muka nauttien luonnon ihanuudesta. Sen näkivät Antti ja Katrikin
kamarin akkunasta, että vieras istui kannolle, ja siinä tarkoituksessa
hän siihen istuikin että näkisivät. Sillä jos hän heti samaa menoa
olisi poistunut, luuli hän Antin pian katuvan, että oli satamarkkasen
antanut, ja sitte työntäytyisi takaa-ajoon sekä ottaisi annetun pois,
ja sitte olisi mies jälleen kuin selkäänsä saanut ruotuvaivainen.
Hiljaa ja vähitellen hyvää tulee, ja samalla tavalla pakeneminenkin
onnistuu.
Vähän päästä muutti hän kannolta toiselle, ja siitä kolmannelle kunnes
mehevät lehtipuut peittivät kamarin akkunat hänen näkyvistänsä. Silloin
oikasi Lehtiviidan Antin neuvonantaja koipensa, sivui päivän polttaman
hattukulun käteensä ja meni, juoksuun loikkasi kuin jänis, jota
reuhaava koiralauma kannaksilla väijyy.
Mutta epäilyksen synkeys valtasi Antin kun hän turhaan odotteli
vierastansa -- neuvon antajaansa.
Hänen kiiltokankainen reppunsa riippui tuvan seinällä naulalla. Se
vähän lohdutti Anttia että ehkä tulee takaisin, ja jos se ei vaan tule,
niin silloin narrasi hänet surkeasti -- vanhan kokeneen miehen --
viekoitteli häneltä satamarkkasen, syödä ahmasi siinä niin kauvan, ajoi
nahkoihinsa parhaimmat palat mitä löytyi ja sitte meni matkoihinsa.
Mutta turhaan odotteli Antti vierastansa tulevaksi. Turhaan kävi
hän akkunasta akkunaan ja katseli milloin näkisi sen pitkäsäärisen
tulevaksi. Turhaan meni hän ulos kartanolle ja rykien katseli kaikille
ilmansuunnille, sillä mistäänpäin ei kuulunut edes rapinaakaan.
Hän nojasi vasten sälyaitaa ja kuunteli. Kuunnellessaan mietti hän
että jos olisi mennyt niin pitkälle että eksyi metsään, eikä osaakaan
takaisin. Pitäisi lähteä hakemaan eli lähettää pojat Wille ja Lauri,
eli tytöt Elli ja Sanna. Mutta ehkä olisi liian hätäistä.
Hän päätti odottaa koko yön aina aamuun saakka, ja sitte jos ei kuulu,
niin sitte se varmaankin on eksyny, jolloin pitää lähteä hakemaan, eli
se on pettänyt hänet!
Antti meni sisään ja päätti rauhoittua. Siinä kamarin pöydällä
makasi siniseen kuoreen lukittu kirje. Antti otti sen käteensä ja
katseli, mutta osoite oli vieraskielinen että ei ymmärtänyt siitä niin
riimuakaan. Hän laski sen jälleen pöydälle, meni akkunan luo ja katseli
ulos tuonne metsään, jonka laidalla Sanna paraillaan karjaa kotiin
ajeli.
Syntyi siinä kaikenlaisia epäilyksiä tuon kirjeenkin johdosta, jonka
tuo maailman kulkija oli sanonut vielä joskus raottavan kultaa ja
mainetta, omaisuutta ja arvoa hänelle itselle ja koko Suomen kansalle.
Ilta kului semmoisenaan..
Nuoret ilakoivat vielä, kartanolla, juosta huristivat nauraa kikattaen,
jotta kenttä tömisi, löivät leikkiä kunnes väsymys saavutti että
oli täytettävä luonnon vaatimukset antautumalla unen virkistäviin
helmoihin. Mutta Antin ei tullut uni uuvuttamaan. Hän kierteli ja
väänteli itseänsä siinä sängyn laidalla, kääntyi väliin toiselle ja
taas toiselle kyljelle. Vähän päästä nousi ylös, meni pöydän luo ja
juoda hörppäsi vähän tuopista kun suutakin tuntui niin kuivattavan.
