-- Isä tulee! Isä tulee!
Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat
ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita
ihania sanoja.
Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja;
silmät loistivat, jalat liikkuivat -- he olisivat tahtoneet juosta
ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt...
Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, -- sillä isähän tulee!
Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi -- ottaen nuotin eräästä
kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti
marssia ympäri huonetta.
Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo
heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän
huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää
-- hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo
viisivuotias lapsi!
Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli
sairaana, eikä ollut ruokaa. -- Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin
tunsi itsensä terveeksi! Sillä _hän_ tulee kuitenkin vielä kotiin!
Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja
he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut... Voi, miten
paljon lapsetkin olivat itkeneet -- hän oli kärsinyt niin kauheasti,
että luuli kuolevansa... Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli
tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki
hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen
nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin
istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat
näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala!
Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se
onkin vain ihanaa unta?
Ei -- piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja
vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa -- he saattavat saapua
jo piankin...
-- Tuleeko isä jo pian? -- kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.
Äiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:
-- Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!
-- Mutta jos isä olisikin haavoittunut? -- kysyi vanhimmasta toinen,
14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.
-- Ei -- kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, -- vastasi äiti
huolettomasti. -- Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä
saanut kirjeitä perille!
Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja
kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.
Eteisestä kuului kolinaa, askeleita...
-- Isä tulee! -- kuului pienokaisen suusta -- ja nyt hänenkin äänensä
vapisi ilosta.
Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen -- ja äiti koskettaa
vaistomaisesti kädellään rintaansa... hänen sydämensä lyö niin, että
miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä
tyynin -- mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.
Ovi aukenee...
Kuolemanhiljaisuus.
-- Mitä, mitä...? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa.
Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan
nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.
Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei
jaksaisi peremmälle... Hän kantaa jotain.
Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen
sydäntään kauhealla voimalla -- tai näkeekö hän väärin...? Ei --
lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun
vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä,
epämääräistä...
Oin! Jumala, Jumala! -- huone hämärtyy, pimenee, hän on
kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen
hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön
pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan
kätösen omassaan...
Hän alkaa taas nähdä.
Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka
oli hieno ja sysimusta, -- hän oli aina pitänyt siitä niin paljon... Ja
nyt.
Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain
surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot,
harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä
luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon
silmäaukoista.
-- Jumalani, jumalani...
-- Oih! Se on sittenkin hän. -- Ja minä...!
Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi --
niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa
-- ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy
aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin
miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, -- huulet vain
vavahtelevat... Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat
esimerkkiä.
Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree
hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan... Hänen
hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät...
Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla
silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään
tapahtuu.
* * * * *
Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan
hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle
kaikki on yhdentekevää.
Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan
ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.
Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä
sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.
Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi
tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset
nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan -- hän oli uudestaan
tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa
poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä
taistelussa isä oli jalkansa menettänyt...
Raajarikko vavahti -- pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan
rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja
hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan,
hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:
-- Jaha... että missä taistelussa...? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen
tietää?
-- Minä pyydän sitä, isä, -- lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen
kasvoilleen lennähti jotain levotonta.
Ja raajarikko alkoi kertoa.
-- Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista
hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko
vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella,
lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen
kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman
sivustan joukkojen selkäpuolelle.
Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä
50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston
menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt
vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana
päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.
No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten.
Aamulla se loppui -- ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja
uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin
perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime
levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.
Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme.
Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat,
kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni
puoleen.
Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on
kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka
miten!
Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme
olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki,
eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa
tilassa olimme sinä yönä.
Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat,
mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt
moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen -- ja illaksi
määrättiin taas hyökkäys.
Ilta tuli, me hyökkäsimme -- ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli
armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään
piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui
loppumattomalta kidutukselta -- koko yön värisimme vilusta niin että
hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.
Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa
olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi.
Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan
edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei
sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa,
heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa
edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän
ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja
velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.
Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän
repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen
piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan
reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän
kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin
vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet
kiukkuiset madot. -- Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana
se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan -- tällaisessa
tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.
Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät
he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden -- ensin täytyy saada
jotain syötävää!
Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään,
selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme
raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn -- kun isänmaan etu
vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.
Ilmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta
se ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että
päällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.
-- Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! -- karjui
eversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit
neuvotteluun.
Me emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja
me kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta.
Kun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he
rauhallisen näköisinä -- puhumatta mitään.
Eräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse
metsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä
pistoolinlaukaus.
Ja aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria
astelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut -- ja heidän jälessään
kaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat,
lepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä,
josta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.
Me emme saaneet mitään tietoa koko iltana -- ja meidän levottomuutemme
lisääntyi yhä.
-- Mitähän ne oikein aikoivat? Miksi hän oli ampunut itsensä?
Ja koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja
tähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat
värisseet vilusta... Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi,
niin että oli vaikea liikkua.
Oi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet
vilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten;
toisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla
miten tahansa, vaikka hirsipuuhun, -- kun vaan olisi päässyt siitä
kauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan
reunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.
Kaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä
hyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. -- Monet
miesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä
juoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat.
Kuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia
eteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi.
Se pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä
everstin uhkaava karjaisu:
-- Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin
kuluttua! Ymmärrättekö?
Kukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia
rykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin
ylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. -- Ja minun
rintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare...
-- Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken
viimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen
minä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon
päällikkö ja teidän täytyy totella.
Kuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä
juoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat
alkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla;
kuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:
-- Teidän ylhäisyytenne... emme voi...
-- Olemme paleltuneet...
-- Emme jaksa...
-- Koko ruumis on jäykkä...
-- Jalkani jäätyneet...
-- Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. -- Te kapinoitte
vieläkin. Hyvä on!
Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti
kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme
noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa
polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä -- valmiina
lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!
Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli
kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään
olimme nähneet heidän syövän...
Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä -- kaikki oli epäselvää,
kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta
kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren -- ja toiset tekivät
samoin... tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.
Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa --
aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat
kiivetä ylös ikkunaruutua -- ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa
jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut,
kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!
Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta
vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain
juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan,
vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:
-- Jalkani ovat aivan jäykät -- ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!
Eversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:
-- Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!
Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa
everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:
-- Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun _kunniasi_ sen vaatii!
Vaikkei se vaadi hyökkäykseen _vihollista_ vastaan!
Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman
edessä on nääntyneenä kaatunut tielle -- ja odottaa kuoliniskua...
-- Kaks! -- kärähti everstin kummallinen ääni.
Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme
kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän
rakasti pienokaisiaan yli kaiken... Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö.
Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin
vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha,
kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina -- niinkuin nälkäinen
koiraparvi olisi murissut... Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan --
ja murinamme taukosi...
-- Kolme! -- kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten
kajahti mauserpistoolin terävä laukaus...
Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja
pörröinen pää paljastui -- niinkuin kuoleva olisi kumartanut
paljastetuin päin noutajalleen... Ja minä muistin hänen kalpeat,
odottavat pienokaisensa...
-- Nyt eteenpäin! Mars! -- huusi eversti kaikin voimin, kohottaen
uudestaan pistoolinsa meitä kohden.
Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille
tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa
edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana
jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa
horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.
-- Nopeammin! -- kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme
ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin
juopuneen.
Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema
tulisi antamaan viimeisen vapahduksen...
Vihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta
laukaustakaan.
Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät
saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin,
joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne...
Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui
vihlovasti kiljahtaen maahan.
Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa
okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen,
mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen
kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui
maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet
parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti
kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden... Ja minä
kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:
-- Älkää juosko, ne ampuvat...!
-- Älkää ampuko! Älkää juosko.
-- Olemme omia miehiä... -- Omia, omia.
Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin
inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.
Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa -- niinkuin suuri viikate olisi
hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki... Se sattui
minunkin nilkkaani -- kaaduin...
Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin
voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli;
silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin
uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä -- useat kuulat
miltei murskasivat sen...
Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.
Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä...
Koko päivän viruin siellä -- en tiedä miten se päivä kului. Mutta
illalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja
toiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen,
ettei tarvinnut nähdä omia upseereita... Tuntui siltä kuin kuolisin
vihasta...