lehdet jo olivat puoleksi varisseet pois. Tuli sitte ulos ja läksi
astua huristamaan vasten päivää ympäri saunan, teki sen kolme kertaa
ja joka seinään hotasi vastan tyvellä kolme kertaa, lukien tuolla
matkallaan Isämeidän rukouksen kolme kertaa. Nakkasi sitte vastan
saunan ovesta sisään ja jälkeensä katsomatta meni sairasta noutamaan.
Elli oli katsellut akkunasta muorin tekoja, sanoi: "kun isä nuo vehkeet
olisi saanut nähdä, olisi siitä muori tiituksensa tiennyt. Saanut olisi
laputtaa niin pitkälle kuin taipaletta riitti."
"Semmoiseen päähän se tuli noista sanomalehdistä -- mutta on se muori
toki monta terveeksi tehnyt", Katri vastasi hommaillen juustokeittoa
muorin toimistaan pääsyksi.
"Mutta minusta nähden on isä oikeassa --" Elli sanoi, mutta puheensa
keskeytyi, kun muori tulla lemsahti sisään.
"Nyt sitä olisi kylpy käytettävissä ja sairas saunaan vietävä", muori
toimitteli, meni lieden luo ja kuikisti pihisevään juustopataan.
"Juustoako siellä -- hyhhyh -- vähän jo hivelöipi, kun en Jumalan jyvää
tänään ole maistanut", sanoi sitte, turisti luumaista koukkuselkäistä
nenäänsä, pyyhkäsi sormiaan hameeseensa ja kävi penkille istumaan.
"Heikki, hämmentelehän tässä juustopataa, kun minä ja Elli käytämme
isäsi kylvylle", Katri käski ovivuoteen laidalla torkuksissaan istuvaa
poikaa.
Heikki nyrpisti nenäänsä, vääristeli suutaan ja hieroa nulkutteli
silmäkuoppiaan känisten että: "unettaa niin kovasti." Meni luntusti
kuitenkin lieden luo ja alkoi hämmentää.
"Antti hoi -- jaksatko sinä saunaan -- tulehan nyt saunaan -- Metsolan
muori koettaisi sinusta tervettä --" Katri puheli laittaen ruojukenkiä
sairaan jalkoihin.
Sitte Katri ja Elli punttasivat Antin vuoteelta lattialle, pukivat
hänen ylleen muorin avulla nilkkoihin ylettyvän nahkatakin, kiertivät
kumpikin sairaan kädet niskain takaa olkapäilleen ja niin alkoivat
saunamatkan.
Tuskallisesti Katrin ja Ellin viemänä voi sairas vapisevia jalkojaan
muutella. Tuskallisesti aaltoili hänen rintansa, taajaan ja lyhyesti
hengitteli. Kasvot olivat kalvakat kuin hautaan menevän ja nuo aina
niin merkilliset otsakurtut olivat riipuksissa kulmilla. Suutaan
maiskutteli hän kuin kieli olisi istunut kiinni suulakeen, ja
pyörivillä, syvään vajonneilla, silmillään tuijotti hän tuhmasti
vuoroin Katria, vuoroin Elliä, katsoi ikäänkuin tunnustellakseen keitä
nuo taluttajansa olivat.
Kartanolle päästyä tapasi puistutus sairaan. Leuvat alkoivat lotista ja
hampaat yhteen kalista kuin klihtaajain vehkeet hampputalkoossa.
"Voi Jumala -- nyt sen taas tapasi ankara vilu -- voi kunhan
päästäisiin tuonne saunaan." Katri voivotellen sanoi ja ponnisti
voimiaan kannattaakseen vapisevaa miestänsä, jolta puistatus vei voimat
ja se alkoi valua pois viejäin varalta.
"Voi voi voi -- minä kuolen tähän, en jaksa -- en jaksa", Elli
tuskitteli ja oli vaipumaisillaan sairaan painosta siihen patuseen
paikkaan.