Meni sitte sivuakkunan luo ja koetti katsoa ulos kesäyön hämärään,
mutta ei nähnyt siellä erinomaisempaa kuin ennenkään.
Poistui jälleen vuoteelle, kohotti hiukan peitettä, ja melkein harmiksi
kävi kun näki kuinka autuaallisessa rauhassa, kaikista huolista vapaina
pikku Heikki ja hänen vaimonsa Katri siinä rinnakkain nukkuivat.
Hänkin heittäytyi jälleen vuoteelle ja vedettyään peitteen ylitsensä,
yritti nukkua. Mutta uni tuntui olevan kaukana, niin kaukana kuin
itä on lännestä ja pohjoinen etelästä. Täytyi taas kääntää toiselle
kyljelle kun toista alkoi pakoittaa ja säiliä.
Mielessä oli vaan satamarkkanen, jonka vieraallensa oli suurissa
toiveissa antanut.
Eiköhän liene vaan ollut konna koko mies?
Hän oihkasi ja voihkasi, ryki ja pelmuili peitettä, että Katrikin
heräisi ja saisi sanoa tuskansa.
Ja pian Katri havautuikin, jolloin Antti jälleen käänsi kylkeän ja
voihkasi.
"Mikä sua vaivaa, Antti, voitko pahoin vai miten?" Katri kysyi kun
kuuli levottomuuden.
"Harmittaa niin vietävästi ettei unetakaan", Antti lyhyesti vastasi.
"No, mikä sitte?" Katri jälleen kysyi yhä enempi kiinnittäen
huomiotansa miehensä levottomuuteen.
Antti kertoi antaneensa vieraalle satamarkkasen sitä ja sitä
tarkoitusta varten.
"No, olet sinä hullu koko mies, kun tuolla tavalla rahojasi viskelet
maailman kulkijoille, laiskoille -- sekään ei olisi tarvinnut muuta
kuin potkia pihalle heti tultuaan. -- No jopa sitä kaikkia kuulee kun
tuommoistakin -- ja järki mies --" Katri melkein nuhtelemalla puhui.
Häneltäkin meni uni kuin käsketty, eikä enään tuntunut olevan takaisin
hankkeissakaan. Mieli kävi niin pahaksi ja apeaksi tuosta rahan
antamisesta. Pahemmaksi tuli Antinkin olo, jotta täytyi kokonaan jättää
vuode ja nousta kävelylle, ja katsella vuoroin kummastakin akkunasta
ulos.
Viimein Katri sanoi: "Käyhän nyt nukkumaan, ei se murehtimisesta parane
eikä takaisin tule. Tottapahan ei tuo viimeinen raha ollut. Olehan
vasta viisaampi ja varovampi."
"Ei kai se viimeinen ollut, mutta kun viisas ihminen on niin hullu että
kaikkiin luottamuksensa heittää."
Hän meni vuoteelle ja siinä mielessä sitte nukkui että on toiste
viisaampi jos tuo todella olisi petoksen tehnyt.
Ylös noustua oli jälleen tuo sinikuorinen kirje tuossa pöydällä hänen
silmissään vieraskielisille osoitteineen.
Tänään olisi ollut määrä laittaa se postiin. Mutta hän muisti
lukeneensa sanomista että vihollisten puoleen kääntyminen on kaikista
häpeällisintä mitä koskaan olla voi. Tuntui siltä kuin joku olisi
ollut siinä lähellä ja osoittaen sanonut häntä isänmaansa ja kansansa
pettäjäksi ja häväisijäksi, semmoiseksi raukaksi, jolla itsellä ei ole
minkäänlaista vakuutusta ja tarmoa mielipiteitänsä esiin tuomaan.
Kyllä hän nyt huomasikin olleensa perin lapsimainen, kun kaikin tavoin
oli heittäytynyt tuon kirotun maailman kulkijan mielivallan alaiseksi,
tämän narripeliksi.
