Buddha autuuden tietä oppimassa.
Tjannasta ja Kantakasta erottuaan tunkeutui perintöruhtinas
Bakkaba-erakkoa tavatakseen syvälle metsään. Tätä metsää kutsuttiin
Raamaksi. Se oli kahdenkymmenen penikulman päässä Kapilavastusta
lounaaseen. Pilviä tavoittelevat vanhat puut olivat niin tiheitä, että
siellä sydänpäivälläkin oli hämärää. Ympäristö oli hiljaista, kaupungin
pölyistä kaukana. Bakka-erakko oli kauvan tässä metsässä itsensä
kidutusta harjoittanut, ja hänen luokseen oli tullut paljon oppilaita.
Hänellä oli hyvä maine. Perintöruhtinas oli linnassa eläessään jo
häntä ihaillut. Nyt hän opintonsa alkaakseen ensin lähti tätä erakkoa
tapaamaan.
Bakka-erakon joukko oli vanhan brahmaopin lahkoa ja piti Indiassa
tavallisten jukalahkolaisten tavoin päämääränänsä ruumiinsa
kiduttamisella tulevaisen autuuden saavuttamista. Kun perintöruhtinas
tapasi Bakka-erakon ja tarkasteli hänen oppilaittensa menettelyä, niin
huomasi hän, että heillä kullakin oli oma opinkäsityksensä; erilaiset
olivat myös heidän pukunsa ja ruokansa. Muutamat käyttivät ruohoja ja
lehtiä pukiminaan, toiset pukeutuivat puunkuoriin. Muutamat poimivat
yrtin juuria tai puun hedelmiä ruuaksensa, syöden vain kerran päivässä,
toiset kaksi ja kolmekin kertaa. Muutamat pitivät lintujen tapaan
herkeämättä toista jalkaansa koholla, toiset matojen tavoin maassa
matelivat. Muutamat kastivat herkeämättä päätänsä veteen, toiset
kalojen tapaan veteen sukelsivat. Muutamat makasivat orjantappuroiden
päällä. Muutamat kantoivat yllään ruumisten päältä riisuttuja rääsyjä.
Muutamat pitivät toista kättään ylhäällä. Muutamat seisoivat suorana
milloinkaan asentoaan muuttamatta. Sanalla sanoen, he käyttivät
kaikenlaisia tunnettuja kidutuskeinoja. Niinpä olivat myös ruumiiltaan
äärettömän menehtyneitä, luunsa kuivuneet, verensä tyrehtynyt, näöltään
varjoakin surkeammat.
Vaikka perintöruhtinas oli ennenkin saanut kuulla itseään kiduttavista
erakoista, sai hän nyt vasta omin silmin nähdä sellaisia. Häntä
arvelutti, tokko tämä lienee oikea pelastuskeino. Koettaakseen kysyi
hän heiltä: “Teidän menettelynne on todella merkillinen. Pyydän,
sanokaa minulle, mitä tuollaisella kidutuksellanne aijotte saavuttaa?”
He vastasivat: “Aijomme tietysti pyhien kirjojen opetusta seuraten
kidutuksellamme saavuttaa taivaan riemun”. Hän kysyi vielä: “Niin
taivaan riemua kuin se lieneekin, niin loppunee se kuitenkin joskus?
Silloin taas langennette vaivojen maille kiertelemään. Mitenkä
tästä kovasta kohtalosta pelastua aijotte?” Tähän he eivät kyenneet
vastaamaan, vaan sanoivat: “Me seuraamme vain pyhiä kirjoituksia”.
Tämän johdosta perintöruhtinas tarkoin ajatellen päätti: “Ken elämää
pyytää, on elämän saavutettuaan taas kuoleva. Ken riemua tavoittelee,
joutuu riemun saavutettuaan jälleen tuskien valtaan. Niin muodoin ei
tuskan ja riemun vaihtelu milloinkaan lakkaisi. Korkeampi viisaus on
tässä tarpeen. On hylättävä sekä tuska että riemu ja lakattava mitään
pyytämästä. Vasta silloin on oikea autuus saavutettavissa”.
Perintöruhtinasta epäilytti Bakka-erakon kidutus-oppi. Yhden yön
väittelyn jälkeen hän luopui erakon seurasta, lähti Raaman korvesta,
ja kun hän kuuli, että etelässä sijaitsevan Magadhan valtion
Miroo-vuoristossa asui Araara niminen, elämänsä puhtaudesta ja
viisautensa syvyydestä kuulu opettaja, niin päätti hän mennä tältä
autuuden tietä kysymään.
Tietä vaeltaessaan saapui hän juuri Kapilan etelärajalle, kun hän
iltahämärässä, ankarassa syystuulessa, matkan päämäärän vielä kaukana
ollessa, näki kolme ratsastajaa tomupilven ympäröimänä perässään
kiitävän. Hän pysähtyi ja katsellessaan heidän lähenemistään tunsi
joukosta sotaministerin, joka Kapilan linnasta käskyn saatuaan
arvattavasti oli tullut häntä pidättämään.
