leikattavan? Luuletko silloin orjuuden loppuvan? Silloin se vasta
alkaakin ja kouristeleekin oikein rautakourilla. Ja sille kylän
porsaatkin nauravat että kun nyt olemme tämmöisen upean torpan tehneet
metsään, jossa huuhkaimet huuhtelivat kolkolla nuotillaan ja muut
otukset hallintoa pitivät, tällä sialla, missä tämä pirttihuoneus nyt
seisoo, olemme raivanneet hyötypeltoja kaksikymmenisen tynnyrialan
ja muokanneet paksuheinäisiä niittyjä, olemme olleet tässä jo
kahdeksantoista vuotta -- ja nyt -- nyt jätämme tähän muiden hyväksi
kaikki, laittaumme itse maailman selkään; ja sille nauraa jos kuka."
Antin katse synkistyi, nuljautti Katriin epäilevän katseen ja hymähti.
"Näistä kourista lähtee vielä -- ne saavat pienestäkin suuren, ja sitte
se on oma, ei kukaan nyki eikä lyki, ei pure eikä potkase. Emmekä tästä
kuitenkaan enään lähde niinkuin tyhjäntoimittajat sattuman nojaan, vaan
on sitä mukaankin otettavaa, ettei tarvis pelätä leipähammasten naulaan
joutavan."
"Mutta jätä toki se homma, nyt on meillä niin hyvä ettei paratiisissa
parempaa!" Katri sanoi, asettui oikein pyytävän näköiseksi, pää
kallelleen vasemmalle ja nuo hienot huulensa mutusti herttaiseksi
torveksi.
"Enkä jätä. En voi luopua siitä, mikä totta on. Ja jos en itsestänikään
niin huolisi, huolin kuitenkin noista lähimmäisraukoistani. Sanoohan
raamattukin että, 'rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!'" Antti
edelleen sanoi, meni tupaan, haki sieltä hattunsa ja meni ulos.
Seisahti katsella töllöttämään keskelle kartanoa. Katseli edessään
suhajavaa viidakkoa, katseli koivuihin ilmestyneitä kellertäviä
lehtiä, silmäsi vielä lännen rantamilla loikoilevia pilvivuoria, joita
purppuroi pian mailleen menevä aurinko. Hän katseli kaikilla ilman
suunnille, mutta ei kiintynyt mihinkään.
Avata ratuutti valkeaksi maalatun puolaportin ja läksi astua
lempottamaan viidakkoon vievää karjapolkua. Pyörähti ympäri viidakon
partaalla ja nojasi erästä suurta koivua vastaan, jonka riippuvista
oksista nypäsi tuoreen lehden, pisti sen hammastensa rakoon ja sitä
kielellään käännellen alkoi pureksia kaluutella.
Katseli siinä nojatessaan punaiseksi siveltyä asuntoriviään, sen
valkeita akkuna- ja nurkkalautoja, ja puoliympyrään kyhättyä
sirotekoista eteistä. Siitä johtuivat silmänsä sammaltuneelle vehreän
kirjavalle pärekatolle ja savutorveen, josta tupruen kiemuroi
harmahtava savupatsas. Katseli katon ylitse tuolta puolen huonetta
kohoavia muhkeita koivuja, haapoja ja leppiä.
Kauniilta näytti Lehtiviidan torppa. Sen olivat Antti Komulaisen
kädet valmistaneet ja noin miellyttäväksi somistaneet. Siinä hän oli
jo kahdeksantoista vuotta asunut, kokenut yhtä ja toista, kuullut
ja nähnyt pahaa jos hyvääkin, pyyhkinyt hikeä jos levätäkin saanut.
Eihän tuota hennoisi jättää. -- Surkeata se on jättää ja mahtaa pistää
ikäväksikin lähteä. Mutta kun ei se ole oma. Niin -- jos olisi oma,
niin siitä saataisiin viedä jalat edellä että pää kolisisi. Ei lähtisi
ennen.
"Terveisiä!" kuului äkkiä rämeä, koriseva ääni takanansa.