Katri oli laittanut iloisen kahvivalkean. Antin mielestä näkyivät nuo
monimutkaiset liekit kernaasti haluavan päästä postinviejäksi tuolle
pöydällä olevalle sinikuoriselle kirjeelle, jonka osoitettakaan ei
kukaan muu osannut lukea.
"Tuosson", Antti sanoi ja nakkasi kirjeen liekkeihin, jotka pitkillä
punasen ruskeilla kielillään nuolasivat samassa silmänräpäyksessä, niin
että hento musta paperinöhtä vaan näkyi jälellä. Mutta samassa sekin
katosi.
Antista tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä olisi päässyt vapaaksi jostakin
raskaasta syytöksestä, johon eräs maailmaa kiertävä heittiö oli hänet
saanut viekoitelluksi.
Katrillekin hän sitä kertoi, jota koko aikaan oli ilkeästi harmitellut
Antin ja sen renttuherran välinen suosio ja nuo salaiset toimet, nyt
hän päästi oikein pitkän äläkkämäisen naurun koko asialle, koska
miehensä vielä ymmärsi menetelleensä hullusti.
9.
Vierähti kuukausi toisensa perään, kului täydellensä kokonainen
vuosikin, eivätkä Antti Komulaisen salaiset toiveet oman maapalstan
saamisesta, toteutuneet jota tuo hänen vieraansa oli valtiomiesten luo
lähtenyt toimittamaan. Silloin hän jo lakkasi odottamastakin.
Niinä aikoina levisi Lakson kapteenin torpparistoon tieto, että
kapteeni oli päättänyt viettää suuremmoisen juhlan Juhannuspäivänä, ja
että jokaisen alustalaisen välttämättömästi oli ottaminen osaa tuohon
hyväntahtoiseen juhlallisuuteen. Tiedon antajat neuvoivat myöskin
että jokainen ottaisi lusikan mukaansa, koska kartanossa ei löytynyt
niin suurelle joukolle noita kaikessa tapauksessa välttämättömiä
ruokailukapineita, eikä kapteenikaan ollut halukas niitä tilaisuutta
varten ostamaan, koska jokainen aivan helposti voi pistää matkaansa
noin pienen esineen.
Kiihkeästi sitte kaikkialla odotettiin tuota juhla-ajan saapumista,
sillä jokainen jo ajatuksissaan myönsi että siellä silloin tulee
olemaan hauskaa, koska sanansaattajat olivat myöskin ilmoittaneet että
juhlassa tulee toimeen pantavaksi kaiken hyvän lisäksi useammanlaisia
kilpailujakin.
Tuo seikka erittäin ilahutti pahanpäiväisiä poikanallikoita ja
vanhemmatkin poikamiehet odottivat tilaisuutta kuin auringon nousua
päästäksensä näyttämään kuntoansa ja noutamaan toivottuja palkinnoita,
joita voittajille oli luvattu jakella.
Saapuipa vihdoinkin tuo toivottu juhlapäivä. Antti Komulainen ja
vaimonsa Katrikin somustivat itsensä jo ani varhain liikkeelle. Nuoret
olivat jo aattoiltana lähteneet kartanoa kohden, saadaksensa samalla
kertaa huvitella vähän enempi, koska sellaisia tilaisuuksia hyvin
harvoin tarjoutuu.
Herrasväen asuntorakennuksen ja jyrkän kalliovuoren välille kentälle
oli rakennettu kaksi hirmuisen pitkää pöytäriviä, kapeanmoinen kuja
vaan välissä, jossa tarjoilijat rasvaisten soppasaaviensa ääressä
seisoskelivat hikiotsaisina ammentaen höyryävää ruokaa valkoisilla
lakanoilla peitetyillä pöydillä oleviin suuriin puuastioihin, sekä
asetellen porsliinilautasia niin paljon kuin suinkin pöydille mahtui.
