että oli oikein paha olla.
"Miksi heillä yksin piti olla valta ylvästellä toisen ihmisen
ansiolla? Oliko sellainen Jumalan tahto? Eipä suinkaan. Ei Jumala ole
luonut rikkautta yksin herroille ja tilan haltijoille, se on annettu
jokaiselle. Ja jokaiselle on Hän myöskin sanonut: 'otsas hiessä pitää
sinun leipäs syömään!' Se ei ole sanottu yksin meille torppareille eikä
muille köyhille, se on sanottu kaikille, herroillekin, jotka nyt vaan
laiskuudessa tahtovat elellä toisen onnettomimman hiestä ja väestä."
Viimein kyllästyi Antti puhumattomuuteensa ja alkoi siksi selvitellä
tuumailujansa Katrillekin.
"Arvaapas, ukkoseni, mitä minä ajattelen?" Katri eräänä päivänä Antilta
kysyi, pestä nytkytellen pyykkiä uunin sopessa.
"Ja mitä sitte?" Antti vuorollansa tiedusti kohottaen otsakurttujansa.
"Että onni on meillä ollut matkassa, kun tähän nurkat kokosimme.
Mikäpäs meillä tässä nyt on hätänä? Kun suoritamme veromme, niin saamme
olla rauhassa herroilta ja isänniltä kuin kissan pojat kiukaalla.
"Ei meitä sysitä eikä lykitä kuin 'kekälettä tulessa', kuten sinä
luulet. Viljaa on hinkaloissamme yli vuoden, eivätkä lopu syöden,
vaikkapa jokahisella olisi enempikin kuin yksi suu. Heikki on jonkun
vuoden kuluttua mies, joka pitää huolen ulkotöistä, ja Elli on jo
auttanut minua askareissa ja kankaan kutomisissa ja auttaa vastakin. Ei
siis ukkoseni hätäpäiviä."
"Kylläpä sinulla tässä onkin herrain päivät kun minä vaan jaksan
kärsiä, mutta siinäpä sitä ollaan. Mutta arveleppas, jos olisi oma
talo, silloin sitä kelpaisi, eikä kaipaisi peltoa muokatessaan ajatella
että: 'onkohan tämä vaan isännän mieliksi?'"
Antti oli nyt monesta ajasta oikein maltillisen näköinen. Otsakurtutkin
hajaantuivat säännöllisiin juoviin niinkuin eivät enään olisi tahtoneet
paikaltaan liikkuakaan.
Elli tuli sisään punasta hohtavin poskin ja puhalti henkeä rinnoistaan.
Heikki tuli vähän jälempänä itkeä tillittäen ja avopäisenä sekä hiukset
harillaan.
Kuin nuoli pujahti Heikki Ellin hameeseen, repi, nytkieli ja työnsi
minkä jaksoi, Elli kaatua rojahti lattialle ja löydä kolahutti päänsä,
jotta silmistä säkenöi. Kynsin hampain kävi Heikki vielä Ellin hameen
helmoihin ja veti pitkin lattiaa, jotta pää ja koivet kolisivat.
Isä tuli väliin ja teki eron. Laski pojan housut ja antoi säärille että
rotisi. Samaa ajatteli hän Ellinkin tarvitsevan, mutta tyttö oli jo
siksi suuri ettei uskaltanut, ja kun äitikin aina sitä puolusti niin
antoi olla omassa vallassaan.
"Mikä teille nyt tuli?" äiti kysyi katsellen liekehtivin silmin Heikkiä
ja Elliä.
Elli alkoi kulmille valuneita hiussuortuvia, takapäälle pyyhkien,
että hän vaan leikillään läksi Heikin kanssa kilpajuoksulle, tämä kun
ylvästeli voittavansa hänet. Ja kun sitte jäi tappiolle, suuttua
tujahti noin silmittömäksi.
"Oo -- vai ei muuta -- kuinka sinä Heikki tuollaisesta -- häpeähän
toki! Lasten pitää olla sovinnossa kuin papuvarret", äiti sanoi
nuhtelevasti katsoen penkillä nyyhkivää Heikkiä, sekä samassa työnsi
vaatetta nyrkeillään, jotta saippuavaahto pärskähteli vasten silmiä.
Elli korjaili hameitaan, astui sitten kangastuoleihin ja alkoi kutoa
kalistella.