"Terveisiä. -- Kah, Rautiotalon isäntä. Eipä ole teitä nähty sitte
joulua. No mitä sieltä päin nyt kuuluu?" Antti sanoi, heräsi
unelmistaan kun Rautiolainen tuli, pisti tälle kättä ja nosteli
otsakurttujansa.
"Ei kuulu erinomaisia. Mitäs tänne?" Rautiolainen sanoi kättä
pistettyään. Purasi tupakkapuruansa ja mulkoillen katsoi Anttia
silmiin, katsoi upeata Lehtiviidan asuntoa ja sanoi:
"Oikeinpa täällä ollaan kuin herraskartanossa, eipä paljoa puutu. Ensi
kerran elämässäni tämän näen. Puhua höpisty on paljokin Lehtiviidan
upeasta uutistorpasta, sen viljavista pelloista ja niittylöistä, mutta
enhän tuota olisi mitenkään uskonut, vaan uskottava nyt on kuin näkee.
Siitä ei parata."
Rautiolaisen hartiat nytkähtelivät, haalahtavat silmät liekehtivät ja
liikutusta ilmaisevia värejuovia ilmausi hänen melkein vasken värisiksi
ruskettuneille kasvoilleen.
"Käydäänpäs tuonne sisään että jos lähtisi sieltä jotain suun mukaista.
Eihän tuota niin kiire liene, ett'ette jouda?" Antti puheli ja
Rautiolaisen edellä astua jappasi tupaa kohden.
"Pitääpä sitä sisässäkin käydä, jos vaikka miten kiire olisi. En ole
nähnyt sitä kummityttöänikään sitte ristimäänsä. On kai se kotosalla
ja suuri tytön hollakka? Vai joko lienee toisen miehen mielitietto?"
Rautiolainen juttusi Anttia seuraten ja tarkasti sivuilleen katsellen
imehtien Lehtiviidan "runolinnaa", joksi erään matkustavaisen
puolipumpulisen herrasmiehen oli sitä kuullut sanovan.
Katri ja Elli jo rappusilla liepsahtivat vastaan.
"Voi hyvä ihme, kun Rautiolainen -- no terve miehelle, terve tuloa;
no kaikkein ihmetten ihme, kun vielä Rautiolainenkin -- en ole
vuosikausiin nähnyt. Vaan onpa ilmestynyt harmaita hapeniakin ukon
tukalle. -- Käydään sisään, käydään!" Katri puhua liprakoi vierasta
tervehtien. Puristi kaksin kourin ukon kättä, katsoi liekehtivän
iloisesti tullutta silmiin ja opasti ovelle.
Tupaan tultua otti ukko lammasnahkaisen lakkireuhkanan päästään, istui
penkille akkunan poskeen, huokasi syvään ja sanoi:
"'Wuosi lapsen kasvattaa, kaksi vanhan vanhentaa', sanotaan
sananlaskussa, niinpä tuo on minunkin ja niin se lienee kaikkien
katoavaisten. Mutta harvapa Herra nähköön muistanee tuota pian
täyttyvää elon maljaa. En ole minä sitä muistanut, jos eivät muutkaan."
Rautiolainen huokasi taasen, rykäsi kurkkunsa syvyydestä, jotta harteet
nytkähtelivät, ja jatkoi:
"Missä se on se minun kummityttöni? Eihän se vaan liene tämä tässä?"
Hän osoitti pöydän korvalla sormiaan katselevaa Elliä.
"On se siinä. Siinä se on", Antti ja Katri vastasivat.
Ukko rykäisi ja sanoi: "vai niin, vai noin suuri, jopa se on äitinsä
korvallista korkeampi. Onnellinen sinä, jolla on noin suuri tyttö. No
terve nyt!"
Elli paiskasi kättä että helmat hulmahtelivat. Heitti sitte katseensa
rinnoilleen ja silmäili siitä pitkin sinivehreätä röijynsä nappiriviä
alas punaraitaiseen hameeseensa ja aina kiiltokärkisiin kenkiinsä
saakka.
Katri laittoi kahvit Rautiolaiselle. Niitä juodessa tuumasi Antti että:
"maistanee nyt kai paremmalta kun on saanut oman nurkan?"
Rautiolainen nytkäytteli harteitaan, heitti tylsän katseen Anttiin ja
sanoi:
"Ei ole kiittämistä; samanmakuista on vesivelli semmoisessa talossa
kun Karhulan herrassöötinkin torppareissakin. Kun sen talon ostin neljä
vuotta taapäin, olivat pellot yöriytyneet siliviliksi. Takkuisena
nurmena ne vaan lepäsivät kuin kuoleva sairas. Ojat eivät olleet
lapioa nähneet, tiesi milloin, niityillä kasvaa lojisti pensaita ja
suuria puita kuin aarniometsissä. Päälle kaupan suuret verot ja tyhjä
kantoinen metsä, sekä huoneet rappeutuneet, jotta tuulen verhoa tuskin
sai sillan allakaan."
Antti puitteli kulmakarvojansa, istui penkille Rautiolaisen viereen,
rykäsi kerran pari ja sanoi:
"Tekemällähän siitä hyvä tulee. Rautiotalolla on hyvät maat, niin
hyvät että ei koko paikkakunnalla semmoisia. Antaa vaan auran liikkua,
lapion, kuokan ja kirveen kiikkua, eikä saa olla tarkka sonnituksella,
niin hyvä tulee, sen sanon, pellot tuottavat viljan kuin seinä --"
Antti liikutteli otsakurttujansa ja nykäytti päätään.
"'Mutta sinne kurki kuolee ennenkuin suo sulaa', sanotaan sananlaskussa.
Kyllä neuvoisin vaan teitäkin pysymään paikoillanne, koska olen kuullut
että hankitte taloa. Ei niissä talon kappaleissakaan kultaa kourin
kaiveta. Toista on tämmöisessä torpassa, joka vetää vertoja jokaiselle
tämän tienoon talolle."
Rautiolaisen harteet nytkähtelivät yhä voimakkaammin, ja pelkästä
innosta nuo suuret harmajat silmät loimosivat kuin revontulet ja
rykiminenkin unohtui sitä puhuessa.
Antti päästi kolakan naurun, laski kädet polvilleen ja sanoi:
"Ohoh, -- ohoh sanon vieläkin. Kyllä nyt tulee liikoja. Paikka
huonompikin kun se on oma, toisekseen vastaa torppaa vaikka siitä
rahoja lapiollakin koottaisiin kuin hooperkin äijän hattuun. Torppari
on aina torppari ja orja on aina orja. Se on selvää."
Rautiolainen rykäsi, nosteli olkapäitään ja nytkähytteli harteitaan,
sanoi:
"Kyllä vaan tuhatta ennemmin olisin tässä Lehtiviidassa torppari-orjana
kuin Rautiotalossa isäntänä."
Antti hymähti, nousi ja mennä muokkasi kamariinsa mutisten itsekseen:
"Sekin on nyt saanut oman nurkan, niin jo on kääntynyt herrain ja
isäntäin puolelle, niin mukamas kun on isäntä itsekin."
Katri ajatteli kahvia tarjotessaan Rautiolaiselle, että "tuo Antti
on niin kummasti suuttunut noihin herroihin että se uhraa vaikka
oman itsensä ennenkuin heittää niitä mielestään, ja sentähden se on
aina niin tyytymätönkin", mutta ei sentään ilmaissut sitä ajatustaan
vieraalle.
13.
Oli sitte sunnuntai aamu. Antti Komulainen käänteli kuulutuspaperin
taitteisiin ja pisti sen povitaskuunsa sekä hommasi lähtöä kirkolle.
"Jätä kuitenkin tuo tuuma siksensä, joudumme siitä vaan herrain
vihattavaksi ja halveksittavaksi", Katri pyyteli laskien kätensä Antin
olkapäille sekä katsoen häntä sinikirkkailla silmäyksillä.
