hehkuvin poskin kamaristansa virkkine kädessään, ja kun sai
kuulla isän kohtalosta, sanoi värähtelevällä itkuäänellä: "Kyllä se isä
vaan kuolee -- saattepa nähdä, kun minä näin semmoisen unen."
"Minkälaisen unen?" Jukka kysyi, heitti päänsä vinoon vasemmalle ja
loiskautti lattialle suuren tupakkasyljen.
Katri ja Elli katsoivat sylkyä ja sitte toisiansa, silmiin. Elli kertoi
unensa Jukalle.
"Noh -- kyllähän siltä kuulostaa että tuo uni jotain tietäisi, mutta
'Jumalallapa tässä on onnen ohjat, Luojalla lykynavaimet', sanoo
sananlasku. Ja niin se on että voi kuolla, mutta voi elääkin. Se on
Jumalan vallassa se asia", Jukka sanoi hurskaasti huoahtaen.
Heikki kyyristäysi suulleen Willen vuoteelle tuvan ovipieleen ja
muskutti isosti, peläten isän kuolevan. Virkkineensä laski Ellikin
helmoilleen ja alkoi oikein sydämmellisesti itkeä nyyhkytellä, jotta
hänen ihanat ruusupunaiset poskensa yhä vaalenivat, ja aimo pyöreät
sievät huulensa värisivät sekä nytkähtelivät kapeat sirotekoiset
hartiansa.
Katrikin puserti yhä kyyneleitään. Hän nousi sekä meni kamariin.
Seisahti vuoteelle ja katseli vettyneillä silmillään hiukan miestänsä.
Palasi sitte tupaan ja sanoi:
"Se nukkuu nyt, hengittää raskaasti kuin kivirekeä vetäisi ja posket
hohtavat tulipunaisina."
* * * * *
Lännen rantamille pyrkieli poutapäivän aurinko kultaen kellertävän
ja osittain alastoman viidakon Lehtiviidan tausteella. Luonnossa oli
kaikkialla rauha, mutta rauhattomuus vallitsi ihmisten sydämmissä
tuossa muuten niin hyvin voivassa ja rauhallisessa uutistorpassa.
Seuraavana yönä eivät Katri, Elli ja Heikki sekä Wille, uskaltaneet
lainkaan heittäytyä vuoteilleen, vaan pelokkaina istuskelivat
odotellen, mihin suuntaan Antin tauti piti kääntyä, parempaan, vaiko
pahempaan.
Siinä yön vietossa ajan kuluksi kertoili Katri muistelmiaan
tyttö-ajoiltaan, kuinka häntä kaikkialla oli ihailtu ja kiitetty
kauniiksi ja hyväsydämmiseksi tytöksi ja kuinka kylän kuumimmat ja
komeimmat pojat hänestä kiistelivät. Mutta Antti, vaikka köyhänä,
puolialastomia huutolaispoikana hänen kotitaloonsa tuli, heti vakavan
käytöksensä ja hyväsydämmisyytensä vuoksi sai sijan hänen sydämmessään.
Ja kuinka he sitte pitkän kosinto-ajan kuluttua yhteen menivät tyhjinä
kuin kaksi taivaan lintuista, joilla ei enempää omaisuutta ole kuin se
höyhenpuku, millä Luoja on heidät varustanut.
Sitte seurasi lyhyt äänettömyys. Katri istua kyykötteli tuolilla
lähellä kamarin ovea kädet ristissä helmoilla ja hartiat eteenpäin
kyyristyneenä. Karttuunihuivi oli yhä otsalle takapäältä solmittuna, ja
hänen silmänsä surumielisesti tuijottivat lähellä uunia rauhallisesti
venyvään Mirriin. Sivupenkillä akkunan luona istui Wille ja
kyynäspäällään nojaten akkunan otsapuulle katseli ajattelemattoman
näköisenä ulos mustaan yöhön. Hänen vieressänsä istui Elli itkeneen
näköisenä ja nojaten hartioitaan seinään, katseli ajattelevan näköisenä
päreorsille kattoon. Selällään keskellä lattiaa polvet koukussa ja
kädet pään takana lojuili Heikki, tuhman näköisesti katsellen polviansa
myöten takan nokiselle kupeelle.
