Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa.
Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka
ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän
keittämään teetä.
Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita
hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta
ylioppilasta, -- hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä
ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa
tähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli
kuollut surusta...
Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti
hän eteensä kirjoituspöydälle.
Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot
kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta -- ja mustain
silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen
elävänä niinkuin muinoin.
Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo,
näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli
tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja
huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli
joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin... Hän kaatoi teetä lasiin,
maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa -- ja
muisteli... Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä -- hän aivankuin eli
uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet -- eikö siitä
ollut iankaikkisuus?
Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja
istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa
kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön
flyygelin ääreen.
Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain
tavatonta, kapinallista. -- Chopinin surumarssi, iloisessa
perhejuhlassa!
Hän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo
omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä
kuvastui selittämättömän suuri suru -- niin kuin sadattuhannet ihmiset
olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla
jähmettynyt tuska...
Maksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna.
Ei hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän
muutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun
hän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, --
ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.
Eräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin
tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden. -- Tuttava esitti hänet tytölle -- ja he
keskustelivat koko illan.
Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän
rakasti -- ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...
Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen
luopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä
kivikovaksi -- Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen
voisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.
Ja kuitenkin hän toivoi.
Niin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia.
Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen -- ja taas hän epäili...
Mutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut
enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden -- ja äkkiä hän kuuli
oman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän,
tuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.
Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen,
painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään
oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:
-- Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt... Minä rakastan
sinua...
Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän
tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli
heidän ensimmäinen suutelonsa.
-- Minä olen jo kauan sinua rakastanut -- kuiskasi taas tyttö.
Maksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he
olivatkaan sinä iltana...
Mutta se olikin viimeinen ilta -- viimeinen onnellinen ilta hänen
elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti ja siinä
katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Ja
se oli heidän viimeinen suutelonsa...
Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä hänet vangittiin
seuraavana yönä.
Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun
hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie
vangittaisiin.
Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.
Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua
sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...
Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin -- sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen
kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne
hornan syvyyteen -- mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman
käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen.
Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt
näyt taas hänen silmiensä eteen.
* * * * *
Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...
On yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista -- joskus
vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa
kuuluvinaan tukehtunut itku...
Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana
kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon... Hän
näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän
tunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä
kuulusteluilla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen
rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi
inhottavassa aikeessaan...
Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä...
Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua
-- turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun
jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei
kuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...
Tulee iltapäivä, -- tulee ilta, -- tulee yö. Ja hänen hento,
hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa
kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja
vavahtelee, hän huutaa apua -- turhaan... Sokean lailla käsillään
hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä
sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy... avuton
kuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän istuu vuoteellaan,
tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen... Ja
tuollaista kestää niin kauan, kauan...
Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen
otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen
miehen hiipivän koppiin... kuulee oven narinan, hiipivät askeleet... ja
rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen
valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät... Hän
kirkasee -- ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon
takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö
Marien kimppuun... ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän
hätähuudon...
Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu
villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana
kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen,
aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa
muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä,
terävällä... Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii
käheästi, hän koettaa ajatella muuta -- turhaan. Hirvittävän elävänä
näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon
värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen
ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt
lintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia
yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa... Hän näkee
jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa
pimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän
kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean
taudin... Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa -- turhaan... Ja illalla
hän taas tuijottaa pimeyteen... ja odottaa...
Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti
järkensä... Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella
pakkopaita päällä... Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään...
heidän onnestaan... Se olisi ollut hirmuista... parempi, että hänen
muistonsa olisi kokonaan sammunut... Ja taas muisti Maksim tuon
ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko
hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu... Ehkä
hänkin...
Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi -- ennenkuin sammui iäksi hänen
silmäinsä loiste... Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät,
kylmenevät huulensa -- nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.
Marie... -- luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu --
vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi... Ja sitä
säestää viiltävän terävä hammasten kiristys... Hän kumartuu painaen
kasvot käsiinsä ja kärsii... kärsii...
Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen
huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä --
sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö... Hän oli katsahtanut
entisyyteen ja nähnyt liian paljon...
Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä... Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu,
hän voi vihdoinkin kostaa -- mutta Marie on poissa, hän ei palaja.
Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa -- tuon loistavan
katseen... joka lupasi niin paljon...
Mutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi...
Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella
kuului leikkivien lasten heleätä naurua... Hän tarttuu rintaansa
niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula... Hän tuijottaa hetken
kuin jähmettynyt... Sitten painaa kasvot käsiinsä -- hän tahtoisi
itkeä...
Mutta hän ei voi itkeä -- ei koskaan.
Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on kuin yöllä -- ja hänen
sielussaan on yö...