Antti väisti vaimonsa katseen katselemalla pitkin rintojansa,
liikutteli otsakurttujansa ja sanoi:
"Enkä jätä. Vihatkoot jos haluttaa, eivät toki sillä sen enempää voita
kun jo ovat voittaneet."
Hän nousi kärryille ja saatuaan ohjakset käsiinsä, antoi mennä
viuhatella. Tuon tuostakin hotaisi ohjain perillä hevoistaan,
maiskutteli huuliaan ja äänteli: "äh äh, äh!"
Katrin pyynnöt ja vastaanpanot hän heti unohti kun tuli ajatelleeksi
että: "mitä jos joskus häntä vielä mainittaisiin paikkakuntansa
suurimpana hyväntekiänä. Jos kaikki nykyiset torpparit pääsisivät oman
maatilan omistajiksi ja tuo tapahtuisi hänen toimestaan, -- no niin --
ruosko poika, menehän nyt -- äh, äh, äh -- kutiis!"
Kävi niin hyväksi olo että teki mieli hyräillä:
"Meill' pohjola luminen
On kotimaa
Sen rannoilla lietemme leimuavat, j.n.e."
Joutui siitä sitte kirkolle; ajaa rymähytti suntion kartanolle, hypätä
loikkasi kärryiltä alas ja päästettyään ruskon rahkeista pani hänet
heiniä syödä jyrsimään kärryjen kehikosta.
Siinä tulla kapusteli lukkari suntion pirtin puolelta, pisti kättä
Antille ja kysyi:
"Kuuluuko sieltäpäin mitään?"
"Tuossahan sitä mennään keskivälissä?" Antti vastasi tasoitellen
otsakurttujansa. Päästi takkinsa napeista, haki povitaskustaan
kuulutuspaperin ja tarjoten sitä lukkarille, sanoi:
"Jos sinä, veli hyvä, käyttäisit tämän saarnastuolissa sitte
kuulutusten kera. Tuossa on markka vaivoistasi!"
"No meneehän tuossa, Kiitoksia!" lukkari vastasi ja katseli kuulutusta.
"Kas kas -- jopa on taas ilmestynyt uusia keinoja", hän sanoi luettuaan
ja jatkoi sitte: "Kyllä saat olla huoletta että tämä perille tulee."
"Hyvä, hyvä", Antti vastasi ja läksi sitte lukkarin kanssa astua
tepsimään kirkkoon.
Tavallisten kirkonmeno-toimitusten päätyttyä astui seurakunnan pastori
saarnastuoliin. Killisteli ensin sanankuulijoihinsa sinisten riihensä
läpi, rykäsi sitte teeskentelevästi pari kertaa, ja alkoi pauhaavalla
jyrisevällä äänellä lukea kuulutuksia, jotta virkalippunsa leukaan
päristi kuin lehti tuulen käsissä oksan runkoon.
Ensiksi luki hän seuraavasisältöisen kuulutuksen: --
"Minä allekirjoittanut pyytäisin kaikkia tämän pitäjän
torppareita -- --"
Pastori rykäisi, katsoi allaolevaa nimeä ja jatkoi sitte:
"huomioonsa ottamaan sitä suurta surkeutta, että he ovat
kurjempia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Toisen isännyyden
alaisina heitä väännetään ja kierretään kuin pajuvitsoja,
käsketään ja komennetaan kuin ryssän nahkapoikia, siitä että
uhraavat parhaimmat voimansa herrain ja isäntien kukkarojen
täytteeksi. Tämä orjuuden aika on nyt mennyt; nyt, torpparit,
toverini, nostamme me sodan herroja ja isäntiä vastaan; me
päätämme kuin yksi mies karistaa niskoiltamme nämä kalisevat
orjuuden kahleet, me näytämme herroille ja isännille, noille
yhteiskunnan nylkijöille, että me torpparitkin olemme ihmisiä,
joilla on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin heilläkin.
