LEHTIVIIDAN TORPPARI
Nykyajan kuvaus.
Kirj.
EERO JÄRVINEN
Porissa,
Porilaisen kirjapainossa,
1898.
1.
Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, joka
poristen kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivasta
kopinaa kuului ulkoa.
"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon -- kuinkahan vaan lienee
käynyt -- ett'eihän vaan --" hän itsekseen puheli pelon ja toivon
sekaisilla tunteilla.
Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti
Komulainen, Katrin mies, astui sisään.
Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, ja
polttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkein
vavahtaen säikähti.
"Kuinka siellä nyt kävi?" Katri levottomuudesta hytisten kysyi.
"Niin kävi, kun kävi -- raskaasti putosi vasara --", Antti vastasi, ja
hänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkein
vapisi.
Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialle
ponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.
Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekä
meni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:
"Minkälaisen tuomion sait?"
"Niin että torpasta pois --" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsa
seinää päin.
"Herra siunaa -- ja tottakin torpasta pois -- ja mitäs vielä muuta?"
Katrin sitä kysyessä tuli itku esiin.
"Sakkoa vaan ja -- arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen
Katria silmiin.
"En sitä voi arvata -- -- oliko se kaksikymmenen markkaa?"
"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."
"Kaksi sat--aamark--kaa -- no voi hyvänen aika -- jopa se vei meiltä
elot ja elämät."
"Hm."
"No mitäpäs nyt sitte --?"
"Kuolema on edessä -- nälkäkuolema, taikka jos --"
Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voi
pidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.
"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen --" hän sanoi nipistäen
Anttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsa
seasta.
Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa.
Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensä
ja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkein
ihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.
Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisi
jostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta se
ajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinen
taas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" -- "parasta ehkä olisi
jos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisi
sieltä pää edellä kiveen. Uh -- hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänellä
kuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi -- ja vaimo ja tytär
Elli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameesta
pyytäen sokeria.
"Voi tuota viatonta raukkaa -- ei se vielä tiedä mitään näistä maailman
menoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."
"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sen
tyhjemmiksi tule kun jo olemme."
Tyttö heitti paikalla pyyntinsä ja äitinsä hameen, jotta hän pääsi
sokeria noutamaan, sekä katsoi isäänsä iloisesti ja kiitollisesti
silmiin.
Lapsen katse vaikutti Anttiin niin tenhovasti, että hän yht'äkkiä
hypähti sängystä, sivui sokeria odottavan tytön syliinsä ja painaen
häntä vasten rintaansa, suuteli pienokaistansa innokkaasti.
Kun Elli näki isänsä sydämmellisen itkunyyhkytyksen, herkesi tämäkin
osan ottavasti katkeraan itkuun ja vasta sitte lakkasi kun isä
vakuutti, ettei hän enään itke sekä sai äidiltänsä aimo sokeripalasen.
"Kun kehtasikin se Karhulainen noin pienestä asiasta viedä oikeuteen
-- jahka vaan näen sen, niin kyllä sanon että kun kehtasikin", Katri
toimitteli kaataessaan kahvia kuppeihin.
Kyyneleitä tipahteli vielä hänenkin silmistään, kuumina vyöryen
alas pitkin poskia, mutta niin tyyneesti, näyttäytymättä lainkaan
liikutetulta, jotta ainoastaan nuo kyynelkarpalot todistivat sisäisestä
taistelostansa.
"Mitä luulet hänen, sydämmettömän ihmisen sinun sanomisistasi
huolivan?" Antti vastasi.
Hän oli jo pahimmat ajatuksensa saanut pois pudistetuksi, jotta saatti
asioista maltillisemmin tuumia.
"Tule nyt ja juo kahvia -- ehkä tässä sentään toimeen tullaan, ja eivät
kai ne siitä paksusti rikastu, jos me köyhdytään."
Kahvin juonti ei tahtonut oikein luonistua, sillä joka nielaus tuntui
istuvan ihan kurkkuun.
Siinä juodessa aukesi ovi ja Repolan Wille, Lakson Kapteinin,
tallirenki, puski itseänsä sisään. Hänkin oli ollut kutsuttu
"kihlakunnan häihin" siitä että kaupunkimatkallaan oli varomattomasti
ajellut pitkin maantietä sillä seurauksella että hänen ja Koivulahden
herran vaunut iskivät yhteen ja jälkimäiset pyllähtivät kumoon, jotta
herra roiskahti pää edellä maantien ojaan.
"Päivää -- täällä taitaa olla suru pahimmallansa", Wille sanoi kun
huomasi Antin ja Katrin vetistyneet ja punaiset silmäkuopat.
"Niin on, veikkoseni, niin on. Kun tuomittiin torpasta pois ja sitte
vielä iso sakko."
"Ja niin pienestä asiasta."
"No, mikä se asia sitte oli?"
"Ei ollut asia parempi, kun että en tässä kyllin joutuun voinut panna
aitaa lehmäniitun ja kartanon hevoshaan välille, enkä saanut valtaojia
auvaistuksi Noropelloilla -- niin siitä sitte käräjiin ja paikasta
pois. Semmoisia ne ovat ne herrat", Antti selvitteli.
"Ja siitäkö se sakkokin?" Wille kysyi.
"Ei, kun siitä, että minä tässä viime keväänä hakkautin itselleni
halkoja Honkimäeltä pari syltää enempi kuin lupa sisälsi ja silloin
sitte nuotiosta pääsi tuli vähän leviämään että kärvensi muutamia
puita. Siinä se juttu." Antti edelleen selitteli.
"Ja niin mitätön asia -- voi hyvänen aika tokiinssi." Katri päivitteli
tarjoten kahvia Willellekin, joka siinä penkillä istuen suu ammollaan
osanottavasti kuunteli.
"Mitätön peräti koko juttu", myönsi Willekin kahvia ottaessaan, ja
lisäsi sitte että: "semmoinen susi se on koko Karhulan herrassöötinki.
Eikös se kuulukin ryöstäneen niityt ja pellot pois alamaisiltaan ja
sitte antaneen niitä korkeampaa vuosittain maksettavaa rahaveroa
vastaan takaisin."
"Kyllä se on ihan totta. Ja eikä hänellä muuta niin painavaa syytä
minua vastaankaan löytynyt, kun että saapi maat rahaverolle", Antti
selitellen myönteli.
"Ja siksipä kaikki hänen alustalaisensakin ovat niin kuivettuneita ja
nälkäisiä, Elikoita kuolee joka kevät ruoan puutteesta, että oikein
surkeaksi käy", Katrikin liittyi selittelemään.
Tukevaa kolinata kuului ulkoa.
"Se on meidän terva-Jukka, minä sen tunnen astunnasta", Wille sanoi.
Ja siinä hän jo tulikin. Kätteli ensin Katria ja sitte Anttia, Tarjosi
Ellillekin kättään, mutta tyttö vetäytyi äitinsä hameen turviin, josta
katseli ihmettelevästi ja pelkäävästi Jukan tervasta mustuneita käsiä,
tervapilkkuja hänen kasvoillaan ja pitkää, olkapäille asti valuvaa
tukkaa, Elli oli joskus kuullut puhuttavan ryöväreistä, ja tuossa se
nyt hänen pienen luulonsa mukaan oli se ryöväri.
Mutta kun äiti antoi Jukallekin kahvia, sekä kun Jukka juotuaan
tarjosi säästyneen sokurimurusensa tytölle, niin tämä jo rohkeni mennä
syliinkin.
