Elli. Koko ajan kuin kokousta odotteli, oli hän niinkuin pilvistä
pudonnut ja vähän säikähtänyt. Pari kirjettä jo sillä välinkin Ellille
lähetti, mutta kun ei mitään vastausta kuulunut, päätti hän löydyttää
itsensä jo aikaisin kokouspäivän aamusella Lehtiviidassa, ettei Elli
voisi luikkia kätköön hänen käsistään ja että hänellä sitte olisi päivä
aikaa valloituksensa tekemiseen.
Onnistuiko Pertti-raukka nytkään yrityksessänsä, saamme jälestäpäin
nähdä.
Läheni kello kuutta. Miehiä ja naisia tulla jyhmysteli Lehtiviidan
kartanolle, johon ensin pysähtyivät toisiansa tervehtimään
ja kyselemään kuulumisia, sekä keskustelemaan tuon kokouksen
merkityksestä. Yksitellen sitte mennä lapikoittiin tupaan, jonka ovella
Maunulan Pertti vahtia piti etteivät muut sisään pääsisi kuin torpparit
ja muu loisväki. Talolliset päätettiin jättää ulkopuolelle kuokkureina
kurkistelemaan, jos heitä joku yrittäisi sisään pyrkimään asiaan
sekaantuakseen, johon heillä Antin ja Pertin mielestä ei ollut mitään
sanomista.
Käteltyään ensin Anttia ja Katria, kävivät vieraat istua nököttelemään
penkeille, joita tilaisuutta varten Wille ja Lauri olivat lankun
puoliskoista laitelleet.
Pian oli Lehtiviidan tuparustinki täpösen täynnä uteliaita torppareja
ja muuta loisväkeä sekä miehiä että naisia. Meluava puheen solina
ja sorina sekä kihattava ja hohottava naurun hyrinä tuossa taajaan
istuvassa väkijoukossa täytti koko huoneen, vieläpä tunkeili seinäin,
akkunain ja katon läpi uloskin.
Mutta yht'äkkiä katkaisi tuon sorinan käreä ääni, sillä Antti
Komulainen astui perillä olevan pöydän tyvelle ja ryäistyään pari
kertaa, alkoi:
"Hyvät ystävät -- me torpparit ja muut alhaisemman työn tekijät olemme
kurjempia, onnettomempia ihmisiä täällä Suomess -- --"
Sanat istuivat kurkkuun, mutta hän nosti rintaansa sekä karaisi
kurkkuaan ja kallistettuaan päätään hieman vasemmalle, alkoi: "me
saamme tehdä työtä kuin orjat, nähdä nälkää kuin laiskurit, ja sentään
meitä pidetään kunnottomina lapsina, meitä halveksitaan kuin pahimpia
kerjäläisiä, ja tuon kaiken lisäksi olemme alituisessa vaarassa joutua
maantielle joukkoinemme. Me työntekijät olemme yhteiskunnan tuki
ja turva; rikkaat käärivät rikkautta aittoihinsa meidän töittemme
hedelmistä, herrat lihoovat ja ylpeilevät laveista omaisuuksistaan,
joita me olemme heille hankkineet, ja kuitenkin olisivat he valmiit
kynsin hampain kiskomaan nahan selästämme; he eivät arvostele meitä
kenkiänsä paremmaksi; tuskin nenäänsä nostavat ja ilkiävät meihin
katsoa kuin vastaan satumme, vaikka me jo silloin olemme nostaneet
hattuamme korkealle ja kumartaneet kuin venäläinen Jumalan kuvaa. Ja
kuitenkaan herrat eivät ole meitä parempia, koska me olemme ihmisiä
niinkuin hekin. Eivät heidän sielunsa ja ruumiinsa ole sen kalliimmat
kuin meidän köyhän työkansankaan. Kaikki me olemme yhden arvoisia,
joskin he rikkauksiensa takia ovat meitä oppineimmat. Mutta voisimmehan
mekin tulla yhtä oppineiksi ja sentään tehdä ruumiillistakin työtä.