Mutta jälessä kylmyttelevä ja loihtulukuja lukeva Metsolan muori kävi
Ellille avuksi, ponnisti sairasta hartiain puolelta kainaloista --
"Jo menee -- noin vaan -- kas noin -- tuossa paikassa olemme saunassa
ja silloin vilut ja puistatus menevät hornan kitaan -- noin -- noin
-- astuhan vaan -- astuhan vaan -- --" muori touhuili, mutta siinäpä
touhunsa katkesi kun samassa pyrynä ilmestyi kartano-aidan taa
portin kohtaalle kaksivaljakon vetävät kirkasväriset mustat vaunut,
ja vaunuista syöksymällä hypähti rivakka mustaviiksinen herra, sekä
hienopiirteinen ketunnahkaturkkiin pukeutunut rouva, jolle herra
kohteliaasti niskaansa taivuttaen tarjosi kätensä kun tämä pelon
alaisesti vaunuista alas pyrki.
Ajajan vieressä istui Tervajukka, joka heti vaunujen pysähdyttyä
loikkasi porttia herralle ja rouvalle avaamaan.
Katri ja Elli sekä muori pelästyivät tulijoita niin että sairas heidän
käsistään pudota lusahti maahan.
"No no -- mitä tämä on -- sairas mies tuossa näin kylmällä ilmalla?"
lääkäri tuikeasti sanoi luo tultuaan, sekä vihaisesti tekosilmäinsä
läpi katseli vuoroin Katria, Elliä, muoria ja vuoroin sairasta.
"Herrejes -- mitä te nyt meina!" käsiään yhteen lyöden, jotta hieno
pukunsa kuhahti, ihmetellen ja hämmästyneen näköisenä sanoi paikalle
tullut rouvakin.
"No mitä siinä moljotatte kuin metsän tontut -- viekää kiireesti sairas
huoneeseen -- vai tahdotteko murhata hänet!" lääkäri komentavasti sanoi
Katrille, Ellille ja muorille, jotka kuin halvattuina hämmästyksestä
seisoivat hirveästi puistattelevan sairaan vieressä.
Tervajukka otti Antin vahvimmalta kohdalta syliinsä ja Katrin
jalkapuolta kantaessa läksi viedä raapustamaan sisään.
"Ken on tuo ämmä?" lääkäri kiukkuisesta kysyi Elliltä, osoittaen
saunaan menevää muoria.
"Se on Metsolan muori." Elli vastasi hämmästyksestään vähän tointuen.
"Sekö noitaämmä, josta olen kuullut kerrottavan?" lääkäri edelleen
kyseli.
"De' ä' den samma", vastasi rouva ja alkoi astua jahnustaa sisään
hänkin.
Sitte Ellin, joka vaaleana ja nenäänsä myöten jalkoihinsa katsellen
seisoi lääkärin edessä, täytyi tarkkaan kertoa hänelle, mitä oli aije
sairaalle saunassa tehdä, täytyi tulla esiin muorin kylvetystavat ja
taikatemputkin.
Silloin lääkäri pudisti päätään ja kohti kulkkuaan nauraen läksi
sisään, missä tuo rouva jo Katria aikalailla ripitteli noista
vaarallisista hassun yrityksistä, joilla pian voi saada miehensä
hautaan.
Nöyrimmästi pyyteli Katri anteeksi tuhmuuttaan ja syvään notkistellen
polviaan niiaili ja kyyneleitä puserteli verekkäistä silmistään.
Lääkäri sopotettuaan ruotsia tuolle hienopiirteiselle kartanon
rouvalle, kysyi sairasta ja Jukan avattua kamarin oven, meni kamariin
ja hänen jälkeensä rouva.
Puistatus oli jo taasen jättänyt Antin rauhaan. Hänen poskipäänsä
hohtivat nyt tumman punaisina ja rintansa aaltoili taajaan.