Meitä on tähän saakka talutettu kuin koiria kahleissa, mutta
nyt katkaisemme nämä kahleet, sillä herra ei ole parempi kuin
kerjäläinenkään, ei isäntä parempi kuin renkikään. Me rakennamme
tulevaisuutemme nyt sille varalle ettei meitä mitkään tuulet
ja myrskyt kukista, ei herrat ja rikkaat sorra ja kaada. --
Sitävarten kokoontukaa torpparit, toverini, Lehtiviitaan tämän
Elokuun viimeisenä sunnuntaina kello kuusi illalla.
_Antti Komulainen_.
Kirkkoväärtti."
Pastori näkyi hetkisen miettivän, katsoi luettua kuulutusta vielä
kerran, katsoi sitte pikkupenkillä istuvia Karhulaisia ja Laksolaisia
sekä pitäjän jättiläisen kokoista nimismiestä, joka selkä kenossa
istua nökötti Karhulan herrassöötinkin vieressä penkin korvalla.
Silmäsi vielä numerotaulun juurella kyykistynyttä Antti Komulaista,
joka leveitä käsiään vastaan nojasi kasvojansa ja sormiensa lomista
tirkisteli nimismiestä ja Karhulan herrassöötinkiä, sekä sitte jatkoi
kuulutuksien lukemista.
Koko seurakunta istui kuin äkkinäisen halvauksen saanut. Istui kuin
penkkeihin jähmettyneenä. Kukaan ei kuullut enään muuta kuulutuksia,
katsottiin vaan toisiansa silmiin ja totisina puhua sipistiin.
Tuijotettiin väliin numerotaulun juurella kyyköttävää kirkkoväärttiä,
joka yhä hyvillään kurkisteli sormiensa lomitse sekä häntä kohti
viitottiin käsillä ja taas sipistiin, jotta vaan kuului yksi suhina
kuin äkkinäinen tuulenpuuska olisi käynyt, jonka väreitä vielä
tunnustettiin.
Harmillinen synkeys levisi Karhulan herrassöötinkin puisevaan ja
täyteläiseen naamaan. Hän pui hiljalleen nyrkillään penkin väliseinään
ja suhisi nimismiehelle, katsoa kurkottaen häntä silmiin, että:
"Muista että isket kiinni tähän asiaan -- kruunun puolesta pitää sinun
näyttää tuolle hävyttömälle (siinä hän osoitti sormellaan Komulaista),
mitä on herjata ihmisiä, ja vielä sitte kirkossa, joka on pyhä paikka
ja Herran temppeli."
Siinä heitti herrassöötinki vihaisen katseen myöskin kuulutuksia
paukuttelevaan pastoriin, ja sitte jatkoi:
"Ja kuinka typerä on pappikin, kun ottaa tuollaisen häväistyslorun
lukeakseen saarnastuolista. Hän ansaitsisi myöskin saada siitä
tuhmuudesta nenälleen, että tietäisi vasta olla varovaisempi. Mutta
sinne kokoukseen sinun pitää mennä -- välttämättömästi ja kruunun
puolesta yleisen järjestyksen valvojan velvollisuuteen nähden hävittää
tuon kirotun moukan vehkeet ja hänen kokouksensa."
"Hö-öm, hö-öm. Kyllähän se on hävytöntä, hö-öm, onhan sinne mentävä,
hö-öm, kyllä minä estän, saatte luottaa siihen -- ja hö-öm, ja sitte
panen syytteeseen."
Yhä Antti Komulainen tirkisteli sormiensa lomitse ja nauraa
hötkäytteli, sekä itsekseen hoki: "ähä, ähä -- kutti, kutti, kutti!"
Kirkosta ulos tultua vielä herrassöötinki huomautti nimismiestä että:
"muista vaan mennä sinne kokoukseen ja näyttää tuolle häväisijälle ja
kirkon saastuttajalle, kirotulle lurjukselle, moukalle että, että --"
"Hö-öm, kyllä, kyllä muistetaan, hö-öm!" Nimismies vastasi, että
kurkkua karistaissa rinta ja hartiat hytkähtelivät. Nosti sitte
hattuaan, kumarsi ja heitti pitkiä takajalkojaan kohteliaasti, joiden
temppujen tehtyä sitte mennä laahusteli.
