Kello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän
mustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August
vihdoinkin astui kotimaan kamaralle -- pitkän tuskallisen sotavankeuden
jälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin -- hän
saapuu _tänään kotiin_.
Mutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista
iloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten
poistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja
vihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi
ja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia
ympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman
syleily... Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti
alastomissa puissa -- niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti
itkien... Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen
hänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.
August ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone
oli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään
kaupungille.
Hänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen
mielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki
pitkät matkat ajattelematta mitään...
Vihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua,
jonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske -- aivankuin tulipalon
kajastus... Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin
metallisulatto ja valssilaitos.
Saapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva
valimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa
syöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja
miljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät
olennot näkymättömiin.
August tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla
työttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia
jännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee
valitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet,
loukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo
mielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku
mestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman
miehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat,
kalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa
huolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi
palavasti, että mestari ottaisi juuri hänet -- sillä kotona odottavat
pienet nälkäiset suut...
Äkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet
aukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu
nokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului
kummaa kalinaa -- aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.
Kulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi
yhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske,
ikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja
raivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi
pauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.
-- Mitä te teette täällä?
-- Konnat! Te vaanitte leipäämme.
-- Lyökää niitä kirottuja!
-- Kuolema lurjuksille!
-- Odota kun pistän sormeni silmääsi...
Yksityiset äänet hukkuivat taas korvia särkevään meteliin... -- Mustat
joukot vyöryivät sinne tänne sekavana kaaoksena, temmaten hänet
mukanaan ja niitä tulvi tehtaasta lakkaamatta... Ja yhtäkkiä huomaa
August olevansa työttömien seurassa -- ja heitä ympäröi musta,
kamalasti ulvova joukko... Se alkaa puristaa heitä joka puolelta
suunnattoman, hirveän renkaan tavoin...
August alkoi vavista kuin kammottavan painajaisunen vallassa; joka
puolella näkyy aavemaisia kasvoja silvottuine nenineen, puhkottuine
silmineen -- ja aivankuin kuoleman ja sodan sinipunaiset kukkaset
loistavat heidän arpensa kaarilamppujen kelmeässä valossa...
Hampaattomat ammottavat suut kirkuvat raivoisasti; ne, jotka eivät
voineet huutaa, kalistivat yhteen rautaisia raajojaan. August näki
niiden uhkaavasti heiluvan piiritettyjen päiden yläpuolella, heitä
kohti kurotettiin kiiltäviä piikkejä, jotka muistuttivat tuntemattomien
petojen kynsiä.
Raivokas joukko painoi joka puolelta peloittavalla voimalla, mutta
työttömät olivat tarrautuneet kiinni lähimpiin hyökkääjiin pidellen
heitä kilpenä edessään, eivätkä hyökkääjät ensin voineet mitään...
Mutta raivo kiihtyi, työttömiä iskettiin päähän rautakourilla, August
näki erään työntävän kaksihaaraisen piikkinsä pitelijän käsivarteen...
Ja lyöjä oli niin kamalan näköinen, että August alkoi yhä ankarammin
vavista -- hänellä ei ollut huulia ja hirvittävä suu paljaine
hammasrivineen näytti jäykistyneen ikuiseen irvistykseen...
Jo murtui puolustusketju, ja rähinä kiihtyi yhä kamalammaksi.
Puolustajien ja hyökkääjäin huudosta hän vihdoin alkoi ymmärtää, että
tässä nyt oli tehdas, johon oli rakennettu erityinen osasto vain
raajarikkoja varten. Amerikasta oli tilattu erityiset koneet, joita
yksikätiset, sormettomat, vieläpä jalattomat voivat hoitaa. Nyt, kun
vallitsi ankara työttömyys, tunkivat tuhannet työttömät terveet miehet
heidän työpaikkaansa raajarikkojen palkalla, ja kun muutamia oli jo
otettu, pelkäsivät onnettomat, että he saavat jäädä kuolemaan
nälkään... Sentähden heidän huudossaan kuvastui hurja raivo ja
epätoivo.
-- Kuolema pettureille!
-- Leivän varkaat!
-- Raajarikkojen leivän varastatte!
-- Tappakaa ne roistot!
August huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän
näki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista...
Eräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän
aaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla.
August näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä
poljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton
nälkäisen suden lailla hänen päälleen... Ei, ei...
August ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen
suusta... Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja... Mutta ne
koettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni
hämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu... iskee säälimättä ja
jokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan
miehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.
Nousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään
möläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua
käsivarressaan -- Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä
piikillään... ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä
pimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.
Viimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet
esiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen
olento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen
otteestaan... Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän
sylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen
turvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista,
kaatuvan...
August hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa
hänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu
uudelleen, häntä lyödään...
August katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa
miestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla -- turhaan. Iskuja
satelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee,
säkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä
rautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy
kuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja
hänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin
peräytyvät hänen ympärillään.
Sitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä
hän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu...
Näinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa
ympärilleen kuin varmistuakseen siitä. -- Niin, niin, minä tulen heti
ponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen
kerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti
leimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä
likaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän
käsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti
karjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.
-- Ooh -- konna, mitä haet?
-- Lyökää hänet kuoliaaksi.
-- Se on työttömien kätyri.
-- Tappakaa se!
Vain vaivoin eroitti August melusta nuo uhkaavat huudot ja hänen
sydämensä täyttyi ennen tuntemattomasta katkeruudesta ja vihasta.