Pullistellen poskiaan ja puhallellen kuumaa henkeä huuliensa välitse
katseli hän lasimaisesti vuoroin lääkäriä ja vuoroin rouvaa sekä sitte
pitkin seiniä ja kattoa.
"Puuh -- puuh -- kun -- nuo -- len-te-levät -- istui-vat -- tuon-ne
kat-toon -- -- -- her-roja -- herroja -- ne -- istui-vat tuon-ne --
ir-viste-le-mään -- -- poooiiis -- nuo herrat ir-vis-televät --
näyttävät pitkää -- nenää -- niillä on -- sarvet -- pitkät sarvet --
pääs-sä -- sanovat -- mi-nun kapi-nalli-sissa aikeissa -- ne tappavat
-- minut -- puskevat noil-la sarvil-laan puuh, -- pois -- poooiiis!"
Lääkäri katsoi hymyillen rouvaa silmiin ja rouva samoin lääkäriä.
"Hän hourii." lääkäri sanoi, mutta rouva käänsi puheen ruotsiksi, kun
Katri ja Elli ujostellen tulivat kamariin.
Tunnusteltuaan Antin otsaa, ja valtimoja käsissä, pudisti lääkäri
päätään epäilevästi, sekä taasen puhui rouvalle ruotsia. Katsoi sitte
Katria ja Elliä silmiin, sanoi:
"Olette menetelleet tämän sairaan kanssa niin huonosti, että se siitä
enään tuskin pelastuu. Ja saunan lauteille kun olisitte joutuneet sen
saada, kuolleena olisitte saaneet hänet pois sieltä kantaa, -- se on
varma."
Kirjoitti sitte jotain muistikirjaansa, jonka, taskuunsa pistettyä
antoi Katrille pitkän rämsyn neuvoja kuinka sairasta oli tarkasti
hoidettava, ja kuinka niitä lääkkeitä, joita hän nyt määräsi, oli
sairaalle annettava.
Vastaukseksi Katri niiasi syvään.
"Ja kyllä me sitte pitä hoolen leekkeistä, me lehettä kuski Rulli osta
ne kaupunki pääl. No hyvesti -- ele nyt vaan anta se akka noitu ene --
se ole niin sivistymätöndä semmone. Se ole niin ruma! -- No hyvesti!"
rouva kättä pistäen Katrille ja Ellille puheli.
Katri ja Elli vastaukseksi niiasivat syvään.
"Hyvästi nyt -- muistakaa vaan, mitä olen sanonut sairaan
hoitamisesta", lääkäri vähän kumartaen sanoi ja sitte menivät.
Katri vielä läksiäisiksi niiasi.
Kun lääkäri ja kartanon rouva tulivat kartanolle, puikahti Metsolan
muori saunasta likainen vasunsa käsivarrella, aikoen kiireimmän kautta
pötkiä tiehensä.
"Kuule sine akka, ele menne -- tule tenne!" rouva sanoi viittoillen
muoria luokseen.
Mutta muori vaan meni luimussa korvin kuin hännälle astuttu koira,
meni että virsut narisivat ja paljaat nilkat vilkahtelivat sekä liasta
kovettunut hameensa kankeasti sääriin ropisteli. Vilkaisi vielä
hammasta purren taakseen rouvaa ja lääkäriä sekä paranti menoaan kuin
sika juoksuaan.
16.
Oli käsissä kireä Helmikuu. Lunta oli tulla tupruellut kauhean paljon;
metsissä ja kujateillä sitä oli niin paksulta, jotta tuskin muuten kuin
pyörimällä eteenpäin ihmiset pääsivät. Ankara oli myöskin pakkanen.
Yöt päivät se metsissä räiskiä temmelteli ja nurkkia paukutteli kuin
uuttera halkomies.
