tarkoittavan sitä, että jokaiselle annettaisiin ilmaiseksi
oma maapalsta, vaan ovat jotkut maamittareistamme tätä heidän
hullua luuloansa vielä vahvistaneet vakuuttamalla asian niin
olevan. Ikävintä siinä on se että miehet, joiden olisi luullut
olevan siksi valistuneita että olisivat neuvoneet kansaa
heittämään pois tuollaisen naurettavan luulonsa, ovat sitä päin
vastoin vahvistaneet. Tässä ei yksin riittäisi ankarat moitteet
tuollaisesta häpeällisestä menettelystä, vaan ansaitsisivat vielä
lisäksi laillisen rankaistuksenkin tuommoisesta häpeällisestä
narripelistään."
"Siinäpä se nyt oli, ihan tuolla tavalla se asia minun mielessäni
poti", Tervajukka sanoi pusertaen naurua ja heittäen päätään
vasemmalle, kun kuuli Komulaisen lukevan.
"Kyllä sitä minäkin epäilin, mutta kun sitä niin oppinut mies kuin
maamittari, vakuutti, niin enpä sitä voinut olla ihan uskomatoinkaan."
"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", hymähti Jukka ja imeskeli
huuliaan.
Hänestä kun aina elämä oli tuntunut niin valmiilta, ettei se enempää
valmistamista kaipaa, ja oli sentähden mielensä hyvä että entiselleen
jäätiin.
Kun tuli kuulluksi että Lehtiviidassa tiedettiin isonjaon asia
ratkaista, niin sielläkös vieraita kävi kuin kirkossa. Yhtenään sai
kahvipannu liedellä porista, ja - aina se siellä porisikin, poristen
ja sohisten kuin saunan kiuvas eikä Katri tuskin joutanut muuta kuin
kalistella kahvikuppeja ja lennättää tarjottimella niitä vierasten
nenäin eteen. Ja sanomalehti kourassa sai istua Antti kuin pappi
messussa ja saarnata jokaiselle tuota "Moitittavaa seikkaa."
Ja noissa vierailuseuroissa lisättiin vieläkin yksi pilkku herrain
kuvataululle.
"Tyhmempää kansaa sitä aina vaan nenästä vedetään kuin hevosia
suitsista", Antti lisäsi kun oli tuon pätkän lukenut.
"Silloin kauppias rahaa saapi kuin moukka puotiin tulee", sanoi Mäkelän
Taavetti. "Mutta mitä hyötyvänsä ne herrat luulevat, kun alhaista
kansaa noin narraavat. Häpeä siitä vaan omiin housuihin lankeaa",
vieraista muuan tuumasi.
"Häpeä kyllä, ja sen ne ansaitsevatkin", toinen lisäsi.
"Jo ne talojen isännätkin saman konstin taitavat. Alamaisraukkojaan
vaan nylkisivät, jos vaan kynnet pystyisivät, vaikka päälaelta
kantapäähän saakka", kolmas säesti.
"Aina se on ollut ja on vastakin että vahvemmat heikompiansa
heittelevät ja suuremmat pienempiänsä sortavat", Antti lisäsi
otsakurttujansa nostaen ja laskien.
Mutta kun tuo huumaus oli ohitse niin ihmiset rauhoittuivat ja jokainen
kävi työhönsä kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Levollisemmaksi kävi Anttikin kun tuo jännittävä odotuksen aika
päättyi. Hän möyrysi pelloillansa ja niityillänsä yhä uutterammin
raivaten uusia ja parantaen vanhoja, sekä sunnuntai ja juhlapäivinä
istui hän kirkossa numerotaulun juurella ja veisasi kilvalla pitäjän
harmajapää lukkarin kanssa.
7.
