Buddhan linnasta lähtö.
Näin perintöruhtinas varmistui päätöksessänsä lähteä erakoksi. Ja kun
hän ei ollut puusta eikä kivestä, niin kävi hän hiljaa makuuhuoneesensa
rakkaalle vaimolleen ja pojalleen, vaikka heidän tietämättänsäkin,
jäähyväiset sanomaan. Tuoksuheinälamppu valaisi hämärästi huonetta.
Yö oli jo myöhä. Jasudara parka unen helmoissa leväten ei tiennyt
mitään synkästä kohtalosta, joka häntä odotti. Poikaista syleillen hän
rauhallisesti nukkui. Oi, mitä lienee hän uneksinut tulevaisuudestansa,
jonka onni kuitenkin oli katoava kuin kimeltelevän hämähäkin siiman
kultaus auringon laskettua! Perintöruhtinas katseli lempeästi
nukkuvan puolisonsa kasvoja. Ketähän varten lie hän järjestänyt
mustat suortuvansa! Kenellehän kilpikonnan kuorinen kampansa ja
helmikoristeensa noin kimeltelivät! Tarkemmin katsoessa huomasi, että
hän oli poskillensa hiukan väriäkin tuoksuttanut. Hymyilevän taivaan
immen kasvot! Mistä riemusta lie uneksunut! Ja nyt oli myrskytuuli
kevätkukalta sen somat terälehdet raasien siroitteleva! Perintöruhtinas
seisoi sanatonna vuodeverhon ääressä.
Oi Jasudara! Koko mailman aarteita kalliimmalla, lumivuorten huippuja
korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä lemmelläsi minua hellinyt
armas vaimoni! Nyt Siddhaarta ottaa sinusta ainaisen eron! Mutta
milloinkaan en lakkaa rakkauttasi muistamasta. Äärettömät tuskat,
jotka kaikkia mailman eläviä olentoja rasittavat, kutsuvat minut sinun
luotasi. En lähde siksi että niin vähän sinua rakastaisin. Lähden
sentähden että niin syvästi rakastan mailman kaikkia eläviä olentoja.
Jos minua tunteettomaksi soimaisit, niin tekisit sen siitä syystä,
ettet vielä minun suurta rakkauttani tiedä.
Oi Jasudara! Rakkahin vaimoni! Olen syntynyt tätä mailmaa pelastamaan.
Yhdeksäntoista vuoden ajan on sydämeni sentähden levotonna ollut
ja säälistä vaivaantunut. Isäni aina minulle sanoo: “ Hallitse
tätä maata”, mutta se ei ole minun elämäntehtäväni. En ole ruunua
kantaakseni, keihästä heiluttaakseni ja heikkoa sortaakseni tähän
mailmaan syntynyt. Ei tee minun mieleni miljoonien kuivien luiden
avulla päästä yhden tappelun voittajaksi. Olen, syntynyt yksinäisissä
vuorimetsiköissä valvomaan ja nukkumaan, ruoan kerjuuta paitsi, kaikki
ajatukset lakkauttamaan ja autuaasen uinailuun vaipumaan. Tässä
on minun suuri elämäntehtäväni. Kun isäni rakkautta ajattelen, on
sydämeni pakahtua. Mutta pidän koko mailman vapahtamista yhden Kapilan
valtakunnan loistoa tärkeämpänä.
Oi, rakkahin Jasudarani! Hoida sinä minun sijassani isätöntä Ragoraa
ja lohduta niin isäni sydän. Ällös vastedes minusta huolehdi. En ole
enää kuninkaan poika, en perintöruhtinas. Olen yksinäinen, alakuloinen
erakko. Mutta ällös surkuttele minun köyhyyttäni ja alhaisuuttani! Minä
olen koko mailman pelastava. Tulee kerran se aika jolloin minua mailman
vapahtajana kumarretaan. Oi, Jasudara! Mailman aarteita kalliimmalla,
lumivuorten huippuja korkeammalla, Gangesvirran vettä syvemmällä
lemmelläsi minua hellinyt vaimoni, nytpä Siddhaarta ottaa sinulta
ainaiset jäähyväiset! Niinpä siis — hyvästi!
Näin perintöruhtinas sanoi heidän tietämättänsä makeassa unessa
nukkuvalle vaimolleen ja pojalleen hyvästi. Nähdessään viattoman
poikasensa mistään tietämättä äitinsä povella nukkuvan, valtasi hänet
ikävän tunne, ja hän vuodatti huomaamattansa kyyneleitä. Mutta mitäpä
enää vaikeroisin, ajatteli hän, karkasi mielensä, katkaisi tunteensa
paulat ja päättäväisesti läksi ulos.