Päälle viisi kuukautta oli Antti Komulainen vuoteella venyen taistellut
ankaran taudin kanssa. Kymmenen kertaa oli lääkäri käynyt Antin
tautia tarkastamassa, ja joka kerta määrännyt uusia lääkkeitä. Väliin
pistäysivät kartanon kapteeni rouvineen Lehtiviidassa ottamassa
tietoa Antin taudin kuluista ja muutoksista; väliin tuli rouva yksin,
väliin kapteeni itse ja sitte taas yhdessä. Ja kun eivät kumpikaan
itse joutaneet, sai joko Tervajukka eli vakavakatseinen pehtoori käydä
tietoja ottamassa.
Olipa Karhulan herrassöötinkikin Lakson kapteenilta usein pyydellyt
tietoja Antin tilasta, sekä niitä saatuaan, säälivästi puhellut tuon
miehen surkeasta kohtalosta, joka hänen mielestään ei koskaan ollut
oikein viisas. Tosin hän kauvemman ajan oli luullut Anttia paholaisen
lähettilääksi, joka täydellä ymmärryksellä maalaili sivistyneistä
ihmisistä irvikuvia, joita sivistymättömätkin inholla katselevat,
niinkuin se viime kesäinen kuulutuksensakin, jolla tahdottiin alkuun
saada mullistus hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa, osoitti.
Mutta tarkemmin tuota asiaa ajateltua, oli hän huomaavinaan Antin
puuttuvan selvää ihmisellistä järkeä, jonka nojalla olisi voinut
tuomita itsensä kykenemättömäksi mitään yhteiskunnallisia uudistuksia
toimeenpanemasta, ja kun Lakson kapteenikin silloin kirkosta tultua
oli häntä sanonut "puolihulluksi", niin tahtoi hän nyt antaa anteeksi
tuolle pian manalaan muuttavalle mielipuolelle kaikki rikoksensa. Ja
tämän tahtonsa pyysi hän kapteenin saattamaan Antin tietoon ennenkuin
tämä kuolisi.
Kapteeni kyllä kohteliaasti ja vanhan ystävyyden vuoksi lupasi
asian rehellisesti toimittaa, mutta katsoi kuitenkin sopimattomaksi
tuollaisista sairaalle mitään virkata, joka siitä heti olisi saanut
sellaisen mielenliikutuksen, jotta paikalla olisi voinut heittää
henkensä, heikkohermoinen kuin jo muutenkin oli.
Ja toisekseen huomasi hän ettei tuomari Bergin omatunto ollut
vielä voinut täydelliseksi kypsyttää niitä aatteita, joita siellä
Antin suhteen hänen mielestään näkyi makaavan, ja joita hän noin
kypsymättöminä olisi jollakin tavoin tahtonut peittää.
* * * * *
"Terveisiä kartanosta", Katri sanoi eräänä päivänä pyörähtäen ovesta
sisään niin ketterästi kuin lian sillä matkalla olisi tullut kymmentä
vuolta nuoremmaksi, sekä lisäsi sitte: "arvatkaapas, minkälaisessa
kestissä minua siellä pidettiin?"
"No minkälaisessa --?" Antti kysyi katsellen saappaitaan istuessaan
tuvan penkillä sekä ajatellen että: "kyllä ovat pieniksi kuivuneet, jos
levätäkin ovat saaneet."
Katri istui penkille Antin viereen ja kädet helmoilla ristissä itseänsä
nuokutellen kertoi:
"Kyseltiin ensin sinun vointiasi ja joko alat miehistyä. Minä
vastasin että kyllä se on kovin voimaton vielä, mutta virkenemässä
on joka päivä. Ja sitä paitsi se on niin laiha ettei lihaa enään
löydy muualla kuin vähän huulissa, nahka luiden verhona vaan on joka
paikassa. Jumalaa kiitteli sitte rouva että kumminkin olet parempaan
päin nousemassa. Ja herrakin käski sulle sanoa ettet saa vielä lukea
mitään sanomalehtiä, etkä ryhtyä mitään työtä tekemään, että oikein
voimistuisit. -- On ne sentään hyviä ihmisiä, ne kartanon herrasväki.