Alettiin jo sanoa että Lehtiviidan isännästä oli tullut rauhaa
rakastava mies ja kunnon kansalainen. Nuo valitusvirtensä että
torppareita ja muuta loisväkeä isäntäväki, herrat etupäässä, koitetaan
kauheasti nylkeä ja sortaa, oli hän unhottanut ja varmaankin sentähden
että onnen hengetär lahjoitti hänelle rikkautta ja sen ohessa
huolettomat päivät, että vaikka päivät päästään olisi maannut selällään
vuoteella palvelusväen taloutta hoitaessa ja potkinut päin seiniä että
kolisee.
Vähä vähältä olikin Komulainen heittänyt raskaimmat työt renkiensä
tehtäviksi, koska ruhjomisen jälkiä alkoi ilmestyä ruumiinsa kaikkiin
osiin, jotta yökaudet jäseniä kolotti niin hirveästi kuin olisi joku
pahansuova niitä kappaleiksi kiskonut.
Wille, entinen Lakson kapteenin tallirenki, sai nyt työjohdosta huolen
pitää, jota hän tyhmän järkensä mukaan tekikin niinkuin osasi ja
niinkuin neuvottiin.
Edesvastauksen palvelijain rehellisyydestä piti Lehtiviidan isäntä
kuitenkin itse, seuraten heitä kintereillä väliin näkymättömänä ja
väliin näkyvänä. Pensasten takana hän toisinaan kurkotteli kuin
kurki suolla karpaloita, pitäen tarkalla silmällä Willen ja Laurin
uskollisuutta joko he sitte käänsivät nurmea eli hautasivat kiviä.
Ja jos hän silloin huomasi että rengit istuivat mättäälle panemaan
tupakaksi ja lyömään leikiksi koko toimet ja möyrimiset, niin silloin
syöksyi isäntä pensaan takaa keppi ojolla ja otsakurtut silmäin päällä
yhdessä rykämässä kuin heinäkarhi, sekä räyski että:
"Mitä te mokomat siinä nuhjotatte! Tuollako tavalla luulette työt
tehdyiksi sopivan. Enkä minä istumisesta ja tupakoimisesta teille
palkkoja maksa!"
Niinpä eräänäkin päivänä olivat Wille ja Lauri kantoja vääntämässä
Lumpiosuon aholla. Aamupäivän he päät yhdessä uutterasti mylleröivät
vääntäen ja junuuttaen tiukassa olevia kannon juuria rahkaperäisestä
maasta. Kanget kalahtelivat ja kivet sinkoilivat ja pojat huutelivat
sävelettömiä nostolaulujaan. Kannon juuret rusahtelivat yksi toisensa
perään maan povesta irroten, ja jos ei oikein ottanut irtoakseen,
silloin Lauri kangen työnsi itsepäisen juuren alle ja Wille kirveellä
iski poikki kuin hyvä suonenlyöjä ainakin, jolloin pitkähäntäinen
jättiläinen nousi ylös kuin krokodiili vedestä.
Silloin he kuin yhdestä suusta huusivat päästiäishuudon että ilma
halkesi ja kaiku siihen metsän takaa raikuen vastasi.
Puolisella ryhtyessä ilmestyivät Elli ja Sannakin eväskontin ääreen. He
olivat ristiviidakon kupeella lehtiä taittamassa ja kun hiuka tuntui
niin arvelivat olevan oikean ruoka-ajan, jolloin heti läksivät astua
nuputtamaan renkien luona olevalle eväskontille.
Ja paraiksi sattuivatkin, sillä Wille ja Lauri jo ahnaasti ja kilvalla
purkivat kontin sisältöä nurmelle.
"Arvaapas, Elli, mitä sinusta nyt ajattelen?" Lauri kysyi jyrsien
kivikuivaa leipää kuin koira luupalasta sekä terävästi keihästäen
pikimustat liekehtivät silmänsä Elliin.
"No, mitä sitte?" Elli kysyi ollen samassa touhussa.
"Että sen miehen ylpeillä kelpaa, joka sinusta akan saapi", Lauri
selitti.
