peräkamariin saakka, jossa hän näki ihmeekseen vuoteen vielä hajallaan
sekä toinen tyyny ja peite viskattuna sinne toinen tänne. Hameita
ja takkia näki hän jokaisella tuolillakin, jottei ollut mihin istua
ennenkuin pehtori niitä oli tyhjennellyt, viskellen vuoteelle ja
toisille tuoleille entisten lisäksi. Laiskuuden ja pitkään nukkumisen
merkkinä hän tuollaisen epäjärjestyksen piti.
"Olen ajatellut että tuonne Lehtiviidan tienoille saisi hyvät torpan
maat. Paikkakunta itsestään on erittäin luonnonihanaa seutua, tasaista
ja kivetöntä, lehtimetsää kasvavaa sekä mullan ja saven sekaista
maaperältään. Helposti saisi sinne raivatuksi peltoa parinkymmenen
tynnyrinalan vähimmäkseen. Niittymaaksi kelpaavaa maata, joihin ensi
aluksi sopii viljellä kauraa ja muuta kevätviljaa sekä sitte panna
heinälle, löytyy myöskin avarat alat. Mitäs Komulainen siitä pitäisi?"
"Eipä niitä parempia paikkoja liene", Antti vastasi sytyttäen pehtorin
tarjooman sikarin.
"Eikä ole. Ja myöskin olen ajatellut sekä siitä jo vähän kapteenillekin
puhunut, että teidän sopisi nyt ensi aluksi, niinkauvaksi kuin
torpan saatte kuntoon, asettua asumaan tuonne Järventaustaan, että
siellä sitte olisitte vähän noin niinkuin peräänkatsojana ja talon
hoitajana samalla, kunnes saadaan sinne vakinainen vouti. Niin, mitäs
Komulaisella siihen on sanottavaa?"
"Enpä oikein käsitä tuota -- minnekä se Heikki sitte --?"
"Talo on nyt meidän hallussa. Vai ei se Komulainen siitä vielä tiedä.
-- Ja Heikki muuttaa pois ensi Maariana Suomenselän pitäjään, mistä on
ostanut upean maakartanon."
Antti löi käsiänsä yhteen ja lennätteli otsakurttujansa kiivaasti ja
ihmettelevästi.
"Eipä maailmassa -- vai on se Heikki talonsa myynyt -- ja niin upea ja
hyvinvoipa talo."
"Mutta olipa siitä kilpailuakin. Vuoroin Karhulan pehtorin kanssa
kävimme hintoja korottamassa. Mutta kun sataviiteenkymmeneen tuhanteen
nousi, niin silloin se jäi meille."
Tätä sanoessaan kierteli pehtori viiksiään mielistyneen näköisenä.
Samassa tuli pehtorin piikatyttö, joka oli lähetetty tiedustamaan, joko
kapteenia saisi tavata, sekä ilmoitti herran juuri olleen aamumekollaan
työhuoneessaan ja sanoneen että: "saapi tulla."
Pehtori ja Antti menivät.
Antti mietiskeli mennessään, että pitääkö koko Ahovaaran pitäjän joutua
nyt herrain haltuun, ja minkäs se Heikki ei antanut hänelle torpan
paikkaa, kun oli aikeissa myydä talonsa, eikä sitte tietoakaan antanut,
kun tuli kaupat.
Pitkiä ei hän kumminkaan ehtinyt miettiä, sillä jo rapisteli pehtori
kapteenin työhuoneen avainta.
Täällä ei ollut Antin mielestä niin komeata kuin Karhulassa.
"Hyvää päivää!" tervehti Antti hiljaisella äänellä kumartaen vähän
syvempään kuin tavallisesti sekä jääden ovipieleen seisoa mököttämään.
Kapteeni lueskeli parhaillaan, pukeutuneena varpaisiin asti ylettyvään
viheriään huomenkauhtanaan, eilisessä postissa saapunutta Suometarta,
mutta laski sen heti pöydälle ja tuli pistämään kättä Antille, sekä
käski istumaan -- Antin mielestä ylen pehmeälle tuolille.