"Miksi ette ole pesseet käsiänne, kun ovat niin mustat, ja räätälillä
leikkauttaneet tukkaanne, kun se on niin pitkä ja ruma?"
Jukka selitteli että kädet ovat tervasta mustuneet eivätkä siis
puhdistu pesulla, ja kun on pitkät hiukset, niin on se juhlallista.
Selitykseen olikin Elli tyytyväinen.
"No teidät tuomittiin torpasta pois ja vielä sakkoon", Jukka tuumasi
Antille ja Katrille kiertäen tupakkaa suuhunsa.
"Niinhän se kävi -- semmoisia ne ovat herrat", Antti vastasi.
"Minä kuulin sitä Lehtiniemen Hessulta ja ihmettelin", Jukka vastasi.
"Semmoisia ne ovat herrat. Heistä se on mieluista, kun saavat vaan
hyvästi alhaisempaa kansaa rasittaa ja nylkeä. Minä olen kirjoista
lukenut, että ennen muinoin oli koko Suomen maa suurten herrain
hallussa ja silloin se oli heidän ilonsa, kun voudit rautaisilla
ruoskillaan joka askeleella löivät työnsä tekijöitä. Eivät he silloin
pitäneet alamaisiansa elikoita parempina, joten näitä saattoivat
ruoskia niin että ruumis oli kuin keitetty maksa, ja pieninkin vastaan
sanominen alamaisten puolelta rankaistiin vankeudella, vieläpä saatiin
ilman edesvastausta tappaakin. Ja se sama himo potee vieläkin herrain
povessa, joilla on suuria aloja hallussa niinkuin tällä meidän
kartanon herrallakin, vaikka kristillinen lakimme ja hallituksemme
on jo supistanut heidän valtaansa ja temmaissut näkyvän ruoskan
heidän käsistään. Mutta näkymättömällä ruoskalla sitä vielä isketään,
isketään, jotta tuntuu -- ."
Antti Komulainen oli nyt oikein haltioissaan ja vähän ylpeäkin siitä,
että hänellä oli noin laveita historiallisia tietoja muinaisuudesta.
Jukka nyökäytti päätään vasemmalle juhlallisesti ja purasi
tupakkapuruansa.
"Hyvinkin peratussa maassa kasvaa ohdakkeita nisuin sekaan", Jukka
alotti verrannollisesti, sekä jatkoi sitte: "Samoin on laita
herrain ja talonpoikain. Kyllä niitä on jo herrojakin, jotka
antavat alamaisellensa ja työntekijällensä hänelle tulevan arvon,
ja se on heidän ilonsa, kun näiden toimeentulo on hyvä ja heidän
peltonsa kasvaa oivallisen sadon. Mutta talonpoika ennemmin kadehtii
alamaisensa menestystä, sen olen huomannut. Tiedänpä meidän kapteinista
esimerkiksi, että hän on hyvä -- perin hyvä mies. Mutta niinkuin
sanoin: kasvaahan niitä ohdakkeitakin nisuin joukossa."
Väittelyä jatkui Jukan ja Antin välillä herroista ja talonpojista.
Antin mielestä olivat herrat pahimpia ja armottomimpia ihmisiä koko
maailmassa. Jukka taas piti yleensä herroista, mutta sen sijaan moitti
talollisia, jotka, olivat kateellisia ja ymmärtämättömiä, jonkatähden
jälkimäiset eivät aina turvau lakiin, vaan etupäässä käyttävät
omankäden oikeutta. Katrilla ei ollut kummankaan mielipiteesen mitään
sanottavaa, sillä hän ajatteli herroissa kyllä löytyvän hyviäkin,
samoin kuin talonpojissakin. Molempia arveli hän löytyvän kummassakin
säädyssä.
Wille ei osannut asian johdosta mitään sanoa eikä ajatella, sillä
hänellä ei ollut tietoja ja kokemuksia enempää kuin mitä Lakson
Kapteenin vaunujen eli kuomireen kuskin istuimelta oli nähnyt ja
kuullut ja mitä tallin nelijalkaiset asukkaat olivat hänelle kertoneet.
Mieleensä johtui kumminkin, että kapteeni oli häntä kerran
ankaralla vihalla torua nalkutellut ja uhannut paikalla ajaa pois
palveluksestaan; mutta kun hän lakki kourassa ja syvään kumartaen
pyyteli anteeksi niin tämä heti unhotti vihansa ja hyvillään leukaansa
keikauttaen, ja partaansa sivellen lupasi hänet pitää toimessaan.
"Jos kävisitte pyytämässä anteeksi Karhulan herrassöötinkiltä, niin
taitaisitte saada vielä luvan jäädä aloillenne", hän ehdotteli
sentähden.
"Vai niin -- vai semmoista -- anteeksi pyytäisinkö -- ehei -- ikinä
en sitä tee -- ja vaikka pyytäisinki anteeksi, niin herrassöötinki ei
siihen kumminkaan suostuisi -- ja sitte kylässä sanottaisiin jotta:
'senkin oli pakko nöyrtyä ja pyytää anteeksi, mutta ei saanut'", Antti
vastasi ylpeästi nostellen ja laskien otsakurttujansa.
"Mutta jos se keino kumminkin auttaisi. Nöyrää kaulaa ei katkaista",
Jukka kumminkin toimitti.
"Jos hänen luoksensa anteeksipyynnölle menisin niin kohta männiköstä
päätäni saisin hakea. Ja kun olen syytön, niin se ei kannata anteeksi
pyyntöä", Antti vastasi.
Katrin mieleen pistäysi kuitenkin jonkunlainen pelastuksen toivo
kun kuuli anteeksipyynnöstä puhuttavan. Olisiko ihmissydän niin
perin rautakova, ettei se lainkaan voisi pehmittyä jos sitä itseänsä
nöyryyttämällä ja alamaisimmalla anteeksipyynnöllä lämmittäisi. Eihän
sitä voinut uskoa.
Noita ajatuksiansa ei hän kuitenkaan kellekään ilmoittanut, ei
Antillekaan, sillä olihan hän sen jo kokenut ettei sellaisella
luonnolla kun hänen miehensä luonne oli, mitään anteeksi pyydetä ja
se ensiksi ei sellaiseen pyyntöön suostuisikaan. Hänen itsensä se oli
tehtävä.
Tuli koko hyvä olla kun johtui mieleen että ehkä se herrassöötinki
sentään antaa anteeksi koko tuomion ja he saavat jäädä torppaan.
Iloisemmin hän jo saattoi toimittaa askareitansakin ja hoitaa viisi
vuotiasta Elliänsä. Oli hänellä lohduttavia sanoja Antillekin, joka
murheesta murentumaisillansa käveli paikasta toiseen kuin miehen
tappaja saamatta yön lepoa ja päivän rauhaa.
"Elä ukkoseni huoli murehtia, muuten tulet ihan hulluksi -- kyllä
meilläkin vielä on tilaa maailmassa, ja auttaahan Jumalakin meitä kun
vaan Häneen luotamme", Katri puheli Antille eräänäkin päivänä kangasta
kutoessaan.