--"
"On ne hyviä, kyllä se on totta -- mutta mitäs sanoivat niistä
viemisistä -- kelpasivatko?" Antti kysyi viskaten saappaan penkin alle
sekä sitte nojasi seinää vasten luisevat kädet ristissä kupeilla.
"Kelpasivat hyvästikin -- mutta tässä ovat rahat, jotka annettiin --
sanottiin vielä että lääkäri ja lääkkeet ovat maksetut kartanosta ja
että meidän ei pidä niistä huolehtia --"
Katri pisti kaksi paperiseteliä Antin kouraan.
"Ettäkö minä olen sitte saanut lääkärin ja lääkkeet ihan ilmaiseksi?"
Antti ihmetellen kysyi katsellen kymmenmarkkasia.
"Ihan ilmaiseksi -- rouva sanoi heillä pidettävän huolta alamaistensa
terveydestäkin", Katri vastasi iloita hohtavin silmin.
"Hm -- vai niin -- vai niin -- mutta ihmeellistä tuo olisi, jos
olisin entisessä uskossani, ja luulisinpa pian että tämä on vain
jonkinlaista tekopyhyyttä, jolla tahdotaan isännyyttänsä kaunistella,
vaan nyt huomaan että tässä on kysymyksessä aivan toista -- tässä on
kysymyksessä ihmisellinen velvollisuuden ja lähimmäisen rakkauden
täytäntö."
Antti huokasi syvään, nosteli otsakurttujansa ja värisevin äänin jatkoi:
"Kyllä minä sentään tähän astisen elämäni ajan olen todellakin ollut
kuin mielipuoli. Nuo tasa-arvoisuuden aatteet, joita aina märehdin,
tekivät minut aivan rutihulluksi, ja pimittivät näköpiirini niin
että kaikkialla näin vaan työkansan halveksimista ja orjuuttamista,
jos kohta sellaista onkin olemassa, mutta tuon sairauteni jälkeen,
kun asiaa olen puolueettomasti ja Jumalan sanan valossa harkinnut,
olen tullut havaitsemaan että hyvässäkin maassa aina joku rikkaruoho
kasvaa. Ja semmoisena rikkaruohona näen nyt tuon Karhulaisen toimet
ja kiristelemiset alamaistensa kanssa. Myöskin näen nyt että mikään
tasa-arvo sivistyneiden ja sivistymättömäin, rikasten ja köyhäin
välillä ei voi tuottaa Suomen kansalle onnea ja siunausta. Mutta
säätyerotus, eli maata viljelevän kansan halveksiminen säätyläisten
puolelta, ei myöskään rakentaisi Suomessa onnea ja siunausta, jos sitä
yhä harrastettaisiin. Mutta Jumalan kiitos, näkyy sekin epäkohta jo
yhdistyvän menneisyyteen."
Antti huo'aten lopetti, nousi ja läksi astua tallikoimaan kamariinsa.
"Nyt on isä ihan kuin uudesti syntynyt ihminen", Elli sanoi kangasta
kutoessaan.
"Niinhän se nyt vihdoinkin kävi. Tuo sairautensa sen opetti. Olisi vaan
se tapahtunut tuokiota ennemmin", Katri vastasi ripustaen turkkiansa
seinälle.
"Mutta parempihan myöhään kun ei milloinkaan, niinhän sananlaskussa
sanotaan. Vai kuinka Wille?" Elli kysyi iloisesti katsoen Willeä
silmiin, joka veistellä kapusteli uunin luona uutta kirvesvartta.
"Parempi toki myöhään, kun ei milloinkaan", Wille vastasi
vuoleskellessaan ja tapaillen Ellin katsetta.
17.