"Ota kirjasi ja lue!" käski isä Heikkiä. Otti sitte uunin orrelta
vanhan hattunsa ja meni korjustelemaan karjapihan aitaa.
Hetkisen korjailtuaan tuli siihen Tervajukka kirves olalla menossa
kantoja pilkkoilemaan. Mutta, kun huomasi Antin, tuli luo ja istahti
ääressä olevalle hakopölkylle ensin sanottuaan hyvät päivät. Purasi
tupakkamälliään ja mutisteltuaan huuliaan ja heitettyään päätään
vasemmalle, sylkäsi hän sekä kysyi:
"Mitästä nyt täällä kuuluu?"
"Ei mitään erityisempää -- kuluu tässä päivä eräällään, kaksi
peräkkäin. Mutta mitä siellä kartanossa tiedetään?" Antti kysäsi
pystyttäen aitaseivästä vanhaan reikään.
Jukka laski kirveen viereensä ja sanoi: "Ei nyt kummempia, kovasti vaan
kiitellään kapteenia siitä Juhannusjuhlasta. Ja kyllä siinä kiittämistä
olikin. Oikein siellä miehet näkyivät kellistyneen juhlan kunnioiksi."
"Lieneekö tuo ollut muuta kuin häpeäksi? Minusta olisi ollut
tuntuvampaa jättää viinat ja oluet tekijöillensä ja ostaa sen eteen
muutamia vaatekertoja ja lahjoittaa ne köyhemmille. Mutta vähän
sitä herrat muuta muistavat kuin ylellisyyttä, johon itse ovat
uppoutuneet korvia myöten, ja kun ovat tottuneet aina vaan kyntämään
toisen vasikalla omain karsinassa lihotessa", Antti puheli oikein
viisaustieteellisen näköisenä vääntäen vitsaksia seiväspitimiksi.
"Elä veliseni härnäile enää kapteenistamme ja muista herroista sitä
vanhaa virsikuluasi; sinusta jutellaan jo hyvin tyytymättömästi siellä
herrasväen kesken." Jukka sanoi silmät haalean näköisinä ja päätään
vasemmalle heittäen.
"Asiasta en ole tietämätön. Jopa se siellä juhlassakin uhkaili pois
torpasta."
Hän siinä vähän mietti, sanoisiko ihan kapteenin omilla sanoilla tuon
asian, mutta tuumasi sitte että Jukalle kyllä saattoi puhua toisinkin
eikä se niin toisin olekaan kun se kumminkin uhkasi että jos en halua
olla, saan kyllä lähteäkin. Sanoi sitte:
"Enpä heitä aijo säikähdellä, vaikka ovat tyytymättömiä, sillä tiedänpä
olevani mies kohdallani -- katsohan vaan näitä oloja tässä, missä ennen
tuuli puita tuuvitteli ja huuhkain asuntoa piti, olisipas sen siihen
joku muu rakentanut -- ei näistä niin vaan joka käskyllä lähdetä --
kyllä sitte mennään kun itse halutaan."
"Saatpa tässä oleksia vaikka sata vuotta kuin vaan olet nöyrä ja
oloihisi tyytyväinen", Jukka edelleen sanoi päätään kallistellen.
"Siinäpä se -- olla vaan nöyrä ja tyytyväinen. Hm -- kyllä tässä jo on
nöyryyttä kysytty --" Antti sanoi samalla vahvikkeeksi kirvespohjalla
lyödä räiskien aidasta seiväspariin, jotta niska eteenpäin nytkähteli.
Jukka arveli ettei taida ollakaan sillä miehellä kaikki kotona, kun
pälisee tuota yhtä ja samaa, jota jo syntymästään saakka oli pälissyt.
Nakkasi kirveen olallensa ja läksi. Mennessään virkahti hän vielä
Antille että:
"Selkä jo käypi kankeaksi että luut rusahtelevat kun suoristuu.
Eikä mitään ihmettä siinä -- kylläpä on pieneksi silvottu kanto jos
toinenkin, ja on sitä tervaakin tehty muutama nelikko --"
Jukka sanoi hyvästit, astui muutaman askeleen, käännähti sitte vielä
Antin puoleen ja sanoi; "olet kai kuullut että Karhulan herra on
luvannut ensi sunnuntaina laittaa alustalaisilleen samanlaisen juhlan
kun täällä meidän kartanossakin. Ja kuulin Maunulan Pertiltä että jo
kutsukin on levitetty."