Hän tunsikin aina silloin kun Katri jotain semmoista lohduttavaa
puheli, että ehkä tästä elämästä vielä on jotain toivoa, ettei vielä
kaikki ole lopussa. Mutta toiselta puolen kajahti taas elävänä kuvana
mieleen että miksihän Luoja on niin sallinut että köyhemmän täytyy
olla rikkaimman orjana. Ja kun hän tuli ajatelleeksi tuota mielestään
arvotonta tekoaan, josta sai niin ankaran tuomion, silloin oli hän
huomaavinaan että lakikin tukee rikasta eikä köyhää. Ja tuo seikka se
katkeroitti hänen mieltänsä enempi kuin oma onnettomuutensa, johon oli
joutunut.
Eräänä päivänä sanoi hän Katrille että:
"Mitähän jos kävisin Järventaustassa. Kun olemme Heikin kanssa vanhoja
tuttavia, niin eiköhän tuo lupaisi minulle uutistorpan paikkaa
Heinilahden takamaille. Siellä kun on pelkkiä multaperäisiä, tasaisia
ja kivettömiä maita, niin saisi peltoa ja niittyä tarpeeksi asti
vähemmillä vaivoilla. Sanoppa Katri, mitä arvelet siihen."
"Mene veikkoseni, mene vaan. Ja minä olen varma siitä että hän kyllä
myöntyy, ja siellä sitte elämme kuin linnun pojat, eikä ole pelkoa
isännän tyranniudesta alamaisiaan kohtaan, sillä Järventaustan Heikistä
on aina sanottu paljasta hyvää, hänhän se laitti kansakoulunkin ja ihan
omalla kustannuksellaan ja nyt kuuluu hommailevan vielä orpokotia.
Menepä ukkoseni vaan sinne Heikin juttusille, niin saat nähdä."
Katri unohti astiain pesun ja iloisista toiveista säkenöivin silmin
istui penkille katselemaan miestänsä, joka nyökähyttäen päätään
vasemmalle ja rypistellen otsakurttujansa survoa nahjusteli tupakkaa
tuolla pöydän korvalla.
Vielä hetkisen keskusteltua, alkoi Antti varustautua matkaan. Ja hyvin
iloisilla toiveilla hän läksikin.
Syksyinen aamu oli viileän raitis ja taivaaltakin oli poissa
pilviverho, että aurinkokin pääsi näyttämään jäykistymäisillään
olevia kasvojansa. Mutta lintuin äänet olivat vaijenneet, ainoastaan
harvoja viluisen näköisiä varpusraukkoja lentää pyrähytteli oksalta
toiselle itkun sekaisella äänellä viserrellen, juuri kuin olisivat
valittaneet että ankara talvi taas oli pian heitä ahdistamassa. Pyyt
viheltelivät viidakoissa sekä laimeaa teerien kuherrusta kuului etäältä
mäeltä ja kunnahilta. Sieltä täältä kuului koirain haukuntaa ja
paimenten pitkäveteistä kimeää huuheloa. Samassa värähti ilma läheltä
tapahtuneesta pyssyn pamauksesta ja joku vapauttaan nauttinut siivekäs
sai kuolettavan luotin ruumiisensa.
Järventaustan Heikki oli juuri saapunut kotiin eilisiltana pidetystä
kunnankokouksesta kirkonkylässä, kun Antti Komulainen sisään astui.
Hän istui murkinoimassa väen tuvassa pitkän ja puisevan perhepöydän
ääressä, kertoillen samassa pöytää vasten nojaavalle ja uteliaasti
kuuntelevalle sirotekoiselle, kauniille vaimolleen, mihin suuntaan
terveydenhoitosäännöt, joihin hän oli tekaissut ehdotuksen, siellä
kokouksessa nyt hyväksyttiin.
Mutta kun Antti sisään astui, keskeytyi keskustelu. Hän pisti kättä
ensin emännälle ja sitte Heikille joka yli pöydän kurkotti kätensä
tervehdykseen.
Ennenkuin oli joudettu kuulumisiakaan kysellä, ennättivät isännän ja
emännän katseet jo monta kertaa tavata toisensa.
Antista näytti siltä kuin nämä jo olisivat arvanneet hänen asiansa,
vaikka ei siitä kenellekään ihmiselle vielä ollut niin luotua sanaa
virkannut.
"Eikö sieltäpäin kuulu mitään?" emäntä puheeksi otti, samalla kuhisten,
villoja karttaavan piikatytön korvaan, että tämä menisi kahvin
keitailtaan.
"Onko siinä asiassa perää vähääkään, mitä täällä on puhuttu, että -- --"
Heikki puhui viimeiset sanansa tuoppiin piimää ryypätessään.
"Että sinä olet saanut tuomion pois torpasta ja vielä sakkoa?"
Keikahuttamalla päätään nakkasi hän ryypätessä silmille valuneet
hiussuortuvat toisten joukkoon.
"Kyllä siinä on perää -- ja niin arvottomasta asiasta".
"Hm".
Heikki tuumasi, jotta liekö tuo sentään niinkään arvoton asia ollut.
Kun huolimattomasti torppaa asuu, niin kyllä se sydäntä leikkaa, ja
sitte vielä päästää valkean metsään. Piloillehan siinä menevät koko
viljelysalat, että minkälaista veroa siitä sitte enään voi toivoa. Ei
hänkään puolestaan sellaista voisi suvaita.
"Kun olemme vanhoja tuttuja jo lapsuuden ajoilta, niin tuumasin että
etköhän antaisi minulle tilaa tuonne Heinilahden takamaille uutistorpan
tekoon?" Antti toimitteli keikahuttaen päätänsä vasemmalle ja
rypistellen otsakurttujansa.
"Hjaa -- -- --".
Isäntä rupesi pitkään miettimään siinä syödessänsä. Tuon hän oli heti
arvannut kun näki Antin tulevan. Kuolemakseen ei hän olisi tahtonut
Antin joukkoa tiluksilleen, mutta pahalta tuntui sitä kieltääkin, jos
eivät vielä sattuisi muuallekaan pääsemään.
Mietittyään antoi hän sen neuvon että Lakson kapteinilta kyllä saisi
uudistorpan tilan, koska tämä juuri oli kuulututtanut kirkossa
sellaisia ottavansa.
Mutta neuvon saanutta se tuuma ei miellyttänyt, sillä hänhän oli
päättänyt olla antaumatta herrain alamaiseksi, joilla aina on
orjan-ruoska käskettävänsä selkään putoamassa.
Emännän säälinsekaisesta ehdotuksesta lupasi Heikki kuitenkin asiaa
lähemmin miettiä ja suunnitella, sekä parin viikon kuluttua saisi hän
sitte ratkaisevan tiedon päätöksestä.
Antin mielestä ei tässä asiassa olisi ollut mitään miettimistä, vaan
olisi kyllä hetikin voinut antaa myöntävän vastauksen, jos vaan olisi
ollut halua. Mutta tuntui nyt siltä kun Heikkikin häntä joukkoinensa
kammoksuisi; ja minkätähden, koska kumminkaan ei ollut mitään pahaa
tehnyt, ei Heikille eikä kenellekään. Mahdollista on että hänkin jo oli
ryhtynyt herrain kanssa samaa köyttä vetämään.
Antin muoto synkistyi tuota ajatellessa. Päätään keikahutteli hän yhä
useammin vasemmalle ja otsakurtut nousivat ja laskivat yhä taajemmin.
"Mitäs se Katri raukka siitä asiasta arvelee? Kuinka se nyt voi? Onko
ollut edes terveenäkään?" Emäntä tiedusteli Antilta osanottavasti,
leikaten pari paksua vehnäsviipaletta kuppien ääreen pöydän korvalla ja
samassa katsoen isäntää kysyvästi silmiin.
