Herääminen.
Siddhaarta tuli Urwirviin. Kun hän tarkasti näiden
kerjäläishartailijoiden käytöstä, niin huomasi hän, että he hyvin
tunteitaan hallitsivat ja himojaan hillitsivät, pitivät käskyt tarkasti
ja hiljaisuudessa ja vaiti-olossa todella näyttivät heränneiltä
hartailijoilta. Hän siis liittyi heidän seuraansa ja yhtyi heidän
kanssaan uinailemaan. Hartailijat tiesivät, että Siddhaarta oli harras
autuuden etsijä, ja uutterasti, kohteliaisuuksista välittämättä,
opetustointaan harjoittivat. Siddhaarta jännitti kaikki henkensä voimat
itseään hillitäksensä, unohti ruokansa ja juomansa, piti sydäntänsä
puhtaana, noudatti pelastuskäskyjä ja vaipui hiljaisena uinailun
hämärään. Vaikka nuo viisi kerjäläishartailijaa kaikki olivat itsensä
kidutuksessa mainioita, ei heistä kukaan ollut Siddhaartan vertainen
hartaudessa.
Tätä itsensä kidutusta viiden kerjäläishartailijan seurassa jatkoi
Siddhaarta koko kuusi vuotta. Kevättuulet ja syyssateet vaihtelivat,
mutta hänen sydämensä pysyi järkähtämätönnä kuin vuori. Itsensä
kidutuksessa hän edistyi niin, että lopulta saattoi ylläpitää
ruumiinsa syömällä yhden ainoan gomajyväsen päivässä. Hänen verensä
ja lihansa kuivettuivat, vartalonsa oli kuin kuivunut puu. Mutta hän
ei hetkeksikään luopunut päätöksestään kulkien yli elämän ja kuoleman
valtameren saapua täydellisen heräämisen autuaalliselle rannalle.
Huhu Siddhaartasta leveni kautta koko valtakunnan. Vallasnaisiakin
tuli sankat joukot häntä katsomaan. Mutta Siddhaarta istui tyyneenä,
äänetönnä, silmät unelmoivina. Vuorituuli puhalsi hänen vaatteensa ja
hiuksensa hajalle, mutta hän pysyi liikahtamatta kuin kuollut.
Mutta ikävä kyllä! Siddhaartan sydämessä ei ollut vielä rauhaa!
Sentähden päätti hän rohkeasti: “Tuhmaa on itseänsä kiduttamalla toivoa
autuuden tien selkenemistä. Mitä kylvää, sitä niittää saapi. Itsensä
on ihmisen siinä ajatuksinensa toimiminen. Sydämensä puhdistaminen ja
tyynnyttäminen on kyllä paikallansa, mutta itseltään ruuan kieltäminen
ja ruumiinsa tärveleminen ei mitenkään voi olla oikea pelastuskeino.
Nyt olen kuusi vuotta itseäni kiduttanut, kuolemaa vain vielä puuttuu,
mutta yhä on sydämeni rauhaton kuin ennenkin. Parempi on minun syödä ja
juoda, vahvistaa ruumiini ja sitten uljaalla mielellä pyrkiä eteenpäin
puhtauden ja autuuden tiellä. Nirvana on viisauden valolla etsittävä;
mitä nälkää näkeminen auttaa!“
Tämän päätöksen tehtyänsä Siddhaarta ensin kylpi virrassa. Mutta monen
vuoden paastosta oli ruumiinsa lopen riutunut, niin ettei hän jaksanut
jaloillaan pysyä, vaan voimattomana hoiperteli sinne tänne ja vaivoin
puunoksista kiinni pitäen pääsi rannalle nousemaan. Siihen hän kaatui
kuin kuollut. Läheisessä metsässä asuvan paimenpäällikön Nanda-niminen
tytär sattui juuri virran rantaa kulkemaan ja nähdessään Siddhaartan
kaatuneena makaavan, kumartui kunnioittavasti hänen jalkoihinsa ja
tarjosi hänelle hyvänhajuista juustoa syötäväksi. Kun Siddhaarta
oli juustoa nauttinut, palasivat hänen voimansa äkkiä, ja jäsenensä
näyttivät uuden loiston saaneilta. Kerjäläishartailijat kaukaa tätä
katsellessansa ajattelivat: “Siddhaarta on virrassa peseytynyt ja
ruokaa nauttinut; tämähän on lankeamista. Voi, meidän opettajamme,
bosatsuna kunnioittamamme kumppanimme on kidutuksia kestämättä
unohtanut korkean tarkoitusperänsä!” Ja Siddhaartasta luopuen he
lähtivät tiehensä. Siddhaarta surkutteli, etteivät he vielä olleet
erehdystänsä ymmärtäneet, lähti yksin metsästä ja asettui bodaipuun
alle.