"Elähän mitään, vai jo nyt sekin -- vai jo on käynyt niin uhraavaiseksi
-- mutta asia on sitä laatua ettei tahdo olla Pekkaa pahempi."
11.
Oli lauvantai-ilta. Taivaan laesta tulla tihuutteli hienoa vesivihmaa.
Mailleen menevän auringon ruso vaalenti utuverhoisen pilvivaipan,
lopuksi paloitellen sen pieniksi palaisiksi, jotka sitte siinä ruson
edessä hyppivät ja seuloilivat kuin hyttysparvi auringon laskettua.
Höyryävinä ja puhallellen astuivat silloin saunasta Lehtiviidan väki,
menivät tupaan ja pukeusivat puhtaisiin. Paitahihoillaan istuivat Wille
ja Lauri tuvan penkillä tupakoiden ja keskustellen Karhulassa huomenna
pidettävästä juhlasta. Antti Komulainen samanlaisessa pukimessa meni
kamariin, heittäysi sänkyynsä selälleen ja antoi ajatusten kulkea erään
seikan mukana, jonka äsken oli lukenut sanomalehdestä.
Katri laitteli perunapuuroa väelle iltaiseksi ja Elli toisessa
kamarissa katseli muuatta kirjettä, jonka eilispäivänä Konkkaniemen
isäntä oli Maunulasta tuonut sekä tuossa tiellä sivumennessään hänelle
antanut. Kirje oli kyhätty raskaalla kädellä, jotta kynä useissa kohdin
oli tunkeutunut paperiin, tehden siihen mustia reikiä.
Sisältö oli seuraavanlainen:
"Maunula 18 p. Heinäkuuta 1893. Ystäväni Elli.
Koska minulla on vähän asioita isällesi, niin olen päättänyt
lähteä ensi lauvantaina siellä teillä käymään. Ne on niistä talon
toimista. Ja olen samassa tuumaillut vähän sinne päin että sinä
Elli, entinen rippikoulutoverini, suvaitsisit ottaa minut vastaan
samalla kertaa niinkuin naimamiehenä. Luultavasti sinä jo pian
miehen otat, niin olisi kait sama, vaikka minun ottaisit. Jää
terveeksi ja ole kotona ensi lauvantai-illalla.
Pertti Maunula."
Elli kätki tuon kirjeen pöytälaatikkoonsa. Hän ei ollut siitä mitään
kelleen virkannut, eikä aikonut vastakaan virkata.
Katseli sitte epämääräisesti eteensä ja ajatteli "ettei kenestäkään
muista huolisi kuin Willestä, jos kerran siksi tulisi että miehen
ottaisi. Ehkäpä ei se miehelässä-olokaan niin hunajalta maistune ja
sitte pitää lapsia yökaudetkin hoitaa ja tuuvitella, kun niitä tulee."
Samassa ryöpsähti Sanna sisään punakkana ja helakkasilmäisenä. Vähällä
oli ettei noista pullevista poskipäistä veri tipahtanut, kun oli niin
hehkuvan punakka.
"Maunulan Pertti tuli, ajoi pihaan että rämähti kiiltokylkisellä,
pystöpäisellä, mustalla oriillaan. Kuinka komeat sillä ovat nuo
turkkilaiskärrytkin. Lenkahutti rattailta alas kuin puolinainen
herrasmies, kytki oriinsa tuohon säleaitaan, astui luokseni kun olin
tulemassa karjatarhasta ja kysäsi nivakasti ja silmäänsä vilkauttaen:
'onko Elli kotona?'"
"Jumalan tähden -- mene ja sano etten ole kotona!" Elli hätäisesti
sanoa hosautti ja työnsi Sannaa, olkapäästä ovea päin.
Sannan jäi suu auki kun meni tupaan. Siinä jo astui Perttikin
tupaan pitkävartisissa punasahviaanisissa korkosaappaissaan ja
harmaankarvaisissa sarkavaatteissaan. Lausui huonekunnalle yhteisesti
"hyvän illan" ja kävi sitte silmäänsä nilkauttaen pistämään kättä
terveisiksi Laurille, Willelle ja Katrille.
"Ei nyt sovi kättä antaa", Katri sanoi hieroskellen puuron tähteitä
padan pohjasta.
"Ei ole Elli kotona", Sanna sanoi virnistellen ja katsoen Katria ja
poikia silmiin.