"Olen huomannut teidät työteliääksi ja kykeneväksi mieheksi sekä
taitavaksi maanviljelijäksi, niin että jos olette vailla torpan
paikkaa, voitte meiltä saada", kapteeni puhui ryhdikkäästi astellen
edestakaisin pitkin lattiaa.
"Sitävartenhan tänne tulin, että jos sopisi", Antti vastasi pyöritellen
lakkiaan siinä istuessa.
Kapteini näytti hänestä niin hyvänluontoiselta että oikein hävetti
silmiin katsoa.
"Niin no -- pehtorini näyttäköön teille paikan. Kymmenen vuotta
saatte nauttia torppaa neljänneksen suuruista veroa vastaan, se on:
kaksikymmentä päivätyötä vuodessa. Rakennusaineet saatte kartanon
metsästä pehtorin osoituksen mukaan. Ja hän pitäköön myöskin huolta
tarpeellisesta avusta torpan huoneiden rakentamisessa."
"Kyllä, herra kapteini", pehtori vastasi lyhyesti kumartaen.
"Ja sitte asetatte hänen siksi aikaa sinne Järventaustaan."
Pehtori kumarsi vastaukseksi.
Kapteini toi Antille ja pehtorille sikarin ja sitte pisti kätensä
lausuen "hyvästi", sekä toivottaen Antille onnea ja menestystä uusissa
torpan hommissa.
Sitte mentiin kartanon konttooriin kauppakirjan tekoon, jonka
kirjanpitäjä Katajainen kirjoittaa rapusteli ja Antti hyväksyen piirsi
nimensä alle. Vakuudeksi kirjoittivat vielä nimensä alimmaiseksi
pehtori ja kirjanpitäjä siten todistaen kauppakirjan pitäväiseksi.
Hyvästit sanottuansa, pisti Antti kauppakirjan takkinsa povitaskuun,
sekä läksi tekemään paluumatkaa.
Päästellessään raudikkoa, jutteli hän että "nyt on Komulaisella torpan
kontrahti taskussa, ja hyvin hyvillä ehdoilla tulikin. Ja näytti se
kapteini joukon paremmalta mieheltä kuin Karhulan herrassöötinki,
kehasipa vielä työteliääksi ja kykeneväksi mieheksikin. Onhan edes
jotain lystiä."
Kun Antti rekeen istahti, katsoa mulkautti raudikko taaksensa suurilla
silmillään ja hörhötti, ikäänkuin olisi iloista naurua pistänyt
isäntänsä jutuille.
Mukavasti heitti Antti itsensä reen sarjaa vasten nörkälleen, sekä
väliin hotaisten raudikkoansa kiireellisempään juoksuun, kun tämä vähän
alkoi vitkastella ja sivuillensa katsellen, käyntiin pysähdellä.
Vapaasti kulkivat siinä mennessä mietteet. Alkoivat Karhulan
herrassöötinkistä ja sitte pysähtyivät äskeisiin tapahtumiin.
Mieli tuntui nyt niin huokealta ja elämäkin toivorikkaalta, kun tuo
kapteenikaan edes oli mies, joka piti hänetkin ihmisenä, jolla oli
parempiakin ajatuksia alhaisemmasta kansaluokasta. "Mutta eiköpähän hän
lienekin ainoa ihminen laatuansa herrassäätyisistä?"
"Niin, saattoi niitä kyllä löytyä joku muukin, vaikka vaan ani harva.
Ja vaikka nyt olisivat kaikkikin herrat yhtä hyvänluontoisia kuin
Lakson kapteinikin, miksi sitte juuri heidän pitää saada hallita niin
suuria maa-aloja, jotta useammat voivat ylpeillä monestakymmenestä
manttaalista? Pitäisi olla laki, joka ei sallisi kenellekään enempi
kuin yhden manttaalin suuruisia aloja."
Tuon tapaisissa mietteissä sujahti matka pian. Kun Katri akkunasta
katseltuaan näki raudikon pään petäjikön povesta ilmestyvän, riensi hän
jo ulos tulokkaita vastaan.
"Terveisiä", Antti sanoi iloisesti kartanolle tultua ja pysäytti
hevosen.
"Terveisiä vaan, ja mitä sieltä nyt kuuluu?" Katri kysäsi ja alkoi
hevosta päästellä.
"Kyllä sieltä hyvää kuuluu -- jo tehtiin kirjat", Antti vastasi vieden
käden rinnoilleen kauppakirjan kohdalle.
Sitte tuli inttäminen siitä, kumpi raudikon talliin päästäisi
ja laittaisi silppua eteen. Katri tahtoi sen tehdä pelkästä
kohteliaisuudesta ja rakkaudesta miestänsä kohtaan, ja Antti tahtoi
itse hoitaa hevosensa, koska se kuului miesten tehtäviin, joihin ei
hänellä ollut halua vaimoansa vaivata.
Mutta kiistassa sai voiton Katri ja Antti sai mennä sisään pikku
Ellinsä luo, joka heti olikin kädet ojennettuna ovessa vastassa hokien:
"Isä tuli, isä tuli!"
Katri milt'ei vapisi innosta ja kiihkosta saada tietää mihin suuntaan
ne torpan kaupat siellä nyt tehtiin. Hätämältään sai hän raudikon
pilttuuseen kytketyksi. Viskasi sitte kaksikouraisen silppuja eteen
tuumaillen että: "kyllähän vähän päästä käydään lisäämässä, kun olen
saanut noista kaupoista tiedon."
Juoksun hönkössä riensi hän sitte sisään ja Antti sai nyt kertoa koko
tapahtuman tarkalleen alusta loppuun saakka.
Ja sitte hän oli niin iloinen -- niin iloinen, ettei pitkään aikaan.
5.
Ennen niin rauhallisen Lehtiviidan sydämmessä sinä talvena oli
melskettä ja mylleröimistä. Kirvesten paukkeesta, sahan pärinästä,
hirsipuiden kolkkeesta toisiinsa, miesten huudoista ja hevoisten
kimakasta hirnahtelemisesta kajahteli koko alaston lumeen uponnut
metsä. Hikeä pyyhkien kurttuiselta otsaltaan puuhaeli siellä isäntänä
ja työnjohtajana Antti Komulainen, lyöden itsekin salvoimen toisensa
perästä, apunaan käyttäen palkkalaisia ja Laksosta lahjoitettuja
apumiehiä.
Pian kohosikin viidakon korkeimmalle paikalle upea asuinhuoneus, jonka
valkoiset hirsiseinät jo kauvemmaksi läpi väljän metsän ilmoittivat
sivukulkijalle, että siellä on uudistorppa. Ilmestyi siihen sitte vielä
useampia muitakin rakennuksia, talli, navetto ja aittahuoneukset, niin
pian että kaikki ihmiset oikein ihmettelemällä ihmettelivät.
Seuraavana syksynä, johon saakka Antti Komulainen oli isännöinyt ja
hänen vaimonsa emännöinyt Järventaustassa, muuttivat he nyt omaan
sirorakenteiseen torppaansa Lehtiviitaan, jolla nimellä he sitä
päättivät kutsua.
Silloin olivat jo torpan rakennukset muuttuneet punaisiksi ja
nurkkalaudat valkoisiksi, sillä kesän kuluessa oli Antti pistäytynyt
kaupungissa ja tuonut punamultaa ja vähän valkeata väriainetta, joilla
somisti uuden kotinsa rakennukset. Kaiken somuuden lisäksi tekaisi hän
taiteellisen sälyaidan asuinrakennuksen ympäri ja siveli sen tumman
vehreällä värillä.
Kartano tasoitettiin mättäistä, kannonjuuriskoista ja pienistä kivistä
sekä kuopista tyyni tasaiseksi. Levitettiin siihen muutamia kuormia
punasenruskeata hiekkaa ja lopuksi peitettiin paksulla turvekerroksella.
Kuka olisi silloin hemmonut sivuuttaa Lehtiviidan, sinne sisään
poikkeamatta ottaaksensa selkoa, kuinka somaa täällä metsässäkin oli
voitu aikaan saada.
Katri, jonka viimeiset ajat olivat ihan tuossa kantapäillä, olikin
pitänyt siitä huolen että sisäpuoli vastaisi ulkopuolen arvoa
somuudessa, sillä kamarien seinät ja katto olivat harmahtavalla
paperilla peitetyt; lattioille oli levitetty moniraitaisia
rääsymattoja. Tupahuoneen seinät olivat peitetyt samanlaisilla
papereilla ja lattia aina miellyttävän puhtaaksi pestynä.
Joka paikassa tiedettiin nyt sanoa, että Komulainen oli noussut
korkeimmalla onnen kukkulalle, kun oli päässyt Lakson herran suosioon.
Pian kasvoi hänen maineensakin. Jokainen rupesi tuon pikaisen
uudistorpan aikaan saamisen vuoksi arvostelemaan Antti Komulaista
uutteraksi ja taitavaksi mieheksi, jolle itsestään lankeaa muista
erityisempi arvonsa. Kunnan luottamusmiehetkin ryhtyivät haluamaan
häntä joukkoonsa samasta yksinkertaisesta syystä ja ehdoittelivat häntä
sentähden useanlaisiin komiteoihin ja aputoimikuntiin jäseneksi.
Siveän käytöksensä ja tyyneen, melkein umpiperäisen mielenlaatunsa
puolesta huomasi kirkkoherrakin että Antti Komulainen olisi omiansa
myöskin kirkkoväärtiksi, ja suvaitsi hän sentähden hankkia hänelle tuon
tärkeän viran, jota ei Komulainen kieltänytkään vastaan ottamasta.
Jouduttuaan näin käymään usein kunnankokouksissa ja kirkkoväärtin
virkatehtävissä, alkoi hänen sielunsa janoa jotain parempaa ja enempi
kuin mitä noista hommistaan sai nauttia.
Käytyään kerran kunnan esimiehen luona asialla, havaitsi hän siellä
muutaman pääkaupunkilaisen sanomalehden ja hiukan katseltuaan sen
sisältöä, päätti hän tilata tuon lehden.
Ja tarkoin hän sen aina lukikin, aina ensimmäisestä hamaan viimeiseen
kirjaimeen saakka.
Mutta ennen pitkää kiintyi hänen huomionsa etupäässä kertomuksiin
sosialistein maailman parantamispuuhista ulkomailla, joten muut
seikat ja tapahtumat saivat väistyä sivulukemiseksi, sillä noissa
sosialistisissa toimissa löysi hän paljon kannatusta omille
mielipiteilleen.
"Ei kukaan ole toisensa herra, ei yksi saa olla rikkaampi kuin
toinenkaan."
Tuota aatetta ryhtyi hän uudelleen mielessänsä hautomaan. Puhuipa siitä
joskus kunnankokouksissa, mutta sai vastaukseksi semmoisen räpäkän että
viimein alkoivat tuntua ikäviksi koko kunnalliset harrastukset, ja vähä
vähältä alkoi hän niistä vieraantua.
"No etkö sinä Antti menekään tänään kunnankokoukseen?" Katri kysyi
syöttäen pikku Heikkiä, joka noin kuukausi takaperin oli maailmaan
tullut.
"Enkä mene tänään enkä muulloinkaan. Siellä on niin paljon ylpeitä
isäntiä, joiden joukkoon en minä halpa torppari kelpaa", Antti vastasi
nostaen ja laskien otsakurttujansa.
"Kelpaa -- miksi et, koska olet ennenkin kelvannut?" Katri uudelleen
kysyi katsoen vähän epäilevästi Anttia silmiin.
"Se oli ennen, mutta nyt ovat asiat toisin. Eikäpähän minua tuolla
ennenkään liene niin suvaitsevin silmin katseltu."
Hän ei selittänyt asiaa sen paremmin. Antoi Katrin vaan tuumailla että
"mikähän sen päähän on nyt taasen pälkähtänyt? Jotain erinomaisempaa on
sillä nyt taas mielessä."
"Mutta ei hänkään sitä sen enempää ajatellut."
"Tiedätkö, mitä tän'aamuna kuului pehtorissa käydessäni?" Katri kysyi
silitellen pojan päätä ja itsetietoisesti katsoen Anttia silmiin.
"Mistäpäs minä tietäisin, kun en ole kylälläkään käynyt", Antti vastasi
tarkastellen kuokkaansa ja tuumaillen lähteä mansikka-aholle kuokkimaan.
"Mutta arvaapas."
"En osaa."
"Sanotaan kohta tulevan maamittareita toimittamaan isojakoa."
Katri katsoi kysyvästi miestänsä silmiin.
"Mitä se sitte on se isojako?"
"Etkö sinä ymmärrä, joka mies olet?"
"Ymmärrän hyvinkin, kun vaan tulen tolkulle -- mitä se sitte --?"
Antti kävi kovin uteliaaksi. Pani kuokan pois ja rupesi piippuaan
pitelemään.
"Tulee näet uusi laki. Niin sanoivat Woutilassa käydessäni -- semmoinen
kun Wenäjälläkin, että kaikki ovat maatilusten isäntiä. Ei siellä kuulu
olevan torppareita ja muuta työkansaa niineksikään. Ja semmoinen laki
se nyt tulee meillekin. Maamittarit kuuluvat tulevan tännekin pian ja
sitte otetaan niiltä, kellä on, ja annetaan niille, kellä ei ole."
"Nyt ymmärrän!"
Antti nousi kävelemään ja näpsäen sormiaan sanoi tuo, sekä lisäsi
vielä että: "sitä olen jo odottanutkin pienestä pahaisesta saakka,
vaan tuleehan kumminkin. -- Totta tosiaan: nyt ne isot herrat ja
rikkaat saavat nähdä ketä ovat halveksineet, ketä ovat pistäneet, kuten
raamattu sanoo."
"Mutta jos ei tulisikaan, jos olisi huutojuttua koko asia", Katri sanoi.
"Voipihan se tulla ja voipi olla tulemattakin."
Mieli kävi välien alakuloisemmaksi kun ajatteli että jos ei sitä
isojakoa tulisikaan.
Mutta eräänä päivänä pistäysi Tervajukka Lehtiviidassa ja kertoi
että maamittareita oli kartanossa asuntoa ja että niiden pitäisi
ryhtyä toimittamaan isojakoa. Maamittarin, oikein sen pääherran renki
oli sanonut että nyt paloitellaan koko kartanon maat niin moneen
osaan kuinka monta asukasta näillä mailla on, ja sitte annetaan osa
jokaiselle.
"Kyllä nyt tekee tuhoa niille, kellä taloja on", Jukka sanoi tosissaan
heittäen päätään vasemmalle.
"Vielä siitä vertakin vuotaa ennenkuin asiasta tosi tulee. Ei se
Karhulan herrassöötinki ainakaan vähillä tavaroistaan luovu", Katri
tuumaillen väitti.
"Vai niin -- hm -- Jaa'ah! Tottapa kävi niinkuin aavistin. Ja niinhän
se onkin että ei Jumala vääryyttä kärsi. Alamainen, oli tuo köyhempi
ihminen, on yhtä hyvä hänen edessään kuin rikaskin. Kumpikaan ei ole
velvoitettu kärsimään toisensa sortoa. Niin se on että: kun on hätä
suurin niin on apukin lähinnä. Ja kyllä me torppariparat erittäinkin
olemme saaneet kärsiä isäntäin ja herrain ankaraa veronkiskomista,
vietäisiin meiltä onnettomilta elot ja elämät, mutta nyt se on loppu.
Nyt koittaa kärsineillekin valoisampi päivä."
"Mutta kun me nyt tulemme kaikki isänniksi, niin kukas meidän työmme
silloin tekee. Ei toinen isäntä toiselle tee työpäivää", Jukka
miettivän näköisenä sanoi.
"Me teemme itse. Emmehän nytkään saa ruumistamme säästää ja istua
ristissä käsin. Työtä saapi vääntää tässä joka hetki että silmät on
nurin päässä, ja aivan toisen hyväksi."
Koko Ahovaaran pitäjä oli silloin samassa mylläkässä. Isännät kiroillen
kiristelivät hampaitansa, kun heidän talojansa uhattiin isolla jaolla.
Uhattiin paloitella pieniksi muruiksi, ja nämä murut sitte viskellä
torppareille ja muulle joutolaisväelle, jotka eivät muuta olisi
ansainneet kuin vähän selkäänsä.
Kun sitte maamittarit risteilivät, sanalla sanoen kaikki paikat lävitse
tähystimilleen ja vetäen mahdottoman pitkiä kahleita perässään,
oltiin oikein levottomuuden kauhussa että: "nyt se vasta tuho tuli."
Tehtiin tiedustusretkiä maamittarien luo, ympäröittiin heidät suurissa
laumoissa ja tahdottiin tietää mitä varten he oikeastaan olivat
liikkeessä, ja mitä he noilla mittausretkillään tarkoittivat. Ja näissä
utelevissa joukoissa oli, ei ainoastaan kauhun valtaan joutuneita
talollisia, joille yksinkertaisesti vastattiin että: "sitte kyllä
saatte tiedon, kunhan tästä alueellenne joudumme", vaan myöskin hyvissä
toiveissa iloitsevia torppareita ja muuta loisväkeä, "jotka tahtoivat
tietää oliko siinä perää että heille jaetaan ilmaiseksi maapalstoja ja
niin pääsevät itse isänniksi toisen vallan alaisuudesta."
Maamittarit kyllästyivät noihin lukemattomiin kyselijöihin ja
vastasivat vaan ivan hymy huulillaan, että:
"Olkaa vaan rauhassa, kyllä teille annetaan oma maapalsta!"
Semmoisen vastauksen sai Antti Komulainenkin. Siitä hyvästä hän
lausui sulimmat kiitokset maamittarille, kierteli viiksiänsä ja
ravisteli otsakurttujansa sekä mielestänsä oli jo olevinaan kuin aimo
rusthollari. Tuskin hän enään luuli tarvitsevansa hävetä ihmisiä ja
peljätä Jumalaakaan. Itsevaltiaitahan ne olivat isännät, siis hänkin kun
nyt oli tulemassa itsevaltiaaksi niin ei välittänyt mistään vaan puhui
suunsa puhtaaksi joka asiassa ja maalasi kunkin arvonsa mukaan.
Lakson kapteinin hän arvosteli hyväluontoiseksi kuin kissan, jolle
maitoa annetaan ja sitte selkään silittäessä nostaa häntänsä pystyyn,
sillä sanomalehdessä oli hän lukenut kiittäviä lausuntoja kapteinista,
tämän suurista lahjoituksista hyvääharrastaville yrityksille ja
yhdistyksille, kansallisaatteen harrastuksista sekä puhtaasta
isänmaallisuudesta.
Hän oli päässyt Keisarin ja Senaattiherrain suosioon, istui kaikilla
valtiopäivillä ja kaikissa komiteoissa talonpoikaissäätyä edustamassa,
puhui heidän hyväkseen ja heidän puolestansa kuin paras pappi. Muisti
torppareitakin ja muuta loisväkeä kun heitä koskeva laki tahdottiin
vetää oikein kireälle, tehdä heidän olemuksensa semmoiseksi kuin kuusen
kävyn, jonka tuuli milloin tahansa saattaa puusta pudottaa.