Samoin tarttukoot hekin auran kurkeen, ottakoot kuokat, lapiot ja
kirveet ja raivatkoot itsellensä peltoja sekä niittyjä niinkuin mekin
teemme. Ei työ heiltä herruutta vie.
"Herrat hallitsevat meitä ja laittelevat meille lakeja ja sitte noiden
tekemiensä lakien mukaan meitä tuomitsevat siitä hyvästä että me heitä
elätämme ja hankimme heille ylellisyyttä. Miksi emme me voisi itse
itseämme hallita ja itsellemme lakia laatia, ja sitte noiden lakiemme
jälkeen rikoksen tekijöitä tuomita -- --"
Nurinaa ja hyväksymistä kuului väkijoukosta. Antti jatkoi:
"-- mutta me tahdomme nyt päästä vapaaksi tuosta sorretusta tilastamme.
Yhtykäämme ystävät liittoon keskenämme, me voimme yhteisesti ostaa
taloja ja sitte hallituksen luvalla ja'aata ne keskenämme. Jos ei
meillä ole itsellämme varoja tuohon kaupan tekoon, niin pyydämme lainaa
valtiolta. Ja jos taas emme hyväehtoista kuoletuslainaa saisi, emme
sittekään saa heittäytyä neuvottomaksi. Myykäämme silloin kaikki mitä
itsestämme irti saamme, vaikka lusikat ja kauhatkin."
"Se on hyvä keino", kuului eräs ääni väkijoukosta.
"Oikein oivallinen", lisäsi toinen.
"Parempaa keinoa ei olisi kukaan keksinyt." säesti kolmas.
"On tuo kirkkoväärttimme sentään viisas mies", sanoi höysteeksi joku
eukko.
"On se oikein miesten parhaita", lisäsi toinen.
"Ryhtykäämme paikalla toimeen. Oma nurkka saada pitää vaikka pää
menköön", joku Karhulan torppareista ehdotti.
"Saada se pitää. Minä olen valmis yhtymään puuhaan", lisäsi toinen.
"Myötä on kaikki minustakin", yhtyi kolmas.
"En kaupasta jää minäkään; myön vaikka ainoan paitani että alkuun
pääsen", yhtyili neljäskin.
"Toimeen rupean minäkin vaikka en paikalta pääsisi", vannoili viides.
Ja niin tehtiin päätöksiä yhdessä ölinässä vaan. Mutta pian katkesi
tuo metelöivä riemu kun seurakunnan pastori, mustapartainen, arvokkaan
näköinen herrasniekka, sekä jättiläisvartaloinen pitäjän nimismies
kiskoivat luitansa väkijoukon läpitse perille päin.
"Terveeksi", sanoivat molemmat Antille ja pistivät kättä.
"No -- herrat sattuivat vähän myöhästymään", Antti vastasi sekä
viittasi välinpitämättömästi heitä istumaan penkille.
"Hö-öm, niinhän tuo on, mutta -- hö-öm, mutta parempi myöhään kun ei
milloinkaan, hö-öm --" nimismies yskähdellen vastasi, sekä raskaasti
istua hommasi penkille, jotta se antoi räjähdyksen kuin olisi poikki
katkennut.
