-- Yksi tunti enää... viimeinen tunti... Nuori upseeri lausui nuo sanat
kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen
hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla
kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:
-- Jumalani... jumalani...
-- Mitä, armaani...?
-- Se on sittenkin totta -- sinä menet.
-- Tiedäthän... täytyy...
-- En ymmärrä... tuntuu kuin kaikki olisi unta -- kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä...
Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli
liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun
reippaasti:
-- Älä sure... rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi
korotettuna... Yrjönritarina... Ja ajattele jos se... mitä eilen
puhuin... Marcella...
Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin
sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa
vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:
-- Ah niin, rakas... Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä
odottaisimme sinua... tuloasi...
-- Ja ellen enää palaisikaan... olisin sittenkin luonasi --
_hänessä_...
Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti,
epävarmasti:
-- Mutta ellei... ellei olisikaan niin...?
-- Oi, sen _täytyy_ olla niin, -- huudahti hänen nuori vaimonsa
tulisesti. -- Me odotamme sinua... ajattelemme sitä ihanaa päivää,
jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold -- ajattele sitä päivää...
Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti
hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän
rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain
omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi
hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että
olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi
mielellään uhrannut elämänsä... Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:
-- Niin, armaani... Sen _täytyy_ olla niin.
He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta
hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo
aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä... Mutta mitä siitä
-- hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä
onnesta -- hän eläisi aina heidän _molempien_ rakastavassa muistossa...
Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:
-- Älä rakas... Arnold... Nyt tiedän... tunnen, että se on totta...
Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt
helpommalta -- olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen
pimeydessä.
Hän lähti yksin asemalle...