"Tietää sen voinnin, kun on kova suru että mihinkä sitä nyt joudutaan,
niin ei silloin terveydestäkään tietoa liene", Antti vastasi ja katsoi
akkunasta ulos pihalle.
Karhulan pehtori ajoi selkähevosella kartanolle yht'äkkiä. Antin
sydän vavahti pahoilla epäluuloilla. Ja kova kiire näkyi pehtorilla
olevankin, koska ei ehtinyt odottaa "tervetulleeksi" lausujaa, vaan
piiskalla hotaistuaan sikoja, jotka tunkeilivat hevosen jalkoihin,
nakkasi hän päitsenperät portin pylvääseen ja pitkillä säärillään
loikkasi sisään.
Isäntä nousi kohta syvään kumartaen tervehtimään ja emäntäkin niiasi,
jotta polvet notkahtelivat. Anttia ei ollut pehtoori näkevinäänkään.
Emäntä avasi kamarin oven ja pyysi kohteliaasti herra pehtoria tekemään
hyvin ja astumaan sisään, jonne tämä päätään nyökyttäen menikin isännän
ja emännän seuraamina.
"Mitähän tuo nyt täällä tekee?" villoja karttaileva piikatyttö tuumasi
Antille heidän kahdenkesken jäätyään..
"Mikä sen tietää, vaikka yrittäisi --." Ei Antti sanonut enempää vaikka
ajatteli, jotta taisi hypätä hänen eteensä.
"Kyllä taisitte tehdä turhan yrityksen, niin minä vaan luulen",
piikatyttö sanoi katsoen Anttia silmiin ja antaen karttansa sillä aikaa
levätä.
"Voipi niin ollakin", Antti vastasi tavaten tytön katsetta, jossa oli
huomaavinaan jotain salaperäisyyttä, mitä tämä ei kuitenkaan antaisi
ilmi.
Noin puolen tunnin ajan viivyttyään kamarissa isännän ja emännän
kanssa, tuli pehtori ulos ja aikoi lähteä samaa kyytiä, mutta kun
huomasi Antin penkillä istumassa, pisti hänelle ensin kätensä ja sanoi
hyvästi. Antti ei olisi juuri välittänyt sen miehen kättelystä, eikä
hän siksi itseään penkistä nostattanutkaan kättään antaessaan.
Senpätähden se pehtori mennessään veti suunsa halveksivaan nauruun
samassa katsoen isäntää ja emäntää silmiin.
Tuskin oli Karhulan pehtori päässyt näkymättömiin, kun Antti huomasi
Lakson pehtorin ja nuoren Hjalmari-herran kartanolle ajavan.
"Nyt nuokin taas -- mikä kiihko niillä kaikilla nyt on" isäntä sanoi
katsoen emäntäänsä hymyillen silmiin.
Molemmat riensivät he tulijoita vastaan, ja vietiin eteisestä
suorastaan saliin.
"Taitaa tulla talo myymisiin", piikatyttö arveli Antille kun jälleen
olivat kahdenkesken.
"Jokohan noin? Ja minkähän tähden?" Antti ihmeisiinsä mennen sanoi.
"En tiedä, mutta niin vaan arvelen. Ei suinkaan köyhyyden ja velkain
tähden, vaan suurten rahain", tyttö edelleen sanoi.
Antti ei ollut sellaista kernas uskomaan. Mutta jos se kuitenkin
tapahtuisi, ja jos hän saisi torpan paikan Heinilahden takamaille, ja
jompikumpi noista, Karhulan eli Lakson herroista saisi talon, silloin
hän olisi taas herrain alamainen, ja se ei hän tahtonut olla, kaikista
vähemmin Karhulan herrassöötinkin.
Ei -- nyt ei hän enään malttanut istua könöttää tuossa penkillä, vaan
painoi lakin päähänsä ja läksi, jotta Katrin kanssakin ehtisi asiasta
tuumailla.
2.
Tuomari Bergh, eli kansan kesken kutsuttu Karhulan herrassöötinki,
oli pari vuotta takaperin paksuun päähänsä saanut sen tuuman, että
maanviljelys käy rappiolle torpparien käsissä, jos nämä edelleen saavat
päiväveroa vastaan hallita suuria pelto- ja niittykaistaleita, joita
kumminkaan eivät voi yllä pitää. Laventamistaan laventavat he näitä
viljelysalojaan, jotta eivät enään kykene vähempiäkään osia tarpeeksi
asti lannoittamaan ja hoitamaan.
Sellaista hän eritoten saarnasi aina silloin kun säätyläistensä kesken
tuli kysymys, miksi hän torppareiltansa oli ryhtynyt pois kiskomaan
heidän peltojansa ja niittyjänsä, sekä korkeinta rahallista vuokraa
vastaan myömään niitä huutokaupalla, jolloin ei ainoastaan torpparit
vaan kaikki muutkin, joilla halua oli, saivat nostaa veroa ennen
kuulumattomiin määriin saakka. Erittäinkin Lakson Kapteini, joka usein
kävi vieraisilla Karhulassa ja tuomari Bergh taas Laksossa, siitä
moitittavasti puhui.
Mutta tuomari Bergh vaan arveli että mitä hän tekee, siihen ei tule
kenenkään mitään. Koettipa usein houkutella Lakson kapteniakin
sellaiseen muutokseen, mutta silloin sai hän nähdä ylenkatseellisen
liikkeen, kun kapteini pyörähytti itsensä kantapäällään ympäri ja
vastasi ett'ei hänellä ollut tarpeeksi halua rasittaa alamaisiansa,
sillä se ei olisi ainoastaan heille vahingoksi, vaan hänelle
itselleenkin suureksi häpeäksi. Kansa, joka jo entisinä aikoina oli
tottunut sanomaan herroja nylkijöiksensä, saisi toimista yhä enemmän
vettä myllyynsä.
Kaikki ne, joilla ei ollut kokemusta maanviljelyksen alalla, eikä
ollut halua siitä ottaa lähempää selkoakaan, kyllä hyväksyivät tuomari
Bergh'in toimet torppareinsa peltojen ja niittyjen suhteen. Vieläpä
sanoivat sellaista menettelyä järjelliseksi ja hyvin keksityksikin,
koska mielensä mukaan jokaisen vuoden kuluttua sai vaihtaa
viljelijöitä, sai hyljätä huonon ja ottaa hyvän, sellaisen jolla oli
tarpeeksi kokemusta ja taitoa maanviljelyksen alalla.
Tuo se oli, joka yhä antoi tuomari Bergh'ille kiihoitusta pysymään
päätöksessänsä sekä siinä suhteessa vaan rientämään eteenpäin. Ja tätä
kiihoitusta lisäsi vielä sekin, kun sai joukon kauniita seteleitä
kouraansa aina kerran vuodessa, kun huutokauppa oli pidetty, ja siten
huomasi hän saavansa kymmentä kertaa korkeamman veron alusmailtansa
kuin ennen. Se tuli jo itse rahassa ja sen lisäksi tekivät torpparit
vielä melkoisen joukon päiväveroa olemuksistansa taloon.
Senpävuoksi pisti hänen tarkkanäköiseen silmäänsä pieninkin
leväperäisyys, jota joku torppareista osoitti torpan tilusten
viljelyksessä, eli hiukankaan näyttivät tottelemattomuutta tai muita
virheitä. Silloin antoi hän heidät tulla oikeuden eteen tekemään tiliä
töistänsä.