Mutta pastori asettausi juhlallisena Antin viereen seisomaan ja
kierrellen partansa huippuja, alkoi:
"Minä suuresti ihmettelen että sellaisia mielipiteitä, joita veli
Komulainen tässä juuri ilmi toi puheessaan, jonka alkuun onneksi
juuri satuin tuonne ovelle, voi löytyä olemassakaan. Se katkera
vihamielisyys, jota tämä irooninen puhe uhkusi herroja vastaan, on
saanut alkunsa jostain yksityisistä syistä, jotenka se ei voi olla
oikeutettua. Jumalan kiitos, se aikakausi on jo aikoja sitte ollut
ja mennyt jolloin herroista ja heidän mielettömyyteensä perustuvista
vehkeistä voitiin sanoa sitä, mitä äsken kuulimme, että he tahtoivat
alhaisimpiansa nylkeä ja rasittaa ankaralla työllä ja suurilla
veroilla. Meille on jo koittanut valoisampi aikakausi, josta kiitos
kalliin uskontomme ja valistuneiden hallitusmiestemme. Orjuus on jo
aikoja sitte poistettu ja jokaisella on vapaa sananvalta, jokainen
saapi olla oma herransa ja jos jollekin tapahtuu vääryyttä, hän saapi
turvautua kristilliseen lakiimme, joka ei jätä pahaa rankaisematta."
"Mutta se on Herramme vakava sääntö että täytyy olla olemassa rikkaita
ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, muutoin ei maailma seisoisikaan,
ja toisin ollen olisi sen jo aikoja sitte täytynyt kukistua, sillä
köyhemmän kansan toimeentulo täytyy rippua rikkaimmista."
"Ja kunkin ihmisen elämän työ täytyy kulkea, määrättyä rataansa. 'Otsas
hiessä pitää sinun syömään leipääs', kuuluu jokaiselle, niin herroille
kuin torppareillekin. Ja jos kumpi hyvänsä poikkeaa tuosta Herramme
pyhästä määräyksestä, heittäytyy laiskuuteen ja toimettomuuteen, hänen
edessänsä ammottaa silmin nähtävä perikato. Hän saapi epäilemättä
ansaitun palkkansa."
"Tosin herrat ja oppineet eivät voi tarttua auran kurkeen niinkuin te,
sillä heidänkin täytyy pysyä kutsumuksessansa, käydä sitä rataa ja
tehdä ne tehtävänsä, jotka heille ovat määrätyt."
"Tyytykäämme siis kukin onneemme ja osaamme, niin Jumala on lahjoittava
meille menestyksen ja siunauksen."
"Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavaa, että te yhdessä ostatte
taloja ja sitte ja'atte ne keskenänne jos kerran valtiolta siihen
luvan saatte, mutta pitää katkeraa mieltä niitä kohtaan, joista rippuu
toimeentulomme, on vahingollista, se on häpeällistä. Tietysti on
olemassa epäkohtia kaikella alalla, niinpä isäntäin ja torppareinkin
välillä, mutta te siinä kohden ryhtyisitte maailman parantajiksi
tavalla semmoisella, joka vaan herättää vihaa ja katkeruutta.
Sellainen ei sovi siveellisessä yhteiskunnassa, sillä se hävittää
vakavan periaatteemme olla rauhan rakentajina ja kannattajina. Ja
mitä tulee siihen että te olisitte kantaneet orjuuden ijestä toisen
isäntävallan alla, niin se ei ole totta. Minä tunnen teidät jokaisen
ja tunnen myöskin isäntänne. Mikä hätä ja orjuus on esimerkiksi
Komulaisella ollut kärsittävänä? Hän on rakentanut torppansa tähän
viidakon keskelle, jotta se jo ulkoapäin näyttää muhkealta ja somalta
kuin herraskartano. Torpan maihin kylvetään kymmenen tynnyriä ruista,
saman verran kauroja ja viisi tynnyriä ohria sekä tarpeeksi asti
muuta kesäviljaa; te ruokitte toistakymmentä nautaeläintä ja kolme
hevosta. Hinkaloistanne ei lopu vilja milloinkaan, jopa saatte sitä
tarvitseville myydäkin niin että teillä on panna rahoja lainaankin. Ja
tästä kaikesta te suoritatte veroa kartanoon neljäkymmentä päivätyötä,
ja kun tuon vähäpätöisen veron suoritatte, saatte elää niinkuin vapaa
talonpoika ainakin; ja sillä tavalla te olette elänyt tähänkin saakka
jo yli kaksikymmentä vuotta sekä saatte elämänne loppuun saakka te
itse ja lapsennekin elellä. Kukaan teitä ei torpassanne ole häirinnyt.
Mitä syytä siis Komulaisella on isäntäänsä moittia? Sanokaapa?"
Komulainen mietti hetkisen tuijottaen synkän näköisesti pitkin sivuansa
pöydän alle, sekä liikutellen pitkäkarvaisia kulmiaan, vastasi:
"Mutta täytyypä teidänkin herra pastori se myöntää, että alamainen on
aina orja, hänen täytyy aina totella ja jos ei voisikaan, niin hänet
auttamattomasti ajetaan maantielle."
"Saapihan mennä vaan kuin kulkukoira, ja siinä ei auta papit eikä
lukkarit", säesti siihen eräs Karhulan torppareista.
Äkkiä nousi hirveä mellakka ovella. Pari puolihumalaista talollista
oli työntymässä sisään. Mutta irvissä hampain junnasi Maunulan Pertti
ovea ponnistaen jalkojaan kynnystä vastaan ja vasemmalla kädellään
ovipieleen.
Ulkona telmäsivät ja kiroilivat talolliset kuin sata mustilaista.
Tervasankon saivat käsiinsä eteisestä ja tuhat muruiksi se hakata
moukutettiin vasten ovea, jolloin ovi, lähiset seinät, lattia ja
kattokin ensikerran elämässään saivat maistella tervaa.
"Ö-höm --", nimismies sanoi ja alkoi vedellä pitkiä sääryksiänsä ovelle.
Pertti vilkautti silmäänsä ja päästi oven, kun nimismies lähelle joutui.
Törmäsivät siinä tuokiossa humalaiset nimismiestä vasten rintoja kuin
kaksi tervattua enkeliä. Kirosivat suunsa täydeltä Komulaista ja hänen
kirottuja vehkeitään, uhkasivat tappaa hänet ja laittaa torpasta
helluntaitulet.
"Ö-höm", rykäsi nimismies ja ojensi molemmat jättiläiskätensä, joihin
kumpaankin otti miehen ja aikoi ulos.
Mutta tervaisessa lattiassa jalka luiskahti, ja kaatua romahti
nimismies miehillensä, yksi hänen alleen ja toinen päälleen, itse
kiristellen hampaitansa siinä välissä kuin porsas aidan raossa.
"Öhöm", nimismies rykäsi ja sanoi:
"Heittäkää tuo rotan raato tuosta päältäni, ja lyökää sitä pirua,
ö-höm --"
Pertti ja Komulainen sivuivat nimismiehen päällä maata tölköttävän
kauluksesta ja veivät latanaan ulos kartanolle että koivet kolisivat.
"Ö-höm", nimismies ryki pystyyn kompuroiden. Niskakauluksesta tarttui
allaan maannutta miestä ja yhdellä sivauksella nakkasi hänet kartanolle
kuin vanhan kenkärajan.
Tiedusteli sitte heidän nimiään, jotka tervaan tahrautuneilla
kourillaan merkitsi kirjaansa. Julisti sitte Antti Komulaiselle että ei
kokousta saanut jatkaa, ei missään tarkoituksessa.
Ja siihen se sitte päättyikin.
15.
Tuon kokouksen tyhjiin mentyä, pidettiin uusi, mutta siitä ei enään
kuulutettukaan kirkossa, vaan Lehtiviidan Heikin ja Ellin tehtäväksi
tuli suullisten kutsujen kulettaminen torpparistoon.
