Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö...
Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys
peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.
Ei.
Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö... huvien, hekkuman ja
hurjuuksien hetki... Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta on
juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä
valomerenä... Ravintolat, varieteet, bordellit -- kaikki huvi- ja
juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja
lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna -- ja senkin ylitse
kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru...
Mutta he eivät tiedä...
Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat
siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain
äänten pitäisi heidät herättää...
Hekään eivät tiedä...
* * * * *
Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali
peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla
-- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä
leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja
käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin
lukemattomat salaperäiset tulet -- ja kaiken ylitse leviää hajuvesien
ja kukkien tuoksu...
Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia.
Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti
kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit;
frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta
ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni
keijukaiset... Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa -- ja
kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat
enemmän kuin sadat sanat. Ja valitun jouhiorkesterin sävelten seasta
kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa... He iloitsevat...
Sillä he eivät tiedä.
Mutta pimeydestä, joka ympäröi kaupunkia kuni sysimusta seinä, ilmestyy
kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita -- ja osa siirtyy
läheisen linnoituksen yläpuolelle... Aivankuin kauheat petolinnut,
jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan
ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelehtii laiskasti
valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään -- sillä
lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.
Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin
kuuluvan surinan -- mutta keliäpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.
Kaupunki iloitsee...
Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen
valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse...
Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää
kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, himmentäen sadat
sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia
perustuksia myöten -- kaikki ikkunat lentävät siruina sisään...
Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu
valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu
kuin joka puolelta aukeaisi maa... Juopuneet selviävät humalastaan,
bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, alastomat tanssijattaret
taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen... Sitten sammuvat
äkkiä koko kaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt
ilmaan... Jostakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia
tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.
Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen,
lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät
ihmiset välähdyksen sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin
koettavat he tarrautua johonkin. Mutta yhtämittaa leiskahtelee,
taukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit... Ja
aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet
lattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja
rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat
pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa
vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa... Ja eräs tavattoman
hieno nainen ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu
lintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan...
Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä -- ja tuli
lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä
kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen
sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten
lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto --
ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta... Ja
taas, taas leimahtaa... yhä lähempänä... lähempänä...
Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt -- punertavankeltaista
tulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä
taivasta kohden... Silloin järähtää maa, kauhistavalla leimahduksella
lennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista... Ja kun
heidän silmänsä taas siellä alkavat nähdä, on kirkko kadonnut... Sen
paikalla suitsuaa savuava tulivuori.
Sattuu jonkun sekunnin väliaika ja salissa kajahtaa kammottavana
kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot -- ylinnä yksinäinen kaamea
nauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla...
Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa,
seinät horjuvat ja ikkunista syöksähtää sisään jotain muodotonta
paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun...
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään -- vain muutamat
sekavasti käsittävät että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt...
Taas vavahtaa lattia ja seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä, ja
savun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja
-- ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva,
alaston naisruumis...
Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne:
kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat,
viinipullot, tuolit -- kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään
liekkiin -- joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta
kohden...
* * * * *
Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät
koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huutaneet
hurjaa kostonriemua nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset, mutta
se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa huumaustilassa,
kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat menettäneensä
järkensä -- luulivat että he katselevat hullun harhanäkyä.
Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki
-- siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri... Ja minkälainen
tulimeri. Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan,
aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten... Ja vieläkin siellä
räjähtelee -- vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta
kalpenee tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi. Silloin räjähti
heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet hätkähtivät
kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen. Leimahdukset
taukosivat alhaalla ja lentokoneet lähtivät kiitämään kuin paeten
merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät ne hetken erään
merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta jäälle.
Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.
Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.
Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun
menehtyneiltä... Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä
tuijottaa tulimerta...
Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen
meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien
kivirakennusten ukkosentapainen jylinä -- kaikki sekaantuu kaameaksi
pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua.
Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä
pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on
hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he
vaan tuijottavat... tuijottavat...
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:
-- Missä viipyy Maksim? Ja toinen toistaa kuin kaiku:
-- Niin, missä viipyy Maksim?
Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan
kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan
ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset --
siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä
hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.
Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin.
Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää
noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan
ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että
ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä
ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.
Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin
kammottavan suuremmoinen.
Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen
kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria vereen tahrautuneita
ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä
palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva
mustanpunainen savu peitti hehkuvan laavan lailla koko eteläpuolen,
häipyen mustana jättiläisvirtana kaukaiseen pimeyteen. Mutta
pohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta
näyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden sivulla
olevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja suuret lumiset metsät
muistuttivat kukkivia ruusukenttiä.
Hän on kylmästä miltei jäykistynyt, ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen
sekavana.
Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi
hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut -- hän on siis murhannut
miljoonia -- hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus
tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.
Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta -- hän kumartuu, kuuntelee
henkeä pidättäen...
-- Mitä, mitä? Ne huutavat...
Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien
hukkuvien huuto. Mutta se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim
vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän kuulee
miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi...
-- Äiti, äiti, äiti...
Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhtia
äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin -- ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää
kuuntelee, katsoo alas ja silloin hän jäykistyy liikkumattomaksi,
tuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa
ylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään -- eikä kone nouse enää
vähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo
hirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti
haavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten
peloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänen
silmänsä. Sieltä kuroittautuu häntä kohden lukemattomia käsiä, äitien
tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten
kyyneleisiä, syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa
värähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa
kammottava, pitkäveteinen huuto:
-- Murhaaja! Murhaaja!
Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi... Ja Maksimin aivoissa
pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän
valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään
vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan alkaa hänen rintansa
omituisesti hytkiä, ja kurkusta kuuluu omituista ääntä -- hän ei tiedä
onko se itkua vai naurua... Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin
ja kuulee kummallisen käheän honotuksen -- se muistuttaa taivaanvuohen
kaameata hörkätystä pimeänä syysyönä...
* * * * *
Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat
tulimerta... Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:
-- Missä se Maksim nyt viipyy?
Äänettömyys.
Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut -- koko avaruus leiskahtanut
tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana... Avara näköpiiri,
luminen meren jää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan
aavemaisen, sinisen kirkkaaksi -- tulimerikin kalpeni. Ja pitkän
tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys...
Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti
niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt -- ja laivan kannella odottavat
miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta...
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella
äänellä:
-- Siellä hän oli...
Ja toinen lisäsi hiljaa:
-- Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan
sisälsi.
Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:
-- Näin hän siis kuoli...?
-- Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kunniallinen kuolema. Yksikään
ihminen ei ole koskaan näin kuollut.
Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti
ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:
-- Sehän on kammottavaa... Oliko hän ihminen?
-- Mitä sinä sanot! -- huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi
ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin
orjaa -- ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin
maailmassa ja samoin hänen kuolemansa -- hän oli suuri loppuun asti.
Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan --
kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä
mieletöntä unta.
Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut -- se näytti entistä
kauheammalta...
Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää iäksi
heidän kotikaupunkinsa --.
-- Onko se mahdollista...? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit...?
Häviääkö todella kaikki...? Ja katsoessaan tuhaksi häviävää
kotikaupunkiaan kuvastui noilla nuorilla kalmankalpeilla kasvoilla
kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän iskenyt
kuolettavan haavan viimeisen omaisen rintaan ja nyt katselisi kun veri
valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin
rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa
lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään
värähti väsymys, masentava murhe ja kaipaus:
-- Ei meillä enää mitään ole... kaikki...
Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan
kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.
Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi tuon asian niin
tuskallisen selvänä. Heitä ei oltu hellitty tuossa kaupungissa: siellä
olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet
kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä -- siellä
olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää... Mutta sitä he
eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun
urheilukenttineen, siellä olisi moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman
uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana --
siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen lemmityn ja
kadottaneet sen. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki,
kaikki... Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja
jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä että he
itkevät.
Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan.
Mutta sitä he eivät huomanneet -- he tuijottavat vain palavaa
kotikaupunkia -- jota he eivät enää koskaan näe.