Bodaipuun siimes, jonne Siddhaarta oli väistynyt, oli todella
mietiskelyyn sopiva paikka. Maa oli lakea ja kasvoi pehmeätä ruohoa.
Alati viherjöivä lehdistö sitä varjosi. Pitkät keltaiset ja valkeat
rungot ja oksat sitä ympäröivät. Sinne ei pöly lentämään päässyt.
Linnut taivaalla kaareilivat. Kun Siddhaarta sinne askeleensa suuntasi,
järähti maa, taivas välkkyi aivan kuin aamuauringon pilvet rikkoessa.
Ruohoa puun alle levittäen valmisti hän itselleen heräämisensä
istuimen, johon hän istahti jalat ristiin, kasvot itäänpäin ja vannoi:
“Ellei tietä ilmesty, en enää paikaltani nouse!”
Siddhaartan suuren toiveen toteutumisen päivä oli vihdoin tullut.
Elämän ja kuoleman arvoitus oli juuri verrattomaan heräämisen valoon
selvenemäisillään. Taivas ja maa tämän johdosta hyviä enteitä
osoittivat. Kolmenkymmenenkuuden taivaan kaikki hyvät jumalat yhdessä
iloitsivat. Himojen mailman suuri paholaiskuningas yksin allapäin
pahoilla mielin ei iloinnut. Bodaipuu kun oli kaikkien buddhaksi
herääjien merkkipuu, niin piti estää Siddhaarta siihen istumasta.
Paholaiskuningas sentähden ennätti ennen Siddhaartaa ja käski joukon
pahoja henkiä se paikka valtaamaan. Mutta bodaipuuta varjelevien
hyvien jumalien säikähyttämänä pakenivat ne tiehensä. Paholaiskuningas
mietti uuden keinon ja rupesi Kapilan ritariksi, vaatteet ja hiukset
hajalla osoitteli hän taistelusta paenneen ulkonäköä, lähestyi
kiireesti Siddhaartaa ja sanoi: “Perintöruhtinas! Nouse, nouse,
kapinalliset ovat jo valtaistuimen anastaneet, perintöruhtinattaren
haltijattareksi asettaneet ja Suttodana kuninkaan vankilaan sitoneet!”
Todisteeksi esitti hän sukulaisten kirjettä. Siddhaarta pysyi tyyneenä,
liikkumatta. Muotonsa oli kuin kuvapatsaan. Paholaiskuningas muutti
nyt menettelytapaa, käskien kolme neitoansa lemmellänsä Siddhaartaa
horjahduttamaan. Sanomattomassa kauneudessaan ja somissa puvuissaan
tulivat he bodaipuun alle ja kokivat kaikin tavoin herättää
Siddhaartassa lemmen himoa. Tuuli tuoda löyhäytteli heidän hyvää
tuoksuansa. Naurunsa oli suloinen kuin keväinen päivä. Laulullansa he
lemmentunteita tulkitsivat, aistimien riemuja lauloivat. Heidän äänensä
oli makea kuin hunaja, laulunsa sanomattoman kaunis. Mutta Siddhaarta
oli kankeana, kuin ei olisi ketään lähellä ollut. Kuinka olisivatkaan
naiset voineet häntä eksyttää!
Paholaiskuningas suuttui, kun ei tuumansa onnistunut ja lähetti koko
joukkonsa, paholaiset, nälkäpirut, saatanat, aaveet, ihmissyöjät
estämään Siddhaartan heräämistä. Kaikenmoisissa kummallisissa muodoissa
kerääntyivät nämä bodaipuun alle, muodostivat taivaalle suuren
mustan pilven, tuulta lennättivät, sadetta pirskottivat, salamaa
välkähyttelivät, ukkoista jyrähyttelivät, rakeita sadattivat, kallion
lohkareita sateena pudottelivat, taikka ruumiinsa joka karva ja aukko
tulta ja savua tuiskivat. Muutamilla heistä oli yhdessä ruumiissa
monta päätä, muutamilla vain yksi silmä, muutamat olivat silmiä
täynnä, muutamat olivat paksumahaisia, pitkävartaloisia, muutamat
laihoja, vatsaa vailla, muutamilla oli pitkät hampaat ja suuret kynnet,
muutamilla pitkät koivet, paksut polvet, muutamilla suuri naama
poikkipuolin päässä, muutamat olivat alastomia, toisilla oli tiikerin
talja pukimena, toisilla käärmeen nahka, muutamilla oli kasvojen
toinen puoli punainen, toinen valkoinen, muutamilla oli vyöllänsä
suuri kulkunen, muutamilla oli apinan ruumis hevosen pää, toisilla
oli leijonan, lohikäärmeen tai norsun pää. Väliin ne kilpaa juosten
toisiinsa törmäsivät, väliin ilmassa liitelivät tai puitten välillä
lentää hyppelivät, huusivat ja ulvoivat, niin että ruma ääni taivasta
ja maata täristi, savu ilmaan kohosi, rajutuulet metsää kohistelivat.