Kanteen teki hän aina siten, että "koska vastaaja oli huolimattomasti
käyttänyt torpan viljelysmaita, saattaen siten hänelle arvaamattomia
vahingoita", niin vaati hän oikeutta velvoittamaan torpparin heti
pois muuttamaan torpasta, sekä korvaamaan aikaansaamansa vahingot
määrätyillä summilla.
Ja ani harvoin tapahtui, ettei hän olisi päässyt voitolle toivomaansa
suuntaan; koska, ollen taitava lakimies, taisi kaikki pienimmätkin
yksityiskohdat tehdä niin päteviksi, päivän selkeäksi ett'ei oikeudella
enään ollut vähääkään epäilemistä asian todellisuudesta; varsinkin kun
vielä todistajilla valaistiin herran esittämät kanteet.
Ja kun näin olivat torpparit saaneet pois-käskyn, oli sitte kyllä
mentäväkin armotta. Mutta jotkut saivat jäädäkin sillä ehdolla, että
pellot ja niityt otettiin isännän oman menettelyn alaisiksi.
Näin ollen olisi kaikki menestynyt oivallisesti, jos ei olisi ollut
tuota nenäkästä ja korkoillaan pyörähtelevää Lakson kapteinia, joka
milloinkaan ei tahtonut antaa edes ainoatakan suosiollista sanaa
Karhulan tuomarin toimille.
Tuomari koki kaikin tavoin pitää puoliaan kapteinin melkein
nuhtelevilta selityksiltä, jotka tämä osasi niin taitavasti ja
viisaustieteellisesti viskata hänen silmillensä, ettei hän edes millään
tavalla voinut kapteiniin suuttua, josta kumminkin olisi ollut edes se
helpoitus että olisi päässyt hänestä rauhaan.
Miksikään hyödyksi eivät olleet edes ne sangen loistavat ja
vierasvaraiset pidotkaan, joita hän melkein joka viikko pani
toimeen kapteinin ja hänen perheensä hyväksi uljaasti rakennetussa
Karhulassaan. Hän kyllä pani sokeria ja konjakkia veden joukkoon sekä
kilistettyään tyhjensi pari lasillista, mutta samalla käyttäytyi hän
niin ylenkatseellisesti ja halveksivasti että kaikki muut läsnäolijat
sen vähillä tarkkaamisilla huomasivat.
Niinpä eräänäkin päivänä lokakuussa olivat Lakson kapteini perheillensä
vieraissa Karhulassa, jonne he olivat varta vasten kutsutut.
Tuomari itse pönäkässä arvokkaisuudessaan istui pyöreän tupakkapöytänsä
ääressä olevassa nojatuolissaan katsellen ulos kartanolle, jossa hänen
tallirenkinsä pestä tahrusteli hänen vaunuinsa pyöriä. Kapteini,
leikillinen hymy huulillaan, istui toisella puolella, vedellen
ahkerasti sakeita savupilviä sekä vasen käsi työnnettynä housujen
taskuun.
Naisväki ja nuoret herrat oleskelivat salin toisella puolella
huvittavassa keskustelussa, sekä ihaillen intohimoisesti salin seinällä
riippuvia uusimpia, tuhansia markkoja maksaneita kiitetyimpien
taiteilijain maalaamia muotokuva- ja maisematauluja.
Samassa näkivät tuomari ja kapteini erään vaimon pyrkivän portista
sisään ja seisahtuvan tallirengin kanssa puhelemaan. Vaimo näkyi
jotakin kysyvän rengiltä, johon tämä vastasi välinpitämättömästi
viittomalla ensin kyökinpuoleista eteistä kohden ja sitte
paraatikäytävälle. Viimeksimainittua kohden läksi vaimo astumaan
sellaisella varmuudella juurikuin olisi ollut menossa omaan pirttiinsä,
missä hänet vastaan otetaan syleilyillä ja hyväilemisillä.
Vyötäisilleen nostetut hameensa helmat päästi hän alas sekä pyyhkieli
kenkiään edessä olevaan nurmikkoon. Sitte nousi hän ylös hienoilla
matoilla päällystettyjä rappusia. Monta monituista kertaa ennenkin oli
hän tepastellut ylös näitä rappuja, joten ei hänen vähääkään tarvinnut
epäillä mistä ovesta sisään astuisi.
Mutta tuskin oli hän ehtinyt auvaista eteisen ja kuistin välisen
monivärisillä laseilla varustetun oven, sekä astua sisään, kun jo näki
salin ovessa häikäisevän kirkkaaksi kiilloitettua avainta väännettävän
sisäpuolelta. Samassa se rynnähti auvetakin ja pulleanaamainen
pönäkkärakenteinen tuomari pisti päänsä ulos oven raosta venyttäen
lyhyttä kaulaansa niin pitkäksi kuin vaan mahtoi. Vaimo niiasi syvään.
"Mitä asiaa?" hän kysäsi puolittain äreästi vaimolta, joka jo oli
ehtinyt hyvin lähelle salin ovea.
"Ettekö antaisi anteeksi sitä tuomioa -- kunnioitettava herrassöötinki
-- se on niin katkeraa lähteä siitä kodista, jossa on syntynyt ja
kasvanut -- ja mihinkä sitä menisikään, kun ei ole mitään tiedossa.
Jumala teitä siunatkoon kunnioitettava herrassöötinki -- jos vaan --".
Viimeistä lausetta sanoessaan herahti kyyneleitä vaimon silmistä.
"Ei auta enään -- sinulla on niin huono mies ett'ei se kykene torpan
kunnolliseen hoitoon -- ja kuka ne vahingot sitte maksaa? Mutta olkoon
menneeksi, saatte siinä asua määrättävää veroa vastaan, vaan kaikki
pellot ja niityt otan teiltä pois --. Niin voit sanoa sillä tavalla
miehellesi, joka tulkoon sitte tänne ilmoittamaan asian päätöstä".
"Vaan Herra Jumala -- --!"
"Ei mitään Jumalia enään, nyt saat mennä!"
Sen sanottuaan vetäisi tuomari oven kiukkuisesti kiinni, jättäen
Komulaisen Katrin siihen seisoa töllöttämään, joka ei vähiin aikoihin
ollut selvillä mitä tehdä, sillä sydäntä kovin musersi tuo herran
ynseä kohtelu, sekä se ett'ei se sallinut hänen asiaansa tehdä oikein
selväksi.
"Kuka tuo eukko oli?" kapteini tuomarilta kysyi kuin tämä jälleen
oli mennyt sisään, sillä hän tuomarin huomaamatta oli hiipinyt hänen
selkänsä taakse ja kuullut keskustelun.
"Se oli vaan tuo Komulaisen eukko, joka viime laissa tuomittiin pois
torpasta. Olisi tahtonut anteeksi koko asian, mutta ovat sellaisia
ettei kyetä, ja jos kyettäisiinkin niin ei viitsitä torppaa oikein
kunnostaa", hän vastasi välinpitämättömästi ja vähän hymyillen.
"Vai niin -- hm!"
Kapteini alkoi miettiä, eikä puhunut mitään isoon aikaan.
"No kuinkas kävi? -- Luulen että tuli oikein pitkä nenä, koska
silmäkuopat niin punottavat?" vaunuja pesevä tallirenki Katrille
tuumasi, kun tämä aikoi hänet sivuuttaa.
"Yhtä jos en olisi tänne tullutkaan", Katri vastasi.