Herrassöötinki seisoa könötti kirkon portilla kuin tammitukki, minkä
paksuus molemmista päistä on yhtäläinen, ja vuotteli Lakson kapteenia,
joka vielä jäi seurueineen kirkon penkkiin.
Mutta siinä se jo tulikin, uljaasti partainen leuka kohollaan.
"Oletko veli, hävyttömämpää häväisijää ja parempain ihmisten
solvaisijaa kuullut eli nähnyt kuin tuo sinun torpparisi Komulainen
on?" herrassöötinki sanoi teeskennellen kohteliaisuutta.
"Hän, no, hän on, niinkuin olen sanonut tuommoinen puolihullu, jolle on
annettava anteeksi", kapteeni vastasi välinpitämättömästi sekä viittoen
kädellään pois luotansa koko mokomat ajatuksetkin. Heilahutteli itseään
niska kenossa kuin olisi tahtonut pyörähtää ympäri kantapäällään.
Pisti sitte hymyillen kätensä herrassöötinkille ja sanoi päätään
nyökähyttäen: "adjöö, adjöö -- välkommen sedan --"
Eivät muutkaan kirkossa olleet tahtoneet malttaa, kotiin lähteä.
Seisoskeltiin vaan taajoissa ryhmissä kirkkomäellä ja puhua
pölistiin ihmettelemällä tuosta odottamattomasta kuulutuksesta ja
sen merkityksestä. Piippunysät hampaissa savupilviä röyhytellen
seisoskelivat miehet eri ryhmissä jakautuneena kahteen puolueeseen
kukin arvonsa ja säätynsä mukaan. Samoin naisväkikin kädet helmoilla ja
väliin ilmassa, päivittelivät ja ihmettelivät kuulemaansa uutista.
Nurpealla nenin pälpättivät isännät ja emännät. Vaikka eivät
saaneetkaan kuulutuksesta täydellistä käsitystä, tapisivat kuitenkin
että sillä oli aikomus purra rusauttaa heidän neniään, käydä käsiksi
heidän omaisuuteensa. Sitä kohtaa hyvästi valaisi tuo Antti Komulaisen
entinen maine, joka laveoissa piireissä oli hyvin tunnettu.
Torpparit ja muu loisväki hyvillään pyyhkielivät leukojaan, ja
kiitollisin katsein nilkuttivat toisilleen silmiään. Suurena
hyväntekijänä pyörieli jo Antti Komulaisen nimi heidän huulillaan,
sillä olihan hänen harrastuksensa jo ennen kuulu, jotta hyvin voi
käsittää, mitä tuolla kuulutuksella aijottiin toimittaa.
Oikein miehissä ja naisissa päätettiin löydyttäytyä tuolla kokouksessa,
sekä henkeen ja vereen saakka puolustaa Komulaisen ehdottamia
toimenpiteitä.
Ja kirkkoväärtti Komulaisen suurenpuoleiset rengasmaiset silmät
säkenöivät tylsästi ja hänen otsanahkansa oli jakautunut tavallista
tasaisempiin kurttuihin, kunhan istui kärryillensä suntion kartanolla
sekä lähteäkseen kotiopäin hotaisi ohjaksien perillä ruskoansa
lautasille.
Tuo hänen mieliasiansa, jota jo parikymmentä vuotta oli ajatuksessansa
hautonut, ja siitä niin monipuolisesti järkeillyt ja tehnyt turhia
yrityksiä, se tuntui nyt vähän selkeämmältä kun oli saanut tuon
kuulutuksen kirkossa julaistuksi, tuntui siltä että nyt siitä pian
alkaa valmista tulla.
