Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa
huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä
kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta
kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän
keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin -- ja istujain jättiläissuuret,
mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä
sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.
Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin
käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja
oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen
lopettaessaan seuraavasti:
Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen
sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt
elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko
maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet,
mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi -- emme _voi_ kärsiä! Nyt
täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista
elämää.
-- Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! -- huusi käsiään huitoen eräs
toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret
siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä
mieltä, että ministeri M------, viimeisen hirmu julistuksen isä, on
poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...
-- Mitä se hyödyttäisi, -- lausui eräs rauhallisella äänellä.
-- Hyödyttäisi, hyödyttäisi -- kiivastui nuorukainen. -- Yksi kaikkein
pahimpia sortajia olisi poissa, se peloittaisi toisia ja lamauttaisi
niiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme.
Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?
-- Ei, ei, ei! -- huusivat monet kiihkeästi.
-- Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, kuului äskeisen
kysyjän rauhallinen ääni -- Minusta pitäisi meidän joka asiassa
ensimmäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi -- olisiko siitä hyötyä
sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja
yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea
virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko
joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se
silloin toisiin vaikuttaisi?
-- Hyvä! hyvä!
-- Oikein puhuttu?
-- Kyllä se vaikuttaa toisiin! -- lisäsi toinen ja nousi seisomaan. --
Se ärsyttää -- ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.
-- Anna kuulua!
-- Selitä!
-- Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri
Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n
palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme siellä uusimpien koneiden
avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen
alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniittia... Kun sitten
palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta
on koolla -- silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki
lentää atoomeiksi.
Eräs lihava, lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.
-- Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, kun sinut siepataan sieltä
kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei
niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa... Sitäpaitsi
hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin -- emmekä me saa
surmata viattomia. Sitäpaitsi...
Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru. Kaikki katseet
suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä
ääniä:
-- Mitä sinä naurat?
-- Mitä tämä on?
-- Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?
-- Selitä...
Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla
muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen
mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä
kuvastui katkeruus ja harmi:
-- Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?
-- Minä en salli! -- huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja
sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin
taskustaan sammaltaen käheästi:
-- Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...
Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina
istuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta
Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.
-- Pistooli pois!
Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla
kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin
hypnotisoituna.
-- Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat...? -- kysyi tukehtuneella
äänellä lihava mies.
-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut
ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä
murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden
nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista... mutta nyt
on liian vakava aika tuollaiseen. -- Sitten hän lyhyesti osoitti
esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat
ehdotuksensa tehneet.
-- Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä
useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta
vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,
etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat
yhä useampiin ja...
Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:
-- On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa
olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja
pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin
uskovampi -- marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon
suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.
Kuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen
tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen
uhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.
-- Eipä taida olla sinullakaan.
-- Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan "rohkeista teoista", --
huomautti eräs ivallisesti. -- Kyllä se on eräs _toinen_, joka on
niistä aina _puhunut!_
-- No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...
-- Kyllä minulla on, -- lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,
tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.
Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia
silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui
purevasti:
-- Sepä hauskaa... että edes yhdellä on, -- ja kai se keino kuitenkin
on _varma_ -- et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin
hajoittamiseen...?
-- En!
Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän
kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin
tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:
-- En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
hävittää tämän kaupungin maan tasalle...
Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään
oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin
leijonan katseen sanotaan lumoavan...
-- Miten, onko se totta, mahdollista? -- kysyi vihdoin joku kuiskaten.
-- On -- minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen
sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin
valmis...
Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi -- ja siinä
samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän
otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä
hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:
-- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon
sementtilattiaan -- ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei
tätä kuusikerroksista rakennusta -- eikä lähitaloja...
Tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut
ihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja
äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.
Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:
-- Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...
-- Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden
menetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että
räjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon
sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin
pommilla.
Maksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa
lisäsi:
-- Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että
se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää
kaiken ympärillään.
Sama painostava äänettömyys.
-- Minkälainen on suunnitelmasi? -- kuului vihdoin omituisen kiihkeä,
soinnuton ääni.
-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?
-- Tahdomme! Tahdomme!
-- Onko se tarpeen...? -- kysyi joku epäröiden.
-- Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä
provokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule
petturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen
tiedän...
Maksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä
mykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.
-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi
eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,
että se olisi rakkaus -- suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi
ihmistä -- epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin
on vierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt
viha -- se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät
jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...
-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- kuului pöydän alapäästä kysyvä,
tukehtunut ääni.
Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin
sormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka
näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:
-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö
niin? Ja sinun veljesi, Nikolai...? Kai vielä muistat, että hänet
hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit
ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka
paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha,
joka minulle äsken näytit revolveria -- voitko löytää äitisi haudan...?
Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten
lausui entistä hitaammin:
-- Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa...
Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten
päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolonkalpeiksi; toisten silmissä
välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle
oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan
ja alkoi rajusti nyyhkyttää.
Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva
katse osui, hän hätkähti ikäänkuin häneen olisi sattunut terävä
puukonkärki; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun
hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen
tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina --
niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka
kädessä on kaikki... Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta
hengitystä, ja muutamat kiristelivät hampaitaan kuni haavoittuneet
tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja
raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet
haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi
Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:
-- Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi
saanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa.
Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen
meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt.
Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä
pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää
-- varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa
yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä
riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja
useita muita sangen rajusti, -- syytit pelkuriksi. Mutta et sinä
sentään koskaan petä tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei...?
Viimeisen lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä -- ja
sitten tapahtui jotain tavatonta...
Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja
sammalsi vapisevin äänin:
-- Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...
Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja
tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.
Maksim hymyili omituisesti puristaen hänen kättään ja hänen äänensä
värähti lämpimänä ja veljellisenä:
-- Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt
-- ja sinähän olet onneton.
Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja
kuiskasi katkonaisesti:
-- Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut
niin...
-- Veliparka, värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen
veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin...
Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni -- minun kadonnut veljeni,
jonka jälleen olen löytänyt...
Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan
kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa
poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...
-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! --
huudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita,
vakuuttavia ääniä.
-- Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron
miten minä olen ajatellut...
Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden
jälkeen:
-- Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti,
keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat
ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo
räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä -- tätä murroskautta
voimme me käyttää hyväksemme.
-- Miten...? kuului käheä kuiskaus.
-- Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun
toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana.
Hän on järjestänyt niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain
tahdomme -- ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta
lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä
pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.
Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä, ja sitten Aleksei
äkkiä huudahti kuin pelästyen:
-- Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta
räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää
räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...
Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja
maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin
näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:
-- Eivät ne osaa ampua...
Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahduksia:
-- Mitä sanot?
-- Selitä, millä sen estää...
-- Onko se totta?
-- Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään
nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun
ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä
pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri
tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi -- heti
hämärän tultua.
Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys
saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia.
Lopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa
pääkohdat.
-- Mutta mistä saadaan ilmailijoita? -- kuului taas levoton ääni.
Maksim vastasi tyynesti:
-- Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka
minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä
suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side -- he ovat valmiit
kaikkeen.
Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden
jälkeen kysyi Andrei käheästi:
-- Mutta... onko se mahdollista? -- Tuleeko se todella tapahtumaan...?
-- Jos te vain tahdotte?
Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä
voinut epäillä -- se oli siis totta.
Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet
uhkapeliä elämästä ja kuolemasta -- mutta useimmille tämä yö oli heidän
elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja
sitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia
suunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima.
Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla
innostuksella ja voimalla -- se liikutti ja huumasi kuin väkevä
viini...
Ja Maksim -- oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon?
-- kuvastui toverien katseissa. -- Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa:
kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt
Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei
mikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta,
ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla -- ja se
on hänen ansionsa...
Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:
-- Mutta Maksim, sellaisessa hukkuisi paljon viattomia... naisia,
lapsia, vanhuksia. Kyllä se olisi sentään kamalaa... Meidän täytyy
ajatella kaikkea inhimilliseltä kannalta ja sääliä viattomia...
Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja
hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät
ruoskaniskut.
-- Kyllähän meidän ohjeeksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli.
-- Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä
ja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi
-- ennenkuin ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana se on ammuttanut
kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia -- jotta
niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään... Ja pikkupojat on
ammuttu alas puista, niinkuin pienet linnut...
-- Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala
ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet
ajaa... että hekin...
-- Veljet -- keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla -- Meidän täytyy
heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi.
Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähän ennen, että
jättävät kaupungin, ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit... Mutta
uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat
tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen --
niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin
yhdistää meihin sama side.
Hän jatkoi edelleen:
-- Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme ainoa pyrkimys on
saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on
armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis:
hävitys, kurjuus ja kuolema, ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja
kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle... Kun
me näitä vastaan alkaisimme suurenmoisen taistelun puhtaan säälin
aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan
marttyyrikruunun -- mutta älkäämme silloin sekoittako siihen
väkivaltaa.
Tai jos otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekoittako
siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että otamme saman
kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema
valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.
Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi
mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialla näkyi raivosta säihkyviä silmiä,
puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...
-- Minä hyväksyn kaikki! -- huudahti Aleksei -- mitä siitä, vaikka
hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä
yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi onnellisempi,
inhimillisempi...
-- Ei! -- keskeytti Maksim jyrkästi. -- Ei tällä tavalla mitään
yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien
viattoman veren -- ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy
lyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit
vapaaksi -- niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat
tulevat vapisemaan kauhusta.
-- Toverit! Veljet! -- huudahti aivankuin huumautuneena eräs
synkännäköinen sotilaslääkäri. -- Maksim on antanut meille koston.
Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä
-- mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei
helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on
täytynyt voimattomana katsella omaistensa ja tuhansien viattomien
teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha
isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis
tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä -- minä olen kuitenkin
mies! Mitä tuntevat vanhukset -- lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen
voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia,
ettei sitä voi heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä
viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi -- jos
tietäisivät... Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut,
kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua
kohden tuntemattomista haudoistaan...
-- Ei veli -- älä minua kiitä! -- keskeytti Maksim värähtävin äänin
Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon
salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä -- hän tunsi että tämä oli
hänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt elämänsä
viimeiset vuodet. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä:
-- Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin...
Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli -- en olisi
voinut elää, ellen olisi ajatellut kostoa. Vähitellen huomasin
tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta
huomasin, että minäkin voin kostaa perinpohjaisemmin heidän, kaikkien
vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme,
meidän onnettomien koston... Eikä minua enää säälitä -- se tuli on
kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja veljet, se
polttaa _vieläkin_...
Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta, kuin olisi voimakas koura
tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen
kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma... Kukaan ei ollut kuullut Maksimin
puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa
vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan
päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen
valtaamana.
Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä
muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat
jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää,
haudantapaista huonetta, niinkuin he siellä kaukana etäisyydessä
näkisivät jonkun kauhean ja surullisen näyn. Eräs on peittänyt kasvonsa
aivankuin päästäkseen näkemästä...
Ei muista Maksimkaan missä on, ei näe tovereitaan. Hänen katseensa
tuijottaa sysimustaan, pohjatonta aukkoa muistuttavaan ullakkoon.
Siellä on hän näkevinään erään vanhan, kiduttavan näyn: hän on
kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle.
Siellä heiluu jotakin puunoksalla... Vaatteitako? Ei, vaan hänen
nuorempi veljensä... Ja yläpuolella leijailee laiskasti kylläinen
korppiparvi.
Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin
lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä
kaupunginosassa -- ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä,
miltei kauhealla tavalla.
Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja
hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen jättiläisten
hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut -- vaatien
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa
totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia,
rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä ne todellakin näyttivät uhriraukoilta,
jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.
Yhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni
vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja
unisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he
nopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni
tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa -- kuului vaan
puukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen
konetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit,
kiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja
pelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.