Katri katsoi pitkästi ja kysyvästi Sannaa, johon tämä vastasi silmiään
nilkauttaen.
"Onpa se siellä kamarissa", Lauri intti.
"Eikä ole -- se meni äsken ulos, minä näin", Wille sanoi painaen päänsä
alas ja katsellen penkin alle.
Antti tuli kamarista katsastamaan, kuka se vieras tuli.
"No terve, mitä tuolta nyt kuuluu", hän sanoi pistäen Pertille
suonikkaan kätensä ja nostaen samassa otsakurttujansa, sekä lisäsi
sitte että: "käyhän nyt tänne kamariin!"
Kahta käskyä ei Pertti odottanut.
Katri laitti iltaruoat pöytään ja väki alkoi puuroa lipellä nälkäisiin
vatsoihinsa, pani hän käskemättä kahvipannun tulelle ja meni sitte
kamariin uutisia Pertiltä tietämään.
"Oletpa sinä hyvästi isäsi pojan näköinen ja kokoinen. Tuommoinen pitkä
roiskale se oli isäskin ja ihan tuommoiset silmät, tuommoinen nenä ja
tuommoinen otsa ja tuommoinen tukka -- ihan sinä olet isäsi poika. Me
kävimme yhtenä rippikoulua isäsi kanssa, ja häin kun oli tyttöpoika
parasta 'sorttia', yritti minuakin kosia, mutta tuoheen kävi koko se
homma", Katri puhua liverteli nuorteasti, istuen Pertin viereen.
"Sukuuni tulen enkä suteen, kun isästäni käyn", Pertti sanoi ja pisti
tupakkaa Antin isopäiseen pitkävarsipiippuun.
"No minnekäs sinulla nyt asiat painavat?" Antti kysyi istuen vuoteen
reunalla ja väännellen varpaitansa leikillisesti.
"Tänne piti vaan lähteä pöksimään sulan suotta. -- On näette siellä
meidän torpparein kesken ollut vähän semmoista puhetta, että pitäisi
heittää pahat säärystimet selkäänsä ja hankkia oma nurkka, koska
sitkeässä on leipä isännän vuoksi; kun ei lasketa enään Karhulan
nurkkia etemmä rahan ansioon", Pertti puheli silmiään nilkutellen ja
pölyytellen savutöykeröitä sirotekoisten huultensa välitse.
"No pitääkö herrassöötinki nyt ihan pennittä paikoillaan?" Katri kysyi
säälivästi Perttiä silmiin katsoen sekä nörkällään nojaten polviaan
vasten.
"Jos siltä tuon laihan markkasen mies ja hevonen päivässä saavat, niin
kyllä siltä joka kevät käki satulassa istuu. Se on aivan yhtä kun ei
mitään", Pertti nilkauttaen ja hikottaen sanoi.
"Yhtä se on. Ymmärtää sen tyhjäjärkinenkin. Mutta mitenkä sitä sinun
mielesi mukaan oma nurkka tulee saaduksi?" Antti kysyi miettivästi
päätään kallistaen.
"Jos siinä puheessa olisi pontta, että valtio antaa torppareille
rahoja lainaan, niin asiasta pian tulisi tosi. -- Tässä tuonnoin olin
luujauhojen viennissä Leppinurmen kylässä, jossa kauppias Hätinen
kertoi hänen syntymäkylänsä torpparien, useampien yhdessä, ryhtyneen
taloja ostamaan valtion antamilla lainarahoilla. Talot ja velat
jaettiin sitte torpparien kesken yhtä suuriin osiin, niin että viisi
ensimmäistä vuotta sai velka seisoa korottomana ja viiden jälkimmäisen
vuoden kuluessa oli se kuoletettava kuitiksi määrätyllä korolla."
Pertin kasvot tätä puhuessa olivat niin miehevän ja viisaan näköiset,
että se Anttiakin oikein innostutti.
Hän pylkähti pystöön ja läppäsi kävellä ajattelevan näköisenä pöydän
luo, otti sieltä leveän kamman ja alkoi repiä jykevää tukkaansa.
"Mutta siitä keinosta, jota jo kauvan olen mielessäni hautonut,
tuleekin tosi. Ei muuta kuin tuumasta toimeen vaan."
"Niin, eihän se kuolemaksi ole, jos ei elämäksikään. Koettaa täytyy.