Siksikö hän oli kärsinyt ja kestänyt kaikki sodan ja vankeuden vaivat
ja kärsimykset, että hänet tapetaan täällä kuin elukka ja vielä
solvataan... Hän tunsi koko olemuksensa jännittyvän hurjasta raivosta,
hän hyökkäsi hammasta purren eteenpäin...
Silloin ilmestyi hänen eteensä entistäkin kauheampi olento, hän
suuntaa tätä kohden valtaavan nyrkiniskun, mutta se sattuukin sen
rautanyrkkiin, ja se ojennetaan hänen eteensä tottuneen nyrkkeilijän
puolustusasennossa. August kohotti katseensa ja hänen täytyi uudestaan
purra hammastaan: tuon nenän alla ammotti kauhea aukko; ei hampaita, ei
huulia, ei kieltä... Ja tuo olento ojensi kätensä kuin tervehdykseen ja
katsahti Augustiin suurin, surullisin silmin. August hätkähti ja hänen
sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Mitä... kuka...? Onko se mahdollista?
Viime sanat hän kuiskasi ääneen, mutta toinen ei vastannut, nyökäytti
vain päätään -- ja katsahti taas tuolla omituisella katseellaan. Sitten
tarttui Augustin käteen ja lähti porttia kohden...
Irvistävä olento ja muutamat muut lähenivät villisti ulvoen ja
salaperäinen suojelija kohotti rautakouransa lyöntiin ja katsahti
ympärilleen. Eikä kukaan estänyt.
Tuosta uhkaavasta katseesta hän lopultakin huomasi, että siinä oli
hänen paras lapsuuden toverinsa -- "Lentävä hirvi."
Nopeasti astelivat he porttia kohden, olivat jo saapumaisillaan
kadulle, kun äkkiä ilmassa kajahti pahaenteinen komentava huuto.
He katsahtivat taakseen -- pihan perälle oli ilmestynyt rivi
santarmeja koteloihin kiinnitetyt mauserpistoolit tähtäysasennossa.
Raajarikkoisten joukosta kuului hurjia kirouksia, vihan ja tuskan
huutoja, kohosi heristäviä kauheita kummitusraajoja.
Joukko alkoi hajaantua ja tuossa punertavassa kajastuksessa näytti se
entistä hirveämmältä. August näki joukottain olentoja, joiden
teräsraajat eivät vähääkään muistuttaneet ihmisjäseniä, sillä ne oli
valmistettu yksityiskohtia myöten vain eri työaloja varten. Nuo jäsenet
olivat tehtaan omaisuutta...
Äkkiä viilsi ilmaa läpitunkeva, kimakka kiljaisu, sitä säesti
kauhistuttava vihan huuto ja nuo surkeat olennot alkoivat hyppien,
horjuillen ja kaatuillen paeta porttia kohden. Monet tulivat
poljetuiksi, mutta he yrittivät eteenpäin, ryömivät hitaasti kuin
suuret kankeat koppakuoriaiset. Siten räjähti läpitunkeva
mauserpistoolien yhteislaukaus, toinen, kolmas, ja välillä kuului
käheitä hätähuutoja...
Ystävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja
huudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset
retkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli "Lentävä hirvi."
Kolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen
Augustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.
-- Veli... veli, älä mene vielä, odota.
Tämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin
suuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän
ei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.
-- Meidän pitäisi puhua jotain... Veliraukka... älä mene vielä --
änkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän
painoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut
tuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:
-- Rakas... onneton... veliraukka...
Hänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta
takaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja
iloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä... Mutta eniten kuitenkin
hänen morsiamensa -- he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi
sota...
-- Miten voi vaimosi... kai te jo naimisissa olette?
Onneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella
kädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän
tunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa
ja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:
-- Onko hän kuollut?
Kieltävä päänpudistus.
-- Naimisissa...?
Onnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan
painon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet
vieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.
Augustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet:
Hän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin
toinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna,
onnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä
hetkellä vihaavansa kaikkia naisia...
August muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut
morsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei
voi olla -- aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän
murhenäytelmän edestä... Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu.
Silloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se
ainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee
toisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä -- nyt ei kukaan
tietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden
onnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta -- hän tietää vain, että
rakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa... Ja kaikki täytyy kestää
äänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa... Sentähden
tuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja
epätoivo...
Hän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän
lähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen
kanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään.
August tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen --
sama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin
käteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle
sivukadulle...
August lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes
osoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä
puolijuoksua -- aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.
Yhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri
ollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan
tavata häntä eikä ketään... Tietysti hän, joka kerran _oli elänyt_,
tunsi katkerasti, että kurja olotila _ei ollut elämää_, että hän oli
ikäänkuin elävältä kuollut... Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni
sairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan
kuoleman lähestyvän... Juuri niin hän nyt menee tuolla...
Hän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa.
Ja kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi
hän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka
häipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan
hänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä
hänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja
yksinäisenä johonkin pimeään loukkoon -- odottamaan sitä viimeistä...
Niin, hän ei enää näkisi "Lentävää hirveä" -- ei elävänä eikä
kuolleena...
* * * * *
August seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi
entistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän
kauhistuttavimman onkalon.
Laukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja,
muutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja
raajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat
hänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin
heikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa
kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet
vilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman
katkeruutta tai vihaa -- voimatonta, mutta sammumatonta vihaa...
Augustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran
on ollut terve, nuori, voimakas -- hekin ovat silmät onnesta ja ilosta
loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet,
rakastaneet... Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä
kuolleet... Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä,
ei heille itselleen ole mitään merkitystä.