Sitäpaitsi oli tuolla kalliovuoren juurella kahden tuuhean niinipuun
välissä pienempi pöytä, jonka jalkain välissä maata rötkötti pullea
sadan kannun vetoinen viinatynnyri ja pöydällä kaksi suurta viinalla
täytettyä karahvia sekä tusinan verran laseja. Pöydän takana toimieli
juhlallisena lyhytvartaloinen ja sakeapartainen "vorsmestari", täyttäen
laseja sitä mukaan kuin vieraat niitä tyhjentelivät.
Toisella puolella tuota pöytää oli kahvin tarjoilu, ja toisella
muutamia oluttynnyreitä valkoisilla esivaatteilla varustettuine
juomanlaskijoilleen.
Ja kello kuuden tienoissa oli määrä juhlan alkaa ja tuota määräystä ei
kukaan ollut unohtanutkaan, sillä jo paria tuntia aikaisemmin alkoi
juhlapukuisia vieraita saapua paikalle. Ja kun läheni tuo määrä-aika,
silloin saapui niitä oikein tulvimalla, isännät ja emännät tavallisesti
hevoiskyydillä, mutta muu väki jalkapatikassa.
Kirkon ympärillä suurimpina juhlinakaan ei nähty näin taajassa seisovaa
väkijoukkoa kuin nyt Lakson kartanon vierasvaraisella kentällä.
Täsmälleen kello kuusi nousivat kapteeni ja Hjalmari-herra kallion
jyrkimmälle kohdalle ja kääntyneinä porisevan, taajassa aaltoilevan
ihmisjoukon puoleen, katselivat he hiukan tyyneenä ja hymyilevästi
keskustellen, tuota onnistunutta moniväristä taulua, jonkalaista ei
yksikään taidemaalari vielä milloinkaan ollut kyennyt siveltimellään
saada aikaan.
Sitte tuo eloisan näköinen, vilkasliikkeinen kapteeni ja hänen
hulivilin luontoinen poikansa Hjalmari, paljastivat päänsä kumpikin.
"Pyytäisin suun vuoroa!" huudahti kapteeni raikkaalla ja vähän niinkuin
liikutuksen sekaisella äänellä, jolloin sorina ja porina väkijoukossa
heti vaikeni ja jokainen kääntyi katsomaan mistä päin ääni tuli.
"Lausun vaan jokaisen teidät, omat alustalaiseni, terve tulleiksi
tähän yksinkertaiseen juhlaamme, jonka olen, kunnioittaakseni tämän
poikani hääpäivää, joka on juuri tänään, toimeen pannut. Sekä kehoitan
teitä ujostelematta käymään käsiksi kaikkiin, mitä meillä on tässä
tarjottavaa. Niin, elkää säästäkö mitään, sillä jos esillä olevat
sattuisivat loppumaan, niin tuodaan uutta."
Nauraen kompuroivat herrat alas kalliolta mennen tarkastusretkelle
pöytien luo, nähdäksensä josko tarjoilijat tekivät tehtävänsä,
tarpeeksi kohoittamalla kansaa ryhtymään virkistämään itseänsä
saatavissa olevilla ruoka- ja juoma-aineilla.
Antti Komulainen seisoskeli kallion juurella nojaten niinipuun runkoa
vasten sekä katsellen kuinka viinahimoiset kursailematta tunkeusivat
pöydän ympärille ja lasillisen toisensa perään kaasivat avaraan
kurkkuunsa. Useat nautittuaan ensimmäisen lasin, poistuivat hiukan
pöydän luota, mutta tekivät samassa täysikäännöksen ja nielaisivat
toisen.
Kun sitte olivat kurkut karvaalla puhdistettu, ilmestyivät lusikat
taskuista kouraan, joilla luikittiin rasvaista lihan ja perunain
sekaista ruokaa niin paljon kuin vaan luonnolle kelpasi.
Sitä tilaisuutta ei Antti Komulainenkaan unohtanut. Mutta kapteenin
äskeisestä puheesta oli jäänyt eräs kohta hänen mietittäväkseen. Ja se
oli tuo että tällä juhlalla tahtoi hyväluontoinen kapteeni kunnioittaa
poikansa Hjalmari-herran hääpäivää, eikä omia alamaisiansa, jotka
olivat saaneet kantaa päivän kuorman ja helteen. Hän kyllä tarjoo
heille viinaa, olutta, kahvia ja lihasoppaa, mutta hän ei kunnioita
heitä, vaan poikansa hääpäivää. Ja kuitenkin olivat nuo alamaisraukat
hankkineet kapteenille tilaisuuden toimeen saamaan tuollaista
vierasvaraisuutta. Kaiken tuon omaisuuden olivat he työllänsä
kapteenille ansainneet.
Komulainen nakkasi lasillisen viinaa suuhunsa ja läksi ruokapöytiä
kohden tunkeilemaan.
Siinä tunkeili kapteeni häntä vastaan.
"Päivää, päivää; olenpa ajatellut että Komulainen on jättäynyt pois
juhlastamme, koska en ole nähnyt koko aamuna, mutta tuossahan te
olettekin. No mitä nyt kuuluu ja miltä se näyttää siellä Lehtiviidassa?
Olen kuullut että teitä on siellä onni seurannut, mutta sentään olette
tyytymätön, perinpä nurjamielinenkin."
"Mitä minä -- --"
"Niin vaan -- jos ette halua oleskella torpassa, on teillä vapaus
mennäkin -- ei minulla ole halua teitä orjanani pitää."
"Olenko minä --?"
Kapteeni taputti häntä olkapäälle ja nikaten silmäänsä meni menoaan.
Komulainen jäi ihmeisiinsä että "mitä tuo puhe oli. Joko sitä nyt taas
pitäisi torpasta pois? Mutta Jumalalle kiitos -- se ei tule kumminkaan
tapahtumaan, ei tänään eikä huomenna eikä --"
Pöydän luo hän tunkeili, sinne muiden joukkoon. Otti talrikin, sekä
lusikan taskustaan ja alkoi syödä lipellä, söi niin paljon, ettei
koskaan ennen ollut niin paljon syönyt.
Meni sitte kahville, josta löysi Katrin, Ellin ja Sannankin. Nämä
tunkeilivat paksuja vehnäsviipaleita suuhunsa ja kasteeksi ryyppivät
kahvia.
"Joko olet saanut, Antti?" Katri kysyi syödessään ja juodessaan.
"Enkä ole", Antti vastasi.
"Pankaa täti Antillekin -- kuuletteko, pankaa Antillekin -- ei se
nyt kuule -- täti, pankaa Antillekin kahvia!" Katri huomautti kahvin
antajalle.
"Jaha, kyllä, kyllä -- täällä olisi, no missä se nyt on, missä
Lehtiviidan isäntä nyt on? -- täällä olisi kahvia -- --"
Käsi ojolla tarjosi täti kahvia Antille, mutta Antti oli jo poissa, oli
tätin kahvia kaataissa siirtynyt viinapöydän ääreen. Pari torpparia
olivat nyäisseet häntä lieppeestä ja sanoneet:
"Tule pois -- mitä sinä tuota vasikkain juomaa mielistelet -- täällä on
sitä miehille maistaa."
Antti ja ne toiset torpparit nakkasivat parisen lasillista poskeensa
ja poistuivat. Kävivät rinnakkain istumaan kalliovuoren juurelle
tupakoimaan.
"Tuleeko niistä palstatila-hommista mitään, Muikkula?" toinen niistä
torppareista kysyi.
"Niin, sitä olen minäkin odottanut että tuleeko niistä toivottua?
Kun toinen vuosi on jo menossa, niin olen ajatellut että taisi jäädä
syntyvä syntymättä", Rekelä, se toinen torppari sanoi.
"Ei ole tulossakaan, vaikka kyllä tulla pitäisi, kun aina on vaarassa
joutua maantielle."