"Elä virnistele, aja vaan leipää kitaasi!" Elli vastasi ynseästi
katsoen Willeä silmiin niinkuin olisi siltä apua pyytänyt..
Mutta Wille oli vaan omassa touhussaan juurikuin ei olisi muusta
tiennyt maailmasta mitään enempää kuin miltä leipä, kala, eilen
keitetyt perunat ja hapan piimä maistuivat.
Laskettiin siinä sitte leikkiä ja suututettiin Elli, joka lopuksi ei
suutaan avannut muuta kuin syömistä varten, mutta Sanna oli Laurin
kanssa samaa mieltä ja niiltä pilaa ja naurua olisi riittänyt vaikka
kuin pitkälle, mutta kun oli syöty, läksivät tytöt työpaikalleen.
"Hei -- tytöt, ruoat konttiin ja sitte menkää!" Lauri huusi heittäytyen
selälleen nurmikolle.
"Jos ette raski korjata konttiin, antakaa olla siinä", Elli ja Sanna
vastasi yhdestä suusta ja sitte katosivat.
"On tuo Elli aika vesa. Ihan sillä on isänsä luonto ja äitinsä muoto.
En hänestä huolisi vaikka saisin palkkiokseni puolen maailmaa. Vai
mitäs tuumailet, Wille?" Lauri puheli loikoen selällään polvet koukussa
ja naama päin taivasta.
"Se on viisas ja kaunis tyttö. Eikä siltä taitoakaan puutu. Se
kirjottaakin ropsuttelee kuin kirkkoherran rouva, joka kunnan
kokouksissa kuuluu pöytäkirjat tekevän", Wille vastasi vakavasti ruoan
tähteitä konttiin työntäen.
"No hemmetissä -- olet kai rakastunut häneen. Mutta elä nuolase
ennenkuin tipahtaa!" Lauri sanoi imelästi nauraen.
"En kuolemakseni ole sellaista ottanut ajatellaksenikaan, siitä saat
olla rauhassa, mutta sanon vaan että sitä tyttöä ei vaivaa rumuus eikä
nolous. Eikä se olekaan joka pojan otettavissa, renkimiehen varsinkaan.
Saat vaan sinäkin panna suus koreaksi hänen suhteensa", Wille puheli
totisena pannen tupakkaa.
"Hänestä en huolisi vaikka mukana saisin koko komean Lehtiviidan
hönttyineen pönttyineen. Mutta sen vaan tiedän että jos tahtoisin, niin
pian se lintu minun pauloihini lentäisi. Etkö usko?"
"En -- siitä ei kumminkaan mitään tulisi."
"Panetko vetoa. Tuoss' on käsi."
"Sama se. Koko vuotinen palkka."
"Olkoon menneeksi. Kas niin. Minäpä näytän että ottaisi se Elli
minunkin jos vaan saisi."
"En usko tällä syömisellä, mutta saadaanpa nähdä."
"Saadaanpa nähdä. -- Mutta joko sitä mentäisiin taas kankia
heiluttelemaan, pelkään että se ukko juutalainen pian taas pistäytyy
tuolta pensaan takaa ja alkaa haukkua nalkutella kuin hyväsuinen
penikkakoira."
"Joskopa vaan minun puolestani. Kyllä se on ilkeä tapa, että se siellä
pensaissa urkkii."
"Mutta kuulehan Wille, tehdäänpäs tuo kiusa että pieksetään tässä
suutamme tämä päivä, ja jos se tulee niin ollaan vaiti kuin tuo kivi
tuossa, vaikka se mitä sanoisi. Koetetaan, uskaltaisiko se lyödä."
"Kyllä se sentään on kunniallisempaa ryhtyä työhön."
"On kai, mutta tehdäänpäs tuo koitos. Se on käynyt niin ylpeäksi ja
maisterimaiseksi -- kohta se on niinkuin kartanon kapteeni itse; vaikka
se sitä aina moittii ja sen rikkaudesta ähertelee. Ho ho ho -- Eikös se
mies sentään ole vähän noin niinkuin ei sillä olisi kaikki kotona? --"
"No onhan se vähän."