Tätä ennen oli Tjanna perintöruhtinaasta erottuaan, sydän suruisena,
mieli murheellisena linnaan palannut. Perintöruhtinaan seurassa oli
hän öisen retkensä tehnyt, mutta palasi yksinään. Ilma tuntui hänestä
raskaalta, päivä valottomalta, kaupunkikin näytti murheelliselta.
Puutarhoilla, metsillä, lähteillä oli kyllä entinen muotonsa, mutta
vesi ei näyttänyt kirkkaalta eivätkä puut viheriöiltä. Koko avara maa
kaipasi eilistä, iloista muotoansa. Hovilaiset tietäen perintöruhtinaan
yöllä linnasta lähteneen olivat neuvottomina. Kun näkivät Tjannan
Kantakaa taluttaen palaavan, hämmästyivät he vielä sittenkin, ettei
perintöruhtinasta ollut mukana ja riensivät kilvan kysymään, mikä
siihen syynä oli. Kuningas ja perintöruhtinatar myöskin Kantakan
hirnumisen kuultuaan kiireesti rappusille vastaan riensivät. Mutta
siellä seisoi vain Tjanna alakuloisena valkon kanssa. Perintöruhtinas
oli siis iäksi heidän paristaan poistunut. Koko hovi vaipui
äänettömyyteen, vain nyyhkytyksiä kuului.
Kuninkaan suru oli sanomaton. Mutta Jasudaran itku ihan sivullisenkin
sydäntä särki. Eilen illalla nukkui hän tuoksuvassa kammiossaan
sorsaparin unta, tänään oli hän leski eikä saanut enää kumppaniaan
nähdä. Oliko se unta vai näkyä; kuka sitä valveilla oloksi olisi
uskonut? "Kuinka tahansa, tunnoton ihminen hän on", ajatteli Jasudara.
"Kuinka minä naisena olisin voinut estää häntä kallista toivettansa
toteuttamasta? Olisipa hän vain siitä rakkaasti minulle ilmoittanut
ja antanut minun jäädä häntä rakkaudella kaipaamaan. Verrattoman
Siddhaartan puolisona olemiseni ei ollut yhden yön unta pitempi. Ja
vaikka ei hän minusta olisi mitään huolinutkaan, niin tämä pienokainen
sitten —! Sehän on nyt ijäti orvoksi jäänyt! — Voi, Tjanna, mikset
kieltäytynyt hänen käskyään tottelemasta! Kantaka, miksi et ollut
askeleita ottamatta! Sinä neljänkymmenen penikulman päähän narahtava
linnan portti, kun et hovia unesta herättänyt! Taivas, mikset lunta
sadattaen hänen tietänsä tukkinut! Maa, mikset järisten hänen
edestänsä tietä pudottanut!" Ruhtinatar menetteli kuin mielipuoli,
itki ja vaikeroi, nuhteli Tjannaa, soimasi Kantakaa, mutta lopulta ei
kuitenkaan auttanut mikään.
Nyt valitsi kuningas ministereistänsä kolme älykkäintä ja
puhetaitoisinta ja käski heidän ratsuja piiskaten rientää
perintöruhtinasta pidättämään. Ministerit tottelivat käskyä
ja Tjannalta saamiensa tietojen nojalla ratsastivat heti
matkavalmistuksiin aikaa tuhlaamatta nuolena kiitäen Raaman korpeen.
Kun he Bakka-erakolta perintöruhtinasta kysyivät, vastasi tämä, että
hän Magadhaan mennäksensä oli jo tästä maasta lähtenyt. Ministerit
kääntyivät siis etelään ja iltahämärässä vaivoin perintöruhtinaan
tavoittivat.
Niinpä siis ministerit perintöruhtinaan saavuttivat, katselivat hänen
muuttunutta muotoaan ja kyyneleitä vuodattaen tunteitaan tulkitsivat,
kertoivat hänen lähtönsä vaikuttamista tapahtumista Kapilassa,
kuninkaan surusta, perintöruhtinattaren tuskasta, virkamiesten ja
kansan pettymyksestä y.m., vetosivat järkeen ja tunteesen, kauniisti,
lämpimästi, sadoin keinoin kehoittivat häntä vielä linnaan palaamaan.
Mutta perintöruhtinas kumosi ministerien taitavat puheet ja sai
tästä vain vahvistusta päätöksellensä viettää elämänsä autuuden tien
keksimiseksi. Lopuksi sanoi hän ministereille: “Sanokaa te kuninkaalle
ja perintöruhtinattarelle, virkailijoille ja kansalle, että Siddhaarta
ei ole sellainen mies, joka sopisi yhden valtakunnan hallitsijaksi.
Minä en peräydy, ennenkuin olen voittanut koko mailman omakseni.
Vaikka päivä ja kuu päälleni putoaisivat, Himalajan lumivuoret ylleni
vierisivät, en suinkaan muuta tätä päätöstäni!” Sanansa tulena
leimusivat, olentonsa ympäröi korkea majesteettisyys. Ministerit jäivät
sanattomiksi, tunsivat syvää kunnioitusta ja hämillään poistuivat.