"Joko taas?" Muikkula kysyi imeskellen piippuansa ahnaasti.
"Tuossa äsken kapteeni tuumasi että saan lähteä torpasta, jos en tahdo
orjanaan olla", Antti vastasi. Hän huomasi kyllä ettei kapteeni ihan
niin sanonut, mutta antoi mennä silläkin tavalla.
"No eipäs ihmettä, vai sanoi niin. Joko se sitte on perin kovaksi
muuttunut. Johan tuo Keisarivainaa kuului orjat vapauttaneen, että
mikä lupa hänellä on orjain pitoon?" Rekelä ihmetteli, samalla katsoen
Muikkulaa kysyvästi silmiin.
Tovin siinä keskusteltua, pistäysivät miehet uudelleen viinapöydän
ääreen. Ei kaipanut kuin mennä vaan luo, niin lasit täytettiin.
Puolipäivään päästyä alkoi sorina käydä rohkeammaksi, oikein
isoääniseksi puheenmellakaksi. Ilmestyipä joukkoon hoippuroiviakin,
jotka eivät enään tyytyneet puheen palpatukseen; vaan pistivät jo
lauluksikin.
Antti Komulaisenkin aivosta tuntui lystillisemmäksi kuin ennen, jotta
alkoi häntäkin vähän laulattaa.
Hän astua hoippuroi väkijoukossa pitkin tannerta sekä laulaa hyritellen
muljotteli ihmisiä kun sivu kävi.
"Hiljaa, ei saa huutaa!" kuului käskevä ääni kartanon puutarhasta.
"No ollaanpa vaan, jos niiksi on -- mutta Lehtiviidan Antti ei olekaan
mikään orja -- ei p--ru vieköön olekaan:
"Täss' on poika keskeltä maailmaa,
Herroja ei pelkää,
Niskasuonet on terästä ja
Samanmoinen selkä.
"Enpä olekaan mikään orja, jos niiksi on, mull'on rahaa että kolisee,
ostetaan talo, joka upeilee."
"Parasta on ostaa kun ei ilmaiseksi anneta", kuului ääni jälleen
puutarhasta.
"Häh -- mitä?"
Antin otsakurtut putosivat kaikki kulmille kun hän siinä tiellä
hupperoi leuka rintaan painuneena ja jäsenettömänä.
Hän istahti tien poskeen ja nujentui siihen kuin kulunut tallukka.
Kun hän heräsi jälleen, seisoi pönäkkä herrasmies hänen edessään mustan
kiiltävillä silmillään tuijottaen Anttia kuin kissa hiirtä. Hän vaan
katsoa muljotti äänettömänä ja keppi kädessä. Sekä sitte meni, vielä
mennessään katsoen jälkeensä, kun Antti kompuroi nelin ryömisille ja
nousi pystyyn.
Antti tunsi herrassa Karhulan herrassöötinkin. Varmaankin se ajatteli
hänestä että "tuossa se sika nyt taas makaa." Hän olisi sille nostanut
harmaata hattuaan ja noin kiusalla kysynyt, eikö antaisi hänelle
torppaa asuaksensa, jos ei se niin pian olisi mennyt matkoihinsa.
Vähän hävetti Anttia itseäkin, kun siinä juopuneena loikosi jokaisen
silmissä. Siitä oli jo vierryt kaksikymmentä vuotta kun hän viimeksi
oli väkeviä liiaksi nauttinut, eikä hän olisi nytkään, ellei niitä
olisi täällä tarjottu.
Hän läksi astua kompuroimaan ihmisjoukkoon tuonnemma kentälle, pöytien
luo. Siinä lähellä erästä tyhjäksi juotua ja pohjalleen nostettua
oluttynnyriä maata loirueli Lauri selki selällään, naama päin pilviä ja
ruskettuneet kädet suorana sivuilla. Tämän jalkapuolella istui Sanna
erään tuntemattoman tytön kanssa ja harmillisesti tuolloin tällöin
vilkaisten Lauria silmiin ja suuhun, jonne jälkimmäiseen pelkäsi
varmaankin kärpäisten lentelevän, se kun oli avoinna kuin ladon ovi.