"Eikä erittäin vähä olekaan. Se on kohta täysi hullu -- ihan köysiin
pantava. Jos sillä olisi edes satakaan sotamiestä, heti se nostaisi
sodan herroja ja talollisia vastaan, jakaisi niiden maat ja metsät ja
antaisi torppareille ja muille nurkan nuuskijoille, niinkuin meillekin
esimerkiksi, osan kullekin."
"Mutta sehän olisikin viisaasti tehty. Kyllä vaan olisin iloinen, jos
talon saisin."
Tuollaista inttäilemistä jatkui poikain kesken, kunnes yht'äkkiä Antti
Komulainen ilmestyi heidän eteensä. Hän oli pysähtynyt aidan taa
tarkkailemaan keskustelua, ja tultuansa paikalle hän sanoi, painaen
otsakurttunsa niin alas, jotta silmänsä olivat melkein puoli peitossa:
"Sinusta Lauri, olen luullut paljasta hyvää, mutta nyt huomaan, ettei
ole koiraa karvoihin katsomista." Komulainen sanoi.
"Noh niin -- saattepa vastakin niin luulla, sillä teenpä työni kuin
mies, syön syötäväni kuin mies, lepään ruokailuaikani kuin mies ja
puhun suuni puhtaaksi kuin mies." Lauri tuumasi suutaan levitellen,
sekä paikalla lähteä vetustellen etsimään suurinta kantoa peltosaralla.
"Ja laiskottelet ja parjailet minua ja tyttöäni kuin mies. Hm -- suuta
ja päätä sinulla on tarpeeksi kuin kerjäläisellä, eikä muuta", Antti
lisäsi.
"No, on siinä vielä lisäksi, joka ei suinkaan pahaksi ole. Soromnoo --
juhtakaikki, tuumasi vanha Wasiili kuin nimismies repun vei."
Antti-isäntä kävi pää painuksissa pitkin ojan piennarta potkien kiviä,
mitkä irti sai ojaan. Lauri oli alkanut kangellaan väännellä erään
kannon juuria.
"Nämä ovat lujassa kuin hassun järki, tule, Wille veliseni, auttamaan",
vehmisteli Lauri kiusan vuoksi kaivellen vaan maan rajalla olevia
pikkujuuria.
"Isketään kanki syvempään, kyllä lähtee", Wille vastasi ja alkoi
työntää kankea kannon juureen.
"Tule Wille pois tänne -- Lauri joutaa siellä yksinkin, ja onhan
hänellä kanto toverina ajan ratoksi, jolle sopii jutella vaikka mitä",
Antti sanoi potki potkien erästä kiveä joka puolelle, jotta nasahteli.
"Niin, mene sinnekin jos tahdot, tulemme täällä kahdenkin toimeen
tämän ystävän kanssa", Lauri tuumasi pidellen kantoa juurikuin olisi
ajatellut että: "pysy siinä, vaikka tuomiopäivään saakka!"
Antti-isäntä ja Wille kävivät kiven kimppuun; lapioilla he möyrivät
hiekkaa ja soraa pois ympäriinsä. Äänettöminä he työtään jatkoivat
jokainen huulet lerpallaan sekä ajatellen toistensa ilkeyttä ja
kelvottomuutta muut, paitsi Wille, joka mietti vaan Ellin kauneutta ja
jos hän joskus saisi sen armaaksi aviosiipakseen.
Luonto hymyili, vieno etelä-tuuli leuhahteli. Aurinko lämmitti
täydeltä terältään ollen jo länteen kallistumassa. Sen hautovat säteet
suutelivat apeamielisen Antti-isännän ja Laurin sekä vakavamietteisen
Willen kasvoja, joita myöten helle jo valutteli alas hikipisaroita.