Siddhaarta pysyi jäykkänä lihastakaan kasvoissaan värähyttämättä
kuin kuningas leijona petojen keskellä. Tästä paholaiset yhä enemmän
kiukustuivat, silmiään mulkoilivat, hampaitaan kiristelivät, lentää
ja karata mellastivat. Siddhaarta katseli tätä ääneti kuin lasten
leikkiä. Kivihin tarttuneet paholaiset eivät voineet niitä nostaa,
nostaneet eivät voineet enää niitä maahan laskea. Lentävät peitset
ilmaan jähmettyivät, niin etteivät voineet pudota. Ukkospilvi suuria
rakeita viskeli, mutta ne muuttuivat korean värisiksi kukkasiksi.
Lohikäärmeitten puhaltama myrkkysavu muuttui hyväksi hajutuoksuksi.
Kun Siddhaarta hiljaa oikean kätensä ojentaen maata osoitti, välkkyi
hänen kämmenessään auringon ja kuun kirkkaus, ja kullan suloinen väri
täytti ilman. Kun hän kovalla äänellä paholaisjoukkoa nuhteli, tärähti
maa ja taivas, ja paholaisparvi hajosi kuin pilvi, katosi kuin kaste
jäljettömiin. Avaruus nyt selkeni, aurinko ja kuu loistivat, pimeys
hälveni, koko mailman valaisi buddhan kirkkaus, taivas pudotteli
kukkiansa ja hyvien jumalien riemun ääni täytti ilman.
Paholaisjoukon poistuttua Siddhaarta hiljaisena ajatuksensa
keräten eteni heräämisen tiellä. Nyt oli sydämensä puhtoinen kuin
vastasyntyneen lapsen. Ihmeellisen ponnahduspaikan saavuttaneena
tunsi hän käsittävänsä mailman kaikkeuden, olevansa siinä vapaa ja
kohonneensa elämän ja kuoleman kiertelyn yläpuolelle. Tunteensa
vapautui kaikesta tuskasta. Järkensä käsitti mailman perussyyt.
Ruumiinsa alkuaineiden kahleista vapautuneena täytti koko avaruuden.
Kaikki entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäiset suhteet ja
niistä riippuvat elämän muodot, sielunvaelluksen perussyyn, syntymisen,
vanhuuden, kivun ja kuoleman synnyn, elolla ja tunnolla varustettuja
olentojen tekojen koston ja palkinnon, kaikki hän selvästi tajusi;
ihmiselämä tuskinensa ja riemuinensa leveni kirkkaassa loistossa
hänen silmiensä eteen. Näin hän vapautui kaikesta epäselvyydestä. Kun
idän taivaalle kirkkaat tähdet ilmestyivät, oli Siddhaartan elämän
suuri toive täyttynyt, ja hän saavuttanut verrattoman, täydellisen
heräämisen. Nyt tuli Kapilan perintöruhtinaasta Siddhaartasta hänen
suuren mailmanvapahdustehtävänsä suorittamista varten Buddha.
“Ah, tuskien riimuun sidottuna olen, raukka, elon ja kuolon teillä
kierrellen monta vuotta harhaillut! Nyt olen kiertelemisen kahleet
katkonut ja takonut ne vapautuksen avaimiksi. Olen löytänyt valon,
millä valaisen elon ja kuolon valtamerta sen pimeässä yössä. Tämän
valon loisteessa paljastuu tuskien lähde. Olen vapaa, olen täydellinen;
kuka voisi minut kahleisiinsa kytkeä! Minun kauttani saavat myös
kaikki muut elävät pääsyn ymmärryksen tielle. Ymmärryksen tie on
muuttumaton totuus, rikkumaton sydämen rauha, täydellinen autuus. Se
on syntymättömyyden, kuolemattomuuden, häviämisen autuaallinen, suuri
Nirvana”.
Kolmenkymmenenseitsemän päivän ajan oli Buddha tämän ymmärryksen valon
keskellä.