Oltiin taasen alussa kesäkuun. Antti Komulainen oli valjastanut
mustan ja täyteläisvartaloisen korskuvan oriinsa kärryjen eteen, sekä
pistettyään paksun ruskeakylkisen rahalompakon sarkaisen nuttunsa
povitaskuun, läksi Reunukselan kylään talon ostoon.
Iloisena hän sieltä palasi. Istua könötteli kärryillään ja tyytyväisenä
katseli kenokaulaista orittaan jonka suupieluksista tipahteli valkea
vaahto. Tuntui nyt siltä kuin koko maailma olisi hänelle hymyillyt. Hän
ajatteli elämänsä menneitä päiviä, ajatteli aina siitä hetkestä saakka,
jolloin oli lähtenyt Karhulan herrassöötinkin palveluksesta. Kuinka
perin huono hevoinen hänellä silloin oli tuohon oriiseen verraten.
Se oli horjuva ja laiha kuin sahapukki, tuskin jaksoi vetää miestä
tyhjillä ajoneuvoilla. Taskut olivat tyhjät kuin käen pesä, eikä ollut
tiedossa leivän palaa, ei suojaa, mihin päänsä pistäisi. Nyt oli päin
vastoin. Nyt oli hänellä muhkea talo Reunuskylän ihanimmalla paikalla,
Reunusjärven rannalla. Tosin hän aikoi sen antaa tyttärellensä
Ellille ja tämän tulevalle miehelle Willelle, mutta olihan tuo hänen
omaisuuttaan kuitenkin, oli hänen kädestään lähtenyttä. Hänellä oli
hyvinvoipa torppa, paikkakunnan parhaita. Taskussa oli vielä joukko
rahoja ja tuossa edessään hyvä hevonen -- hyviä olivat ne kolmekin,
jotka olivat kotona, sekä raavaskarjaa luvulleen parikymmentä.
Mieltä vailla oli, kun oli ollut niin tyytymätön elämäänsä ja kaikissa
muissa nähnyt vian, vaan ei omassa itsessään. Herroja oli paholaisiksi
kuvitellut, ja herrain kautta kumminkin oli elämänsä tullut turvatuksi.
Ja tuossa sokeudessaan oli vähällä tehdä niin julkean, isänmaatansa
ja itseänsä häväisevän tekosen, kuin lyöttäytyä viholliselle
liittolaiseksi, nylkemään ja kukistamaan esi-isiltä perittyjä kalliita
oikeuksia, myömään omaa ja kansansa vapautta.
Oikein ruumista karmi ja tärisytti, kun nuo ajatukset mieleen johtui.
Niitä poistaakseen hän löyhitti vähän ohjaksia jolloin oriinsa kiiti
kuin noita ilmassa.
Saapui tuosta pian kotiviidakon liepeille. Rauhan satamalta näytti nyt
hänen mielestään tuo punaiseksi maalattu torppansa. Ei tuntunut enään
mieltä jättää sitä.
Kilvassa juosta tömistivät Elli ja Wille häntä vastaan, Wille oritta
päästelemään ja Elli kysymään: "kuinka luonistuivat kaupat?"
"No, luonistuivat ne -- talo on siellä, isäntää ja emäntää vaan
vailla", Antti vastasi ja alkoi astua sisään. Mennessään sanoi hän
vielä että: "jos pistäisi sen Urhon tuonne hakaniittyyn, lienee siellä
siksi haukeltavaa, että sille asti."
"Se ei siellä pysy tovereitta --" Wille vastasi päästellen valjaita,
"Pistä sitte sinne talliin ja heiniä eteen!" Antti sanoi ja katosi
tupaan.
"Kuulitko sinä Wille, mitä isä sanoi?" Elli kysyi mennen Willen jälessä
talliin.
"Enkä -- mitä tuo sitte sanoi?" Wille kysäsi kytkien Urhoa
marhaminnasta seimen kannakseen.