Eihän ota ellei antaisikaan. Ja minä olen miettinyt että te kun olette
tuommoinen osaava mies ja ymmärrätte asioita paremmin kuin me muut
huonommat ihmiset, niin panisitte tuuman alkuun", Pertti ehdotteli
kopistellen piipun poroja saappaansa kärkeen.
Katri sitä pitkästi katseli ja ajatteli että: "tuolla tavallako se tuon
lattian nyt tahrustelee", mutta ei sentään kehdannut sanoa mitään.
"Sanottu ja tehty, minä panen parhaani ja näytän että on sitä
isäntä-valtaa toisella jos toisellakin. Ei monta vuotta kulu, sen
sanon, ennenkuin herroilla ja isännillä ei ole muita käskettäviä kuin
omat jalkansa. Pankoot sen mieleensä!" Antti sanoi oikein uhkaavan
näköisenä. Heitti kamman pöydälle ja meni jälleen istua kyyköttämään
vuoteensa reunalle.
Katri nousi jo mennäkseen kahvin keittoansa valmistelemaan, kun Antti
kysyi:
"Mihinkä sinä nyt?"
"Pitäisihän sitä vieraalle olla kahviakin, tiedän mä", Katri vastasi.
"Saattaahan se Ellikin -- mitä sinä häntä säästät?" Antti sanoi
isällisenä kiivaudella otsakurttujansa laskien.
"Antaa lapsen nyt vähänkin teijota omilla oloillaan. Kyllä sen
itsekin", Katri vastasi huolettomasti ja meni.
"Onko se Elli kotona?" Pertti kysäsi hymyillen ja silmiään vilkauttaen
Antilta, kun Katri oli mennyt.
"On se kotona", Antti lyhyesti vastasi päätään kynsien.
Pertti nosti toisen jalkansa toisen selkään ja liekutellen
päällispuolisen saappaansa kärkeä, sanoi:
"Jos tuosta joskus saan oman nurkan, annatte kai Ellin minulle
vaimokseni?"
"No, jaa, ota vaan jos saat, mutta lastani en voi pakoittaa, jos ei
hyvällä suostu."
"Mikäpä sitä pakottamalla", Pertti sanoi vähän haikeanpuolisesti
ja katsoi ulos, ja katsoessaan, lisäsi vielä: "eikä siitä koirasta
paimeneksi, joka väkisin karjaan ajetaan."
Katri toi samassa kahvia, tarjoi ensin Pertille ja sitte Antille.
Juodessaan sanoi Antti:
"Pantaisiko oikein kokous, johon niitä torppareita kirkkokuulutuksella
kutsuttaisiin. Olisi tietääkseni parempi monimiehisenä asiasta
aprikoita ja päätellä, kun että me tässä kahteen käteen tuumailemme."
"Pannaan vaan kokous, yhdessähän on lystimpi, ja sananlaskukin sanoo
että 'viisi miestä ei virstaa kauvan potki'", Pertti myönteli juodessaan.
Kun kahvit olivat hörpityt, otti Antti sanomalehtiä akkunan poskessa
olevasta kiverretystä rautalankakoukusta ja istuen tuolille pöydän
ääreen, alkoi lukea Pertille sosialistein kommervenkeista ja
kauhistavista katumeteleistä Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Kun
Pertti tuosta ei ymmärtänyt tämän taivaallista enempää kuin että
sellaiset teot olivat ilkeitä ja sopimattomia, ja että jos täällä
sellaisia väkivaltaisuuksia harjoitettaisiin, olisi Suomessa pian joka
sorkka sujuna, ryhtyi Antti selittelemään tuon sosialisti puolueen
hyvästä "meiningistä." "Että se ei sallisi mitään suurivaltaisia
hallitusvirastoja, jotka kansaa hallitsisivat oman tahtonsa mukaan,
vaan että kansa saisi itse itsensä hallita, ettei yksi olisi rikkaampi
kuin toinenkaan eikä olisi yksi suurempi herra kuin toinenkaan -- ettei
olisi olemassa mitään säätyeroitusta. Ja kun ne eivät saa tuollaista
voittoa hyvällä, niin käydään käsiksi väkivaltaan. Mennäänpä oikein
joukoissa parlamenttien istuntoihin eli herrain päiville, ja ken siellä
rohkenee vähänkään avata suutaan heidän aatettansa vastaan, sen he
niskasta aika tanssilla kyytivät ulos."