Tässä kokouksessa, johon kaikki Karhulan torpparit ja puolet Lakson
torppareista olivat saapuneet, liittoutui oman nurkan ostoon
kolmekymmentä torpparia. Kymmenen taloa arveltiin välttämättömästi
tarvittavan heidän keskensä jaettavaksi, joiden kauppoihin
yksimielisesti suostuttiin valitsemaan Antti Komulainen ja Maunulan
Pertti. Samoille miehille annettiin myöskin toimeksi hakea
kuoletuslainaa valtiolta talojen ostoon, sekä anomaan lupaa niiden
jakamiseen. Luonnollisesti luottamus heitettiin yksin Komulaiseen, joka
puuhan oli alulle pannut ja jonka kykeneväisyys katsottiin muita monia
kertoja etevämmäksi.
Pian olikin Antilla ja Pertillä tiedossa määrätty talosumma. Silloin
pidettiin Lehtiviidassa taas uusi kokous, jossa osakkaille esitettiin,
mitkä tilukset olisivat saatavissa, ja mitkä hinnat niistä vaaditaan.
Nuo ehdot olivat jokaisen mielestä siksi edulliset ja hinnat huokeat
että oikein suurimmalla riemulla päätettiin ryhtyä hakemusten
laatimiseen ja jätettiin sekin tärkeä toimi Antti Komulaisen
tehtäväksi, jota jo alettiin katsoa silmiin kuin keisaria ikään.
Ja kokouksen päätyttyä sai tuo suuri hyväntekijämme kolmekymmentä
lämmintä silmäystä ja sydämmellisintä käden puristusta.
"Muistattehan pistäytyä meillä ensi sunnuntaina? Tulkaa oikein joukolla
ja jo lauvantai-illalla. On huvittavaa saada keskustella niistä
hommista, ja tottahan sitä jotain tarjottavaakin -- niin muistattehan?"
torpparit sanoivat hyvästi heittäissään, joten kolmekymmentä tuollaista
kutsua saivat onnelliset Lehtiviitalaiset.
Hyvillään liikutteli Antti Komulainen kulmiansa ja antoi lupauksia.
Mutta Katri tuumasi että: "eihän sitä joka paikkaan samalla kertaa."
"Ensiksi meille." yksi sanoi.
"Ei, meille ensiksi", toinen intti.
"Meillepä ensiksi kun olemme vanhat naapuruksetkin", kolmas väitti.
"Mutta ensiksi meille kun olemme kolmisin Antin ja Katrin kanssa
rippikoulu-toveruksetkin", neljäs säesti.
"Kuitenkin meille ensilauvantaina", Pertti sanoi, ja lisäsi vielä Elliä
hyvästellessä: "käyhän sinä jos ei vanhukset."
"No kyllä, kyllä, enhän tuota tulemattakaan ole", Elli vastasi ja
vilkasi samalla penkillä istuvaa Willeä hymyillen silmiin.
Kun Antti Komulainen palasi kaupungilta lainahakemus- ja
luvanpyynti-kirjoja matkaan laittamasta, istui hän eräänä päivänä
eteisensä kynnyksellä, teroittaa nylkytellen kirvestänsä. Teroitettuaan
laski hän kirveen ja kovasimen viereensä, laitti kätensä ristiin
nojautuneena polviinsa ja katsoen korkeuteen huokasi syvään ja
hartaasti: "voih -- jos Jumalakin antaisi tämän asian menestyä!"
Samassa tuli Katri ulos sankoa kantaen, avossa jaloin ja hiukset
hajallaan harteilla. Hän taputti Anttia päähän sivu pyrkiessään ja
sanoi:
"Anttiseni, mikä sua oikeastaan vaivaa? Niinhän olet tänään kuin
kirkkomaasta noussut ryöväri, hihihi. -- Kuulehan minkälaista unta Elli
viime yönä näki. -- Tuossa se tuleekin. Kerropa nyt Elli isälle sitä
untasi?"
"Hm, musta on unen selkä -- kyllähän teillä niitä semmoisia on,
joka vaan niitä viitsisi kuunnella", Antti vastasi, otti kirveen ja
kovasimen ja taas alkoi hioa nylkytellä.
"Eimaarin isä, se onkin oikein merkillinen uni. Te olitte ostanut
talon, jonka huoneet olivat risaiset ja huonot kuin vanha kenkäraja.