Tuon äänettömyyden vihdoin katkaisi kamarista kuuluva valitus ja
vaikerteleva puhe.
"No nyt se on äänessä", Katri sanoi, ja silmäkuoppiaan molemmin
käsin hieroa tahrustaen meni kamariin. Sinne menivät ojennellen
ja haukotellen toisetkin, paitsi Heikkiä, jonka silmät jo olivat
valahtaneet umpeen.
Katri nouti himmeästi valaisevan kynttelin pöydältä ja sitä kädessään
pitäen meni Antti vuoteelle, kysyi:
"Mikä sinua nyt vaivaa Antti -- oletko kovin sairas?"
Antti katsoi Katria tuikean pistävästi ja haalakasti silmiin ja sitte
pitkin seiniä ja kattoa. Kasvoilla leimusi tulipunainen, pelottava
hohde; rinta nousi ja laski aallon tapaisesti ja hengitys kävi taajaan
ja raskaasti. Tuskin kuuluvasti haipuilivat hänen huulensa sanoja:
"Näette-kö -- noit-a, noita pien-iä herroja -- -- uuh-uuh -- ne
irvis-televät -- nauravat -- ja pit-k-ää nenää näyt-tävät -- uuh-huuh
-- pois!"
Sitte hän raukesi, vaikka huulet vielä kuulumattomasti liikkuivat.
Samassa tuokiossa alkoivat hänen leukansa suonenvedon tapaisesti
lotista ja ruumis hytkähdellä; ja heti alkoi hirveä puistutus
senjälkeen. Koko vuode vapisi kuin ukkosen käsissä siitä
puistutuksesta, joka sairaan valtasi. Wille ja Elli heittäysivät
poikkipuolin vuoteelle sairaan päälle ja täysin voimin koettivat
hillitä puistutusta. Viiden minuutin ajan se kesti ja sitte Antti
rauhoittui. Mutta nähtävästi seurasi puistutusta ankara kuume, sillä
huuliaan puhallellen sanoi sairas vaisulla äänellä:
"Hyh-hyh -- polttaa -- polt-taa --!"
Sitte rauhoittui ja alkoi kuorsata.
"Voi voi kuitenkin -- nyt se on sen menoa, se kuolee nyt ihan tuohon
paikkaan --" Katri vaikeroiden päivitteli ja hervottomuudesta ja
hämmästyksestä vapisevin polvin istui tuolille vuoteen pääpuolella.
Elli työntyi tupaan, meni sieltä omaan kamariinsa, heittäysi suulleen
vuoteellensa ja nuuskuttaen huokasi: "Hyvä Jumala, elä salli isän vielä
kuolla."
Wille meni tupaan, haki piippunsa, istui penkille ja pannen tupakkaa
mietti että: "Jos kuolee, niin vuorostaanhan on päässyt. Ja ehkä tuo
sitte häntäkin Ellin kanssa paremmin onnistaisi, kun Anttia ei enään
olisi olemassa. Pääsisi pian koko tämän rikkaan torpan isännäksi."
Samassa kuului rykimistä ja kopinaa ulkoa. Jo alkoi hiljalleen
koputella tuvan ovea. Wille meni avaamaan ovea ja nähtyään Tervajukan
mustankirjavan naamaan ovesta pistäyvän sisään, sanoi:
"Jukkako sieltä vielä tänne näin myöhällä?" Jukka astua lippasi
pehmeillä ruojusaappaillaan yli lattian penkille istumaan. Heitti
päänsä vinoon vasemmalle, ja sanoi:
"Ei antanut meidän herra rauhaa, kun sai tietää Komulaisen
sairastuneen, vaan vielä tuossa pimeän tullessa tuli meille ja käski
kiireesti minun lähteä tänne pistelemään, ottaakseni selvää, millä
kannalla asiat nyt ovat."