Tuolla ylempänä kalliovuoren juurella istuivat Elli ja Wille sekä
joukko muita tyttöjä ja poikia. Wille oli kallistanut päänsä Ellin
helmoille, jossa näkyi autuaan näköisenä lepäävän.
Kun Antti tuli näkömatkalle, käänsi Elli katseensa kallion kupeelle,
sekä veti huivin otsallensa, eksyttääkseen isänsä tuntohermoja. Mutta
isä huomasi hänet kuitenkin ja huusi luokseen. Willen pää letkahti
Ellin istumapaikalle kun hän nousi pois.
"Mitä sinä sen Willen kanssa niin julkisesti ystävyyttä teeskelet --
etkö häpeä -- --"
"Mitä ystävyyttä -- minä nyt sitte, jos tuossa istuimme."
"Olen sanomatta -- kyllä minä näin -- missä äitisi on?"
Elli huomasi että isä oli äreällä päällä niinkuin kesken untansa
herännyt, katsoi sen vuoksi paraaksi olla vaiti ja etsiskellä äitiä
väkijoukosta.
Siellä hän sen heti löysikin Wampulan emäntä-Leenan ja Wuorisen
Maijastiinan keskeltä istua jonottamassa kartanon vaunuliiterin
rappusilta.
"Äiti, isä hakee -- se on tuolla ja on niin äreä kuin syötetty härkä",
Elli sanoi luo tultuaan.
"No mikä hätä sillä sitte on, tulkoon tänne jos haluttaa -- ja ainahan
se on sen luontoinen että luulisi äreäksi, mutta sitä ei se ole. --
Tuossahan tuo tuleekin -- missä sinä Antti nyt olet ollut ja katso
kuinka uudet vaatteesikin ovat rapakossa -- yhyh -- phyh -- phyh --
kyllä se siinä nyt pysyy siksi kuin kuivahtaa", Katri puheli kädellään
möykyttäen Antin takkia.
"Lähtään jo pois -- kotiin!" Antti sanoi niin pahan ja nolon näköisenä
että Katri luuli hänet sairastuneen.
"Ei, elkää nyt vielä, mikäpä siinä nyt niin kiireenä kun on parvessa
päivää vielä, ja kun tätikin tulee kahvien kanssa vielä -- niin
tottahan juodaan ja muuta semmoista", Wampulan emäntä puheli.
"Ja kun ne kilpajuoksut säkissä ja muut pussitaistelut sekä tankoon
kiipeämiset ja tyhjän leikkaamiset tulevat -- istukaahan nyt vielä
ja jutellaan -- olisihan niitäkin lysti nähdä", Wuorisen Maijastiina
saneli.
"Niin, joko sinun kuinka kovin mielesi kotiin kaipaa, että jos vielä
jäätäisiin?" Katri kysyi miestään silmiin katsoen.
"Lähtään pois -- en minä viitsi --" Antti vastasi ja kääntyi menemään.
Hänen leikkasi niin luontoa että oksennutti.
"Tule tänne Heikki -- kyllä sitä nyt mentävä on kun se tahtoo ja
on niin pahoin voivan näköinen", Katri sanoi ja otti Heikki-pojan
käsipuolesta kiinni, kun se kiviä nakkeli että huoneen seinä rapisi.
Sitte lähtiessään antoi hyvästit Wampulan emännälle ja Wuorisen
Maijastiinalle sekä pyysi heitä joskus pistäymään Lehtiviidassakin.
"Saapihan sitä siellä käydä kun ei koskaan ole oltu, ja sanotaan siellä
olevan kaikki niin hyvän voinnin näköistä", eukot juttusivat, sekä
Wampulan emäntä hymysuin vielä lisäsi että: "on tuo Heikki-poika oikea
isänsä kuva, ja sen sillä on luontokin. Tuossa hiekassa se on vaan
kaiken aikaa kivillä leikkinyt ihan sanaa hiiskumatta, ja nyt on valmis
vastaan panotta lähtemään."