"Ja kun joku noista sosialisteista heitetään vankeuteen, piirittävät
he lukemattomilla joukoilla vankilat ja ryöstetään puoluelainen
väkivallalla pois jos ei suosiolla saada."
"Mutta sehän on koko kauheus. Kyllä ne ovat väärässä, kun ovatkin",
Pertti sanoi miettivästi silmiänsä vilkauttaen.
"Väärässä ovat kun ovatkin. Ne ovat oikein niitä maailmanlopun ihmisiä,
vaikka tuo meidän ukko niitä aina ihailee", Katri sanoi liekehtivästä
katsoen Anttia silmiin.
"Noo -- eivät ne juuri niin vaarassakaan liene. Paljopa siellä
ulkomailla on tehty alhaisemman kansaluokan vapauttamiseksi siitä
sorrosta ja orjuudesta, jota herrain alamaisina ovat saaneet kärsiä --
aivan niinkuin täälläkin Suomessa", Antti sanoi painaen leukaansa alas
ja otsakurttujaan ylentäen.
"'Oliko se asia nyt musta taikka valkoinen, siitä vähät, mutta pääasia
on, kunhan tässä vaan saisi oman nurkan, oman orren, oman katalan
karsinan', lauloi Jauhelan vaari ennen muinoin uunin pankolla, kun
rätti-Pietari nykäsi kylkeen ja karjasi että: 'mee pois täältä, uunin
päältä.' Siihen vaan sitte luottaa että siitä tosi tulee?" Pertti sanoi
nyökyttäen päätään ja silmiänsä vilkauttaen.
"Luota jos tahdot, mutta tosi siitä tulee. En tässä ikääni kaikkea
toisen hyväksi tee työtä minäkään", Antti sanoi vakuudeksi hartioitansa
hytkäyttäen.
"Kenenkähän muiden kuin omaksi onneksesi olet tässä työtä tehnyt?
Kelpaa tässä jo eleskellä kenen tahansa kun kaikki on valmista. Mutta
olet vaan omia aikojasi niin tyytymätön, etkä huomaa että tyytymätön on
onnettomin ihminen maailmassa", Katri sanoi vähän surumielisesti.
Pertti vilkautti silmiään, paiskasi kättä ensin Antille ja sitte
Katrille, sekä vielä tuvassa Laurille, Willelle, Sannalle ja Heikille,
joka nureamielisenä nenäänsä puhuen penkin kulmalla istui ja katekismoa
lukea juntusteli, ja sitte läksi.
12.
Koko pitkän Elokuun aikaisen poutaviikon muovaeli Antti Komulainen
erästä kuulutusta, joka seuraavana sunnuntaina piti julki luettamaan
Ahovaaran kirkon saarnatuolista.
Hän kirjoitella rapsutteli jo monta monituista ehdokaslistaa. Olisi
tahtonut saada tuohon kuulutukseen kaiket mielipiteensä, ettei siinä
kokouksessa enempi olisi kaivannut sanojaan tuhlata, mutta ajatteli
että jos pappi panee pahakseen kuulutuksen pituuden, ja nakata
vilkahuttaa sen pesään, jossa ahnas tuli saarnailee kivisille seinille.
Hän lyhensi arkin pituista kuulutustaan moneen kertaan. Vedellä
raapusteli kymmeniä rivejä pitkin rautatiekiskon kaltaisia viivoja,
kirjoittaa koukeroi taas rivien välimaille, pyyhkieli jälleen pois,
kirjoitti uudelleen uutta lajia ja hylkäsi taas.
Semmoista tekoa hän teki tuntimääriä eräällään. Meni väliin kohlotteli
työmaille ja antoi pojille hajutonta nokkanuuskaa kun löysi heidät
työn kanssa leikittelemässä. Palasi pälkötteli jälleen pää riipuksissa
ja miettivän näköisenä kuin laiska hevoiskoni: Istui jälleen panemaan
paperille mitä oli matkalla miettinyt, kun kotiin ehti...
Luettuansa taas paperille panemansa, oli siinä se ja se liikoja, jotta
täytyi karsia pois kuin puusta kelvottomat laho-oksat, jolloin se ja
se, oli lisättävä muuten ei ollut täydellinen.
Oli Perjantai-ilta. Heikki seisoa nyhjötti pöydän korvalla moljottavin
silmin ja isän antamalla lyijykynällä varusteli sanomalehden reunoille
jotakin, jotka hänen mielestään olivat olevinaan kirjainten alkuja.