Mennessään hovin lävitse, näki hän nuo tuhannet hovinaiset unessa
makaavan. Samat olennot, jotka päiväs-aikaan värituoksulla itseään
juhlamuotoon somistivat, olivat nyt nukkumatin mailmassa leikkiessään
kuin nahkasäkit tai luuripustimet. Muutamat makasivat ruumis väärässä,
puku epäkunnossa, muutamat rinnat paljaina, muutamat liepeet ylhäällä;
muutamat käsi leuvalla, muutamat molemmin käsin rumpua syleillen,
muutamat silmät viirussa, muutamat silmäterät selvästi näkyvissä,
muutamat seljällään, kädet ja jalat pitkänään, suu auki, muutamat
tietämättään käsillään huitoen, jalkojaan sätkytellen, muutamat pää
peitossa kuorsaten, muutamat rähmällään niska kymärässä, muutamat kirs,
kirs hampaitaan kiristellen, muutamat töryn keskellä, ryvettyneinä;
kaikki koruttomina kuin kivet kedolla, rumina kuin hautuumaan
luurangot. Tämän nähdessään hän säälien ajatteli: “Naisten kauneus
ei todella ole tuon parempi. Vaikka poskillensa väriä tuoksuttavat,
päällensä pukuja ripustelevat, muotonsa miellyttäväksi teeskentelevät,
helmikoristeittensa loistolla ihmissilmät sokaisevat, niin on heidän
ruumiinsa oikeastaan noin ruma. Surkutella täytyy todella niitä, jotka
aistillisten himojensa pauloissa mielin määrin petettäviksi joutuvat.
Olen nyt omin silmin nähnyt, kuinka kurjalta todellisuus näyttää”.
Taas nousi rohkeus mahtavasti hänessä. Riemuiten hypähdellen päätti
hän pyrkiä eteenpäin aloittamaansa suuntaan. Sitenhän sopisi hänen
avuttomia auttaa, turvattomia turvata, kodittomille koti valmistaa!
Niin astui perintöruhtinas ulos hovista. Sydämestään kaikkia jumalia
rukoillen katseli hän hartaasti ylös taivaasen. Oli juuri talven
alkuaika. Sadeajan kuumuus oli väistynyt. Gangesvirralla puhalteleva
syystuuli oli vähitellen heikennyt. Lumivuorten jää ja lumi pohjan
puolelta teki tuloansa vuorostaan ihmisiä ahdistaaksensa. Taivas oli
selkeä, ilma kirkas. Tähdet kirkkaasti kimaltelivat. Perintöruhtinas
herätti ajurinsa Tjannan ja käski tuomaan lempiratsunsa Kantakan
sanoen: “Sydämeni kovasti janoaa. Tekee mieleni mennä makeasta
kastelähteestä juomaan”. Tjanna ymmärsi, että perintöruhtinas aikoi
kotinsa jättää, ja ajatteli: “Kuningas on aina käskenyt minua pitämään
silmällä, milloin perintöruhtinas linnasta lähtee tai palaa. Jos nyt
perintöruhtinasta tottelen, kapinoin kuningasta vastaan. Jos tottelen
kuningasta, teen perintöruhtinasta vastaan. En pääse tästä edes, en
takaisin”. Kun perintöruhtinas taivuttaaksensa häntä puhui mailman
pelastamisen tärkeydestä, totteli Tjanna itkien hänen käskyänsä ja toi
Kantakan hänelle.
Kantaka oli oiva ratsu. Sen valjaat olivat kaiteilla helmillä
koristetut. Sen selkä oli kuin lohikäärmeen. Perintöruhtinas taputteli
hevosen kaulaa ja sanoi: “Kantaka, jos sinulla sielu on, niin kuule
sanojani! Monasti on isäni sinulla ratsastaen vihollisen leiriin
hyökännyt ja aina voitolla palannut. Minä nyt matkustan lumivuorten
kupeille. Vaikkei minua sotajoukko seuraakkaan, niin ratsastan
minäkin ankaraan taisteluin kaikkien elävien puolesta voittaakseni.
Juokseppa siis rivakasti pitkä matkasi, äläkä väsy!” Kantaka oli korvat
heristettynä kuuntelevan näköinen. Perintöruhtinas nousi vitkaan ratsun
selkään, tarttui ohjiin ja läimäytti niillä kerran. Tjanna tarttui
päitsimiin ja kävi edellä. Ihmeellistä! Hevonen pidätti henkeään eikä
hirnahtanut ja astuskeli varovaisin, äänettömin askelin. Linnan portti,
luja — aamuin avatessa, illoin sulkiessa neljänkymmenen penikulman
päähän narahtava, raskas rautaportti — sekin äänettömästi itsestään
avautui. Siitä Tjanna, Kantaka ja perintöruhtinas lähtivät yön selkään
Kapilan linnasta.
Ah, näin hylkäsi Siddhaarta mailman loiston ja jätti maansa ruunun
perillisen aseman, katkaisi kaikki siteet ja rupesi kuljeskelevaksi,
toimettomaksi vain hartauden ajatuksiin vaipuneeksi erakoksi! Yö oli
pimeä, tuuli hiljainen, taivas pukeutununna tähtivaippaansa. Valko
palvelijan ja herransa kanssa lentotähden tavoin pimeätä halkoen kiisi
tiehensä. Oli silloin joulukuun seitsemäs päivä.