Huvikseen hän siinä kärryillä könöttäen laulaa lurkutteli, mitä sylki
suuhun toi ja mieleen juohtui. Hotaisi väliin ruskoansa lautasille
ohjaksien perillä ja huuliaan maiskuttaen uhkusi: "äh, äh, ääh --
menetkö siitä."
Kului siinä huritellessa eellehen matka, Jo saapui Keltakorven synkkään
kuusikkoon, ja pian nousi siitä Näätämäen ahteelle, joka jyrkkänä
loikui siinä tien poikki kuin jättiläispetäjä. Päästyään mäen selälle,
näki Antti jonkun tien poskessa kivellä istua nököttämässä.
Luo tultuansa käski hän ruskonsa vähän pysähtyä, joka kahta käskyä ei
kärsinytkään.
"Päivää -- mistä sinä olet?" Antti sanoi.
Kivellä nököttäjä tuijotti synkästi ja pelkäävästi avonaisiin
jalkoihinsa kiven juurelle, mutta kohotti katseensa kun kärrymies ei
tehnytkään niin hyvin ja sivuuttanut häntä.
Antin sydän jysähti kuin sepän väkivasaralla olisi siihen lyöty, kuuma
veri tuntui virtaavan suonissa ja nousevan päähän. Kädet alkoivat
vapista ja otsakurtut putosivat kulmille.
Mies kiveltä nousi suoraksi ja hävynalaisesti luimuili metsään kuin
hännälleen saanut koira. Astui askeleen, astui toisen, mutta kun Antti
purevasti ärähti: "seiso!" niin silloin se seisoi kamalasti tuijottaen
lian peittämiin jalkoihinsa.
Päässä oli miehellä päivän polttama, ajan kalvama hattukulu; hartioita
ja käsivarsia verhosi siekaleinen takki, jonka kielimäisistä aukeamista
kuulti ruskea iho. Samanlainen väri kurkisteli peittämättömästä
rinnasta ja edestä ja takaa housujen lahonneista lahkeista.
Pikimustilla silmillään toljotti hän sammuvasti Anttiin, joka
hampaitaan hioen tuumasi antaa hänelle semmoisen paukauksen, jotta
viimeisen kerran käärmeitä kuuntelisi tuolla rysypensaan juurella.
"No kuinka ne asiat luonnistuivat siellä valtiomiesten luona?" Antti
kysyi ivallisesti mutuillen huuliansa, ja katsellen onnetonta kurjuuden
kuvaa pitkään ja polttavasti.
"Häh?-- Mitä minusta tahdot?" mies kysyi laimeasti katsellen maantien
ojaan.
"Annatko pois sen satamarkkasen?"
"Minkä --? Mitä minusta tahdot?"
"Narri!"
"Se narri on, joka antaa itsensä narrata."
Antti loikahti kärryiltä ja takaakättä voimakkaasti paiskasi miestä
vasten suuta, jotta veri turskahti suusta ja nenästä ja tämä keikahti
päälleen maantien ojaan.
Loikkasi kärryille jälleen lausuen karkean kiroussanan, sekä alkoi
sukia ruskoansa minkä ennätti, ohjasten perillä, lauteille, äännellen
"äh, äh, äh, äääth!" sekä huuliaan ankarasti maiskuttaen.
14.
Päivä toistaan seuraten vyöryi menneitten joukkoon, kääriytyi
ijäisyyden utuiseen helmaan. Samoilla enteillä se aurinko nousi kun
laskikin kunnes saapui viimeinen sunnuntai Elokuussa.
Levoton oli ollut Antti Komulainen jälkeen äskeisen tapauksen. Paikasta
toiseen hän käydä kompuroi hartiat kumarassa kuin miehentappaja, joksi
hän itseänsä pelkäsikin. Surkeasti katui iskua, jonka oli antanut
kirkkomatkalta palatessa sille miehelle, joka kerran oli ollut hänen
neuvonantajansa, mutta joka siinä juonessa oli surkeasti häntä nenästä
vetänyt.
Kun joutui yksinäisyyteen, hän silloin oihkasi ja voihkasi: "Oi voi,
kun tulin tuon tehneeksi."