Muutamat harmaat pilven-hattarat syleilivät toisiaan keskitaivaalla,
ikäänkuin pitäen piilosia auringon kanssa, jota tuon tuostakin
tahtoivat kätkeä näkymättömyyteen, mutta joka kuitenkin kunnialla
näytteli kirkkaita kasvojaan. Linnut helskyttelivät tuhat äänistä
kanteloansa varvikossa ja somasti kahisevain lehtipuiden oksilla.
Tuolta ristiviidakon kupeelta kuului heläjäviä naisääniä, jotka,
ainakin Willen mielestä, voivat kilpailla lintuisten laulelolle.
Siinä äkkiä alkoi kuulua kimeää vihellystä läheisen Noromaan tienoilta,
joka sai työntekijät kuuntelemaan. Se läheni lähenemistään ja pian
näkyi pensaston takaa vilkkuvan lähenemisen liikettä. Sieltä tuli joku.
Mutta kuka, sitä ei Antti Komulainen tarkkaan katsomallakaan voinut
vielä tuntea. Vaan pian läheni. Kun huomasi pellolla työskentelijät,
suuntasi tulija kulkunsa heitä kohden.
Hän oli paikkakunnalla vieras, tuommoinen pitkä miehen-roikale,
Antin mielestä hyvin kuljeksivan suutarinsällin näköinen, ainakin
siitä päättäen, että hänellä olivat ylähuulessa punaset viikset ja
selässä hartiain kohtaalla riippuva sinertävästä kiiltokankaasta
kyhätty pyöreä ja pitkän soikea reppu. Päässään piti hän päivyttynyttä
kippurareunaista huopahattua, ja nuttunsa oli ajan kourissa
kiilloittunutta trikoota, tuommoista vähän koin kalvaman näköistä,
sekä housujen polvet välkähtelivät kuin suutarin ikään pikisinä ja
liisterimaisina. Kun vielä lisäämme että tulijalla oli kaulassa
valkoinen kovaksi silitetty kaulus, näyttäytyen siltä kuin se olisi
muutamia kuukausia riippunut saunan orressa, sekä jaloissa hiirensyömät
ruojusaappaat, niin olemme selvillä vieraan ulkoasusta.
Hän pisti kättä Antti-isännälle ja Willelle kuin vanha tuttava ainakin.
Olisi tehnyt saman kohteliaisuuden Laurillekin, mutta kun ei viitsinyt
käydä luo, niin hän sai tyytyä siihen että vieras hieman korotti
hattuaan.
"Puuh puuh -- kyllä se ilma nyt on vari, on niin että vallan sulaisi,
jos olisi rasvasta tehty", puhisi ja ähisi vieras istuutuen ojan
penkereelle sekä laskien hatun viereensä.
Antti viskeli yhä toimessaan hiekkaa kiven kupeelta.
"Mistä sitä vieras on kotoa?" hän kysyi katsellen kiven juureen, joka
hänen mielestään näkyi olevan loppumattoman suuri.
"Ahvenkosken pitäjästä, Luhtimäen kylästä. Puh--uh--huh -- ei siellä
Venäjällä koskaan tämmöistä hellettä -- siellä on aina elettävä ilma.
-- Onko isännillä kipakoita ja piippuja saatavissa? Hehehe -- kävi niin
nolosti että tupakkaneuvot jäivät tuonne --"
Antti haki tupakkamassin ja piipun taskustaan sekä pyyhkien hikeä
otsaltaan paitansa hihaan, istuutui vieraan äärelle istumaan, koska oli
oppinut tuommoisilta kulkumiehiltä aina saamaan kaikenlaisia huvittavia
tietoja, ja varsinkin kun tuntui niin hyvältä kuulla että vieras oli
käynyt Venäjälläkin, mistä oli kuullut paljon hyvää puhuttavan.
"Kiitoksia -- hehehe -- en pidä tapanani juuri paljon tupakoita, mutta
ainahan sitä sentään vähän kun on tullut tottuneeksi. -- Tuota noin --
mitä tästä vielä on matkaa Lehtiviitaan?" vieras puhua palpatti..