"Niin, eli olisit tyytynyt siihen, mitä minä sanoin, olisit saanut
kääntyä takaisin kuivin silmin", renki puheli välinpitämättömän
näköisenä.
"Ei antanut edes asiaani puhua", Katri sanoi kyyneliään kuivaten.
"Semmoinen mörökölli se on -- kyllä tämä Esko sen papan tuntee. Monta
tusinaa olen siltä saanut lahjaksi haukkumasanoja, jonkalaisia en edes
muonamiehen koiraltakaan ole kuullut. Mutta sama tuo, mulla on hyvin
avarat korvareijät, mahtuu niistä ulos jos sisäänkin", renki edelleen
puheli ylenkatseellisesti nauraa virnistellen.
Katrin mieltäkin vähän huvitti rengin sukkeluudet puhetavassaan. Mutta
itsekseen hän ajatteli herrassöötinkistä, jotta se aina ennen oli ollut
hänelle ystävällinen ja kohtelias. Ehkä nyt jostain satunnaisesta
syystä siellä omassa perheessään oli käynyt äreämmälle tuulelle, jota
ei hänellekään puhuessa voinut hillitä. Eniten se häntä loukkasi kun
oli miestänsä sanonut huonoksi ja kykenemättömäksi. Ja Antti oli
kumminkin mies, joka kykeni vaikka mihin.
Niin, se oli väärä, perin väärä soimaus se, ja senpätähden ei hän siitä
välittänytkään juuri suuresti, mutta jäädä ilman peltoja ja niittyjä,
sitä ei hän voinut käsittää, kuinka silloin voisi tulla toimeen. Sehän
oli ihan mahdotonta, samaa kuin lähteä kiertämään mieroa, rukoilemaan
muilta ihmisiltä jokapäiväistä leipäänsä.
Vaikka tulevaisuus näyttikin hämärältä, melkeinpä toivottomalta, ei
Katri kuitenkaan voinut toivoansa heittää; sillä jo syntyessänsä oli
hänellekin osansa määrätty tässä maailmassa. Ei suinkaan Luojansa
häneltä tätä osaa vieläkään pois ottanut. Sillä vaikka herrassöötinki
oli tyly ja armoton, voi niitä löytyä vielä hyviäkin ihmisiä, jotka
eivät hänelle selkäänsä käännä. Ehkä Järventausten Heikki -- ja jos ei
sekään, niin tottahan joku muu.
Mieleensä kuvastui hyvä torppa, jonka emännäksi hän vielä joskus
pääsisi, jossa koottaisiin rikkautta ja sitte ostettaisiin talo --
tuommoinen hyvän puoleinen talo, jossa hän sitte emäntänä kaikki
sisällisen talouden toimet järjestäisi oikein hyvälle kannalle. Hänen
käskettävällään olisi useita piikoja ja Antilla useita renkejä. Elli
kasvaisi suureksi ihailtavaksi tytöksi, jolla kävisi paljon rikkaita ja
kilpailevia kosijoita. Hän joutuisi upeaan ja hyvin elelevään taloon
emännäksi, ja sitten - - ja sitten --
Näissä hyvissä mietteissään hän oikein iloitsi ja hyräili muuatta
rakkaudenlaulua, jota kuusi vuotta takasin, jolloin vielä tyttönä
leluili huoletonna kuin taivaan lintu, aina viserteli.
Mutta tultuaan Ranta-ahon töyräälle, näkyi tuolla petäjikön
partaalla koti, hänen rakkahin syntymäkotinsa, jonka pian saisi
jättää, tietämättä kuitenkaan minne menisi. Silloin apeutui mieli
ja kukistuivat tuulentuvat, joita vasta rakenteli. Muistui mieleen
Karhulan herrassöötinki tylyine kohteluineen, muistui mieleen Antti,
Elli-tyttö ja -- kaikki.
Ja silloin taas oli kyynel putoamaisillaan.
3.
Antti Komulainen oli ihan kuin päiviltään viety. Mikään työ ei
maittanut. Väliin hän kyllä otti kirveen olallensa ja läksi katselemaan
niittynsä aitoja, latoinsa ovia ja halkopinojansa, mutta ei tehnyt
mieli lainkaan niihin koskea, sillä miksikä hän tekisi työtä muiden
hyväksi, jotka kuitenkaan eivät anna hänelle sen parempaa kiitosta kuin
että hän on huono -- kykenemätön mies.
Ja miksi hänen piti saada herrassöötinkiltä "huonon" miehen nimi,
koska kaikki mielestänsä oli tehnyt niinkuin tehdä voi. Olihan hän
tämän kuuden vuoden kuluessa, jonka torpassa oli ollut rakentanut
uuden riihi- ja navettarakennuksen, oli salvanut joka kevät pari uutta
heinälatoa, joka syksy kääntänyt useita kapanaloja uutta peltomaata,
pannut uutta aitaa tuhatkunta seiväsparia vuosittain, kiskonut pensaita
ja vääntänyt kantoja sekä kiviä pelloilta ja niityiltä, oli vielä
ojittanut ja lannoittanut erään suuremman nevamaan. Hän oli täsmälleen
ja määrälleen suorittanut kaikki päiväveronsa ja muut ulostekonsa. Ja
sentään sai hän "huonon" nimen -- kykenemättömän nimen.
Hän tunsi katkeraa vihaa sydämmessänsä herrassöötinkiä kohtaan, eikä
hän voinut ajatella hyvää muistakaan herroista, joista aina oli kuullut
sanottavan että ne halveksivat ja rasittivat alamaisiansa.
Pari kertaa viikossa läksi hän aina kiertomatkoilleen muihin
kyläkuntiin, joskuspa toisiin pitäjiinkin, mutta palasi aina samana
hyvänä, löytämättä mitään mieleistänsä kotipaikkaa, sellaista, johon
täydellä uskalluksella olisi voinut heittäytyä tulevaisuuttaan
odottelemaan.
Ja toisekseen Ahovaaran Kotikylä, missä oli syntynyt ja kasvanut,
ei hän sitäkään olisi hennonut jättää, sillä tuntui niin raskaalta
ajatellessa eroa noista lapsuuden muistoisista paikkakunnista.
Jos ei olisi ollut Katria, joka aina oli valmis häntä lohduttelemaan,
ja Elliä, tuota pientä viatonta tytön tenakkaa, jota kun katsoi
lapsellisten vauvojensa ja käpy-lampaittensa kanssa leikkimässä
ollessa, sekä väliin kiipesi polvelle ottaen kaksin kourin tukasta
ja nenästä kiinni kysellen, milloinka isä ostaa hänelle uuden lehmän
eli uuden vauvan, niin aina silloin sydän suli. Muuten olisi hän pian
järkensä kadottanut.
Eräänä päivänä pilppoili Antti Komulainen poltinpuita puuvajassa yhtä
syvissä ja rasittavissa mietteissään kuin ennenkin. Lyödä loksautteli
väliin puun kylkeen muutamia keroja, mutta antoi taas kirveensä levätä
juuri kuin olisi jotain kuunnellut ja odottanut. Samassa kuulikin hän
tuolta petäjikön kupeelta jonkinlaista toitottelevaa ääntä ikäänkuin
metsästystorveen olisi puhallettu. Eikä aikaakaan niin alkoi kuulua
kimakasta koirain haukuntaa, sitte värähteli ilma samassa tuokiossa
useista pyssyn laukauksista, johon etäinen kaiku vastasi särisevällä
äänellä. Heti sen jälkeen kuului taas torven toitotuksia, miehen ja
naisen huutoja, ja muutamien minuutien kuluttua kuuli hän sieltä
niin iloisen mellakan, jotta olisi luullut suuren tanssiseurueen
pyörähtelevän petäjikössä.
Antti nosti taas kirveensä ja loksahutti puun kylkeen ajatellen että
siellä kai on liikkeessä joko Karhulan eli Lakson herrasjoukkoja, muka
metsästelemässä. Hän huokasi syvään ja ajatteli että: "meidän raukkain
raskaalla työllämme ja hiellämme pitää noita laiskoja elättämään ja
hankkimaan heille joutilaita päiviä ja ylellisyyttä, minkä edestä meitä
sitte sorretaan ja halveksitaan."
Mutta samassa ilmestyi petäjikön partaalle kirjava, joukko iloisia
metsästäjiä taluttaen suuria liehakoitsevia metsästyskoiriaan kaula
vyöhön kimitetystä rihmasta. Antti näki kirkasten torvien välkähtelevän
pilvien lomitse pilkistävän auringon valossa, sekä joukkoon kuuluvain,
joita oli kaksi miestä ja kaksi naista hartaasti nauraen keskustelevan.
Antti ei olisi tahtonut nähdä noita ihmisiä oman piirinsä lähelläkään.
Mutta ne suuntasivatkin kulkunsa siitä huolimatta suoraan torppaan päin.
Hän iski kirveensä tuimalla lyönnillä pölkkyyn, jonka päällä puita
pilkkoili, ja muutamalla hyppäyksellä, riensi sisään.
Pikku Elli oli saanut tuolin allensa ja noussut katselemaan akkunasta
ulos kun samassa huomasi "koreita" ihmisiä metsän laidalla sekä heidän
rinnoillaan kiiltäviä esineitä.
"Äiti, äiti, äiti, tule äiti tänne, voi voi, mitä nuo ovat, voi tule
äiti, kun on niin kauniita -- saanko minä nuo -- saanko äiti!" hän
liverteli.
Mutta äiti ei joutanut ompelultaan katsomaan mitä se Elli näki, eikä
pitänyt väliäkään, koska se usein näki sellaisiakin, joita ei aikaisen
maksanut vaivaa mennä katsomaan muulloin kuin sattui olemaan joutilassa.
Vaan kun Antti tuli sisään ja arveli että "tulleekohan nuo meille?" hän
heti jätti ompelunsa ja meni katsomaan.
Tuntui oikein iloiselta ajatellessa että jos ne vaan tulisivat,
Kyllähän niitä aina muita luonakävijöitä löytyy, mutta harvoin
tuollaisia parempia ihmisiä, Ei hän sentään Antille ilmaissut
ajatustaan, kun tiesi että tämä oli aivan toista mieltä.
Mutta siinä ne jo olivatkin ihan oven edessä, sisään pyrkimässä, Lakson
herrasväeksi Katri heidät tunsi. Siinä oli sukkeluuksia lasketteleva
Hjalmari-herra ja kartanon suora ja totisen näköinen pehtoori,
sekä Selma ja Agnes neidit, Hjalmarin sisaruksia, joiden sanottiin
ylioppilaaksi olevan hankkeissa.
Katri meni jo heitä vastaan työntämään ovea auki, jolloin metsästäjät
koirineen ja pyssyineen astuivat sisään. Katri niiasi jokaiselle
erikseen oikein polviaan notkistaen ja pyysi heitä istumaan.
Pikku Elli meni uunin loukkoon ja pistettyään molempain kättensä
etusormet suuhunsa, sieltä tulleita katsoa kurkisteli.
Antti sitävastoin istui mököttävän näköisenä perällä pöydän ääressä
tuskin ainoatakaan katsetta tulleihin luomatta.
Vieraat valittelivat ensin janoansa sekä kyselivät leikkiä lasketellen
että olisiko emännällä ehkä oikein hapanta kirnupiimää, joka olisi
erittäin hyvää janoa vastaan.
Katrilla kyllä oli sellaista mielijuomaa varastossa ja pian hän
sitä noutikin puhtaaksi pestyllä puuhaarikalla. Vieraat asettuivat
vastakkain kahden puolin perhepöytää nauttien kahvikuppeihin
kaatamaansa kirnupiimää. Piti olla näet kupitkin, kun ei kelvannut
vuoroitella haarikasta.
"Jos Komulaista haluttaisi, saisi meiltä uudistorpan maat, kun itse
vaan rakentaisi. Vaikka kuulutaan meiltä annettavan rakennusapuakin jos
itseltä ei riittäisi", otti vakavakatseinen pehtoori puheeksi, samalla
hörppien kirnupiimää.
"Ja itse saatte valita paikan mistä haluatte, kun vaan sieltä
Lehtiviidakon tienoilta!" Hjalmari herra lisäsi katsoen Anttia, joka
yhä tuijotteli pitkin nenävarttansa pöydän alle istuen ihan sanattomana.
"Tuhansia kiitoksia!" Katri sanoi oikein riemastuen sekä niiasi.
"Niin, pappa käski sanoa että jos haluatte, niin sopii käydä hänen
puheillansa", Agnes-neiti hymyillen lisäsi.
Katri kiitti ja niiasi.
"Hän pitää paljon tästä teidän miehestänne, kun kuuluu olevan parhaita
työntekijöitä", Selma neiti jatkoi.
Katri jälleen niiasi ja sanoi että: "kyllä se on aina työnsä
korjannut, eivätkä muut kutkaan ole moittineetkaan kuin tämä meidän
herrassöötinki."
"Niin no -- hänellä nyt ovat omat oikkunsa, ei semmoisista pidä ottaa
mitään itseensä", Hjalmari herra sanoi.
Ja sitte he alkoivat puhua polittamaan ruotsia, josta eivät Antti ja
Katri tajunneet niin tämän taivaallista. Väliin katsoivat Anttia ja
Katria silmiin sekä taas puhua pälpättivät nauraen ja virnistellen.
Väliin puhuivat yksitellen, mutta useimmin kaikki neljä suuta yht'aikaa.
Antista tuntui virkistävältä, samoin kuin kuivunut kasvullisuus tuntee
virkeän sateen jälkeen, kun jokukaan hänestä hyvää arveli. Jo nousi
jäykästä asennostaan, meni silittelemään pehtoorin lyhytkarvaista ja
pitkäkoipista koiraa, kysyen:
"Onko Moppe vai?"
"Ei ole kun Jaakko", pehtoori vastasi nauraen.
"Oikeinpa on ihmisen nimi", Katri ihmetteli.
"Mikäs nimi tällä on?" Antti vielä kysyi silitellen Hjalmari-herran
jalkain juuressa loikovaa matalajalkaista mustia.
"Nikki Mustonen", hän vastasi veitikkamaisesti hymyillen.
Metsästäjäseurue alkoi lähteä. Nyrpistelivät vielä neniään puhuen
ruotsiksi että huoneessa oli raskas ja ummehtunut ilma.
Selma neiti tahtoi kuitenkin vielä ihailla Elliä, joka yhä seisoi uunin
loukossa sormet suussa ja kasvot uunia päin. Hän otti sen syliinsä
ja alkoi kysellä nimeä, mutta kun ei saanut vastausta minkäänlaista,
niin laski jälleen lattiaan ihmetellen että "on se tuo lapsi suloinen
olento."
