Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän
vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli
vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä -- _ei vieläkään
tietoa_.
Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen
puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän
kestänyt -- mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän
olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas
ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä _huomenna_...?
Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista
kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta
surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä,
toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon,
jonka omistaja oli sodassa upseerina.
Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta -- ja
vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.
Onko hän kuollut? -- Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa,
nälässä...? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei...
Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän
oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat
ja kalvavat raskaat raudat -- aina muistuttavat olemassaolostaan
kaamealla kolinallaan...
Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista
kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana
teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti
kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai
Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän
koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei
huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän
huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin
terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.
Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä
ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina
varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti,
etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella,
miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä
ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien
kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.
-- Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä
kirjeensaajaa? -- kysyi hän lopuksi. -- Mutta sensijaan on pidätetty
paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja
lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta,
luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun
pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa...
Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä
suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa
hänet -- silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi...
* * * * *
Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta.
Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan
edestakaisin, edestakaisin -- kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan
lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut
kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen
epätasaiseksi -- niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.
Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut
nukkua -- kuunteli vain noita askeleita -- jotka tuntuivat muuttuvan
yhä väsyneemmiksi.
Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen
kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella -- ei
mitään!
Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen --
ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä
oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti -- ei
vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään
saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.
Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin
tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan
vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan...
Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta
lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään,
sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:
-- Hän on kuollut... kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva
ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta... Hän
ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen
vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold
tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes
taistelurintamassa.
-- Mitä... mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.
-- Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme
viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei
silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.
-- Jumalani... se on totta! -- kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.
Miten voisin teitä kiittää -- hän _elää!_
-- Älkää minua kiittäkö, hyvä... rakas ystävä. Olen ollut levoton
teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta
kun te ette...
-- Niin, antakaa anteeksi... Nyt tiedän, että teille voin puhua
kaikesta -- pienimmistäkin...
-- Oi tehkää niin...
Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan
lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän
tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä -- tunsi, että he tukivat
toisiansa, kuni veli ja sisar...
Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain
musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli
pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.
Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen
synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold
tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät
alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja
silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin
surullisesti -- niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen,
hyljätty olento.
Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana...
Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista,
joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain
vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään
ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä
hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan,
heidän pienokaistaan... Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen
rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna
nyyhkytyksenä... Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa
ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa
hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan
pakahtumaisillaan...
Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä
naisrintaa vastaan -- ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen;
sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:
-- Oi älkää... lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia -- emmekö ole
myöskin ystäviä... Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin
minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi...
-- Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen...
-- Oi älkää puhuko -- Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana
vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. -- Lupaatteko, ettette
enää näin yksin sure, että puhutte, että...
Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin
äänin:
-- Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä
minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen
ystävän... Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.
Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin,
vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui
kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin
että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne
valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen
tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla -- niin ettei
tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut
omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.
-- Minäkin tahdon kaikessa olla... niinkuin te tahdotte... Jos te vain
luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut
onnelliseksi -- niin onnelliseksi...
Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien
vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä -- tunteen,
jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän
suutelevan itseänsä -- toisin kuin silloin kerran...
Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan... Entäpä, jos joku toinen
mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan -- niinkuin hän nyt tekee.
Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi... Mutta samassa
sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin
kenenkään toisen miehen kanssa... Kuinka hän itse siis voisi olla --
miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?
Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi
jonnekin kauas... Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi
herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti
Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.
-- Mitä minä... mitä nyt... tein...? Nyt voitte käsittää minut vallan
väärin... minä...
-- Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen
hänen käsiinsä. -- Minä en käsitä väärin...
-- Mutta kun minä noin...
-- Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää
miestänne, vaan...
-- Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, -- huudahti nainen kiitollisena ja
hänen silmissään kiilsivät kyyneleet... Jospa vain käsittäisitte, miltä
naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon
ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja
avuttomaksi -- ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin
kaikki on lopussa... Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin
voimakkaaseen, sellaiseen kuin te -- olla heikko...
-- Niin, rakas ystävä... minä ymmärrän...
-- Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, -- sopersi nainen
tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää -- nähdä häntä, jos
olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään
käsitä...
-- Minä sanon teille vielä toisen syyn -- puhui Arnold hiljaa...
Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on
lähentänyt meitä -- opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me
olemme nuoria.
Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli
tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.
-- On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.
Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi
hiljaa, värähtäen:
-- Että... minä rakastan teitä...
Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti
kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän
äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:
-- Sehän olisi onnettomuus... Mutta rakas ystävä... eihän se voi olla
mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.
Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki
muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.
Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen
karmeasti:
-- No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin
sudenkuoppaan...?
-- Mitä... mitä te puhutte...? -- huudahti nainen kalveten. -- Kuinka
te voitte puhua noin kamalia...? Tuollaisesta asiasta...?
-- Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron... Kun ette enää
häntä rakasta...?
-- Tietysti rakastan, -- huudahti nainen punastuen.
-- Siinäpä se on -- rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus
onkaan -- nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne
rakastatte... Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin
mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu,
ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan -- jäättekö
silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?
-- Kyliä minun täytyisi mennä, -- kuiskasi nainen tuskallisen
hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.
-- Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta...
Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne -- ja
se on hyvä...
-- Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, -- puhui nainen hiljaa,
lievästi moittien.
-- Se on toinen asia, mitä minä... Minä olen ajatellut asiaa vain
teidän kannaltanne... Tahtoisin, että olisitte onnellinen.
-- Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne... on... -- Hän
vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:
-- Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.
Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät
toisiaan entistä paremmin...