"Että siellä on talo -- isäntää ja emäntää vaan vailla", Elli vastasi,
kiepsahti Willen kaulaan, ja varomattomasti kyllä, pyöräytti häntä
niin, jotta pitkäkseen romahti tallin lattialle vetäen Ellin mukaansa.
Samassa Heikki juosta tömistä tukka sojollaan talliin ja ärjäsi: "etkö
sinä sen lehmivasikka muista että leivokset uunissa kärventyvät! Sisään
pian -- äiti käski!"
"No mennään, tuletko kilpasille", kiusatteli Elli ja alkoi juosta,
jotta hameet hulmusivat.
Kiire oli kiukkuinen tänään Lehtiviidan naisilla, sillä monenlaiset
leivokset ja rieskat piti saada huomeneksi; piti panna oluet; pestä ja
siivota huoneet, tomuttaa, ja pölyttää kaikki nurkat ja loukot, eli
oikeammin: tehdä oikein kenraali-puhdistus.
Antti pureksia lassutteli pöydän korvalla lämmintä rieskaa ja voita
sekä ryyppäsi haarikasta maitoa palan paineeksi, Katri sivusilmällä
tuon tuostakin vilkasi miestänsä, kun, hän siinä hihat kyynärpäihin
käärittyinä viimeisiä vehnäsleivoksia laitteli, sekä ajatteli hänen
tyyntä ja levollista katsettaan vertaillen sitä hänen entiseen
olentoonsa; Ellinkin mielestä oli isä muuttunut koko joukon
nuoremmaksi, jota hän siinä rieskoja uunista ottaissa mielihyvällä
ajatteli.
Heikki, vaikka jo kohta alkoi käydä täydestä miehestä, ei niitä asioita
lainkaan ajatellut, veisteli vaan levollisena pienen tuulimyllyn
siipiä, joista hän aikoi rakentaa raplattavan koneen tuonne aitan katon
harjalle, peloittelemaan kanoja ja variksia pois lantuntaimi-huuhdasta.
Siinä syödessään Antti kertoili ensin talon kaupoista siellä
Reunuskylässä sekä tuon ostamansa talon oivallisuudesta, hyvistä ja
huonoista puolista. Tuli sitte siihen kohtaan että sivu Karhulan
yrittäessään herrassöötinki oli entisessä pönäkkyydessään, jonka
lisäksi se oli lihonnut kuin syöttöhevonen, jotta tuskin voi muutamia
syliä tukehtumatta astua tallustella hänen luokseen sinne maantielle.
Tämä kun oli nähnyt hänen tulonsa, oli ankarasti viittoillut kepillään
ja käsillään häntä pysähtymään; oli huutanutkin, vaikka ääni ei ollut
hyttysen ääntä korkeammalle kuulunut. Luo tultua oli sitte kysellyt
hänen vointiansa ja oliko hän saanut entisen terveytensä jälleen. Oli
nyt näyttäytynyt hyvinkin kohteliaalta, ja lopuksi oli sanoa tokaissut:
"Minun puolestani saat kaikki anteeksi, koska kumminkin älyät olleesi
väärässä."
"Kiitoksia", oli sitte Antti sanonut ja päälle kaupan nostanut
hattuaan, sekä lisännyt: "minunkin puolestani olkoon kaikki anteeksi
annettu."
Silloin oli herrassöötinki katsoa törröttänyt häntä silmiin pitkään ja
tuikeasti niinkuin ei olisi käsittänyt hänen tarkoitustansa.
Sitte oli Urho suuttunut odottelemiseen, ja reväissyt kiukkuilen
laukan, jotta herrassöötinki oli jäänyt siihen kuin portin pylväs
katsoa tirrittämään hänen jälkeensä ja miettimään seikkoja, joita
hänen olisi ollut Antilta anteeksi anottava, mutta jotka hän jo oli
sillä korvannut että oli ryhtynyt lahjoittelemaan suuria summia
hyväntekeväisiin tarkoituksiin.
