Tjanna ja Kantaka.
Kun Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas olivat kulkeneet noin
kaksikymmentä penikulmaa tulivat he päivän nousun aikana lounaassa
sijaitsevan Minikan kylän kautta metsään, jossa Bakkaba-erakko asui.
Metsä oli avara, puut puhtoisia, linnut ja eläimet kesyttyneitä.
Tämän perintöruhtinas itsekseen iloiten otti hyväksi merkiksi ja
ajatteli: “Tuo erakko on varmaan oleva hyödyksi minulle autuuden tien
käsittämisessä”. Hän astui alas hevosen selästä ja kädellään sen päätä
sivellen hellästi puheli: “Nyt on sinun suuri tehtäväsi suoritettu.
Palaa nyt linnaan ja päätä taivaan säätämä vuosiesi määrä! Minä taas
rupean erakon tärkeään tehtävään. Että olet minun tähteni tämän pitkän
matkan juossut, sen minä ijäti olen ansioksesi lukeva. Kantaka! Älä
sure! Älä vaikeroi! Älä itke! Kun isäntäsi, jota kannoit, kerran
työstänsä hedelmän niittää ja tulee koko mailman herraksi, niin antaa
hän sinulle makeata kastetta juodaksesi“. Valko pää kumarassa kuunteli
rauhallisena perintöruhtinaan sanoja.
Sitten hän puhui Tjannalle sanoen: “Uskollinen palvelijani! Nyt
on sinun toimesi tehty. Mitenkä sinun rakkautesi ja uutteruutesi
palkitsisin! Nyt minä jätän mailman loiston ja antaudun autuuden
tietä oppimaan. Kun kotia palaat ja tästä isälleni ja sukulaisilleni
ilmoitat, niin sano, että minulla on semmoinen aikomus ja etteivät
he minun tähteni huolehdi. Puolisoni on jo pojan synnyttänyt. Hän
tulkoon minun sijassani perilliseksi. Kunnioittakaa te kuningasta ja
hänen virkamiehiänsä, olkaa uutterat maan hallinnossa! Ei minulla
nyt ole paljon sanottavaa. Palaa sinä kiireesti hevoisinesi sanaa
viemään!” Näin sanoessaan riisui hän jalokivillä koristetut vaatteensa
ja ruununsa ja pukeutui sen sijaan halpa-arvoiseen, yksinkertaiseen,
mustaan pukuun, leikkasi hiuksensa, miekkansa irroitti, paljasti
kätensä ja jalkansa ja käski Tjannan viemään pukunsa, ruununsa,
hiuksensa ja miekkansa takaisin sanoen: “Tästä alkaen olen minä
vain toimeton erakkojen oppilas. Mitä siis ruunulla ja komealla
puvulla tekisin? Tjanna! Älä itke sitä, että muotoni halventunut on!
Sillä koko mailma on vielä minun omakseni tuleva”. Ah, eilen komea
perintöruhtinas, nyt turvaton erakko parka! Kuinka suuri, säälittävä
muutos!
Tjanna raukka nyyhkytteli kauvan ja sanoi: “Voi, mitä olisi minun
tehtävä? Eilen illalla unipäissä tänne juoksin, mutta nyt kun erota
pitäisi, tuntuu mahdottomalta yksin palata. Perintöruhtinas, olet
hovin sopukassa mieheksi varttunut! Ruumiisi on hento, luontosi
heikko; mitenkä voisit kestää monenvuotista itsesi kidutusta tuulessa
ja sateessa? Ja vaikka autuuden saavuttamiseksi itsesi uhraisitkin,
mutta kun samalla vanha kuningas kadottaa poikansa, perintöruhtinatar
puolisonsa, prinssi isänsä, Kapilan kansa viisaan kuninkaan! Ajattele
toki, perintöruhtinas, paremmin asiata! Käyhän vielä pukeutuminen
tähän komeaan pukuun ja jalokiviseen ruunuun! Miksi Tjanna herratonta
hevoista taluttaen palaisi!” Sydämen pohjasta tuli jokainen hänen
sanansa, ja kyynelten loputtua hän itki verta. Tyynnyttääkseen häntä
selitti perintöruhtinas mailman kulkua ja osoitti, kuinka syntyminen ja
kuoleminen, yhtyminen ja eroaminen ovat ainaisia tapahtumia. Vihdoin
jäi Tjanna sanattomaksi, tukahutti kyyneleensä, nousi seisaalle ja
koki käskyä totellaksensa tarttua Kantakan suitsiin. Mutta valko
laskeutui polvilleen perintöruhtinaan eteen, ei noussut ylös, vaan
nuoleskeli hänen jalkojaan ja näytti pitkään huoaten myöskin tahtovan
suruansa ilmaista. Mutta perintöruhtinas nousi seisaalle, pudisti
tomun vaatteistansa ja lähti menemään heittäen Tjannalle ja Kantakalle
viimeiset jäähyväiset. Tjanna koki tarttua hänen vaatteesensa, mutta
ei ylettynyt. Silmät täynnä kyyneliä katseli hän perintöruhtinaan
menoa. Perintöruhtinas etääntyi ja vartalonsa yhä pieneni. Tjanna
kohotti kätensä, nousi varpailleen ja huusi perintöruhtinasta, mutta
metsän kaiku vain siihen vastasi. Etäälle puitten varjoon hämärtyi
perintöruhtinaan vartalo. Valko myöskin tätä katsellessansa käänteli
päätänsä ja hirnahteli. Suruun sortumaisillaan syleili Tjanna valkon
kaulaa ja itki, mutta perintöruhtinas eteni vähitellen näkymättömiin.
Kauvan Tjanna vielä kumartelihe ja kääntelihe häntä nähdäkseen.
Sitten hän kuin mielenhäiriössä, älynsä menettäneenä, viskautui maahan,
nousi ylös ja taas viskautui, kunnes hän katuen ja vaikerrellen lähti
paluumatkalle.