III.

Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän

vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli

vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä -- _ei vieläkään

tietoa_.

Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen

puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän

kestänyt -- mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän

olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas

ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä _huomenna_...?

Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista

kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta

surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä,

toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon,

jonka omistaja oli sodassa upseerina.

Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta -- ja

vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.

Onko hän kuollut? -- Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa,

nälässä...? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei...

Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän

oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat

ja kalvavat raskaat raudat -- aina muistuttavat olemassaolostaan

kaamealla kolinallaan...

Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista

kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana

teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti

kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai

Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän

koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei

huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän

huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin

terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.

Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä

ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina

varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti,

etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella,

miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä

ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien

kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.

-- Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä

kirjeensaajaa? -- kysyi hän lopuksi. -- Mutta sensijaan on pidätetty

paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja

lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta,

luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun

pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa...

Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä

suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa

hänet -- silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi...

* * * * *

Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta.

Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan

edestakaisin, edestakaisin -- kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan

lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut

kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen

epätasaiseksi -- niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.

Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut

nukkua -- kuunteli vain noita askeleita -- jotka tuntuivat muuttuvan

yhä väsyneemmiksi.

Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen

kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella -- ei

mitään!

Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen --

ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä

oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti -- ei

vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään

saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.

Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin

tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan

vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan...

Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta

lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään,

sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:

-- Hän on kuollut... kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva

ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta... Hän

ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen

vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold

tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes

taistelurintamassa.

-- Mitä... mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.

-- Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme

viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei

silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.

-- Jumalani... se on totta! -- kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.

Miten voisin teitä kiittää -- hän _elää!_

-- Älkää minua kiittäkö, hyvä... rakas ystävä. Olen ollut levoton

teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta

kun te ette...

-- Niin, antakaa anteeksi... Nyt tiedän, että teille voin puhua

kaikesta -- pienimmistäkin...

-- Oi tehkää niin...

Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan

lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän

tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä -- tunsi, että he tukivat

toisiansa, kuni veli ja sisar...

Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain

musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli

pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.

Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen

synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold

tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät

alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja

silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin

surullisesti -- niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen,

hyljätty olento.

Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana...

Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista,

joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain

vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään

ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä

hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan,

heidän pienokaistaan... Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen

rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna

nyyhkytyksenä... Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa

ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa

hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan

pakahtumaisillaan...

Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä

naisrintaa vastaan -- ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen;

sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:

-- Oi älkää... lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia -- emmekö ole

myöskin ystäviä... Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin

minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi...

-- Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen...

-- Oi älkää puhuko -- Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana

vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. -- Lupaatteko, ettette

enää näin yksin sure, että puhutte, että...

Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin

äänin:

-- Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä

minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen

ystävän... Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.

Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin,

vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui

kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin

että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne

valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen

tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla -- niin ettei

tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut

omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.

-- Minäkin tahdon kaikessa olla... niinkuin te tahdotte... Jos te vain

luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut

onnelliseksi -- niin onnelliseksi...

Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien

vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä -- tunteen,

jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän

suutelevan itseänsä -- toisin kuin silloin kerran...

Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan... Entäpä, jos joku toinen

mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan -- niinkuin hän nyt tekee.

Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi... Mutta samassa

sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin

kenenkään toisen miehen kanssa... Kuinka hän itse siis voisi olla --

miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?

Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi

jonnekin kauas... Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi

herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti

Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.

-- Mitä minä... mitä nyt... tein...? Nyt voitte käsittää minut vallan

väärin... minä...

-- Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen

hänen käsiinsä. -- Minä en käsitä väärin...

-- Mutta kun minä noin...

-- Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää

miestänne, vaan...

-- Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, -- huudahti nainen kiitollisena ja

hänen silmissään kiilsivät kyyneleet... Jospa vain käsittäisitte, miltä

naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon

ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja

avuttomaksi -- ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin

kaikki on lopussa... Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin

voimakkaaseen, sellaiseen kuin te -- olla heikko...

-- Niin, rakas ystävä... minä ymmärrän...

-- Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, -- sopersi nainen

tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää -- nähdä häntä, jos

olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään

käsitä...

-- Minä sanon teille vielä toisen syyn -- puhui Arnold hiljaa...

Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on

lähentänyt meitä -- opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me

olemme nuoria.

Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli

tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.

-- On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.

Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi

hiljaa, värähtäen:

-- Että... minä rakastan teitä...

Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti

kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän

äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:

-- Sehän olisi onnettomuus... Mutta rakas ystävä... eihän se voi olla

mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.

Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki

muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.

Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen

karmeasti:

-- No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin

sudenkuoppaan...?

-- Mitä... mitä te puhutte...? -- huudahti nainen kalveten. -- Kuinka

te voitte puhua noin kamalia...? Tuollaisesta asiasta...?

-- Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron... Kun ette enää

häntä rakasta...?

-- Tietysti rakastan, -- huudahti nainen punastuen.

-- Siinäpä se on -- rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus

onkaan -- nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne

rakastatte... Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin

mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu,

ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan -- jäättekö

silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?

-- Kyliä minun täytyisi mennä, -- kuiskasi nainen tuskallisen

hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.

-- Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta...

Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne -- ja

se on hyvä...

-- Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, -- puhui nainen hiljaa,

lievästi moittien.

-- Se on toinen asia, mitä minä... Minä olen ajatellut asiaa vain

teidän kannaltanne... Tahtoisin, että olisitte onnellinen.

-- Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne... on... -- Hän

vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:

-- Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.

Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät

toisiaan entistä paremmin...

Inferno: Novelleja · 第 8 / 17 题