Ja olihan kapteeni häntäkin auttanut pahimman hädän hampaista, oli
lukemattomia muitakin samalla tavalla auttanut. Ei hän olisi luullut
miestä semmoista herroissa löytyvän kuin kapteini oli.
Se vaan pahin paikka että hän oli kerännyt isännyytensä alle likipitäin
kaksikymmentä talonpojan taloa.
Mutta Antti Komulainen piti sittekin kapteinista paljon, päätti hänelle
lakkiansa nostaa vielä silloinkin, kun he molemmat jo ovat yhtä suurten
maatilain omistajia.
Karhulan herrassöötinkiä vertaili Komulainen tiikeriin, josta oli
lukenut että kun sille annetaan palanen lihaa, niin se sitte syö niin
paljon kuin saapi vaan, syö että halkeaa viime lopuksi.
Aivan niin teki herrassöötinkikin, kun ryösti torppareiltansa pois
kaikki viljelysmaat ja kaiken tuon tekosensa höysteeksi ajoi heidät
maantielle. Ja noista, viljelysmaistaan on hän nyt joka vuosi kiertänyt
taskuunsa kauniita setelikääreitä.
"Kuulehan Katri", Antti sanoi eräänä päivänä vaimollensa.
"Mitä sitte?" Katri kysyi.
"Eikös se Karhulan paksumahainen ole sentään oikea iilimato, joka, kun
ensin saa kielensä vereen, imee sitte kunnes haljeta romahtaa. Kun
hän ensin sai Heiskasen Matin pois torpasta ja hänen viljelysmaansa
haltuunsa, niin nyt neljän vuoden kuluttua ei kellään hänen
torppareistansa ole peltoa ja niittyä edes kämmenen levyistä pilkkua.
Kaikki ne ovat nyt kuin hölmölän kerjäläisiä koko alamaislauma."
"Ja kuin tuolla tavalla sai itsensä täyteen ahmituksi, niin nyt haljeta
romahti kuin härän suuruiseksi pyrkivä sammakko. Ja tuota potevaa
paikkaa kokee hän nyt paikkailla sillä että on laittanut kansakoulun,
ja vaivaistalon alusraukoillensa, sekä lahjoittelee rahasumman sinne
toisen tänne, että saisi hyvän ja tunnollisen ihmisen nimen, ja nuo
entiset nylkyrityöt unhotettaisiin ajan kuulumattomiin."
"Mutta myöhäistä on kuin Rintelän Lassin heinätalkoo lumen tultua.
Maineensa on sitä laatua ettei se pesey puhtaaksi millään."
Katrin oli tietysti myöntäminen että se on totta joka sana.
"Vaan mikäs sille nyt neuvoksi kun isojako tuli?" Katri kysyi.
"Mitäs muuta kuin ottaa vastaan mitä annetaan ja sillä hyvä. Olkoon
niin suuri herra kuin onkin, saa hän tyytyä samanlaiseen osaan kuin
hänen torpparinsakin", Antti selitteli.
"Se niille kelpaa. Olisivat olleet ihmisittäin ei kai olisi sitä
jakoakaan tullut", Katri sanoi ylpeän puolisesti.
Antin ja Katrin tuntui olo oikein hyvältä kun tiesivät pian leikattavan
maankaistale siitä Lehtiviidan tienoilta ihan heidän omakseen, eikä
koskaan sitte tarvitse veropäiviä tehdä.
Seitsen-vuotiaaksi ehtinyt Ellikin, muuten oikea äidin perikuva, jota
moni poika jo ihaillen katseli että: "kun tuo aikuiseksi saapi, niin on
se oikein kilpailun alainen", sekin jo käsitti ilosanomaksi koko asian.
Kun vanhemmat ovat talon isäntiä ja emäntiä, niin on hän silloin talon
tytär, joka nimitys kuuluu kauniimmalta kuin torpan tytär.
Senvuoksi hän lauleli pikku Heikkiä tuutiessaan että:
"Kun mamma ja pappa talon saapi,
Niin silloin tulee lysti,
La la la la la la lapselleni
Ja silloin tulee lysti".
6.
Hitaasti kului aika siinä odotellessa päätöksiä isonjaon toimista. Yksi
vuosi tuntui kestävän kuin seitsemän nälkävuotta Egyptissä muinoin.
Aikansa vietoksi mylleröi Antti Komulainen kuin korven kontio,
levitellen viljelysalojaan Lehtiviidassaan, toivossa että siitä se
oma palsta hänelle viimein annetaan, kunhan asiapaperit ehtivät tehdä
kiertokulkunsa määrätyissä virastoissa.
Kannot nousivat maasta yksi toisensa perään hänen sitkeän voimansa
vääntäminä. Ne keräsi hän suuriin röykkiöihin pisti kuivattua tulen
alle ja antoi mennä huristaa tuhaksi. Kivet vyörytteli hän syrjään ja
lateli ne toinen toisensa selkään aidaksi, suurimmat kivet kuoppasi
syvälle maan sisään kuin ijäisyyden hautaan. Ja niin lavenivat vuosi
vuodelta Lehtiviidassa pellot, jotka joka kesä mehevinä aaltoilivat
lupaavasta viljasta ja joista elon aikana korjattiin tavallista
runsaampi sato torpan aittoihin. Paksua heinää antavat niityt lavenivat
joka vuosi samassa määrässä kuin pellotkin, sillä kun ensimmäinen vilja
korjattiin pois pelloilta, pantiin ne heinälle, ja sijalle tehtiin taas
uusia peltoja.
Karjaakin karttui sitä myöten avaraksi rakettu navetta täyteen, kuin
heinäladot niityillä, ja uljaita hevoisia hirnahteli talvet tallissa ja
kesät laitumilla, joten pian puheltiin kyläkunnalla että Lehtiviidassa
oltiin rikastumassa.
Tyytyväinen oli Katrikin kun syksyisin katseli täyteläisiä
viljahinkaloitaan, joiden suuruutta oli tuon tuostakin lisättävä kuin
kasvavan lapsen kenkää, ja tyytyväinen olisi ollut Anttikin, jos siitä
isonjaon hommasta olisi vähänkään totta tullut. Mutta kun se venyi
venymistään kuin kummilasti, niin tyytyväisyyskään ei voinut aina olla
yhtä hyvä.
Tosin hän pitkin mittaansa aina epäili, tokko tulleekaan, mutta toivoi
kuitenkin ja "toivossahan on hyvä elää", niinkuin sananlasku sanoo.
Joskus hän oli silläkin mielellä, jotta tulee sitä toimeen tässäkin
toisen torpparina, kun veroakaan ei tavattomia vaadita, mutta sitä
mieltä ei kestänyt useinkaan kahta päivää peräkkäin kun jo taas tuntui
orjalliselta oleskella toisen torpparina, maan möyriänä, joka ei
etuinsa puolesta ole päiväpalkkalaista parempi ja jonka onni on kuin
oksalla istuvan linnun, minkä surmaava luoti milloin vaan voipi siitä
kukistaa.
Hän tilasi tuskissaan sanomalehtiä yhä useampia ja lueskeli niitä
milloin vaan luuli itsellänsä olevan joutilaamman ajan. Isosta jaosta
niissä puhuttiin usein, mutta ei milloinkaan siitä, mitä tuo isojako
oikein tarkoitti, jota seikkaa hän joka lehdestä oikein nuuskimalla
etsiskeli.
Mutta kerran hän siinä keksi pätkän, jonka luki niin moneen kertaan
että sen yhdellä istumalla oppi ihan ulkoa kuin katekismusläksyn.
Seuraavaa siinä pätkässä puhuttiin:
"Moitittava seikka.