"Minne se Elli meni?" Antti kysyi kun jo oli kiipeämässä kärryn
säätille Katrin viereen.
"Tuonne jäi Kähärilän Annin kanssa juttuisille -- antaa sen jäädä tänne
kilpailuja katsomaan", Katri vastasi pidellen lujasti Heikkiä sylissään.
"Eikä saa jäädä -- kotiin pitää tulla", Antti sanoi oikein vihan
väessä, otsakurttujansa painellen sekä istuen ajoon valmiina säätillä.
"No, jopa sinä nyt morakoitset -- tässä nyt nuoria sitte niin
orjuutetaan, aika sittekin kun tänne pääsevät. On siellä Sannakin ja
paljon muita -- kyllä sitte tulevat yhdessä -- anna vaan mennä!" Katri
puolteli äidillisesti.
"Tuossahan sitä päästään koska haluat -- Olkoon sitte siellä vaikka
ikänsä!" Antti kiivaan puolisesti sanoi ja ohjaksien perillä hotaisi
hevoista lautasille että se heti laski täyttä minkä jaloista lähti.
"Siunatkoon -- kuinka olet juonissasi, kun ihan olimme Heikin kanssa
pudota tuossa nytkähtäissä -- mitäs olisit sanonut jos olisimme
killahtaneet tuonne ja taittaneet niskamme eli halaisseet päämme",
Katri saneli vähän toruvasti yhä lujemmin pitäen Heikkiä sylissään.
Antti hymähti vaan vastaukseksi. Hotaisi hevoista vähän päästä,
jotta se jätti tietä taakseen kuin vimmattu, että poro ja pienet
kivet ilmassa sinkoilivat ja suristen putosivat heidän helmoilleen.
Katri ei uskaltanut kaikin katsoakaan, puristi vaan silmänsä kiinni
ja siunaillen köytti Heikkiä, joka menon tuimuudesta ei ottanut
tietääkseenkään, vasten sykkivää poveansa. Koitti toruakin jos
pyytääkin että "elä aja niin hurjana", mutta Antti hotaisi vaan hevosta
lautasille, maiskutteli huuliaan sekä antoi otsapoimujensa kiivaammin
nousta ja laskea.
Humalassa jo luuli Katri miehensä olevan, ja kun tuon luulon tutkia
Antin henkäyksestä vielä lähti ilkeä viinan hajukin hänen nenäänsä,
niin kotikartanolle päästyä sanoi että: "hullu on mies humalainen,
mieli sill'on männikössä, koko järki jäätynynnä."
"Hm." Antti vastasi ja päätteeksi naurahti vähän.
10.
Kauvan nuhjusteli Antti Komulainen melkein puhumattomana. Työ
määräyksetkin antoi hän väelleen niin lyhyesti kuin vaan sopi, ja
vastasi Katrin kysymyksiin niinkuin tämä olisi ollut vento vieras
hänelle. Enimmät aikansa hän kulutteli kalastusretkillä, heinän
teossa ja elon leikkuulla. Iltakaudet lukea juntusteli sanomalehtiä
kamarissansa, miettien kuinka hän voisi mullistaa koko maailman, sysätä
herrat ja isännät istuimeltaan vähän matalammille oloille, korottaa
työntekijät asteen ylemmä, ettei heidän kaipaisi nälkää kärsiä ja orjan
ijestä pakollisesti kiskoa. Hän tyrmistyi jo Lakson kapteenillekin kun
se yhtenään nuhteli häntä tyytymättömyydestä ja tuollaisten herroja
alentavaisten juttujen levittämisestä.
Lisättiin veroakin ja uhattiin lisätessä että jos ei tahdo suorittaa
niin saapi lähteä pois torpasta.