Antti heti huomasi liukkaasta puhetavasta, että sen miehen kieli ei
olekaan vellissä käpristynyt. Hän mietti hieman tuijottaen Willen
lapion kärkeen, jolla se lakasemalla pyyhkieli pieniä kivikarpaloita
ojaan.
"Taitaisi vieraalla olla sinne asioita?" hän kysyi.
"En pidä tapanani kulkea missään asioitta. Onko tästä miten pitkältä
Lehtiviitaan?" vieras vastasi arvokkaasti kohottaen leukaansa.
Antin ja Willen katseet tapasivat kysyvästi toisensa.
"Eikä ole pitkältä -- mitä sitte olisi sinne asioita?" Antti tiedusti.
"Sanotaan että se Lehtiviidan isäntä on paraita miehiä koko pitäjän
torpparijoukosta. Tahtoisin antaa hänelle muutamia neuvoja, kuinka
voisi päästä puuhainsa perille", vieras selvitteli tirkistellen päin
taivasta ja puhallellen hienoja savun kiemuroita ilmoja kohti.
Antti Komulainen ei voinut itseänsä enempi pidättää, sillä olihan
neuvoja luvassa ja hän kun oli niiden tarpeessa, ankarassakin
tarpeessa, niin hulluuttahan olisi ellei niitä vastaanottaisi. Saihan
sitä sitte joko hyväksyä eli hyljätä annetut neuvot. Huono oli hänen
mielestänsä tuo vieras neuvojaksi, mutta mikä sen tietää koska
karvaisenkin takin alla saattoi löytyä sileätäkin vaatetta.
Hän läksi opastamaan vierasta kotiin, joka jälessä astua kolppaisten
kertoili matkoistansa tuolla mahtavan suuressa Wenäjässä, jolla ei
kehunut ääriäkään löytyvän, ja jossa kaikilla oli oma maatila, yksin
kehnoimmilla piikaletuskoillakin. Siellä kuljeksivan kerskailujen
mukaan elettiin oikeen herraselämää, jommoisesta Suomessa ei oltu edes
uneksittukaan.
Antin kerrottua tuon ikivanhan mielipiteensä, että täällä Suomessa
torpparit ja muu loisväki sotkettaisiin suohon samalla lyönnillä,
jolloin herrat ja muut maatilusten omistajat olivat kuin salaa purevia
koiria, lohdutteli vieras sillä neuvolla että siitä vaivasta pian
pääsee, kun vaan vähänkään piirtelee mustaa valkealle.
8.
Lehtiviitaan oli saapunut vieras, jota siellä jokainen katseli
erilaisilla mielipiteillä.
Antti ajatteli paljasta hyvää tuosta "niinkuin Luojan lähettämästä
vieraastaan", kuten hän Katrille sanoi, kun tämä otti moittiakseen
"että sitä siinä laiskana ruokitaan ja juotetaan kuin muutakin
syöttilästä, eikä ole tuumaakaan hyötyä koko miehestä."
Katri olisi jo heti ensi päivänä sanonut että: "saat lähteä paremmille
elomaille", mutta pelkäsi että jos Antti sen panee pahakseen, eikä hän
tahtonut miehensä mieltä pahoittaa. Pani vaan ruokia tämän eteen, kuin
käskettiin, keitti kahvit, kuin käskettiin ja tarjosi vieraalle, kun
käskettiin.
Tuossa se loikerteli päiväkaudet kuin käärme, kädet housujen taskuissa
ja nuo "puolahuulet", vihellystä vikisemässä. Oli jo lähes kaksi
viikkoa siinä ojennellut syöden ja juoden mitä parasta oli, eikä
kelvanneet nuo "nurkantakusetkaan" piipputupakaksi, joita Antti itse
poltteli, piti mokomalle hankkia kartuusit kauppamiehestä. Vaatipa
viheljäinen vielä joka toinen päivä saunan lämmitä ja sitte Ellin
piti käydä häntä siellä hieroskelemassa ja pesemässä. Ei kelvannut
Sanna, vaikka se jo tarjousikin. Ellin piti tulla vaan vaikka tämä ei
luvannutkaan, ja mikäs siinä muukaan auttoi, kun isä vakavasti sanoi
että: "nyt pitää totella!"
