Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta -- olivatko he todella
matkalla kotiin...?
Se oli totta -- vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta,
odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta --
koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.
Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin,
jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja,
raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan
paikaltaan -- mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä
toivoa...
Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan
hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle
kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo
tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka
puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia
ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat
kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä
toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat
he haudasta karanneita vainajia. -- Arnold ei saanut moneen päivään
silmistään tuota näkyä.
Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret
taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti
vieraita ihmisiä, vieraita kieliä...
Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä
ihmisiä... Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon
nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä
lähteen... Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta...
Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui
eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi.
Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää
vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos -- ei ajuria. No telefooni.
Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti
kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela"
nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä...
Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen,
edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu...
Jospa ilmoittaisin puhelimella...? Ei -- minä yllätän hänet. Hän
tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.
Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän
sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja
sitten matkaan.
-- Vhiu -- vhiuu... -- suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan
jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen
heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet
kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt
katkelma lintujen laulusta... Hän tuntee jännityksen ja huumaavan
riemun täyttävän sielunsa.
-- Virta... punainen silta -- suora kuusikuja oikealle -- toistelee
Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta... Ja hevonen kiitää
kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.
Jo näkyy silta, kuja... Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä -- pikku
Marcella raukka... Nyt lähenee sinua onni -- kärsimysten jälkeen...
Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen,
pyyhkäsi hikisiä kasvojaan -- ja sitten sisään.
Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika... Arnoldin sydän alkaa
hurjasti lyödä -- Marcellan silmät... suu... Hänen silmänsä sumenevat
kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan
syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:
-- Pienokaiseni... poikani...
Poika alkaa hurjasti huutaa... ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo
Marcelia... Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu
vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa
olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin...
Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen
ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen -- ikäänkuin olisi nähnyt
pöyristyttävän aaveen... Vihdoin kysyi hän katkonaisesti,
tolkuttomasti:
-- Mitä... mitä, Marcella...?
-- Mitä tämä on... Marcella...? -- kuului taas kuin kaiku. Ja sitten
kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:
-- Sinä elät...
-- Niin, minä elän...
Äänettömyys...
-- Niin, minä elän, -- kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni -- eikä
syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla...
Mutta Arnold ei voi, _ei tahdo_ uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten
kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:
-- Ei, ei... Eihän voi...?
Mutta nainen ei vastaa -- hän ei kiellä eikä myönnä... Arnoldin
aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen
ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä,
tukehuttaa, murskaa... Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean,
tukehtuneen äänensä.
-- Ei... minun... poikani...
Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän
huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja
katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän
tuskallisesti:
-- Voi Arnold... armoa... armoa...
Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: --
ilmoitettiin -- sinä kuollut... Ja Kaarlo... oli niin hyvä... ystävä...
auttoi minua ja...
Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista.
Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni
inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:
-- Voi minua... voi, voi... Minä kuolen... kuolen...
Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo
ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt...
-- ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää,
tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut... Hänen hampaansa kirskahtivat
yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat...
Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi
pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi
sääliä pienokaista kohtaan... Hän astui pari askelta nostaakseen
Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän
näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.
Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla.
Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen,
murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska
kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily...
Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu...
-- Armoa... armoa... Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun
eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä
pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset...
Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä -- vasta puiston ulkoreunalla hän
pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle...
Hän kohotti vaistomaisesti päätään -- aivan läheltä kuului satakielen
laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona.
Hän unohti hetkeksi kaiken -- katsahti ympärilleen kuin lumottuna,
nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä...
Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto
loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla
seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona
jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia
omenapuita -- muistuttaen valkopukuisia naisia... -- Naisia... Oooh --
taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja
luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta... Koko
maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä
puhtaaksi pestä. Siis pois, pois...
Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan
asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun
kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt -- tuntui
aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana,
kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä
mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta
purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä.
Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa
otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin
sekavalta ja kauhealta -- sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi,
ja kärsi siitä, kärsi...
Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle
selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas
sähkölamppu.
Niin -- hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän
sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää
enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli
kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan
onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki,
vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen
rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa,
jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli
kaiken -- kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli
kuolleeksi.
Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen
turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet
jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei
löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: _niin pian_.
Tuo _kävelevä pienokainen_ oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä
sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli
lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan
sanat, katseet -- ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan
kanssa, sellaisten hetkien jälkeen... Hän ähkyy tuskasta, hänen
mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne
kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky
tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.
Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman
kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään
valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa
polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni,
jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:
-- Marcella... miten voit olla toisen kanssa, heti... samoin...? Etkö
tuntenut, miten poljit minut lokaan... hylkäsit...
Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen,
metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen -- ja hän huokasi
raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan -- nyt kun se täytyi
jättää.
Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan
sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt
saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut... Mitä
merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi
tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh -- entä jos vielä
kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä... Marcella tahtoisi näyttää
puroa... he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa
pienokaista keskellään... Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:
-- Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?
-- Itää... itää... -- jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla
äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman
kultaan.
Ja häntä ei kukaan odottanutkaan -- häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka
vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja.
toinen on jo...
-- Ooh. Marcella!
Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin
hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan
hänen kuolemaansa...
Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi
pistoolikotelonsa... Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja
hänen huulensa sopersivat äänettömästi:
-- Marcella... olen niin yksin...