Vähällä olimme joutua satimeen kun alimmaiset seinähirret aina
lahosivat pois. Mutta te isä rakensitte uudet huoneet ja niin muhkeat
kuin täällä Laksossakin, kaksikerroksisen niinkuin sekin. Mutta
ennenkuin se huoneus valmistui, saitte te äkkiä siivet, tuommoiset
suuret haukan siivet selkäänne, juuri tuohon olkapäittenne kohdalle,
ja sitte te niillä siivillä nousitte ilmaan ja mennessänne lupasitte
lentää ulkomaille hakemaan rakennusapua, kun muka ette yksin saisi sitä
valmiiksi eikä kukaan täällä kotona tee kuin vääryyttä, joten niihin ei
ole luottamista. Mutta kuinkaan korkealle ette päässyt, kuin roistonaan
siivet lynkällään tulla suhahditte pää edellä maahan, ja sinne maan
sisään hävisitte. Ja sitte äiti ja minä ja Heikki itkeä tillitimme,
itkimme oikein katkerasti, ja siihen sitte heräsin."
Jo tulla ripsutteli Katri kaivolta kantaa rapustaen suurta, täysinäistä
vesisankoa. Nuotilleen hän viipotteli astuntansa mukaan vartaloansa,
Antin luo tultuaan laski vesisankonsa, sanoi:
"Kyllä ne semmoiset unet eivät toki oikein hyvää ennusta. Sitä minä
vaan salaisesti pelkään että tästä vielä jotain erinomaista seuraa."
"Niin se on, että kyllä isä vaan tulee vielä sairaaksi, kun se on aina
niin umpimielinen ja miettiväinen, ja sitte kuolee pois. Sitä se uneni
vaan ennusti", Elli sanoi, nyykäytti päätään, heilahutti helmojaan ja
meni tupaan, tuvasta omaan kamariinsa. Siellä nojasi hän rinnallaan
pöytää vasten ja katsellen akkunasta ulos viidakkoon tyynnytteli
haikeaksi pyrkivää mieltänsä.
"Sitä minäkin pelkään, että jotain semmoista siitä seuraa", Katri
lisäsi, otti vesisankonsa ja alkoi astua sisään.
"Hmmh -- teidän pelkonne -- -- se samaa on kuin kierrä vasikkaa
hännästä, saat silloin soittoa kuulla", Antti sanoi otsakurttuja
kulmilleen painaen.
Nousi, työnti kovasimen vuolen koloon eteisen katossa, kirves
kainalossa läksi astua jappasemaan metsään. Asteli loposteli hitaasti
Ketunpesän harjulle, ja alkoi siinä katsella erästä mutkikasta koivua,
mistä ajatteli reen jalaksia. Katseli sitä puolelta ja toiselta.
Tuumasi että hyvästi tulee siitä jalakset ja kavuspuut kunhan vaan
neliöön puun särkee. Saapi siitä oikein oivalliset.
Hän iski kirveensä koivun juureen, joka sinne syvälle surahti ensi
lyönnillä. Suoristui vielä jättäen kirveensä puun juureen, katseli
puuta tarkkaan, kiersi sen ympäri ja katseli. Ja sitte taas alkoi tehdä
lastuketta, joka pian syöpyi, jotta puu jo rusahteli kaatuakseen. Hän
vilkasi taakseen: Suuri, pitkä ja paksu miehen roikale tulla jyhmysteli
pitkin polkua Anttia, kohden. Sen puku oli lumivalkeaksi pesty
varpaihin ulottuva hurstipaita. Pitkät kullanruskeat hiukset ylettyivät
aina vyötäröisille saakka; sen kasvoista säteili auringon kirkkaus. Oli
avopäin ja avojaloin.
"Viuh, viuh, viuh-huuuu --" soi Antin korvissa. Sitte ääni vaikeni
silmän-räpäyksessä, silmistä säkenöi tulipuikkoja vielä kerran;
kiihkeästi tunsi verivirtain tulvailevan suonissaan, hän kaatua lusahti
taa päin, ja oli - pyörtynyt.
* * * * *
Herättyään tunsi hän karkeaa kihnuttelua kasvoillaan; se oli karkeaa
ja lämmintä. Samassa kuuli hän myöskin pikaista tuhahtelemista
ja hengitystä. Hän nosti päätään, joka tuntui olevan raskas kuin
hakkonuija.
"Roppe -- no Roppe -- mitä se Roppe -- mistä sinä Roppe siihen -- --?"
Pieni koiran pentu nuoleskeli Antin kasvoja sekä siinä tuhahdellen ja
sieramiaan pyrskien hypähteli, liehakoi ja heilutteli taajakarvaista
häntäänsä. Se oli huomannut isäntänsä metsään tulon, kartanolla
kun hänen lähteissään kirmasi puun sirmale poikkipuolin suussa, ja
sitte jälkiä nuuskien läksi polkua myöten hänen jälkeensä juosta
lurkuttelemaan.
Antti nousi pystyyn ja koetteli kädellään otsaansa. Se oli kylmä.
Onneksi oli pehmeä karhunsammal mätäs joutunut päänsä alle ettei se
ollut saanut mitään, vammaa. Päästä vielä viilletti, ruumista tuntui
niin hirveästi painostavan, ja jalat olivat kuin tantereesen naulatut.
Vilun pöyristys tuntui jaloista päähän ja sormiin saakka.
Hän kumartui ottamaan kirvestä sälölle kaatuneen, puun juuresta, Roppe
nousi pystöön ja Antin kumartuessa pitkällä lihavalla kielellään
nuolasta lopsahutti; hänen huuliansa.
"Stphoi -- mitä sinä Roppe siinä --!" hän sanoi, ja sukasi kädellään
turpaan. Kun sitte piti oijaista, pääsi vihlaiseva parahdus, sillä
tuntui ihan siltä kuin olisi selkä katkennut. Monioita minuuteja sai
siinä sitte seisoa kuin kivettynyt ennenkuin uskalsi kumartua ottamaan
hattuansa, jota Roppe hampaissaan kiskoa letusti mättään tuolta puolen.
Vieläkin rusahti selkä hattua ottaissa.
"Jesus siunatkoon -- joko se selkä nyt katkesi!" hän huudahti
hampaitaan kiristäen, sekä itsekseen voihkien lisäsi: "voi voi, kun
kaikkia -- voi tuota selkää -- voi päätäni voi!"
Hän nojasi selkänsä puuta vasten ja tuskallisesti suutaan väännellen
katseli koiran pentua, joka vinkuen nousi pystyyn hänen reittänsä
vastaan ja kaappien käpälällään takin helmoja katseli harmailla
pyytävillä silmillään häntä silmiin.
Siinä Antti hetkisen seisoi odotellen taudin helpottamista sekä
ajatellen että jos huutaisi apua. Mutta ei huutanut kumminkaan,
toivossa että apu tulisi itsestään, että saisi tuolta selältään itse
kotiin kävelleeksi.
Niin hän tuumasi, ja tiimakauden siinä helpotusta odotettua hän läksi
kotiin yrittämään. Ei vihlonut enään niin ankarasti siellä selässä,
vaikka kankealta tuntui käynti, oli kuin puujaloilla olisi kohlinut.
Sen huomasi koiran penikkakin. Mennä seilutteli vetelästi Antin edellä
pitkin polkua, mutta tuon tuostakin pyörti ympäri ja julman näköisesti
katsoi isäntäänsä silmiin..
Katri ja Elli jo kartanolle vastaan juoksivat, kun näkivät akkunasta
Antin kurjamaisen astunnan. Pelästyksestä sydämmet tykähtelivät ja
harreillaan silmät moljottivat kun siinä siunailivat ja päivittelivät.