Eikä antanut Ellin ottaa muitakaan toverikseen. Willekin olisi aina
tuon vieraan kera mennyt löylylle, mutta kun ei sallinut, koska ei muka
muiden kanssa milloinkaan ollut saunoitellut, ja kun Anttikin tuumasi
että: "mitä sinne tuppaatte!" niin silloin täytyi pysyä poissa.
"Voit pitää vaarilla vähän, että jos se jotain pahuutta", Elli Willelle
kuiskasi kun läksi vieraalle kylpyä antamaan.
Enempiä viittauksia ei Wille odottanut. Painoi lakin päähänsä ja meni
suoraan saunan akkunan taa, jossa painoi korvansa vasten höyryvää
akkunaa kuunnellen tarkasti sisässä tapahtuvia liikkeitä ja sieltä ehkä
kuuluvia ääniä. Ja jos sieltä jotain erityistä huomasi, paiskasi hän
suuren kiven saunan seinään, jotta jyrähti, jolloin vieraan suu istui
kuin komennetun.
Sellaista kuninkaallista vierasta ei kukaan luullut maailmassa
olevankaan, eikä Katrin mielestä kukaan sellaista mokomaa kärsisikään.
Mutta Antti -- ei tiennyt, millä olisi voinut hänet luovuttaa tuosta
heittiöstä -- maailman kulkijasta.
Ja mitähän niillä oikeastaan oli tekemistä toistensa kanssa?
Iltakaudet aina myöhäiseen yöhön istuivat kahden kamarissa, ja
supattelivat, mitä lienevätkään, siitä eivät muut saaneet mitään
tietää, ainoastaan Katrille heitettiin jokunen katkonainen ja epäselvä
ajatus kuin koiralle luupalanen, vaan joista hän ei toki tahtonut
muille perheen jäsenille mitään hiiskua.
Tahtoi jo itkettää kun miehensä vieraasta piti enempi kuin hänestä,
ja oli tämän loikareen kanssa sokeasti liittoutunut, jota se ei
milloinkaan ennen ollut tehnyt. Mutta sulki sentään kaikki katkeruudet
sydämmeensä, toivoen jotta tuo syöttiläs viimeinkin matkoihinsa menisi.
Hän toisinaan pistäysi kamarissa asioissaan sivusilmällä nähdäkseen ja
edes vilaukselta kuullakseen, mitä he toimivat ja keskustelivat. Antti
istui tavallisesti pöydän ääressä, nähtävästi kirjoituksen hommissa,
koska Katri huomasi hänen kädessään kynän ja edessään pöydällä
levällään olevan paperin. Mutta keskustelu katkesi hänen sisään
astuissaan, jota tavallisesti tuo toisessa päässä pöytää istuva vieras
johti.
"Antti hyvä -- sanohan nyt minulle, mitä salaisia asioita sen vieraan
kanssa toimitat?" Katri kysyi eräänä päivänä kun olivat Antin kanssa
kahden kesken kamarissa. Ja kysyessään laski hän molemmat kätensä
miehensä olkapäälle katsoen häntä silmiin niin laupeasti ja pyytävästi
että vähällä oli itku päästä.
"No elähän nyt -- se on kieltänyt sinulle ja kenellekään sitä
puhumasta, mutta kun se menee pois, niin -- ole nyt rauhassa siksi",
Antti vastasi ja silitteli Katrin kasvoja.
Tuo vähän lohdutti että saa sittekin tietää kun se menee pois, mutta
miksi häneltä nyt noita salaisuuksia kiellettiin, oliko hän mikään
suupaltti, juorukello, että sitä muille olisi lähtenyt sanomaan.
Eräänä iltana kutsui Antti Ellin ja Katrin kamariin.
"Tämä vieras ei kuulu olevankaan mikään tyhjä mies", alkoi Antti
nostaen otsakurttunssa aina hiustensa rajoille saakka, sekä lisäsi
sitte: "puolen manttaalin talo kuuluu olevan siellä kotipitäjäässä ja
tuhansia pankissa, mutta puuttuu emäntää. Sitävarten hän tässä äsken
tuumasi että jos hän saisi sinut, Elli --."
Elli pisti sormet korviinsa ja isosti nauraa hohottaen poistui
kamarista, heittäen jälkeensä oven selälleen.
"No, jo nyt sinäkin -- vai jo sille Ellillekin sulhasia toimitellaan!
Katrikin sanoi katsoen Anttia nuhtelevasti silmiin sekä poistui
kamarista tuumaillen että antaisiko tuo nyt lapsensa tuollaiselle
kerjuherralle -- mikä lie joku virasta erotettu renttuherra."
Pilkaksi otti vieras koko tuommoisen kohtelun, sanoi Antille että:
"onhan niitä maailmassa muitakin tyttöjä, jotka ymmärtävät mitä on
päästä sellaisiin naimisiin kuin -- mutta sama se -- no niin --
olkoon kuinka hyvänänsä, mutta huomisaamuna minä lähden, kotona ehkä
jo kaivataan. Onkin ollut hupaista tämä aika teidän kanssanne, sillä
teillä on oivallinen käsitys rahvasväestön sorretusta tilasta. Mutta
saatte olla vakuutettu että tuosta ylenluonnottomasta isäntävallasta
nyt tulee loppu, se tulee kuin sanottu, ei tarvitse epäilläkään."
Vieras otti useita papereita pöydältä, käänsi ne taitteeseen ja pisti
taskuunsa. Eräs paperi jäi vielä pöydälle levälleen; sitä osoittaen
sanoi hän Antille: "Kun olette puolisen sataa allekirjoituksia
saanut tuohon, panette sen sitte postiin matkalle luokseni, minä --
niinkuin sanottu -- käyn sitte valtiomiesten puheilla, niin silloin
se ihan varmaan ratkiaa ja oikein hyvästi ratkiaakin. Mitä isojako ei
tehnyt, sen teen minä, ja silloin herrat ja isännät saavat kiristellä
hampaitansa ja pureksia huuliansa, mutta mitäpä voivat."
"Niin, mitäpäs voivat."
Tuon sanottuaan meni Antti pienelle nurkkakaapilleen, josta otti ihka
uuden ruskeanahkaisen ja monisäiliöisen lompakon, joka oli täytetty
kauniilla setelirahoilla. Satamarkkasen hän sieltä otti sekä antoi
vieraalle. Antaissaan hänen kätensä hieman vapisi ja äänessä oli jotain
hyppivää epätasaisuutta kun hän sanoi:
"Tässä on sitte aluksi niitä kustannuksia varten, mutta niinkuin on
sanottu, saan sen sitte takaisin jos eivät yritykset onnistu?"
"Jumalan nimessä saatte uskoa sen."
Mutta vastoin kaikkia vieraan vakuutuksia enentyi Antin mielessä
epäluuloja häntä vastaan. "Ehkä jos tämä kaikki olisikin vaan surkeata
narripeliä."
Tuon muutoksen hänen kasvoinsa väreistä ja otsakurttujensa nopeasta
liikkeestä sekä äänensä epätasaisuudesta keksi vieraskin. Hän läksi
ulos. Sanoi menevänsä "kesäillan luontoa ihailemaan, joka muka aina
sai hänet hurmautuneeksi, sekä haihduttelemaan sitä sydämmellistä
kaihomieltä, jota tunsi kun kaunis Elli hänet noin kevytmielisesti
hylkäsi."