Mutta vähitellen hän asiasta kuitenkin levostui ja kävi
rauhallisemmaksi kun mitään pahempaa ei kuulunut, ei näkynyt! Sillä jos
mies olisi kuolla kuukahtanut sinne maantien ojaan, olisi ihan totta
heti näkynyt nimismiehen jättiläsvartalo Lehtiviidan ovella eikä siitä
olisi päässyt, ei niin mihinkään.
Tänään hän jo yhtyi keskusteluunkin Katrin kanssa. Kysyi ensi työkseen
istuen ja haukoitellen vuoteen laidalla että:
"Onko sulla leivottuna rieskoja ja vehnäspullia? Kun tänään on se
kokous, niin että saisi jollekin tarjota."
Katri seisoi keskellä lattiaa hiukset hajallaan hartioilla, ja katsoi
pitkästi ja hymyillen miestänsä silmiin.
"Rieskoja ja vehnäspullia -- hihihi -- on tuolla aitan hinkalossa pari
homehtunutta kämpyrää --: välttäväthän nekin?"
Hän istui Antin viereen vuoteen laidalle ja kiersi oikean kätensä hänen
kaulalleen sekä lisäsi: "eivätkös vältä?"
Antti hymähti vähän ja yritti vapautua Katrin kahleista nousemalla pois
vuoteen laidalta.
"Ole vait, kuka sitä homehtunutta sitte? Olisithan voinut uuttakin
tekaista täksi päiväksi, kun tiesit että tulee kokous", hän sanoi
heittäen Katrin kättä kaulaltaan.
Mutta Katri ei päästänyt, sanoi että: "istu nyt vaan siinä vähän
ja kerro minulle minkätähden sinä viime aikoina olet ollut niin
synkkämielinen? -- Kyllä minä rieskoista ja vehnäspullista huolehdin.
-- Sanohan pois, miksi olet ollut niin puhumaton ja synkkämielinen?"
Antti nojasi kyynäspäät polviinsa ja pää kumarruksissa katseli
jalkojaan.
"Miksikä tuo sitte sillä valkeneisi?" hän vastasi kieltävästi.
"Puhumalla ja keskustelemalla aina asiat paranevat. Ja muistanet kai
että me olemme päättäneet keskenämme ja'ata ilot ja surut, onnet ja
onnettomuudet -- sanohan pois -- kuule Antti, muuttuu mielesi paljoa
paremmaksi kun sanot -- sanothan?"
Antti kertoi sitte, mikä häntä oli painanut niin runtelevasti, jotta
oli ihan kuin pyöräpää lammas.
"Eikö tuo sen pahempi? No sitte on hätä kaukana ja suru poissa. Kuules,
kun Elli tässä viikolla kävi Moisiovaarassa lehmän kaupoilla, niin
siellä se mies oli istua nörkötellyt ihan ilmi elävänä ja viheliäisenä
kuin suden repimä. Siekaleensa kun olivat niin aukeamia täynnä, jotta
ruskea iho paisti ja yksi kieli, mennä lönköttäissä, löi toista
korvalle. Eikä ollut kehdannut Elliä edes silmiin katsoa", Katri
selvitteli yhä pitäen kättään miehensä kaulalla.
"Onko se niin --? No sitte se on pitänyt saaliin hyvänänsä, ansaittuna
palkkana, eikä ole uskaltanut mitään virkata. -- No, ei mitään sitte,
kyllä se rakkari vähän ansaitsikin", Antti sanoi nousten suoraksi ja
entistä iloisemmin katsoen Katria silmiin.
"Ansaitsi tottakin; olisit ottanut oikein katajaisen ja antanut sillä
housuille oikein isällisesti -- -- mutta kukas tuolta tulee?"
Katri hypähti akkunaan katsomaan.
"Se on Maunulan Pertti -- miksi se nyt näin aikaisin --" hän sanoi ja
alkoi kiireimmän kautta sukia hameita ylleen.