"Ei niitä noin kauniita usein näe", Agnes neiti vakuutti.
"Voi jos olisitte poikamiehiä niin pian rakastuisitte", Hjalmari herra
sanoi sukkelasti hymyillen.
Vakava katseinen pehtoorikin nauraa homotti suunsa täydeltä.
Siinä sitte kateltiin jokainen vuorollansa Katria ja Anttia sekä
poistuessa lasketeltiin sulavinta leikkiä.
"Näetkös nyt minkälaisen onnen Jumala meille lähetti. Nyt saamme sieltä
torpan paikan ja --" Katri puheli Antille seurueen mentyä, ollen niin
iloinen että milt'ei hypähdellyt siinä hänen edessään.
"Hm, -- niin no -- meneehän sitä hädissään jonnekin, mutta toista
olisi ollut Järventaustassa", Antti vastasi näyttäytyen vähän
huolettomammalta sekä yrittäen puuhaamaan saapastensa paikkailemisen
kanssa.
"Kuinka kummallinen sentään voit olla Antti. Sinä hymähtelet vaan
vaikka miten kävisi. Mitä sinulla nyt sitte on näitä vastaan, jotka
antautuvat niin alhaisiksi että tulevat tämmöiseen pahanpäiväiseen
pirttirämään, istuvat tuommoisen pöytäletuskan ääreen ja juovat
kirnupiimää niinkuin me itsekin --"
"Mutta eipäs kelvannut haarikasta vuorotella, kun piti olla oikein
kupit."
"Porsaat ne yhdestä kaukalosta imevätkin eivätkä ihmiset. Ja sitte
keskustelevat ja livertelevät meidän, tämmöisten alhaisten ihmisten
kanssa niinkuin olisimme heidän vertaisiansa."
"Ja niinkuin olemmekin heidän vertaisiansa. -- Mutta sinä saat nyt
voiton, Katri, sillä minä en tahdo riidellä kanssasi, koska emme ole
ennenkään riidelleet. Ja sitäpaitsi sinä olet minulle ollut aina hyvä
vaimo -- että."
Antti heitti jo leikiksikin niin että otti Katria vyötäisiltä ja nosti
korkealle kohoksi. Ellikin sitä temppua, kun ei ennen ollut nähnyt,
niin oudoksui, jotta parkaisi surkean itkun, luullen äidille pahaa
tehtävän.
Sitte vasta herkesi kun äiti lohdutteli, ettei isä tee pahaa ja isäkin
sitte otti hänet syliinsä samaa lohdutellen ja pyytäen suutelolta.
4.
Se oli tuossa kissaviikkojen tienoissa, jolloin päivän pituus ei ole
suuresti kukonaskelta edemmä, eli jolloin on yhdessä kaksi pimeää,
siinä välissä vaan pieni valon viipale.
Luntakin jo oli tullut, tuommoista nuorteata eli vähän niinkuin
rasvattua, että siinä reki luisti paraiten kuin se milloinkaan luistaa
voi.
Silloin Antti Komulainen tarkoin asiaa mietittyään eräänä aamupuhteena
valjasti raudikkonsa reen eteen ja läksi hurittamaan torpan kaupoille
Lakson kapteenin luo. Ei se juuri tuo kauppa ollut hänelle mieluista,
mutta mitäs sille, voi kun muiden kanssa ei kauppoihin, osunut päästä.
Murehtimisen oli hän jo sentään heittänyt muiden kovan kohtalon
alaisten huostaan, joten nyt kun raudikkonsa häntä kiidätti Laksoa
päin, hän siinä laulaa hyritteli virren värsyä:
"Sun haltuus rakas isäni,
Mä annan aina itseni,
Mun sielun ruumiin tavaran
Ne ota herra vastahan",
Hongistomäen kupeelta, noin neljänneksen matkan Laksosta, näki hän
kirkkaan tulen tuikkailevan satakunnan sylen matkalla. Siinä oli
suuremmoinen tervahauta.
"Hoh!" hän huudahti pysäyttäen raudikkonsa, kun ei ketään ihmistä
näkynyt liikkeessä.
"Kuka siellä?" kuului kysymys toisella puolella tervahaudan olevasta
lautaputkasta.
"Minä täällä olen, mutta jos viitsit vaivata itseäsi sieltä pesästäsi
vähän tänne, niin sulle jotain kerron", Antti vastasi.
Mies, musta kuin neekeri kömpi ulos putkasta sekä tassutteli hienossa
lumessa kuulumattomasti Anttia kohden. Haudan sivuuttaessaan kurkisti
hän josko juoksun alla oleva tervasammio jo olisi täyttymäisillään.
"Sinäkö se oletkin Komulainen?" Tervajukka kysäsi, kun oli tullut Antin
luo ja siinä ensiksi oli kahdenpuolin lausuttu hyväthuomenet.
"Minä se olen ja arvaapas, minne nyt olen menossa?"
"Torpan kaupoille tietääkseni? Vai olenko väärässä?"
"Ei, kyllä oikeassa olet. Mutta sano nyt Jukka hyvä, luonistaako näihin
kauppoihin ryhtyä?"
"Elä epäile yhtään, parempaa isäntää kuin meidän kapteeni et löydä niin
ihan mistään, vaikka etsisit lyhty kädessä ilmipäivällä."
"Hm -- erinomaisesti häntä kiität, mutta minä ajattelen hänestä samaa
kuin muistakin herroista."
Antti nyökäytti päätään ja liikutteli otsakurttujansa niin voimakkaasti
että Jukka itsekseen tuumasi: "on sillä venyvä päänahka."
"Sulia on liian paljo itsekkäitä ajatuksia herroista. Mutta saatpa
nähdä, ettet kauppaasi kadu, kun meille tulet."
Jukka heitti päätään vasemmalle sanoinsa vahvikkeeksi niin että Antti
jo pelkäsi pahinta.
"Niin no, koettaa pitää -- hei, menepäs nyt ystävä!" Antti lopuksi
sanoi ja samassa hotaisi raudikkoansa ohjaksien perillä, joten tämä
heti alkoi juosta lönkytellä.
Oli jo näköpäivä, kun Antti perille ehti. Raudikkonsa kytki hän
marhaminnasta suuren jyväaitan seinässä olevaan renkaaseen.
Vakava katseinen pehtoori oli juuri aamukahviansa hörppimässä, kun hän
samassa kurkistettuaan ulos akkunasta näki Antin laittelemassa heiniä
ja apetta raudikkonsa eteen.
Saatuaan nuo tavalliset tulotoimensa tehdyksi, läksi Antti
tiedustelemaan pehtoria, joka siinä tulikin ulos, ja jäi seisomaan
portaillensa, Antti nosti lakkiaan ja kumarsi, josta pehtori arvasi
että sillä on asiaa hänelle ja tuli luo.
Kättä pistettiin molemmin puolin.
"No, kait, se nyt on sitä talon kauppaa kun --" pehtori puhetta
alustaen sanoi vakavasti Anttia silmiin katsoen.
"Sitä varten kai minä tulin", Antti vastasi otsakurttujaan nostaen.
"Mutta luullakseni kapteeni on vielä nukkumassa, jos käymme tänne
sisään siksi aikaa kun --" pehtori sanoi työntäen kätensä housujen
taskuihin, sekä lähtien edellä astumaan.
Antti jappasi jälessä ja ajatteli että "mikä nukkumisen aika se nyt
enää on."