"Mitähän se kapteeni siitä sitte tahtoo?" kysyivät Katri ja Elli, jotka
Jukan puheen kuultuaan olivat tulleet tupaan.
Jukka ruikkasi ruskean tupakkasylen lattialle heitti otsalle valuneet
hiukset toisten joukkoon ja pyyhkäisten suupieliään sanoi:
"Lupasi heti lähettää lääkäriä peräämään, jos se vaan on kuin sairas?"
Katri löi käsiään yhteen, katsoi Elliä silmiin, ja sanoi:
"Vai lääkäriä!"
"Vai lääkäriä". Ellikin säesti läsäyttäen reiteensä, jotta hameet
kuhahtivat, sekä katsoi kysyvästi Willeä ja Katria silmiin.
Wille imeä piristeli piippuaan, katsoi akkunasta ulos ja sanoi.
"Jos kuolee niin kuolee -- eihän lääkärikään Jumala liene, että se
ketään kuolemasta pelastaisi. Jos se taas ei ole kuolemaksi, niin kyllä
käy terveeksi lääkärittäkin."
"Mutta kyllä se isä on aina sanonut että lääkärit ovat monta ihmistä
ennenaikaisesta kuolemasta pelastaneet", Elli sanoi ja istui Jukan
viereen penkille.
Katrin silmät toljottivat veristyneistä kuopistaan ja kasvoille tekeysi
muutamia kurttuja, kun hän virkkoi epäilyksensä "jotta Metsolan
muori ehkä kylvettämällä vielä paremmin Antista miehen tekisi kuin
lääkäri lääkkeillään. Sepä viimeinkin sen paranti kun tämä metsään oli
pyörtynyt ja saanut selkätaudin. Ajattelin juuri että pitää panna sauna
lämmitä ja lähteä muoria hakemaan."
"En tiedä miten se muori tämmöistä tautia parantaisi, kun sillä on
mielessä vähän vihaa", Jukka huomautti pää vinollaan Katria katsahtaen.
"Minusta nähden on se vaan taudin houreissa, että kun tauti lähtee niin
mielikin selkiää", Katri siihen sanoi.
"Jos hyvinkin muori saisi isän terveeksi, mutta kun se kartanon herra
tahtoo lääkäriä, niin antaa sen tulla", Elli siihen lisäsi ja kävi
seisomaan uunin kupeelle nojoon muuria vastaan.
"Antaa vaan tulla, jos siksi on, mutta koetetaan ensin muoria -- --"
Tuo Katrin puhe katkesi kun kamarista jälleen kuului vaikertelemista ja
voivotteluja ja hän sinne meni sanoen että: "nyt jo taas valittaa --
täytyy mennä katsomaan."
Jukka sylki, pyyhki suutaan ja meni Katrin jälkeen.
Antti heitteli käsiään sivuille, pullisti tulipunaisia poskiaan ja
paksujen huultensa välistä puhalti pitkän kuuman henkäyksen. Hengitys
kävi yhä taajemmin ja rintansa pelottavasti aaltoili.
Katri pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja virkkoi että: "on se nyt
kuolemaksi."
Jukka kumartui lähelle Antin kasvoja ja kysyi: "hyvä veli, olethan
kovin sairas? Särkeekö päätäsi vai mitä?"
Antti heitti jälleen tuskallisesti käsiään ja tuskin kuuluvasti sanoi:
"voih -- särkee -- pistää." Katsoi sitte sammuvasti ja tylsästi Jukkaa
silmiin sekä lisäsi: "näetköh -- mit-ään?"
"En kuin vaimosi Katrin tuossa", Jukka vastasi.
"Katriko -- -- -- eih -- se -- -- on -- -- Ka-rhul-an
herr-assöö-tin-ki -- se -- syö minut -- huh -- nyt se meni -- kat-toon
-- tuol-la -- se -- nyt -- istuu ja irviste-lee -- näyt-tää
pit-kää nenää -- siel-lä on ko-ko lauma her-roja -- -- sa-novat
mi-nun -- kapi-nalli-sissa ai-keissa -- huuh -- puuh -- pois --
poooiis --!" Antti sekavasti hourieli, puristi viimeisiä, sanoja
lausuessaan lujasti nyrkkejään, osoitellen kattoon, jossa väijyviä
olentoja oli näkevillään. Sitte hervahtivat kädet voimattomina alas,
jonka jälkeen näkyi rauhoittuvan.