Noiden juttujen parhaimmallaan luistaessa aukesi Lehtiviidan tuvan
ovi, josta sisään astui olento semmoinen, jotta tuvassa olijat hetken
melkein hämmästyneinä toisiansa katselivat silmästä silmään, ennenkuin
voivat vastata tulijan vapisevalla äänellä tekemään hyvään päivään.
Paremmin tullutta olisi luullut ijäisyydestä lähteneeksi haahmoksi
kuin ihmiseksi. Hänen pukunsa oli niin risainen ja revityn näköinen
kuin vasta olisi päässyt kiukkuisten petojen kynsistä, sillä
vaskenvärinen iho kuulti kaikkialta aukeamista ja repeämistä. Jalat
olivat verihaavoja täynnä ja paksun lian peittämät. Hiukset päässä
olivat takkuiset ja pörhöllään kuin vasta olisi tukkanuotalla ollut.
Kasvonsa olivat likaiset ja laihat, niin laihat että suukin oli venynyt
tavattoman suureksi ja poskiluut silmäin alta pistivät kurjuutta
todistavina esiin. Noista suurista tylsästi toljottavista silmistä
loisti sammunut katse ja omantunnon hillitsemätön kosto.
Heti oven pieleen hän penkille horjahti istumaan, ja hervottomana
nojasi hartiansa ja päänsä seinää vasten ja katseli kattoon.
Tuon kurjuuden kuvan muisti Antti nähneensä joskus ennenkin.
Tunnustellen katselivat häntä Katri ja Ellikin.
"Onko tämä Lehtiviita?" Vieras heikolla ja vapisevalla äänellä kysyi.
"Onpa hyvinkin --" Katri vastasi.
"Näyttää siltä ettei minua tässä enään tunneta -- -- no -- eipä ihme,
sillä sitte täällä oloni olen melkoisesti muuttunut. Nyt olen vaan
sattumalta tuolla metsissä harhaillessani tänne joutunut -- ja -- ja --"
Vieras pyyhki kyyneleitä silmistään ja päänsä hervahti alas leuka
vasten rintaa. Hetken nyyhkytettyään hän jatkoi:
"Olen pettänyt teitä, olen pettänyt paljon muitakin ihmisiä, ja surkein
kaikista: olen pettänyt koko isänmaani -- olen muutamista kolikoista
myynyt sen viholliselle. Ja nyt en saa lepoa missään -- täydyn kulkea
ympäri maailmaan kuin Jerusalemin suutari -- --"
Sitte katsahti hän Anttiin, sanoi:
"Kun löitte silloin minua vasten suuta, olisi ollut parempi jos
olisitte antanut minulle sellaisen lyönnin, etten enää olisi siitä
noussut -- olisin päässyt kärsimästä tämän maailman kurjuutta -- ja
noita kauheita omantunnon vaivoja -- olen pettänyt ihmisiä -- olen
pettänyt isänmaani -- voi voi -- olen pettänyt -- pettänyt -- --"
Vieras kaatui penkille, kyyristyi siihen ja alkoi vapista -- vapista,
jotta penkkikin vapisi.
Antti, Katri ja Elli olivat aluksi tuon odottamattoman kohtauksen
johdosta kuin pilvistä pudonneet ja vähän säikähtäneet; mutta sitte he
siitä tointuivat kun huomasivat vieraan siksi, joka oli kerran ollut
neuvonantaja Antilla ja häneltä oli petkuttanut satamarkkasen.
Sitte he häntä kaikin lohduttelivat ja Katri tarjosi hänelle rieskaa,
voita ja maitoa, mutta vieras ei noussut penkiltä, ei ottanut lohtua
vastaan. Viimein hän siihen rauhoittui. Kuului ensin kuorsaamista,
sitte se muuttui taajaksi hengitykseksi, ja kun Antti koetti nostaa
vierasta istumaan, oli se kylmä ja hermoton, se oli -- kuollut.