Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt
vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä
puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia
äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin
vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn...
Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa
vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa
ylitse.
Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo
onnellinen uutinen -- se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin
vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä
suurempaa levottomuutta.
Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km
suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran -- ja
meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä -- mutta
samassa alkoi kamala näytelmä...
Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin
kilometrin päässä edessäpäin. Toinen -- kolmas, neljäs... Sitten
jyrähti kaukana takanapäin... taas edessä -- jyrähdykset tihenevät...
Ja kaikki pommit putosivat saarelle... Arnold tarttui päähänsä kuin
huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.
-- Nyt käsitän kaikki... Vihollinen asetti ansan... ja ylipäällikkö vei
meidät siihen...
-- Mitä tarkoitat...?
-- Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana
viimeisen suon yli mentäessä... Mutta kun miltei koko armeijan tykistö
on täällä... niin...
Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi
änkyttäen tukehtuneesti:
-- Sehän on kamalaa... pirullisen nerokasta... Ajatelkaa: tie
luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja --
puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta... Ja pommien putoilusta
näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli...
Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus
tielle -- omiin joukkoihin... He voivat siis rauhallisesti
piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme... Meidän joukkomme ovat
silloin täysin vaarattomia ja avuttomia -- joihin ei kannata tuhlata
edes ampumavaroja.
Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi
Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse...
Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin
-- ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta
tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän
kauhuksi.
Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se
vaikuttikin päinvastoin -- kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän... Ja
hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä
kohden.
Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren
eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat
palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon -- ja monet
etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun...
Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan
pommia... Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti
ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot -- ja
sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.
Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin
kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja
huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana,
mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki
kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä...
-- Siinä se nyt oli... mörssäri... kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei
sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista.
Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja
hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen...
Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi
ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa
poltti kuin tulessa... Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee
vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle;
jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee
niin -- ja päättää olla hiljaa.
Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes
tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi
sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan
avustamana -- mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia
haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun
laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen
pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin
voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta
purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan
ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä
leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle... Muutamat koettavat
rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi
ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut
havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta
unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten
johtaakseen pois kuoleman huomion... Mutta useimpien ponnistukset ovat
turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken
kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos -- he eivät enää tarvitse
apua... Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen,
suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet
vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan,
vaikeroivan...
Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka
tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät,
koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja
niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon,
hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon...
Mörssäri... kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen
odottaa seuraavaa...
Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti
kylmenevän, ja taas hehkuvan polton -- lopulta hän tunsi
tylsistyvänsä...
Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen
huutavan:
-- Täällä on kiire -- ei kestä...
Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä
nostettiin, ja sitten musteni kaikki...
Verenmyrkytys... ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin
huutavan korvaansa. -- Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken... Ei siis
auta...
-- Ryhtykää vaan toimeen... herra tohtori! -- keskeytti Arnold ja
hoitajattareen kääntyen lisäsi:
-- Antakaa... kirje... vasen sisätasku...
Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui
ikäänkuin kädenpuristukselta -- olihan _hän_ sitä pidellyt...
Tulkoot tuskat -- en valita... -- ajattelee Arnold -- paranen... sitten
kotiin... Tahdon ajatella vain sitä...
Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen
ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta... Se tuntuu polttavan
kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi
ajatella... Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa... Sydämestä
kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma
alkaa pyöriä -- mutta vaiti hän on... viime hetkeen asti hän ikäänkuin
matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.
Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on
kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli
mäkien, vuorien... Hän koettaa hypätä pois -- turhaan; liekit tarttuvat
häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen,
tukehduttaen -- ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien... Vihdoin
näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja
hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki
murskautuu siruiksi...
Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan
rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien
kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli
otettu vangiksi.
Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa
vaimolta saapunut kirje...
Hänen mielensä täytti kauhu -- ei muistanut siitä mitään, ja hän oli
osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä
hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän
kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:
Rakas!
Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! -- Kaikki
on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja
kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En
vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi
miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani -- pääsenhän minä
jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin
-- älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa
tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin... Kirjoitan
sinulle muutaman päivän kuluttua.
Armaani! Ajattelen vain sinua -- päivät ja yöt. Ja minä olen
varma, että se _asia_ on siten kuin me niin palavasti
toivoimme... Oi muistatko ne hetket, armas...? Minä en voi
niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee...
Oma Marcellasi.
Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen
pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti
tuskallisesti:
-- Missä... missä hän on...?
Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi
pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi
Arnold tukehtuvansa -- tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta
nyt, kun hän itse oli heikko...
Ei ei -- ehkä kaikki on hyvin... Pääasiahan on sentään, että hän
rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee
kotiin...
Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän... Ikäänkuin jääkylmänä salamana
iski aivoihin kamala totuus: _sotavankeus_... Sali alkoi suuren
karusellin tavoin pyöriä... vauhti kiihtyi kiihtymistään... sitten
pimeni...