Neuvoksi tuli viimein lämpeelle panna sauna ja Heikki toimekseen sai
lähteä hakemaan Metsolan muoria kylvettämään ja hieromaan Anttia.
Muistettiin näet että tuo sama muori kerran oli Katrinkin taudilta
pelastanut hieromalla ja kylvettämällä; kylpiessä oli muori silloin
käyttänyt lihan suolavettä vastavetenä. Ja siitä olivat pistot ja
puremat paenneet.
Ja niin se kävi nytkin, sillä ihan ensi saunassa käynnillä sai Metsolan
muori Antinkin terveeksi, että sitte oli kuin uusi ihminen.
* * * * *
Kun Antti Komulaisen sairaus unehtui ja hän papereitaan odotteli
palaavaksi virastoista, mihin ne oli lähettänyt, silloin hän eräänä
iltana virkkoi Ellille ja Willelle.
"Noutakaapas tuolta eteisen ullakosta säkkejä, käymme tänne aittaan
mittaamaan niihin jyviä, ja sitte huomisaamuna saatte laittautua
matkalle kaupunkiin niitä myömään. Näyttää tänä vuonna olevan siunaus
sadossa, koska jyviä karttuu ettei ole tiloja, mihin panna."
Nouti kamarinsa kaapista suuren avaimen ja meni aittaan. Seisahtui
täyteläisen jyvähinkalon eteen, nojasi molemmat kätensä hinkalon laitaa
vastaan ja tyytymyksestä kai arveli: "On siinä vähintään viisikymmentä
tynnyriä -- ja puolet jyvistä ovat vielä tähkissä."
Aittaan tulivat Elli ja Wille säkkinensä.
"Eivät nuo jyvät syömällä eikä myömällä hupene", Elli sanoi nakaten
säkit hinkalon laidalle sekä katsoen salavihkaa Willeä silmiin.
"Kyllä syömälläkin hupenee -- eikähän tuossa niitä niin yli laitojensa
ole -- mutta kun lienee asioita käydä kaupungissakin, niin pannaanhan
tuosta vähän mukaan ettei niin tyhjin käsin kuleksita", Antti vastasi
nousten hinkalon harjalle jyviä mittaan laittamaan.
Kun jyvät olivat mitatut, ja säkit täyteläisinä pullottivat siinä aitan
lattialla, poistuivat Elli ja Wille, mennessään supattivat että: "nyt
ne kihlakalut ostetaan, kun ukko on noin hyvällä tuulella että päästää
meidät yhdessä kaupunkiin."
"Hyvällä tuulella on ukko, ja nyt me ostetaan."
Antti jäi aitan kynnykselle istumaan, kädet ristissä polvilla
katselemaan, jyvähinkaloansa ja niitä säkkejä siinä lattialla. Tuumasi
että: "jos tästä taloonkin pääsee niin on siinä jyviä aluksi ainakin,
menee millä oma väki vuoden pari että luikahtaa, ja kunhan tähkistäkin
vielä saadaan irti, niin --"
Katri tuli siinä samassa, nousi aitan polkimelle ja istuen Antin
viereen kynnykselle, sanoi:
"Ei kuulesta ukkoseni, se oikein sopivata ole, että nuo Elli ja Wille
yhdessä kaupunkimatkoille pannaan."
"No miks'ei?" Antti siihen tuumasi.
"Kun niillä näyttää olevan yhteiset tuumat -- voivat siellä matkalla
mitä hyvänsä --" Katri epäillen sanoi.
"Olehan vait -- jos niillä ovat yhteistuumat, niin ovat, eikä sitä
estä mikään; eikä se Wille niitä huonoimpia miehiä olekaan -- puhtaan
ja joutuisan jälen jättää työssä jokaisessa", Antti väitti pyyhkien
vesitipat suupielistään.
"Mitä niistä kahdesta tyhjästä yhteen --?"