Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä
verestävin silmin -- niinkuin kuolemansairas eläin...
Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma
tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista
taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena... Kaikki
oli liian kamalaa ollakseen totta -- hänen täytyi siis uneksia...
Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana
maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni:
kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää
hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan -- aivankuin tulinen
jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee,
lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä...
Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli
aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä
kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.
Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa.
Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen -- vai onko todella
tullut maailman loppu?
Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet
levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko
tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti
tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat
juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla,
mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää... Vihdoin muisti
toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt
sitä tyhjänä huhuna... Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät
viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin
portinvartija siitä pitää huolen -- eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta
he tulivat...
Ja olisiko nyt sota?
Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän
luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää
toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa,
kasvot sinertävät ja pöhöttyneet... Silloin hän muisti mitä he olivat
viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat
maanneet tajuttomina myrkytyksestä...
* * * * *
Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja
nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan
kaupunkiin.
Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa
niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen
ja räjähdellen... Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi,
leimahtivat tuleen -- joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne
levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina
vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti
näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen
maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan
pakenevia ihmisiä... Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse
aurinko suurena, mustanpunaisena -- niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen
veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä
väsyneesti ummistunut...
Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä,
ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen
jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet
hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien
pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä
kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana,
tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia
kohden, jotka vielä olivat säästyneet... Suurin osa kaupunkia roihusi
jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa
läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät
pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti
taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä... Kaukana
itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja
läpitunkematon -- niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi
koko taivaanrannan...
Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta
jähmettyneinä -- niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta
äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen,
kuuntelivat... Oli tapahtunut jokin suuri muutos -- mutta mikä, sitä he
eivät voineet heti ymmärtää... Vasta hetken kuluttua käsittivät he
sekavilla aivoillaan, että -- _pommitus oli tauonnut_...
He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen
tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät,
tukehuttanut muut äänet -- mutta nyt kuului niin kauhean paljon.
Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn
pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien
kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan
kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään
kohinaan -- niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn
pauhuun...
Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista,
peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat
jättiläissuuret heinäsirkat... Kukkulan alapuolella oleva töyräs
muistutti kuhisevaa muurahaispesää -- ja nyt kuului sieltä epäselvästi
eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja
loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja... Pari kertaa kuului myös
jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa
lankkuaitaa päästäkseen puistoon -- mutta he eivät onnistuneet...
Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen... ja hänen
sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta
lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä... Vihdoin hänen kasvoilleen
ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas
niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut -- jotka hän tahtoi
kokonaan unohtaa...
... Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä... He rakastavat
toisiaan... Kuluu muutamia onnellisia vuosia -- heiliä on kaksi
pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema
vierailee kahdesti, kolmasti -- ja hän on yksin... Siitä on kulunut
niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle
samantekevää...
-- Kuule, kellot... vaikenevat, -- kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden
jälkeen.
Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan
lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki
hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle,
syttyvän -- kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin
liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen,
ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot
vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen -- tuntui ikäänkuin ne
olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen
vaipuessaan syvyyteen.
Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä
tuijottaa taakseen...
Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he
eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää,
ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman
surullista, toivotonta itkua -- mutta se ei ollut ihmisolentojen
itkua...
Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä
taivaanrantaa -- niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat
pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita... Tuo moniääninen
ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua
entistä tuskallisempana, kaameampana...
-- Mitä... mitä tuo oikein on? -- kuiskasi toinen vihdoin.
-- Olisivatko ne susia...?
-- Ei ei -- ei täällä enää susia ole...
Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla
äänellä...
-- Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden
kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan...?
Taas he kuuntelivat... Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa
ja huudahti hämmästyneenä:
-- Oo -- ahaa. Ne ovat koiria.
-- Eihän koirat ulvo... Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain
henkiä... Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä...
-- Ei henkiä -- vaan eläviä koiria... Se on kyllä kamalaa ja
salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten
tuhotöiden tähden... Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen
toimeenpanneet...?
-- Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne
voittajia.
Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi
hetken kuluttua itsekseen.
-- Ei, -- kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo
tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen
toimeenpanneet.
-- Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt _sotaa_ ja tuo
on _sodan ääni_. Minä huomaan nyt, että...
Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon
illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se
näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään... Sitten kuului
ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava
liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi -- aivankuin puhkeavan
tulivuoren kidasta... Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin
jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.
He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten -- ja
niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai
metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan...
Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät,
hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä -- ja tukkii
korvansa... Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän,
pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä
jääpuikkona... Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet
olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse -- ja he itkevät
siellä ikuisessa pimeydessä.