"Kyllä on hirveätä tuon kanssa -- rakas Jumala sentään", Katri huokasi
itkun sekaisella äänellä, sanoi sitte Ellille, joka juuri tuli
kamariin: "Tuopas se viinipullo sieltä -- annetaan koetteeksi sille
vähän viiniä!"
"Tässä on", Elli sanoi antaen pullon Katrille, joka siitä täytti
pöydällä olevan kahvikupin, nosti Antin päätä ja vei sen hänen
huulilleen, sanoi: "ota Anttiseni vähän viiniä -- otahan nyt!"
Antti nielasi viinin muutamalla nielauksella jonka tehtyä alkoi taas
jännittävästi torjuella näkemiään herroja.
* * * * *
Seuraavan päivän harmaja hämärä tuskin siinti idän taivaalla kun
Metsolan muori, pieni likainen vasu käsivarrella astua lepasti
virsujaan vetäen Lehtiviidan tupaan.
Hyvät huomenet tehtyä ja kättä pistettyä Katrille, Ellille ja Heikille,
laski vasunsa sivupenkille, nuoleskeli rupisia huuliaan ja sivellen
lenkuttavia sääriään ja sisään painunutta kellertävää leukaansa,
jossa muutamia parran karvoja törrötteli, sanoi: "ei ole vanhasta
juoksijaksi, eikä nuoresta istujaksi. Sen olen jo aikoja sanonut ja
sanoa nytkin että pian vetäisee maa puoleensa tämänkin luukasan Eivät
sietäisi enään nuo jalkapahaseni, ei niin luotua askelta, saati sitte
tämmöistä matkaa."
Sivalsi sitte sormillaan nenäänsä ja sormensa pyyhkäsi liasta
kovettuneesen ja rapisevaan hameeseensa, sekä sanoi:
"Isäntä se taas on kovin kipeänä?"
"Niin on, eikä taida enään miehistyäkään. On sitte eilisen käynyt niin
kuoleman kalvakaksi -- haluttaako muoria katsomaan?" Katri vastasi ja
meni jo kohden kamarin ovea.
"Mitäspä siitä nyt katson -- näen mä tuon sittekin, -- eikö tuo
saunakin jo joudu, koska näkyy röyhyäminenkin loppuneen? -- Niinhän se
on että tulee se kuolemakin, kun tullakseen panee, ja parastahan se
olisikin kun vaan olisi autuaallinen lähtö", muori vastaukseksi puheli
ja pyhästi huoaten kallisteli päätään.
Samassa pyörähti Elli sisään ja haukoitellen istui penkille katselemaan
muoria.
"Joko se sauna joutuu?" Katri kysyi hommaillen muorille vähän väkevää
suuhun pantavaksi. Se kun näet ei ollut mikään kahvin juoja, vaari --
piti silloin olla vähän karvaampaa tarjota, kun toimiin haettiin.
"Jo se on ihan paraiksi", Elli vastasi, tarkastaen muorin tamineita,
jotka hänestä näyttivät hyvin inhottavilta.
"On joutunut -- onko sitte sitä lihan suolavettä -- ilman ei tule
kylvystä tehoa eikä hieromisesta neuvoa", muori sanoi viskaten
kurkkuunsa Katrin tarjooman puolikuppisen väkevätä.
Elli nouti valmiiksipannun suolavesi-rainnan ja antoi sen muorille,
joka vastustaen otti kolme pakista, ihmisen kylkiluuta, kierti
jokaisella palasella kolme kertaa suolavesirainnassa ja sitte pani ne
jälleen vasuunsa. Huokasi pitkän huokauksen ja vasuineen raintoineen
läksi ulos lentustelemaan, meni suoraan saunaan, jotta kovettunut
hameensa astuissa sääriin ropisteli.