Vetelästi hän katseli edessään olevalle paperille, johon isä oli
piirtänyt kirjainten kaavoja. Antoi sitte lyijykynän mennä sihittää
niiden mukaan sanomalehden tyhjillä reunoilla, mutta kun ei saanut
yhtäläisiä, heitti kirjoitushommat sikseen ja kävi uunin eteen, otti
sen otsalta isänsä piipun ja rupesi sitä huvikseen katselemaan ja
imeskelemään.
Antti istui syviin mietteisiini hukkuneena pöydän ääressä ja katseli
tylsillä silmillään edessänsä päättymäisillään olevaa kuulutusta.
Heikki tuhisti purnutteli nenäänsä ja oli hyvillään kun ei isä lainkaan
huomannut hänen vehkeitään.
Katri tuli sisään sukanneule kädessä, istui tuolille, katseli kirkkain
silmin, joista hieno alakuloisuus kuvastui, ensin Anttia, sitte silmäsi
uunin luona piippua imeskelevää Heikkiä ja hymyili.
"Pane pois se piippu -- ei lapset saa tupakoimista opetella, kyllä sitä
miehenäkin vielä ehtii, eikä se ole varsin tarpeellista silloinkaan",
hän sanoi melkein kuiskaamalla Heikille, joka vastaukseksi katsoa
mulautti rengassilmillään jyrkän otsansa alta imeä maiskutellen yhä
ahkerammin.
Katri taas hymyili ja alkoi neuloa; katsoi väliin Anttia, väliin
Heikkiä, sekä jälleen sukanneulettaan pää kumarruksissa.
Taas rapisi paperi Antin edessä, kun siinä kynäänsä kankeasti käytteli
juuri kuin kyntömies auraansa. Pää lepäsi hiukan vinoon vasemmalle ja
tuo luiseva koukkunenä milt'ei tunnusteli paperia minkälaisia kirjaimia
siihen syntyi. Rinta ja vatsa olivat sisään painuksissa, olkapäät
vuoroin nytkähtelivät ja oikean käsivarren täytyi hypähdellä paikasta
toiseen, eteen ja taakse aina sen mukaan kun noita epätasaisia rivejä
kuin jäniksen polkuja paperille karttui.
Katri seurasi miehensä lystillisiä kirjoitustemppuja niin usein kuin
neuleeltaan ennätti, silmäilemällä noiden tukevain hartiain liikkeitä
ja pään kummallisen tarkkaavaa asentoa.
Viimein heitti Antti kynänsä mustepullon viereen pöydälle, sanoen:
"No siinä, valmistuipa vihdoinkin, ja semmoisenaan saapi se luistaa
pastorin kynsiin. Saapi kyllä, en koske siihen enään -- enkä."
"Kyllä oletkin sitä jo jauhanut kuin mylläri tuoreita jyviä",
Katri sanoi hymyillen. Pyyhkäsi suupielistään vesitipat ja antoi
sukkapuikkojen tanssia.
"Jassoo -- Katriko se -- ooho, mit sinä Heikki -- anna olla se piippu
ja sukkelaan! Vai että sinä tässä jo piippua hyväilet --" Antti sanoi
taakseen katsoen pyöristellen suuria rengasmaisia silmiään, jotta
valkeaiset loimottivat.
Silloin otsakurtut heti putosivat kulmille ja hän nousi kävelemään.
"Mutta, kuulehan Antti, oikeinko sinä ajattelet että mekin ostaisimme
semmoisen talon kannikan, josta Pertin kanssa puhe oli tuonnoin?" Katri
kysyi miettivän näköisenä katsoen Anttia silmiin sekä laskien neuleensa
ja kätensä helmoilleen.
"Miksikäs se elämä tässä muuten valkenee. Mentävä tästä kumminkin
tulee, jos ei nyt niin joskus. Ja sitä parempi vaan mitä aikaisemmin
eteensä katsoo; eiväthän sitte työt turhaan mene, kun on oma nurkka;
mutta nyt ne menevät, menevät toisen käden lämpymiksi. Eikä tätä
orjuuttakaan aina voi kestää", Antti jutteli, kohotteli olkapäitään,
nosteli otsakurttujansa ja kallisteli päätään puoleen ja toiseen.
Katri päästi syvän huokauksen, ja sanoi: