Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään
tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät
pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin
uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat
korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva
huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat
pian kaatuisivat maahan.
Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät
lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten
kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat
yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta -- äsken oli takana
räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja
sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko.
Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin... Hiki valui
virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja
kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä
tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian...
Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista
ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja
harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno,
hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu...
Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan -- se näytti loppuun
kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui
voimattomana ja silmät olivat himmenneet -- ja kylkiluut törröttivät
korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä
edestä -- ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu...
Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä -- ja
joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat
lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat
lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on
uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta
ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen,
kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin... Hevosraukan
ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava
ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa... Mutta se on jo monta kertaa
lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua
maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät -- ja
terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle...
Mutta selkä -- selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi
tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on
niin vaikea hengittää. -- Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä
äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi,
ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei
saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin
ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään -- ennen ei lyöty koskaan...
Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin
erilaista ja tuskallista.
Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta
kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.
Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske,
huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain
kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin
mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää,
kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää
ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota
tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä...
Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta
salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut
_ihmistä_. Se oli kiemurrellut, huutanut... Mitä nyt tulee...? Ja taas
ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa
väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen
polttavina syvälle kylkiin: _täytyy_ eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä
makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia,
salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat,
kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän
ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut
musertuvat... Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.
Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui
maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma
musteni... Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin
kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen.
Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen
kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen
rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän
muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena,
himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä
paukahdus...
Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää
rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen
auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti
kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa
repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen
kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta,
verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä
poljetaan... -- Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki
alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä -- ja hän jää
makaamaan siihen...
Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin
valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo
nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä
ne menevät ainoat auttajat... Se käsittää vaistomaisesti, että nyt
juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään...
Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa
päästäkseen ylös... Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona
maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin
rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii
kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen
usvaan...
Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti
kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu.
Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja
sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se
käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan...
Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän
lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus...
Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu
kuin kuluisi kuukausia -- eikä vaan apua...
Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja
toinen etujalka liikahtaa hervottomasti -- ei muuta. Aivankuin hämärän
lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa
tuntuu kirpeä haju... Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa.
Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua
-- ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin
palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan
tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis
kahtia... Eikä yksikään ihminen tule... Kun vain tulisi _ihminen_ --
silloin olisi hyvin...
Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat
sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella
hiekalla hervottomana -- ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun.
Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut,
peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä,
mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan,
kauan... Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu
etenevän -- ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se
ihmisten läsnäoloa.
Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu
vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta -- ei hirnunta, vaan
huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto... Valkea harja häilähtää viimeisen
kerran -- ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.
Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu
vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala
jymy, ikäänkuin maan uumenista...
Mutta apua ei tule...
Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan -- niin
vitkaan.
Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu
selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa
käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee
vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja
niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas...
Mitä -- missä tämä on ollut ennen...? Ei -- ei voi muistaa mitään...
Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen
joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa
kirkas, soliseva puro... _Hän_ tulee, suitset kainalossa... Leipäpala
kädessä... Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien
välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin
mikään maailmassa...
Kyllä hän nytkin tulee auttamaan.
Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina
lehtipuista ja laulurastas laulaa...
Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele,
selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua... Hän juo parhaillaan
kotihaan kirkkaasta purosta, -- juo niin ahnaasti, ettei jouda
hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee
niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen...