Isän ja pojan kohtaaminen.
Kaksikymmentäkaksi vuotta oli jo siitä kulunut, kun Buddha sydänyöllä
Tjannan seurassa Kantakalla ratsastaen Kapilasta lähti. Hän oli
hartaasti eteenpäin samonnut suuren toiveensa täyttämiseksi, metsissä
elänyt, vuorilla kiivennyt, monta kovaa kokenut, vihdoin bodaipuun
alla herännyt, sitten viisi kerjäläishartailijaa pelastanut,
kolme Kaadsjaabaa seuraansa voittanut, Magadhan koko valtakunnan,
kansan ja ruhtinaan puoleensa vetänyt ja joka taholle saarnaten
uljaasti oppinsa lopullisen voiton tiellä rientänyt. Buddhan suuri
mailmanpelastustehtävä oli tähän aikaan niin sanoaksemme lähimmäkseen
suoritettu. Helppo on arvata, kuinka tyytyväinen Buddha oli.
Mutta kuinka lienevät Kapilan hoviin jääneet kuningasvanhus ja
Jasudara-ruhtinatar nämä monet vuodet viettäneet? Kuinka monta
kertaa lienevät aamun tuulessa, illan kuunvalossa Buddhaa ajatelleet
ja unettomina yönsä kuluttaneet? Nyt kahdenkymmenenkahden vuoden
päästä vihdoin saapui Siddhaartan nimi, kaikkien huhuamana, Buddhan
kunnianimeen liitettynä, taas heidän kuultavillensa, Siddhaartan,
josta he eivät tietäneet, elikö hän, vai oliko jo kuollut! Kuinka
liekään hämmästys ja ilo heidän rintaansa jyskyttänyt! Kuinka usein
ja kiihkeästi lienevätkään nyt häntä kaivanneet ja rakkaudella
muistelleet! Kuningas oli jo ijäkäs, jälellä oleva elämänsä tietämätön
kuin tuulen puhaltaman kynttilän palaminen. Kuinka lieneekään
ruhtinatar Ragoraa hellien aamuin illoin tätä turvatonta miehensä
jättämää muistoa katsellessaan itkenyt! Kapilan hovin huokaukset
tulivat Buddhan heräämisen ja saarnatoimeen ryhtymisen jälkeen vielä
entistäkin raskaammiksi.
Sentähden valitsi Suttodana virkamiestensä joukosta yhdeksän taitavinta
ratsastajaa ja lähetti heidät Udsjagrivaan kehoittamaan häntä isänsä
mielen nouteeksi synnyinmaahansa palaamaan. Kun lähettiläät saapuivat
bambustotemppeliin, saarnasi Buddha pareillaan kerääntyneelle
kansanjoukolle sulo-oppiansa. Kuullessaan äkkiarvaamatta Buddhan
täydellistä, verratonta opetusta, tulivat he kuin juovuksiin,
unohtivat toimensa, buddhan-opin suloutta vain nauttivat ja sille
paikalleen jääden, eivät enää palanneet. Kun ei lähettiläitä pitkään
aikaan takaisin kuulunut, tuli kuningas yhä murheellisemmaksi. Hän
lähetti vielä Buddhan linnassa olon aikaisen, vanhan ystävän, Udain,
ja peljäten, ettei hänkään palaisi, hyvästiksi yhä toisteli: “Tule
takaisin, tule takaisin!” Udai juoksutti hevoista, matkusti yöt ja
päivät ja saapui bambustotemppeliin. Buddhan kohdatessaan antoi hän
hänelle isän kirjeen. Kun Buddha sen avasi, huomasi hän, kuinka hellä
isän rakkaus oli. Oli kuin olisi se syyttänyt, nurissut, vaikerrellut,
suuttunut. Isä huokaili, kuinka vanhuuden murheita on paljon, partansa
kuuran kaltaisena. Buddhan palaamista epäröivä tunne ilmeni kirjeessä
sydäntä särkevänä. Tyyneenä sen luettuansa ilmoitti Buddha, että hän
pyyntöä totellen tulee kotimaassaan käymään. Ilosta hyppien palasi
Udai tätä sanomaa viemään.
Udain sanoman saatuaan iloitsi Suttodana-kuningas suuresti, laitatti
helmivaunut kuntoon ja lähti loistava seurue ja virkamiesjoukko
seurassaan häntä vastaan. Kapilan asujamet myös kun kuulivat, että
Siddhaarta perintöruhtinas monta vuotta ahkeroittuansa oli autuuden
tien käsittänyt, toiveensa toteuttanut, oppilaita laumottain
saavuttanut, mailman kuuluksi tullut ja nyt palaa synnyinmaahansa, niin
he hulluina ilosta teitä korjailivat, huoneita koristelivat, tielle
hyvää tuoksua siroittelivat, kaunottaria molemmin puolin rivittivät ja
niin odottivat hänen seurueensa tuloa. Läheiset ja kaukaiset kylät ja
kaupungit niinikään huhun kuultuansa kerääntyivät sankoissa joukoissa
katsomaan, kuinka komea Buddhan kulkue olisi.
Mutta he näkivät vain yhden munkin halvassa kaapussaan, sauva oikeassa
ja ruoka-astia vasemmassa kädessänsä, paljain käsin ja jaloin tulevan.
Kuinka nyt! Oliko tämä se entinen Siddhaarta-perintöruhtinas, nykyinen
Buddha? Koko kaupungin väki hämmästyi tätä aavistamatonta näkyä!
Erittäinkin kuningas, nähdessään, että hänen aikakautensa jumaloiduksi
opettajaksi kunnioitettu poikansa oli kerjäläisen kaltainen, ei
voinut mielipahan tunnetta hillitä, vaan kasvot punaisina meni hänen
eteensä juuri jotakin sanomaisillaan. Mutta Buddhan täyteläinen,
ylevä kasvoin muoto häikäisi hänen silmänsä kuin auringon tai kuun
valo. Hengen mahdin masentamana ei kuningas äkkiä saanut sanaa
suustansa. Huomaamattansa laskeutui hän vaunuista ales ja tarttui
kunnioittavasti hänen käteensä lausuen: “Ah, oletko sinä Siddhaarta? En
ole moneen vuoteen sinua nähnyt. Mikä taivaan armo todella, että olen
tähän päivään ennättänyt!” Enemmän hän aikoi sanoa, mutta ei saanut
sanotuksi, vuodatti tulvanaan kyyneleitä ja katseli häntä kauvan.
Kaikkien katselijaakin hihat kostuivat.
Ah, millainen näky! Loistavien vaunuverhojen, helmipäähineihin
ja komeisiin pukuihin puettujen ylimysten, kukanpunaisten,
lehdenviheriöitten, tuoksuvien naisten keskellä kultaruunuinen,
valkohapsinen kuningas, paljasjalkaisen, riissikuppi kädessä seisovan
munkin kädestä kyyneleet silmissä kiinni pitämässä! Mikä erinomainen
vastakkaisuus! Mutta kerjäläispukuisen Buddhan silmissä varmaankin
kaikki nämä koreudet näyttivät vain erämaan hiekalta.
Niinpä Buddha sitten istui isäänsä vastapäätä. Kuninkaan sydämessä
vaihtelivat ilon ja surun tunteet. Tuhatmäärin ne pilven tavoin esiin
kuohuivat. “Ah, poikani Siddhaarta, lausu, että olet taas vanhan isäsi
luo olemaan palannut! Kummoinen olisikaan silloin elämäni iltavuosien
onni! Mutta sinusta autuuden tien löytäneestä, heränneestä, näyttänee
tämä kuningaskuntani vain tomun hiukkaselta!” Näin tuskaillen Buddhan
muotoa katsellessaan, huomasi hän, että se oli kaunis, ylevä, laupea,
viisaudesta loistava, kunnian ja voitonhimon varjostakin vapaa. Näin
ollen ei kuningas voinut lausua rintansa täyttä toivetta, vaan luopui
yrityksestä. Buddha arvasi, mitä isän sydämessä liikkui, ajatellen
tähän tapaan: “Tiedän, että olen, isäni, sydäntäsi rasittanut.
Rakkautesi tunne on varmaan ollut sietämätön! Minun sydämeni on jo
kauvas maailman loistosta eronnut. Paluutietä ei löydy. Pyydän, siinä
rakkautesi minusta tähän kansaasi; sitä rakastaos!” Kun Buddha nyt
lämpimästi esitti isälle oppiansa, kuunteli hän sitä itkien ja kiittäen
lausui: “Nyt olen päässyt mailmasta erilleni! Mikä äsken vaivasi
sydäntäni, on nyt hävinnyt kuin pyhäisty. Ellei sinua Siddhaarta ollut
olisi, en pitkiin aikoihin olisi vapautunut ihmiselon vaivoista”.
Sinä päivänä Buddha toisista eroten vietti yönsä yksinään kaupungin
ulkopuolella olevassa metsässä.
Seuraavana päivänä tarttui Buddha sauvaansa ja riissikuppi kädessä
lähti kaupungille ruokaa pyytämään. Kapilalaiset itkivät ja
vaikertelivat, kun näkivät, että kuninkaan poika, joka entisinä vuosina
nelivaljakkoa piiskaten, vaunuverhon suojaamana oli kaupungilla
ajellut, nyt oli kerjäläisten joukkoon käynyt, talosta taloon kulki ja
ovilla seisoskeli. Kun kuningas taas lähti häntä vastaan ja saattoi
hänet hoviin, silloin virkailijat Buddhan ympäröivät, ja ilon ääni
täytti koko linnan. Mutta Jasudara-ruhtinatarta vain ei näkynyt. Kun
Buddha häntä kysyi, vastasi eräs hovinainen: “Ruhtinatar on huoneesensa
sulkeutunut ja huokauksissa aikansa viettää. Kun perintöruhtinaan
tulosta hänelle ilmoitin, niin vastasi hän: "Jos minussa on otettavaa,
niin on perintöruhtinaan itsensä katsomaan tuleminen". Buddha kysyi
siis ruhtinattaren huonetta.
Kun Jasudara näki Siddhaartan sisään tulevan, niin hän heti surunsa
sortamana, kuin ääretön tuskansa yhtäkkiä olisi valloille päässyt,
lattialla kierien tuli häntä kohden ja ääneensä itkien kumartui hänen
jalkoihinsa. Jasudara-ruhtinattaren tunteet on helppo arvata. Miehensä
kadottaneen Buddhan puolison monivuotiset aamut ja illat olivat olleet
yhtä tuskallista laatua kuin Buddhan harjoitukset. Kun hän oli kuullut,
että Buddha oli päänsä ajellut, niin oli ruhtinatarkin leikannut
poikki pitkät, pilventuuheat suortuvansa eikä enää käyttänyt ihoväriä.
Kuultuansa, että Buddha oli erakon pukuun pukeunut ja kävi paljain
jaloin, niin oli hänkin pukeutunut liinavaatteesen eikä käsilläänkään
koskenut minkäänmoisiin koristuksiin. Kun hän oli kuullut, että Buddha
riissikuppi kädessä kerjää tien varrelta ruokansa, niin oli hänkin
hyljännyt kaikki herkut ja nautti vain kasviksia ja huonoa riissiä.
Kun joku säälien ruhtinattaren nuorena ollen yksinäistä elämää oli
kehoittanut häntä menemään toisiin naimisiin, niin oli hän ylevästi
vastannut, että hän on Siddhaartan puoliso. Näin oli hän kaksi kymmentä
kaksi vuotta itkien viettänyt. Ja nyt tapahtui, että Siddhaarta
Buddhan arvon saavuttaneena, autuuden tien käsittäneenä palasi kotiin!
Tästäpä hänen sydämensä häiriöön joutui kuin sekainen lankavyhti.
Syystä hän myös nyt Buddhalle äärettömät surunsa ja tuskansa ilmaisi.
Buddha taputti hiljalleen ruhtinattaren selkää ja syyn ja seurauksen
lain osoittamalla lohdutti häntä. Buddhan suloäänen kaiusta hälveni
ruhtinattaren epäselvä tuska. Sittemmin hän poikansa Ragoran kanssa
kääntyi buddhan-oppiin.
Seitsemän päivää Kapilassa viivyttyään sanoi Buddha jäähyväiset
omaisillensa ja lähti Bradsjeenadsjittoa kohti. Tämä tapahtui Anta
Pindikan lupauksen johdosta. Tätä ennen oli Anta Pindika palannut
kotiinsa, valinnut paikan viheriöiden puiden keskelle, puhtaan,
juoksevan veden ääreen, rakentanut siihen temppelin, jonka nimitti
Dsjeedavnahurwateksi, ja odotti nyt Buddhan saapumista. Buddha teki
tämän temppelin toimintansa keskustaksi ja vaelteli sieltä kautta koko
keski-Indian. Sanotaan, että se oli tähän aikaan, kun hän jälkensä
jätti etelässä Ceylonin saarelle, pohjassa Dametaroga-vuorelle.
Kolmantena tai neljäntenätoista vuotena heräämisestänsä pelasti
hän pohjoisessa, Himalayn rinteillä sijaitsevan Koosara-valtion.
Viidentenätoista vuotena palasi hän toistamiseen Kapilaan. Silloin
oli jo Suttodana-kuningas kuollut ja Makanama-nimellinen henkilö
valtaistuimen perinyt. Kun tämä kuuli Buddhan tulosta, kääntyi hän
kohta buddhan-oppiin.